X
Jo seuraavana päivänä lähti Sakris Kukkelman tapaamaan Mikko
Suomenvaaraa.
Edellisenä iltana oli hän hyvillään. Työtä hän oli saava. Kenties kauankin kestävää työtä… Voisi olla yhdellä paikalla … ei tarvitseisi hapuilla siellä ja täällä.
Minkälainen sitten olisi koiratarha?
Minkälaiseksi hän sen suunnittelisi?
Suomenvaara ei tuntunut turhia kituuttavan.
Entä millä tavalla tämä herra oli häneen tutustunut? Harmillinen kohtaus se kyllä oli… Se, että Sakrista luultiin jänikseksi taikka ketuksi. Mutta mitäpä siitä … nyt enää! merkillistä vain, että tällä tavoin tultiin tuttaviksi.
Melkein yhtä merkillistä … kuin se unikin.
Aikoi ampua häntä ja sitten…
Sakris istui ikkunansa ääressä ja tirkisteli ulos. Keväisenä iltana hohteli taivaanranta, minkä Sakris sitä liiterirakennusten ylitse näki, kauniisti punaisena ja kellertävänä. Rakennusten päässä nyyköttävän petäjän hienot havuset värisivät hiljaa … ne muodostivat ikään kuin jonkinlaisia tähtiä: somia, neulassäteillä varustettuja nappuloita… Luonnon kauniita ja ihmeellisiä muodostelmia. Mutta taivaalla alkoivat oikeat tähdet lempeästi ja salaperäisesti tuikkaa.
Mitähän tämäkin merkitsi … että Suomenvaara oli ampunut häntä?
Tähdissä oli kaikki kirjoitettuna.
Ja Sakriksen nainen oli kyllä löytyvä. Sen Sakris tiesi. Sen hän uskoi…
Siinä katseli Sakris kukkiin puhjennutta Annansilmäänsä. Kummallisella liikutuksella täytti se hänen mielensä … sen punertavien kukkalehtien pinta oli hänestä ikään kuin tyttösen hipiä, nuoren tytön.
Hän kasteli kukkansa … ja kapusi sitten keinutuoliin … uneksi siinä, kunnes tuli hyvin hämärä.
Sitten väänsi hän tulen lamppuun ja tirkisteli kuvatauluaan, punaposkista Juliaa.
Eipä hän halunnut lähteä tuttaviensa luokse kiivaillakseen nykyistä yhteiskuntaa vastaan … hokeakseen kämmenellään pöydänreunaan lyöden aina yhtä ja samaa, päähän piintyneitä iskulauseita, niin kuin uskonkappaleita … milloin pistelevänä ja uhkailevana, milloin taasen alakuloisena … sikäli, tuntuiko Venäjän Neuvostovalta edistyvän vaiko kärsivän tappioita ja vahinkoja. Kuin jokin loittoneva kaiku supisi hän vielä kuitenkin itsekseen:
— Niin … yhdestä vain ei voi koskaan tulla loppua: sosialismista. Työväkeä on enemmän: sosialisteja. Ja koska se jotain tahtoo, niin täytyy sen mennä läpi … ja sosialismi yhä voittaa…
Tänä kauniina kevätiltana Sakris soitteli harmonikkaansa melkein riemukkaasti. Ja lauleskeli.
Varis nuokkui tuolla tuon petäjän heikossa oksassa, raakkui. Sekin äänteli toisella tavalla kuin ennen talvella: pehmeämmin…
Sakris nuokkui keinutuolissaan ja lauloi omasta puolestaan:
Ai, ai, Kerenski, turha on sun toivosi: Suomi on nyt vapaana ryssän vallasta…
Ryssänkö vallasta? Eikö hänen olisi nytkin laulettava värssyn loppu sillä tavalla kuin tulisimmat punaiset lauloivat kärsimänsä verilöylyn ja armottoman nälkävankeuden jälkeen:
Suomi on nyt täynnänsä valko-rosvoja?
Eipä … tällä kertaa…
Aamulla varhain hän tallusteli sinnepäin, missä liikemies Suomenvaara sanoi huvilansa olevan.
Tallusteli … jo työpuvussa: sininen työpusero yllä, remmi vyöllä, talvellinen, tahrautunut lippalakki päässä. Mutta parta oli hänellä aivan puhtaaksi ajeltu ja tukka riippui kauniisti suittuna hartioilla.
