XII
Toukokuisten leppien oksissa riippuivat uudet, pehmeät urvut… Ja louhisten töyryjen välissä kierteleviä tasankoja juovittivat oraalla vihannoivat sarat … niin kuin pitkät ja suorat matot.
Oli jälleen ilta… Vieläkään ei Sakris ollut saanut odottamaansa…
Mikko Suomenvaara, joka oli paljon matkustellut viime aikoina, milloin siellä ja milloin täällä pitkin Suomea, oli eilen kyllä palannut kotiin, mutta lähti jo täksi päiväksi Helsinkiin, Kennelklubin koiranäyttelyyn. Sakris jäi tädin kanssa kahden kesken.
Paljon oli Kukkelman harmistuttanut maalaismuoria näinä viikon päivinä, vaikka Kukkelman nykyään olikin melkoisen lauhkea. Ärsyttänyt sellaisilla vihjauksillaan, että sota on porvarien ilkeyttä … että kirkko on maailmallinen laitos … että kansa, kun se saa vallan käsiinsä, hävittää viimein kirkon ja nykyisen valtion… Tänään Sakris ihan yltyi tällaista jaarittelemaan: hän oli yksin, raukka, ei ollut löytänyt naistaan.
Silloin muori kiivastui lopultakin pauhaamaan vastaan. Ennen maailmassa ei hän ollut kuullut mokomaa villitystä. Hänelle ei tarvinnut tulla semmoista puhumaankaan. Kiittäisi, vaivainen ihminen, Jumalaa, että sai edes palan suuhunsa ja vaatteet päälleen…
Kukkelman kuuli kerrankin suoraa puhetta. Kovin kiihtynyt ei hän ollut.
Hän ällistyi … ja pysyi sitten vaiti.
Tuskinpa työnsi vanha nainen hänelle nyt velliäkään eteen … ja teki senkin kiukkuisen näköisenä.
Niin, muorille tuli suorastaan halu ajaa Kukkelman ulos … mutta antoi hänen kuitenkin olla. Ja sitten lähti Sakris itsekin … tuskastuneena, väsyneenä ja pettyneenä siitä, että hän oli niin yksin…
Turvakodin luokse jälleen.
Ja sinä iltana tapahtuikin jotain!
Sakris näki siellä ikkunassa tytön!
Sakris hätkähti.
Tämä se oli aivan varmaan..! Juuri tämä. Ihan varmasti!
Sydän Sakriksen rinnassa lakkasi tuokioksi lyömästä. Tuossa se oli … se oikea… Se luvattu!
Nyt se tuli!
Sakris seisoi korkean lankkuaidan takana, tähysteli hurmiossa…
Kaunis, nuori tyttö…
Se tyttö, josta hän oli nähnyt unta: aivan hiuskarvalleen samanlainen!
Sakriksen nainen istui toisen kerroksen ikkunassa. Ikkuna oli auki: olihan niin lämmin ilma, että hyttyset, vai mitä pieniä elukoita lienevät olleet, tanssivat ilta-auringon paisteessa vanhain koivujen alla.
Tyttö neuloskeli jotain… Suikale neuletta riippui ikkunalaudalta uloskin. Hänen poskensa punertivat hennosti … mutta kasvot olivat muuten valkeat. Tukka kultainen, lyhyehkö … kiharainen … aivan niin kuin Sakris oli nähnyt unessa.
Sakriksesta tuntui kuin olisi aurinko noussut … ja kuitenkin se juuri alkoi laskea. Hän seisoi siinä ja huokaili…
Tuli hämärä, Sakris katseli ikkunaan suuriksi auennein silmin, joiden autuaallinen hohde muuttui silloin tällöin kiivaaksi kiiltelyksi … ja suu oli onnellisessa hymyssä.
Välistä hänen rintansa huohotti. Välistä teki hän pitkillä käsillään kurottelevia liikkeitä ja sitten taas kädet hervahtivat sivuille.
Tyttö ei häntä huomannut.
Sakris astui pari askelta eteenpäin … ja kurkisteli kasvot ilmaa kohti.
Siinä se oli! Kuinka oli mahdollista, että se oli aivan samanlainen kuin hänen unessaan? Onni täytti hänen mielensä.
Yhtäkkiä ikkuna Sakriksen ihmeeksi suljettiin … sähkö sytytettiin sisällä. Tyttö oli kadonnut. Nyt vasta muisti rampa huudahtaa hänelle alhaalta:
— Ahhah … tui, tui!
Mutta tyttö ei enää tullut.
Toista tuntia seisoi ja istuskeli Kukkelman aitauksen juurella. Kierteli rakennusta niin kuin kettu pihlajapuuta.
Kuinka oli tyttö täällä … hänen omansa ja kultansa?
Rakennuksen suuri, yläreunasta piikkilangalla varustettu portti oli lukittu … niin kuin tavallisesti.
Viimein täytyi Kukkelmanin lähteä. Mutta mikä riemu hänellä oli!
