IX

Sitten sattui Kukkelmanille vielä toinenkin omituinen tapaus.

Kevät kirkastui … taivas siinti yhä useammin pilvettömänä, ilmanrannoilta vaaleana. Tuuli suhisi pehmeästi kuusissa ja koivujen punertavissa ritvoissa, tuoden mereltä kosteaa ja voimakasta viileyttä.

Peipposet olivat saapuneet; kurjet halkoivat ilmaa riemukkaasti laulaen, matkallaan pohjoista kohti … ja kottaraiset visertivät vimmatusti viiritangoissa… Västäräkkejäkin oli nähty tuolla Vantaan rannoilla, jonka jäät olivat pauhaten vierineet mereen ja kutsuneet pitkät jonot helsinkiläisiä ihailemaan kuohuvaa putousta. Auringonpaisteessa häikäisten kimalteli nyt vihreä joki.

Krokelbyssä moni ajatteli jo pääskysiä.

Kevään edistyessä on Sakris melkoisesti menettänyt aatteellista kiihkoaan. Siitäkö se johtunee, että aika kuluttaa kaiken … vaiko keväästä ja lämmöstä ja valosta?

Olisipa hänellä nyt vielä edes välttävästi töitä ja ansioita, niin tuskinpa hän muistaisi enää paljoa sitä ahdistusta, mikä on häntä vuosikausia kiusannut. Mutta töitä ei ole vieläkään juuri … ei hänenlaiselleen varsinkaan. Niitä pitää pyytää ja anella.

Silti kevät saattaa hänet unohtamaan puutetta.

Tällä hetkellä etsii hän vimmatusti sitä, minkä omituinen uni ja ennustajarouva ovat hänelle luvanneet.

On iltapuoli. Sakris kulkee metsässä, jokseenkin etäällä Krokelbystä.
Hän on aamupäivällä viimeistellyt pari työpuseroa, jotka peltiseppä
Savolainen häneltä tilasi. Nyt hän tahtoo … nähdä naisia. Omassa
kylässä ei ole hänen naistansa.

Tämä tie johtaa toiseen kylään.

Metsätie se on … erään kartanon talvellinen halko-ja heinänvetotie. Matala nummi … siellä kasvaa kuusia ja petäjiä. Havuneulat kiiltävät ja kuormista maahan varisseet heinänkorret tuoksuvat. Koko metsä lemahtelee hyvältä.

Joskus tulee matkalla aho, keskellä louhista metsää; siinä on oikein kuuma. Sitten painuu mutkitteleva, korven läpi kuinka vain eteen sattuu oikaistu tie jälleen alemmaksi … puiden varjoon… Tulee suota. Se huuruaa lämpöä. Polku haipuu ja hukkuu vesilätäkköihin, joista ainoastaan mättäät pistävät esille.

Eräässä paikassa on kahden ison kiven lomassa porraspuita, talvitien pohjaksi heitettyjä. Liukkaita porraspuita … ja pitkältä.

Sakriksen jalat eivät vieläkään ole kehuttavat, vaikka hän jo yleensä kävelee. Mutta näitä portaita myöten täytyy hänen ryömiskellä.

Kova halu hänellä on päästä eteenpäin.

Ei hänellä ole tuonne kylään mitään oikeaa asiaa; työvehkeitäkään ei näy hänen vyöllään tai taskuissaan.

Parempaa kuin oman kylän tytöt, pöhköt, jotka nauravat kuin vähäjärkiset, tahtoo Sakris. Oikean, kauniin ja nuoren … täydellisen hän tahtoo!

Sakris muistelee kottaraisia, jotka asuvat hänen ikkunansa edessä… Kuinka ne räpyttelivät siipiään kuin vimmatut … ja huusivat … ja katselivat silmänsä sokeiksi aurinkoon. Pian ne hyörivät jo pesissään.

Ja kun pääskyset tulevat, niin ne munivat.

Eikä Kukkelmanilla ole vielä tyttöä.

Tuolla kylässä, jonne hän aikoo, saattaa olla tyttöjä.