Hänellä oli työkaluja mukana: kirves ja saha.
Puseron rynnästaskusta pisti esille käännettävän metrinmitan pää… Ja povitaskussa piili iso, vahakantinen muistivihko.
Tuuli puhalteli, niin kuin tällä rantaseudulla melkein aina… Se tuprutteli Sakriksen pellavaista tukkaa, heilautti sitä joskus hänen kasvoilleenkin ja lippahatun päälle.
Kukkelman joutui siihen kuusinotkelmaan, jossa oli eilen vähällä tulla ammutuksi. Kömpi portaat … ja tallusteli jälleen. Välistä hän pysähtyi, kääntyi koko ruumiillaan … katselemaan puiden juurelta pilkisteleviä sinivuokkoja … kuuntelemaan, piipittäisivätkö lintuset. Tänään eivät piipittäneet: oli kylmä päivä.
Metsän takana alanko … suuria vainioita kalliotöyryjen keskellä … lakeita ja autioita. Ja sitten nousi tie mäelle, jonka takana sen herran piti asuskella.
Mikä lienee tuo harmaa rakennus koivikossa?
Rakennuksessa oli valtavan korkea, keltainen lankkuaita.
Tuli joku työläinen … ja Sakris kysyi, mikä tämä talo oli. Mies vastasi:
— Pelastusarmeijan turvakoti.
Niin, nythän Sakris sen muisti: täälläpäin oli sekin.
Tämä tieto teki hänet ikään kuin iloiseksi … ja uteliaaksi.
Vielä sai hän kuulla, missä herra Suomenvaara asui: juuri
Pelastusarmeijan talon takana, pienessä huvilassa meren rannalla.
Hetken katseli Sakris turvakotia … sen hirmuisen korkeaa aitaa … niin korkeaa, että yläkerrankin kolkot ikkunat rupesivat pian häneltä piiloutumaan, kun hän käveli edelleen. Sitä paitsi oli aita varustettu yläreunasta kaksinkertaisella kehällä teräväokaista piikkilankaa.
Mutta Sakris, hän kapusi pienelle kummulle tien varrelle … ja siihen näki hän ainakin yläkerran ikkunat. Olikohan niissä ikkunoissa naisia? Muka muualle katsellen hän vilkaisi tuon tuostakin ikkunoihin, huomattaisiinko hänet sieltä … hänet?
Semmoiset tytöt ovat usein kauniita lapsia.
Ei näkynyt siellä ketään. Sakris lähti edelleen.
Täytyy käydä vielä tuossa mökissä kysymässä, missä Suomenvaara oikein nyt asui. Ehkä olisi mökissä naisia…
Tuvassa oli ukko ja akka … makasivat sängyssä aamiaislevolla… Voivat olla kalakauppiaita, koska täällä haisi niin silakoilta ja silliltä … kalojen kuolleilta ruumiilta.
Muija kavahti ylös … kasvoiltaan kellertävä kuin sillin suolavesi … ja nenäkin hänellä oli suippo ja päästä pysty kuin kalalla. Hän katseli ällistyneenä Sakrista, kääntyi ukkoon päin, joka raotteli silmiään … ja siinä purskahti akka kihisevään nauruun. Kysyi vilkkaasti, mitä tulija tahtoi … ja purskahti taas nauruun, peitellen kädellä silmiään ja suutaan. Sakrista alkoi närkästyttää. Mutta asiastaan hän sai toki selvän. Eukko kääntyi ikkunaan päin … tyrskyi siinä itsekseen … ja osoitti etusormellaan jotain ulkoa näkyvää, sanoi:
— Tuolla … tuo iso puu … sen takana hän asuu tuossa keltaisessa rakennuksessa.
Myöskin Sakris tirkisteli huopapaperilla paikatusta ruudusta … kiitteli lyhyesti neuvosta ja lähti jälleen tallustamaan.
Liikemies Suomenvaaran huvilan hän löysi. Se oli rannalla, maantien alapuolella, rinteen eteläkupeella. Vanha, keltaiseksi maalattu … nurkat ja ikkunanpielet valkeiksi. Jyrkät portaat kohosivat ylös ovelle, jonka sivuilla seisoi kaksi paksua pylvästä.