Nykyiseen asuinpaikkaansa palasi hän myöhään. Tädin oli täytynyt odotella häntä … tädin, joka aina meni hyvään aikaan levolle. Loikoilla puolittain valveilla, saadakseen sulkea oven. Nyt hän oli Sakrikselle vihainen ja motkotteli. Mutta siitä Sakris välitti vähät. Hän ei kuullutkaan muorin sanoja. Ei, sänkynsä reunalle asettui hän istumaan … ja ajatteli, joko hän huomenna saisi tavata omaa kultaansa… Ajatteli uniaan … ja kultansa kasvojen muotoja. Istui siinä hämärässä eteisessä. Kello oli kohta yksitoista illalla.
Nyt oli Sakrikselle alkanut elämä!
Nyt hänelle oli oikea nainen annettu!
Kuinka Sakris silittelisi häntä … sivelisi pienen korvanlehden alta.
Ja hyväilisi tukkaakin, tuota hohtavaa ja kiharaista.
Käsillään Sakris häntä kantaisi…
Yhdessä he asuisivat…
Missä sitten? Kukkelmanin kamarissako Krokelbyssä? No, vaikkapa siellä … jossakin … yhdessä.
Ja se … tämä viaton Julia … tekisi Sakrikselle mieleisiä ruokia, hoitaisi häntä…
Ruokana saisi kyllä olla muutakin kuin puuroa … kunhan ruoka vain tehtäisiin kasviksista. Ja milloin mistäkin kasvisaineista valmistetut ruuat olisivat vaihteluakin… Moinen hyvä kävisi päinsä … kun olisi ruuantekijä.
Ja tämän kanssa asuen Sakris saisi sellaista intoa ja elämänvoimaa, että työ sujuisi hyvin. Ja kun työ sujuisi, niin kannattaisi hankkia vaihtelevia ruuaksia … ja välistä levätä ja hoitaa terveyttään mielensä mukaan. Paastota saisi perinpohjin.
Ja Sakris muisti kuulleensa jossakin, että jos terve tyttö lepäilee kivulloisen miehen vieressä, niin mies saattaa parantua. Niin kuin esimerkiksi sellaiset reumatismia sairastavat, jotka makuuttavat jaloissaan koiraa … pientä, mustaa villakoiraa. Silloin se koira kyllä saa reumatismin … ja niin kovan, että se kuolee…
Kuolee..!
Mutta … tämä nyt on toinen asia.
Sakriksen kyttyrä katoaisi lopultakin … oman kanssa ollessa, kasviksilla ja paastolla. Katoaisi … kuten hän on aina uskonutkin.
Nyt sen katoaminen oikein alkaa!
Millä tavalla voisi Sakris lähettää omalleen kirjelapun … ellei tuo
Julia pääsisi Sakriksen luo? Mutta … mikähän tytön nimi oikeastaan on?
Sitä Sakris ei vielä tiedä.
Siinä Sakris vuoroin istuu tai loikoo, vuoroin hiukan kävelee edestakaisin. Pikkulinnut nukkuvat ulkona … paritusten … lämpöisissä pesissään… Sumua kohoaa merenlahdelta ja peittää ranta-alangon. Kun aurinko nousee, tuo se mukanaan päivän, jolloin Sakrikselle alkaa elämä…
Juuri tämä nainen se saisi kääntää Sakriksen pään miten tahtoi … niin kuin ennustaja oli unen selittänyt. Unessa oli hänen katkaistu päänsä näyttänyt niin onnelliselta… Nauranut ja viitoittanut viisaasti silmää.
Sakris rupeaa hyräilemään. Hiljaa koettelee hän lauleskella:
Oi armaani, oi armaani,
oi kallis armaani…
Keittiöstä alkaa silloin kuulua liikettä: hm, se vanha ja koukkuleukainen akka..!
Hänelle pitäisi kertoa tästä tapahtumasta. Mutta jos Sakris nyt menisi kertomaan, niin se … suuttuisi.
Mutta huomenna Sakris aikoo hänelle kertoa … nuoresta ja viattomasta immestään. Sakris nukahtaa viimein.
Ja huomenna hän herää siihen, että muori jyskyttää keittiön ovea, raottaa sitä ja ärähtää:
— No … mikäs nyt on … kello käy jo yhdeksättä!
— Kuinka? Onko kello jo kahdeksan? ällistelee kääpiö myhkyisenä kasana peittonsa alla, tukka riipuksissa lattialle asti.
— On se, vastaa muori. — Vai lieneekö mies sairas..? Ettekö jaksakaan tänään mennä työhön?
— Minäkö sairas? Minä olen terveempi kuin koskaan ennen! kehuu Sakris, ja hän aikoo kertoa muorille eilisiltaista ihmettään. Mutta sillä välin on muori jo sulkenut oven, sanoen:
— Tulkaahan kahville. Mikko-herrakin on kotona.
Sakris pukeutuu työasuunsa.
Mutta Mikko Suomenvaaran luona, joka on vasta kiidättänyt autolla
Helsingistä kotiin, sanoo muori:
— Pois se pitäisi täältä … tuo tuollainen…
— Mikä? Kukkelmanko? kysyy Mikko nauraen; hän on aina iloinen: terve ja reipas mies.
