XI
Samaa päivää jatkuu.
Sakris on saanut kahvinsa ja vellinsä. Vaivaista velliä vain; mutta minkäpä Mikon maalaistäti voi: liharuuan, jota hän Sakrikselle kantoi, lykkäsi Sakris päristellen edestään kauemmaksi … ei hän sitä syönyt. Oli tämäkin työmies!
Mikko on aikaa sitten mennyt kaupunkiin.
Täti katselee nyt Sakriksen hommia rakennuksen portailta, sillä Sakris on jo ryhtynyt kaatamaan petäjiä.
Muorilla on vastenmielisyys Kukkelmania kohtaan, vaikkapa hän sääliikin kyttyräselkää, jonka jalat ovat sellaiset … ja toinen jalkateräkin syrjään vääntynyt.
Ensiksi sovittelee Sakris siihen kummulle, mistä rakennuspuut kaadetaan, taskukellonsa puun kupeeseen. Suuren, mustakuorisen ja harmaaksi kuluneen kellonsa. Täti tarkastelee häntä: tuopa näyttää olevan tärkeää hommaa … niin valikoitsee Sakris mukavaa oksaa. Eikä sellaista oikein mukavaa tunnu löytyvän, koskapa hän nyt tulee ja pyytää muorilta rautanaulaa. Sen hän sitten saa … ja takoo sen petäjän kylkeen, vähän toista metriä korkealle, kaulansa Kohdalle. Siihen naulaan hän viimein ripustaa, verkkaan ja huolellisesti, taskukellonsa.
Maalaisemännästä on tällainen menettely ilmeinen ihme… Eipä hän malta olla kysymättä, pelkääkö Kukkelman kellon menevän rikki? Sakris vastaa arvokkaasti ja merkitsevästi:
— Kuinka..? Minä olen jemtti … aina jemtti mies… Kahdeksantunnin työpäivä..!
Täti nostaa nenäänsä. Kahdeksantunnin työpäivä on jälleen seikka, jota hän ei saata ymmärtää … ei varsinkaan, kun työ on urakka. Täti ajattelee:
— Mitähän tästä nyt tulee? Turhaanpa taitaa jälleen Mikko nakella rahojaan.
Nyt tarttuu Kukkelman kirveeseensä. Alkaa tähystellä ylös puiden latvoihin … ja täti tähystelee vuorostaan häneen. Siinä Kukkelman tähtää ja tirkistää. Ja sitten iskee hän ensimmäistä petäjää… Kirves näyttää melkein yhtä pitkältä kuin hän itse … mutta kohosipas sen kapea ja ohueksi tahkottu terä kuitenkin Sakriksen pään yläpuolelle! Polvet ovat hänellä koukussa … niin kuin sellaiset lyhytvartiset viikatteet, joita tädin kotipuolessa käytetään. Kirves kohosi … ja vanhan naisen on säälistään huolimatta pakko nauraa. Yhä kirves kohoaa, ja poloisen ramman ruumis keikahtaa kirveen painosta lantioita myöten taaksepäin … ja sitten se heilahtaa eteen, nytkähtäen vasemmalle … ja isku sattuu puuhun, kuuluu iskijän ähkäys. Ähä, lähtipäs lastu… Ihan tosiaan lähti! Ja vielä erkani toinenkin lastu. Ja kolmas… Ja yhä singahteli pieniä, kellertäviä lastuja … verkalleen, yhtäpäätä.
Täti ajattelee:
Kukapa tietää … ehkäpä tästä jotakin tulee!
Yhä seisoo hän ovella.
Kun petäjä oli hakattu puoliväliin poikki, keskeytti Kukkelman hakkaamisensa, kääntyi katselemaan voitonriemuisesti tätiin ja äännähti, suuret ja keltaiset hampaansa paljastaen:
— Si-so-jaa! Niin se menee! Nyt on jo alku tehty … ja kun alku on tehty, niin on kuin kaikki olisi tehty! Mikään muu ei olekaan vaikea … kuin alku!
Sitten Kukkelman taas hakkaa. Kauas kuuluu hänen rintansa pihinä ja ähinä… Petäjiä kaatuu silloin tällöin … ryminällä ja ryskeellä, katkoen tuuheain latvainsa tieltä toisten puiden kuivia oksia … suhisten, pohahdellen … ja sitten runkonsa kallioon kumahduttaen.
Täti on sisässä. Hän tähystelee terävin silmin ikkunasta ulos ja sanoo itsekseen:
— Saipas tuonkin puun poikki. On sillä sittenkin … käsivoimia..!
Siinä alkoi Sakris katkoa kaatamiensa mäntyjen oksia ja typistää latvoja.