Entinen herraskartanon huvipaviljonki … se oli Mikko Suomenvaaran asunto toistaiseksi. Täällä hänellä oli palstakin. Sekä rakennuksen että palstan hankki hän äskettäin eräältä yhtiöltä, joka taasen, takavuosina, osti koko täkäläisen herraskartanon sen entisiltä omistajilta. Yhtiö oli myönyt päärakennuksen Pelastusarmeijalle … ja alkoi lohkoa tilaa huvilapalstoiksi. Mikko Suomenvaara tempaisi nyt miltei parhaan paikan koko tilasta: kappaleen kartanon entistä puistoa … osaksi puutarhaa, osaksi villiä metsää.
Pitkin rantakaistaletta kasvaa jono valtavan korkeita tervaleppiä; niitä ylempänä koivuja, lehmuksia, mataloita tammia … ja kaikenlaista, jota Sakris ei ymmärrä ja josta Mikko itsekään ei ole viitsinyt ottaa selvää. Mikko on näet afäärimies; pitää huolen asuntokeinottelusta, ostaa hopea- ja kultarahoja, kauppaa messinkiromua ja kaikenlaista. Rahaa hänelle tulee kuin roskaa, eikä hän paljon siitäkään välitä. Hän pitää hauskaa … ja antaa palttua liian vakaville asioille.
Nyt hän tahtoo koiratarhan… Tahtoo olla hieno, olla koiramies.
Palsta joutui hänelle vasta viime syksystä, joten hän ei ole vielä ehtinyt pystyttää itselleen komeaa ja kiiltävää huvilaa.
Mutta koiratarhan tahtoo hän kohta: se on hänen päähänpistonsa.
Juuri tuonnoittain, ilmojen lämmitessä, tuli hän tänne Helsingistä. Asumaan täällä muutamia päiviä kerrallaan. Tänne syrjäiseen rantaan on hyvä tyhjentää meren saaristosta, tuolta oikealta, saapuvat moottorit, jotka tuovat pirtua.
Ja Helsinkiin pääsee täältä nopeasti … läheisessä huvilassa on puhelin, sillä voi tilata kiitävän auton.
Mikolla on vasta kaksi huonetta… Isompi niistä jo varustettu uljailla huonekaluilla. Siellä on sohvia, joiden kyljissä ammottavat tyhjät hyllyt kirjoja varten, välkkyvä peili ja uusi gramofoni. Pienempi kamari on järjestetty tilapäiseksi keittiöksi, jossa emännöitsee Mikon vanha täti, sisämaasta äskettäin tänne tuotu, vakava leski.
Viisi vuotta sitten oli Mikko ahkera metsämies… Silloin oli hänellä talo maaseudulla… Sitten hän sen möi … antoi rahojen hurrata… Ja hankki uutta rahaa. Nytkin rakastaa hän metsästystä… Ja koiria. Koirat ovat hauskoja. Ne ovat mielenkiintoisia… Niiden hoitaminen on jotakin erikoista.
Miksi ei Mikko voisi kerätä ja hoitaa koiria? Hän on kuullut mainittavan ihmisistä, jotka keräilevät maailmanmestarien maalauksia, jopa vähäpätöisempääkin: hankkivat innolla, hurmiolla, haltioitumisella ja kiihkolla esimerkiksi erilaisia tiukuja. Sellaista tekevät jotkut hassahtavat englantilaiset lordit. Vieläpä saattavat eräät heistä, jos eivät muuta lystikästä keksi, koota tulitikkulaatikoita … kymmeniätuhansia kappaleita … satojentuhansien markkojen arvosta, jokainen laatikko erilainen. Sellaista saavat englantilaiset aikaan! Hauskaa on rahakkailla… Mutta Mikko on nuori ja elämänhaluinen: hän tahtoo liikkua … metsästää..! Tahtoo itselleen koiria.
Nyt loikoo hän vielä eräällä sohvallaan ja nukkuu. Hänen uutimensa ovat vedetyt kaari-ikkunain eteen.
Vinttikoiranpentu alkoi äsken vinkua hänen sohvansa vieressä matollaan. Silloin hiipi täti, joka jumaloitsee sisarenpoikaansa, hiljaa sisään ja houkutteli penikan keittiöön.
Mikko viipyi eilen myöhään jossakin tärkeässä liikemiesten kokouksessa.
Hänen päätänsä särkee. Antaa hänen levätä.