Ehkäpä … Sakriksen rakastettu on siellä.

Niin hän konttaa suoportaita myöten. Kiire on.

Silloin, kun Sakris on jo pääsemässä portaiden päähän … rämähtää laukaus, hyvin läheltä. Sakris peljästyy, kohottaa päätänsä … ja hänen mielessään välkähtää harmikin, että kenties täällä on suojeluskuntalaisia … ampumassa: harjoittelemassa tai muuten kuljeksimassa. Jutellaan, että niiden into on mellastella työväenyhdistyksen taloilla … humalaisina.

Krokelbyssä eivät tosin ole vielä mellastaneet … mutta…

Enempää ei Sakris ehdi ajatella, sillä nyt rämähtää toinen laukaus. Ramman korvissa vinkuu: hänkö ei tuntisi vallankumouksen ajoilta kuulan ääntä! Nopeasti painaa Kukkelman kohotetun ja takkuisen päänsä alas … ja samassa hyppii eräiden yksinäisten mäntyjen takaa tielle ja Sakrista kohti valkea koira… Ja sitten tulee pitkänlainen mies.

Miehellä on suojeluskunnan puku. Pyssy kädessä. Koira pysähtyy, katselee vinkuen isäntäänsä. Vieläpä herra sitä usuttaakin! Mutta koira näyttää hölmöltä … se ainoastaan hyppelee herraansa vasten, joka sadattelee ja lyö pentua pienellä ja sievällä koirapiiskalla. Sitten rientää hän hehkuvin poskin Kukkelmanin luokse. Sakris kyyröttää yhä vatsallaan kivien välissä ja katselee häneen säikähtyneesti, epäillen ja vihoissaan.

— Kas, mitä peijakasta! huudahtaa herra, ja hänen kasvonsa näyttävät venyvän pitkiksi.

— Mikä spektaakli tämä on? puhkeaa myöskin Sakris puhumaan. — Miksi te tahdotte ammuta kävelijöitä? Missä teillä on siihen lupa?

— Anteeksi, se oli erehdys, vastaa herra. — Minä luulin … että täällä oli kettu taikka jänis… Kaikenlaisia peijakkaan erehdyksiä! Mutta hyvä, ettei paukku osunut.

— Minä … kettu tai jänis! vastaa Sakris hiukan kalveten, ja ärtyisesti pudistelee hän hiuksiaan. Nousee ylös jaloilleen, murisee jotakin hävyttömistä ihmisistä: ketuksi luullaan häntä … jänikseksi. Hän huudahtaa:

— Eikö teillä ole silmiä? Mutta … kysymys ei olekaan siitä … vaan nykyään ei saa ihmisiä … sillä tavalla kuin…

— Anteeksi, pyytää herra jälleen. — Minä olin opettamassa koiraani. Antakaa anteeksi … unohdetaan tämä… Ollaan onnellisia, ettei paukku osunut. Minä voin korvata teille vahinkonne. Paljonko maksaa?

Niin sanoen työntää pyssymies käden povelleen ja vetää esille paksun lompakon.

— Pois kivääri, tiuskahtelee Sakris silloin. — Jos minä stämmää teitä lakituvalle, niin… Hahhah … halu tappaa metsäneläimiä… Opettaa koirat, pedot, niitä ajamaan! Metsän syyttömiä eläimiä … vuodattaa niistä verta… Oletteko te ajatellut tätä? En minä itsestäni niin välitä, mutta … viattomat kreatyyrit…

Herra on aivan ihmeissään.

Siinä sitten istahdetaan kiville … ja herra koettaa sovitella
Sakrista. Sakris pitää hänelle opettavaista esitelmää.

Metsästäjä ei kuitenkaan näytä Kukkelmanista pahansisuiselta… Ei, päinvastoin hän kuuntelee Sakrista … ja hymyilee hänelle iloisesti.

— Mikä te olette? Kuka te olette? kysyy Sakris.

— Minäkö? vastaa herra. — Minä olen … muudan Suomenvaara … liikemies. Mitä te tahdotte korvaukseksi? Ja kukas te sitten olette?

