XIII
Kesä on melkein tullut.
Vedet heruvat suurilta, alakuloisilta soilta … kerääntyvät puroksi, joka ponnistaa synkkien kuusikkojen läpi … ja pääsee sitten luikertamaan niittyalangon halki. Puro kohtaa jonkin esteen, kääntyy ja kiertää sen etäältä… Nyt, rautatien penkereen juuressa, se paisuu isoksi lammikoksi, jossa pajut kylpevät. Sitten löytyy hiekkapenkereen alitse viemäri: siitä pohisee vesi tulvanaan lävitse, ryöppyää savesta keltaisena ja mudasta harmaana. Puro luikertaa edelleen. Taas tulee jokin uusi este, ja puro nousee niin korkealle, että oikaisee lopulta yli oman tavallisen viivansa, ryntää sen poikki … syleillen viidakoita, jotka jäävät silloin ikään kuin sen kainaloon ja hellivään syliin…
Aurinko paistaa levottomaksi tehden ja huumaten.
Pikku joeksi paisunut puro on päässyt yhtymään Vantaaseen, joka kimaltaa terävästi vilisevinä aaltosina…
Rentukat puhkeilevat kukkimaan Vantaan niityillä…
Mäenrinteen hiekka tuossa alkaa nurmena vihertää…
On nyt lapsilla hauska juosta pitkin rantaäyräitä … juoksennella huutaen … taikka polskia vedessä tai onkia parin tuuman pituisia rantapiikkejä… Eräät heistä ovat jo paljasjaloin…
Jopa on muutama poikanen hankkinut itselleen venheenkin: jonkin laatikon taikka vanhan sikoaltaan, jolla hän nyt toveriensa kanssa meloskelee taikka soutaa sievoisen matkaa alas putoukselle päin.
Sakris: hänkin kuljeskelee näillä main. Auringon ilo silmien edessä ja lapsuuden vähäiset huvit mielessä pysähtyy hän katselemaan villisti huutelevia lapsia … niin kuin muutkin aikuiset.
Kiireesti kehittyy suvi… Kuusien synkkä väri saa uusien vivahteitten iloa, kuusien oksat tulevat täyteen kukkia: pieniä ja kirpeänpunaisia käpyjä… Koivut, joihin on puhjennut harsomainen ja utuinen silmuvaippa, Sakriksen mielestä ikään kuin morsiushuntu, pukeutuvat yhtäkkiä juhlaan, kiilteleviin lehtiin. Ne ikään kuin kasvavat korkeammiksi … tuossa tuokiossa…
Kalliomäen välissä lepäävät tasaiset niityt peittyvät kukkiin… Sakeasti versoaviin ja niin keltaisiin, että kaikki on yhtä ja pelkkää silmien häikäisyä… Oraat höystyvät viikossa puolen kyynärää…
Talitinttien iloisesti kilkattava laulu on siirtynyt metsiin … kaikuu nyt heikosti … jostain suhisevan koivun sisästä.
Ja pääskyset kiirivät ylhäällä illan punertavassa ilmassa. Ilta ennustaa kuumaa päivää…
Sakris oli löytänyt Mikko Suomenvaaran rannalla uuden, pienen linnunpesän, jota maalaismuori arveli leppälinnun tekemäksi. Sitten Sakris kuuli sen linnun arasti tirahtelevan äänenkin … ja näki ääntelijän itsensä, harmaan ja koreilemattoman. Kohta kai se lintunen munisi pesäänsä munia, jotka kuuluivat olevan sieviä ja sinisiä.
Ja eräänä aamuna kajahti käen kukunta villistä korvesta, Mikko
Suomenvaaran asuinkylän läheltä.
Sakris käveli yhä paremmin…
Matkallaan kultaansa tirkistelemään pistäysi hän myöskin Krokelbyssä ja nouti sieltä harmonikkansa. Sillä aikoi hän soitella rakkaalleen…
Krokelbyssä lemusi silloin kaikkialla suopalolta ja kydöltä: siellä poltettiin talvella pihoille karttuneita ruohoja, höysteeksi kaali- ja kukkamaille. Lapiot ja kuokat siellä heiluivat; varakkaiden tonteilla pitkin päivää, mutta työläisten huviloissa ja tölleissä, kenellä vain oma asumus oli, iltaisin, jolloin oli päästy toisten töistä: silloin kaivettiin, lapioitiin ja touhuttiin usein myöhälle yöhön, otsa hiessä, keväisellä vimmalla … paitsi leivänhankinnan pakosta myöskin huviksi…
Krokelbystä tallusteli Sakris takaisin työpaikkaansa kaikkein suorinta tietä: kesätietä, jota hän ei ollut sattunut kulkemaan moniin vuosiin. Ja tultuaan korpeen hän yhtäkkiä joutui ihmeisiinsä, sillä sinne oli kohonnut aivan uusi kylä, sinnekin. Tiettävästi jo ennen sotaa. Sievoinen kylä, märkään ja pelottavaan kuusikkoon…
Jokunen sarka suon keskellä oli kullakin omistajalla ollut siellä ensin. Pienoinen perunamaa. Sitten oli saran reunaan tehty ehkä lautainen koju … kuten tuokin tuossa; siinä säilytettiin työkapineita … ja siinä oleskeli palstan vuokraaja taikka omistaja, vakinaisesti kaupungissa taikka muissa kylissä asuva, milloin hän vietti puhteet ja pyhät täällä metsässä hoitelemassa sarkaansa. Sitten rakennettiin kojun viereen lisää: kamari, tupa… Koju jäi kuistiksi. Ja kun rakennus oli saatu kuntoon, asuttiin täällä jo aina… Kaivot uurtuivat maahan … marjapensaat ja omenapuut juurtuivat kantojen väliin…
Nyt ne puut varmaan jo alkavat kukkia. Ja pensaat antavat makeuksiaan.
Tällaista oli tapahtunut muutamassa vuodessa … ja olisi tietysti tullut enemmänkin, ellei sota olisi häirinnyt…
Niin oli käynyt … kun ihmiset olivat saaneet hankituksi itselleen palstoja … taikka ainoastaan voivat niitä vuokrata…
Kaikkein myöhimmin illalla puuhailtiin ja möyrittiin juuri täällä syrjässä, noiden punaisten, keltaisten, vihreäin ja sinisten huvilain edustalla. Ihmeellinen ponnistuksen näyte; niinhän ne edistyvät, joilla on jotain omaa, mitä muokata.
Mitä lieneekään herännyt Sakriksen mielessä tätä kylää katsellessa…
Välistä ennenkin hän oli sellaista ajatellut … että hänellä olisi palsta … taikka ainoastaan vuokrattu tontti.
Nyt se ajatus heräsi jälleen… Ja nyt liittyi siihen myöskin tuo tyttö, jota hän oli viikon päivät vartioinut…
Ei ollut vieläkään nähnyt häntä ikkunassa…
Pelastusarmeijan kartanon luokse oli kääpiöllä tälläkin hetkellä niin kiire, että hän kulki kaikkein suorinta tietä korven halki.