Keittiössä on tädillä jo kahvi valmiina, ja naapurimökin tyttö on tuonut vastalypsetyn maidonkin.
Täti odottelee, milloin poika heräisi.
Sakris Kukkelman tirkistelee portaiden juuressa ylös paviljonkiin.
Harvoin hän on nähnyt huvilaa moisella paikalla, kuin sokerikeilan kärjessä.
Hän on kovin väsynyt kävelystä … ei tekisi mieli ryhtyä heti kiipeämään noin jyrkkiä portaita.
Ketään ei näy pihalla ja kartiinit ovat alhaalla…
Mutta kumminkin täällä valvotaan, koskapa savutorvesta nousee sauhua.
Olisikohan huvilassa toisetkin portaat kuin nämä korkeat?
Ja saattaapa täällä muutenkin vähän katsella ympärilleen…
Kukkelman jättää työvehkeensä portaitten juureen ja kiertelee verkalleen rakennusta…
Muita portaita ei ole…
Nyt katselee rampa pengermän reunalta maisemaa … hän on siinä kuin mikäkin omituinen kanto, jonka päähän on pistetty tappurakuontalo… Tuuli viuhtoo hänen pitkää tukkaansa.
Meri on ihan tuossa… Kuivia, viimekesäisiä lehtiä rapisee lähellä tammessa. Suurissa tervalepissä rannalla on vanhoja urpuja…
Suunnattoman leveät kaislikot saartavat lahtea … törröttävät niin kuin kulonurmi maasta.
Sitä lahtea sulkee meren puolelta jono saaria … toiset karuja, paljaslakisia … toisilla kasvaa petäjiä.
Tuolla vasemmalla kuultaa punainen säleaita. Ja sitä ylempänä on vankkaa petäjämetsää … niin pitkältä, ettei sen läpi näy enää aitaa.
Sakris Kukkelman kävelee palstalla … köntii kuin karhu taikka jokin kummallinen metsänpeikko. Menee alavalle rannalle… Nousee jälleen ylemmäksi, vedellen käsillään itseään jostakin kallionpykälästä. Sitten asettuu hän pykälälle istumaan… Alkaa miettiä, mihin paikkaan se koiratarha olisi rakennettava … ja minkälainen se olisi tehtävä. Kuvittelee mielessään koirien elämää … niiden vaatimuksia.
Välistä kääntää hän verkalleen ruumistaan ja katselee paviljonkiin päin.
Ei näy vieläkään ketään…
Koirien elämä?
Niille kartanoa..?
No … kyllähän viattomia elukoita olisikin suojeltava…
Ja täytyyhän Sakriksenkin elää.
Sitten hän pääsee selville koiratarhan paikasta: tähän mäntymetsään se olisi tehtävä! Hän tarkastelee sitä paikkaa … suunnittelee ja laskee. Laudoista se hänen olisi mukavin tehdä. Mutta Suomenvaara oli puhunut, että se rakennettaisiin hirsistä, joita täällä on paljon…
Viimein nousee Sakris portaita … ja kiipii ylös, jyskyttää ovea.
Mikko Suomenvaaran vanha täti tulee avaamaan. Hän hätkähtää hiukan, kun näkee Sakriksen. Mutta Sakris katselee häneen ylös viattomin silmin…
Hieman pettynyt on Sakris tästä vanhasta naisesta, jota hän muuten luulee palvelijattareksi: melkoisesti kumara ja vanha akka!
Täti jälleen luulee Sakrista kerjäläiseksi. Hän kysyy:
— Mitä te tahdotte? Kuka te olette?
— Minä olen se byggmestari, joka on tilattu tänne tekemään talo koirille, vastaa Sakris.
Täti sanoo:
— Kuka tilannut? Mitä tekemään?
— Kartano koirille. Se herra, joka täällä asuu, tilasi eilen.
Täti on hämmästynyt. Ja sitten hän muistaa, että Mikko oli joskus puhunut aikovansa rakentaa itselleen koiratarhan. Mutta … kuinka on hänen rakentajansa tuollainen?
Täytyy kuitenkin mennä Mikolta kysymään.
Mutta nythän Mikko vielä nukkuu.
— Odottakaa, kehoittaa muori Sakrista ja painaa ulko-oven kiinni.
Sakris jää portaille.