Ja sen jälkeen kaatoi hän vielä toisia puita…
Kunnes tuli kello puoli viisi. Sakris oli pitänyt kelloaan tarkasti silmällä … ja nyt yhtäkkiä, otti hän kellon taskuunsa, kirveen kainaloonsa ja alkoi tallustella rakennukseen…
Siellä pyysi hän jälleen saada vellinsä taikka puuronsa… Kiirettä ei oikeastaan olisi. Mutta hän aikoi vielä tänä iltana käydä Krokelbyssä, noutamassa joitakin työkaluja, jotka olivat sinne unohtuneet: veistohaka ja piilu … ja jos jotakin.
Se olikin Sakriksen totinen aikomus.
Mutta sitä paitsi suunnitteli hän tällä matkalla pistäytyä turvakodin luona…
Aterialla, muoria vastapäätä istuen, oli hän vakava ja hiljainen. Ja kovin tyytyväinen: oikein kehuskeli velliä hyväksi.
Mutta tupsu hänen tappuraisia hiuksiaan pyrki syödessä valumaan lautaselle ja velliin. Se valuikin. Ilkeää sellainen oli tädistä nähdä. Hm, minkäs Kukkelman sille … kun hänen olkapäänsä olivat pöytälaudan tasalla…
Mutta syötyään ei pistänyt käsiään ristiin! Täti ajatteli:
Mokomakin … jumalaton könttyrä…
Hulluhan se Mikko oli taas ollut!
Sitten Kukkelman lähti… Täti oli hänen poistumisestaan vähän niin kuin tyytyväinen.
Kukkelman lähti käymään Krokelbyssä.
Nyt seisoi hän Pelastusarmeijan turvakodin luona … seisoi pitkän aikaa.
Jonkin vilahduksen hän huomasikin naisista … mutta enempää ei hän heitä nähnyt… Oli pettynyt; häntä ei katseltu!
Merkillistä untaan hän ajatteli … ja ihmetteli, eikö se sattuma, että hän oli joutunut liikemies Suomenvaaran urakkaan, edistäisi hänen unensakin toteutumista jollakin tavalla.
Lopulta jatkoi hän hidasta tallusteluaan Krokelbyhyn, joskus kämmenillään polviinsa nojaillen.
Seuraavana aamuna, melkoisen varhain, tuli hän takaisin Mikon huvilalle.
Mikko ei ollut kotona; lienee taas jonnekin matkustanut…
Sakris tervehti iloisesti ja ystävällisesti tätiä:
— Terve, terve, täti.
Täti antoi hänelle kahvia. Sakris vilkaisi sitten siinä kelloaan … ja alkoi kiiruhtaa työpaikalleen. Pisti kellonsa eiliseen naulaan, puun kylkeen…
Ja sitten kuului kummulta hakkaamista ja rusketta aina ruokailuun asti.
Täti ei enää istunut, niin kuin eilen, poloisen kanssa samaan pöytään … kun rammalla oli tuollaiset hampaat … ja kaikki…
Keskellä ruokailuaan kysyi Sakris maalaismuorilta:
— Onko täällä kylässä paljon flikkoja?
— Mitä … likkoja? toisti maalaismuori, ja ajatte ajatteli:
Tuumiiko tuokin tyttöjä! Sitten hän sanoi verkalleen:
— Onhan niitä… Tuokin talo tuolla … turvakoti … on likkoja täynnä!
Sakris nauroi leveästi ja sanoi:
— Niin, mutta ne ovat niin kuin linnut häkissä. Eikö täällä ole muualla … noissa torpissa?
— Onhan niitä … ryssien jätteitä… Kai ne ryssät pattereita täälläkin rakentelivat, vastasi muori.
Sakrista vastaus ärsytti. Siihen juttelu keskeytyi. Kukkelman palasi työhönsä.
Määrätuntinsa hän kummulla puuhaili…
Loikoi päivällisen jälkeen hetken vuoteella, jonka täti oli valmistanut hänelle eteiseen. Mutta syötyään alkoi hän pukeutua. Pyhäisiinsä hän pukeutui. Sitoi kaulaansa punajuovaisen liinan. Suki tukkansa kuvastimen edessä keittiössä, jonne hän pyysi päästä… Ajeli tuolilla seisten tarkoin parran ylähuulestaan ja leuastaan. Ja sanoi lopuksi, itsepäisesti ja ilkkuvasti, menevänsä nyt katselemaan tyttöjä: viihtyvänsä erikoisen hyvin naisväen parissa.
Tuonne hän meni vanhaan herraskartanoon päin.