— Minäkö? kysyy puolestaan Kukkelman. — Minä … olen byggmestari.

Suomenvaara ällistelee. Tarjoaa kääpiölle viidenkymmenen markan seteliä, jonka Sakris viimein huoliikin, kauan vastusteltuaan ja selitellen, ettei tässä rahasta ole kysymys: hän halveksii rahaa … on kehittynyt ihminen, sosialistikin. Sitten tarjoaa nuori liikemies Kukkelmanille sikaria, mutta nyt rampa jälleen puhuu tupakanpolton vahingollisuudesta… Suomenvaaran nauru kajahtaa hilpeästi.

Suomenvaara polttaa halukkaasti sikariaan.

He istuvat siinä melkoisen aikaa. Koira on asettunut isäntänsä jalkojen juureen ja pistänyt päänsä hänen polvelleen.

Sitten pitäisi Sakriksen ja nuoren liikemiehen erota. Sakris on noussut maasta … katselee ylös herraan ja ojentaa sovinnoksi isoa ja kovettunutta kouraansa… Virkkaa narahtavalla äänellä:

— No, terve, terve. Näkemiin saakka. Minä … lähden vähän tuonne kylään … tyttöjä katsomaan.

He jo eroavat; mutta vielä katsoo Suomenvaara taakseen:

— Mikä se olikaan … se nimi? Kuk… kuk…

— Kukkelman, jatkaa Sakris.

Suomenvaara nauraa, ja painuu metsään. Sakris jatkaa tallusteluaan.

Mutta yhtäkkiä rientää herra takaisin ja huutaa:

— Kuulkaas, älkäähän menkö vielä pois. Tehän … voisitte tehdä jotakin… Osaatteko rakentaa… Pykmestari? Hyvä on. Te miellytätte minua … niin, ihan totta! Minä olen Suomenvaara … minä … meidän Mikko! Onko teillä nykyään paljon tekemistä? Mitä? Eikö ole. Kuulkaas: minulla on juuri peijakkaan kiireellinen työ. Se tulisi teille ikään kuin … kun sattui tällainen tutustuminen. Minä rakennutan itselleni koiratarhan. Rahaa on. Tukkeja on. Tuletteko? Kelpaako?

Sakris kuuntelee.

Koiratarhan..?

Mikko Suomenvaaran takissa kiiluvat napit, joissa jokaisessa on koiranpää. Suojeluskunnan takki se ei ollutkaan. Keltaiset nahkahousut ovat kiinteät. Ja pohkeet suljetut välkkyviin nahkasääryksiin.

Sakris katselee häntä, istahtaa jälleen kivelle, huokaisee… Ja sanoo … ettei hänellä tätä nykyä ole oikeastaan kiireitä töitä. Rakennustöitä hän on paljon tehnyt … jopa osaisi tehdä piirustuksiakin. Huviloita hän on remontteerannut … paljon…

— Viittätoista koiraa varten, huudahtaa Mikko Suomenvaara. — Koirien pitää kaikkien olla erilaisia. Rahaa on… Ja minä olen täällä tulokas; palstani on tuolla meren rannalla. En tunne paikkakuntalaisia … eikä minun kannata hukata aikaa heitä etsimällä. Tulkaa luokseni… Yritetään.

Sakris sanoi tulevansa aivan pian … vaikkapa jo huomenna.

— Ei mitenkään, vastaa Mikko Suomenvaara. — Minulla on huomenna pörssissä asioita. Mutta tulkaa … noin viikon päästä. Sanotaan: tulkaa ensi maanantaina.

Sakris lupaa. Ja sitten katoaa herra jälleen metsään.

Sakris seisoo tuokion paikallaan … ja miettii asiaa, josta oli nuoren liikemiehen kanssa puhunut. Hän oli iloissaan. Pitäisi jatkaa menoa tuonne kylään, jonne hän oikeastaan oli matkalla. Mutta ehkäpä hän väsyisi liikaa: hänellä on jo muuta mielessä.

Rahakin olisi tarpeen … viimeisestä puseroiden ompelemisesta ei paljoa kertynyt.