Täti menee sisarenpoikansa kamariin … ja ravistelee varovasti Mikon valveille, sanoen:
— Siellä on sellainen mies … kyttyräselkäinen … kääpiö … tahtoisi puhella. Sanoo sinun kutsuneen hänet tänne tekemään koiratarhaa.
— Mitä..? Sekö..? Onko se jo täällä? huudahtaa Mikko.
Täti kysyy ihmetellen:
— Oletko sinä hänet kutsunut?
— No, suoraan sanoen … olen, vastaa nuori gulashi. — Se nyt … oli semmoinen hullutus. Tapahtui pieni sotku tuolla metsässä eilen. Mutta olkoon… Kuinka, joko hän nyt tuli? Sen veitikan piti tulla vasta viikon kuluttua. Hittoako hän nyt jo!
Täti katselee kummastellen sukulaiseensa ja kysyy:
— Onko hänet sitten pyydettävä sisään?
— Antaa tulla vaan, sanoo Mikko. — Odottakoon keittiössä … pian tästä joudun.
Sakris lasketaan keittiöön… Siellä koiranpentu alkaa häntä hurjasti haukkua: ei asetu vanhan tädin torastakaan. Sakrista rupeaa se räyskytys jo suututtamaan…
Mutta sitten astuukin Mikko Suomenvaara toisten luo … yllään pitkä ja komea aamunuttu ja kädessä koirapiiska. Sitä piiskaa on nyt penikan, jonka nimi on Heiluvei, totteleminen. Nöyrästi se istahtaa isäntänsä jalkain väliin.
— No … te tulitte jo tänään? huudahtaa Mikko Suomenvaara.
— Minä tulin, vastaa Sakris. — Mies ei koskaan petä lupaustaan! Ja minä olen jo katsellut paikan päälle, johon koirakartano pykätään… Tuonne kummulle…
— Niin, mutta … olihan puhe, että tulisitte vasta viikon kuluttua!
Sakris ällistelee. Hän mutisee jotain sellaista kuin:
— Jaa, jaa… Mutta minulle … se passasi juuri nyt. Ja niin kuin sanottu, minä olen jo katsellut paikan päälle… Ja minä tiedän, millä tavalla se on timrattava…
Sakris alkaa pitkästi selittää, kuinka koiratarha tehdään.
— Hyvä, hyvä, vastaa Mikko. — Mutta se ei käy nyt. Minun täytyy iltapuolella lähteä kaupunkiin.
Silloin Sakriksen silmät välkähtävät. Hän melkein tiuskahtaa:
— Niin … mutta minulla on jo työkalutkin mukana.
Hän lauhtuu vähän ja rohkaisee:
— Mitäs muuta kuin isketään kirves puihin. Niistä tulee pylväitä ja pilareita. Ja sitten lautoja väliin… Ja sitten…
Mikkoa huvittaa Sakris. Hän raapaisee korvallistaan … ja taipuu lopulta kuitenkin, sanoo:
— No … minä olen Mikko! Yritetäänhän sitten. Mennään ulos asiaa paikan päällä pohtimaan.
He lähtevät ulos … Sakris, Mikko ja koiranpenikka. Siellä he kävelevät ja katselevat, harkitsevat suunnitelmaansa. Sakris puolustaa hartaasti laudoista rakentamista. Hän sanoo:
— Minä … jos minä joskus pykätä, niin laudoista minä… Se on helppoa … siitä tulee hyvä.
Sen kyllä Mikko uskoo, että se on helppoa. Mutta ei: hän tahtoo varmempaa, hirsistä hän tahtoo.
Viimein Sakriksen täytyy huokaisten taipua.
Eikä Mikko haluaisi rakennuttaa tänne kummullekaan, vaan rannalle.
Syntyy jälleen pieni väittely. Sakris huudahtaa:
— Minä kyllä, antakaa anteeksi, minä ymmärtä tämä asia! Minä olen tehnyt tällaisia töitä. Jos pykää rannalle, niin tulee kostea… Ei, ei tule hyvä! Minä sanon: sillä tavalla ei tule hyvä! Mutta jos timrataan se ylös tänne, niin…
Mikko alkaa hiukan suuttua. Sitten hän nauraa, ja pysyy päätöksessään: koiratarha on tehtävä tuonne hänen omaan paikkaansa, kauniille rannalle…
Siinä väitellään sievoinen aika… Ja huokaisten alistuu Sakris.