— Niinpä juuri, vastaa täti. — Mokoma… Jumalaton se tuntuu olevan. Räävää ja panettelee pappeja … ja Jumalaa. Ei hänellä muka Jumalaa olekaan. Ja muutenkin… Mitenkäs hän on veistänyt nuo hirret! Kieroja ne ovat. Kaipa sinä sen tiedät? Katsoitko eilen?
— Ka, en katsonut! vastaa Mikko. — En ennättänyt.
Muori arvelee:
— Pilalle ne nyt menevät… Kun oletkin aina poissa.
— Afääreitä, täti! huudahtaa Mikko. — Afääreitä, afääreitä!
— Niin, mutta jospa sinä et saakaan koiratarhaasi syksyyn.
— Oho! pääsee silloin Mikko Suomenvaaralta levoton huudahdus. — Sepä olisi peijakasta… Sillä nyt minulla on koiria: eilen tilasin Helsingistä kaksi pientä pointteria, kaksi setteriä, yhden kanakoiran, yhden mäyräkoiran … pentuja. Ja yhden dobermanin, täyskasvuisen.
— Mikä se on? kysyy täti.
— Sekö? Se on pinsheri! Hieno pinsheri … maailman hienoin pinsheri! vastaa Mikko.
— Niin … entä sitten sen turkki, jatkaa täti. — Joskus täynnä petäjänkuoria, risunkappaleita ja lastuja. Sitä se putsaa ja sukii…
— Minun pinsherinikö? kysyy Mikko. — Ahaa, tämä Kukkelman. Peijakas vie. No antakaa hänen putsata!
— Niin, niin, mutta minä luulen … että hän taitaa ajatella tyttöjäkin! pahastelee muori.
Mikko purskahtaa nauruun. Hän on kyllä hiukan suuttunut siitä mahdollisuudesta, että hänen koiratarhansa valmistuminen viipyisi. Mutta nyt hänellä ei olisi tilaisuutta sitä asiaa järjestellä. Hän aikoo näet juuri ryhtyä isompiin puuhiin: lähteä ostamaan raavaita, viedä niitä Ruotsiin… Raavaita … ja sikoja, lampaita.
— Antakaa te nyt Kukkelmanin olla, sanoo hän. Sittenpähän nähdään. Vai pitää hän tyttäristäkin, hahaa!
Mikko se lyö kaikki leikiksi… Ja täti pitää hänestä kuin omasta pojastaan.
Sen päivän pysyi Mikko kotosalla. Opetteli ja komenteli Heiluveitä … ja katseli, kuinka Sakris käsitteli puita. Nyt tuli oikein suuren petäjän vuoro. Saisikohan Kukkelman sen poikki? Meni puolen tuntia … jo sai kuin saikin! Kääpiöllä oli omat temppunsa: iski puuhun lovia kaikkiin ilmansuuntiin … niin että se lopulta seisoi yhdellä kannallaan kuin hyrrä. Sitten hän nytkytteli petäjää: eipä se kaatunut, vaan ainoastaan kallistui toisia puita vasten. Kukkelman ryömi silloin ylös runkoa pitkin, katkomaan kaatumista estäviä oksia ja latvuksia. Taivaan isä, jos hän jäisi puun alle! Mutta eipäs jäänyt. Puu kaatui … Sakris sen mukana maahan, kellahtaen kuoppaan … makasi siinä liikutellen jalkojaan … ja naureskellen harmissaan:
— Kas kas … onpas tässä! Mutta odottakoonpas … tuo sturski.
Sakris kääntyi kuopassa vatsalleen, tavoitti kirveensä … ja nousi ja alkoi raivoten katkoa petäjästä viimeisiä oksia…
Hennoisiko Mikko näin hauskaa miestä hoputella? Eikähän Mikolla nyt ollut aikaa.
Mikko tilasi auton, meni Helsinkiin.
Sakris aherteli monta tuntia… Katseli entistä useammin kelloaan.
Lopulta hän tuli huvilaan ja sanoi:
— Kuulkaas nyt, täti! Minun täytyy tänään lopettaa ennen kuin oikein passaisikaan!
Sakris ei joutanut odottamaan edes päivällistä; ei, ainoastaan pariin voileipään hän tyytyi… Olisi tyytynyt lähtemään vaikkapa ilman ruokaakin. Hän vakuutteli vilpittömästi:
— Ei ihminen elä ainoastaan leivästä. Rakkauttakin hän tahtoo…
Nyt aikoi hän kertoa muorille, mitä kummaa ja ihanaa hänelle oli tapahtunut. Mutta muija näytti yhä niin tylyn näköiseltä, että Sakris virkkoi pelkästään:
— Minun pitää lähteä käymään taaskin … Krokelbyssä. Siellä on ankeleegiä asioita. Ei niitä voi lykätä.
Sitten hän pukeutui huolellisesti. Mutta joutuin se meni. Ja sitten hän katosi kylälle päin.
Krokelbyhyn ei Sakris kuitenkaan lähtenyt … vaan tapaamaan omaa kultaansa.