Mutta koska hän ei siellä nytkään nähnyt mitään, lähti hän sieltä pieneen kylään, joka oli hiukan loitompana: muutamia mustia ja kyljelleen pyrkiviä tupia … jäännökset entisen herraskartanon torpista…
Sakriksen oli koetettava näitäkin töllejä … niin kuin kalastaja kokee verkkojaan.
Hiukan ikävältä hänestä tuntui tällä kulmakunnalla… Huvilassakin ainoastaan tuo vanha ja mustiin puettu täti.
Kunhan se täti ei vain luulisi, että Sakris kaunistaa tällä tavoin itseään häntä varten? Kunhan ei luulisi…
Kukkelman on saanut tarpeekseen vanhoista…
Ja hänellehän on luvattu nuori ja kaunis.
Nyt on Kukkelman tullut keskelle töllikylän vähiä rakennuksia. Siinä seisoo hän jollakin pihalla, keväisillä roska- ja lastukasoilla. Jäykkänä ja juhlallisena … pyhätamineissaan. Kädet syvälle taskuihin upotettuina. Katsoo oikealle … kääntää ruhoaan katsoakseen vasemmalle … käännähtelee vilkkaasti kuin viiri. Vilkaisee nyt sivulleen … ja näkee jostakin töllistä tulevan ulos hameihmisen… Mutta vanha tämäkin oli.
Mereen aleneva aurinko lämmittää… Tuossa ovat kituvat syreenit jo nupulla … ja tuossa torpan nurkalla nousee maan sisästä joitakin tulipunaisia … niin kuin punaisia peukaloita. Rabarbereita ne ovat: niistä valmistetusta ruuasta pitää Sakris kovasti. Muudan hänen entinen heilansa keitti hänelle niistä usein himoruokaa.
Taas tuli eräästä ovesta … tyttö! Sakris lähti kulkemaan häntä kohti … ja huudahti:
— Tui, tui!
Tyttö katsoi Kukkelmaniin … tirskahti nauruun… Juoksi sitten takaisin sisään … ja palasi portaille tuoden kanssaan vanhahtavan naisen ja lapsia. Sakris tallusteli lähelle. Lapset nauroivat, ja pienemmät heistä alkoivat kirkua. Sakrista se kirkuminen harmitti. Mutta tyttöön hän oli tosiaan hiukan ihastunut, joten hän sanoi:
— Katsokaa, lapset … tällaiset kellonketjut… Eivätkö ne ole lapsista nätit? Kuulkaas, neiti … minä olen byggmestari. Jos teillä on mitä remonteerata, niin minä tulen tänä iltana ja remonteeraan.
Ja Sakris nauroi veitikkamaisesti ja iski silmää.
Tyttö ei ensin ymmärtänyt. Mutta Kukkelmanin silmäniskusta aavisteli hän sitten jotain. Hän pyörähti ympäri ja juoksi sisälle.
Jätti Sakriksen…
Sakris rupesi puhelemaan emännän kanssa ilmoista. Lapset tirskuivat yhäti … eräät peitellen kädellään suutansa.
Sakrikselle tuli lähtö töllikylästä, turhin toimin. Huokaillen hän palasi Suomenvaaran huvilaan.
Koetteli illallisen jälkeen ryhtyä lueskelemaan Nietseskeä, jonka hän oli viime käynnillä tuonut mukaansa Krokelbystä. Hän heilutti kämmenellään maalaismuorin edessä sitä kirjaa … kehui sitä tarpeelliseksi ja hyväksi: siinä oli viisaita ajatuksia.
Tuokion hän luki portailla. Rupesi nukuttamaan. Sakris meni eteiseen, ratisevaan telttasänkyynsä.
Ja taasen näki hän unta samasta kauniista naisesta kuin silloin keväämmällä…
Ja kun hän seuraavana päivänä oksi petäjiä, oli hän yhtäkkiä kuulevinaan … niin kuin sen naisen ääni olisi huutanut hänen korvaansa ja kutsunut häntä…
Kukkelman mietti uniaan … sekä viimeistä että edellistä.
Ja iltahämärässä seisoi hän jälleen turvakodin seinävierellä. Tähtäili vuoroin eteensä maahan ja vuoroin ylös ikkunoihin, joista alapuoli oli himmennetty harmaaksi…
Missä olikaan hänen oma heilansa, hemestinsä … hänen rakkaansa?
Tuleva se oli: sen tiesi Sakris varmasti. Hän tunsi sen rinnassaan, sielussaan, luissaan … tunsi sen melkeinpä kuin vatsassaan. Tuleva se oli! Hän uskoi siihen: hänellä oli siitä sellainen tieto!