Sitten sanoo Mikko aikovansa neuvotella, vaikkapa jo heti tänä iltana, eräiden koiraklubin jäsenten kanssa piirustuksista. Kukkelman ällistelee tätä tietoa … ja kysyy:
— Kuinka? Mitä varten? Osaan minäkin riitingit… Jos tahdotte, teen riitingit teille. Minä olen jo tuuminut asiaa…
Mikko naurahtaa … ja arvelee, että sitä asiaa voidaan nyt oikeastaan pohtia myöhemminkin. Hän sanoo:
— No, kunhan nyt ensin kaadatte petäjät ja hommaatte ne rantaan! Taitaapa sitä siinäkin jo olla tekemistä. Mitä arvelette, saatteko te puut täältä rantaan?
— Minäkö? ihmettelee Sakris, ja hänen suunsa menee iloiseen ja leveään nauruun. Hän vakuuttaa:
— Se ei ole mikään konsti. Ei työssä niin paljon voimia tarvita, vaan konstit ne auttaa. Ja minulla on sellaiset konstit, että … niin kuin ei mitään vain…
Siis olkoon sekin asia selvä. Mutta vielä kysyy Mikko, milloin koiratarha tulisi valmiiksi.
Sakris pohtii ja arvelee. Hän lukee päiviä ja puita…
Ja lopultakin on Sakris varma, että kuuden viikon kuluttua voisi koiria pistää asumaan koirataloon.
Hyvä on sekin Mikosta. Mutta vieläkin yksi seikka: paljonko Kukkelman tahtoisi urakkasummaa … tarkalleen niin pitkän ja niin leveän rakennuksen teosta … kunnes laitos olisi vesikaton alla?
Sakris asettuu kivelle istumaan ja vetää povitaskustaan suuren muistikirjansa. Syventyy miettimään ja piirtelemään käyristyneille paperilehdille lyijykynällä viivoja, koukeroita, kirjaimia, numeroita ja omia merkkejään…
Sillä välin Mikko opettaa Heiluveitä kävelemään kauniisti rinnallaan.
Viimein lausuu Sakris vakavasti, että niin ja niin monta tuhatta pitäisi tällaisesta työstä saada. Eikä hän tahdo kiskoa: hän on näet semmoinen mies, kansanmies. Demokraattikin hän on mielipiteiltään … sosialisti … ja enemmänkin…
— Oho, huudahtaa Mikko Suomenvaara.
Summa on Mikosta liian suuri. Siksi ehdottaa Mikko, että he sopisivat aluksi ainoastaan puiden kaadosta, veistämisestä ja salvamisesta. Muusta rakentamisesta ennättäisivät myöhemmin. Mitä Kukkelman nyt tästä alkutyöstä tahtoisi?
Jälleen Sakris miettii: tekee kirjaansa koukeroita ja laskee. Hänen nyt esittämäänsä summaan Mikko suostuu.
Työn voisi Kukkelman aloittaa koska tahansa.
Mutta: missä Sakris sitten täällä asuisi … ja missä hän aterioisi?
Sakris sanoo tyytyvänsä vaikka keittiöön.
Mutta siellähän on Mikon täti!
No, niin … no … onhan täällä vielä tuo eteinen. Sakris sanoo olevansa niin vaatimaton … hän nukkuisi siellä.
Sekin kelpasi.
Ja mitä syömiseen tulee, tyytyisi Kukkelman vähään … aivan mihin hyvänsä. Niin, hän ei huolisikaan esimerkiksi lihaa… Sitä hän inhosi … oli vegetariaani. Hän ei tahtonut muuta kuin vähän puuroa tai velliä. Ja ruuasta, jos hän sen täältä saisi, voitaisiin alentaa urakkasummaa.
Sekin soveltui Mikolle.
Kuten sanottu, Kukkelman saisi aloittaa työnsä milloin huvitti … vaikkapa jo tänään.
Ja sitten tuli Mikolle kiire kaupunkiin. Hän lähti.
Sakris oli tyytyväinen, koska oli saanut hiukan vakinaisempaa työtä.
Ja mielessään hän ajatteli, että tyttöjen koti, tuo Pelastusarmeijan ylläpitämä, oli lähellä tätä huvilapaikkaa.