XVI
Minkälainen on Nelma?
Hän on tiedoton niin kuin linnunpoika, joka joutuu yksinään maailmaan…
Avuton ja typerä pikku lintu kummastuu, hätääntyy … ja on kuolla kauhusta, jos ihmisen koura sitä tavoittelee: sellaista vaaraa ei se ole voinut aavistaa; koko maailmasta se ei tiedä mitään.
Onko Nelma hyvä vai paha? Vaiko molempia? Tahi ei kumpaakaan..?
Kaukaa täältä on hän kotoisin. Köyhästä pitäjästä … pikkukaupungin etukylästä, joka on huonossa huudossa: sen asukkaat ovat rikollisia ja tietämättömiä.
Toista kuukautta on hän ollut täällä turvakodissa. Tuijottanut avuttomana eteensä…
Ei edes ompelemisesta, vaikka se on hänen mielityötään, ole tullut juuri mitään…
Väsynyt on Nelma. Keskellä päivääkin pyrkivät hänen luomensa, nuo melkein läpikuultavat luomet, painumaan umpeen. Ja välistä hehkuvat hänen poskensa kuumeisesti.
Harvoin hän nauraa: silloin hermostuneesti ja kimakasti.
Näin istuu hän ikkunansa ääressä, turvakodin sininen puuvillamekko yllään…
Hiljainen, siivo ja siisti hän on… Ja hänen yksinkertaiset, miltei viattomat silmänsä katselevat sillä tavoin, että johtajatar luulee saavansa piankin hänestä kelpo naisen… Saavansa nimenomaan hyvyydellä: siksi laski hän tuon parantumattoman Mimmi Byskatan, joka kuitenkin on Nelman vanha tuttava, joskus juttelemaan hänen kanssaan. Nelmahan on niin synkkä … eikä tahtoisi puhella kenenkään kanssa.
Nelman äiti oli kauhea ihminen, hurja irtolaisnainen Pertta Kinnunen, joka ei pysynyt työssä erämaan torpassa, vaan alkoi villin ja kevytmielisen verensä vetämänä seikkailla pikkukaupungissa. Syytteli sitten kaupungin herroja pilaajikseen. Alkoi elää milloin minkinlaisten kanssa … hylkäsi miehiään, joihin hän ei edes ollut vihitty … sai lapsia ja jätti ne köyhäintaloon. Ainoastaan Sanelman piti luonansa. Yhä hurjemmaksi muuttui Pertta sikäli kuin ikää lisääntyi; kaikkea, mikä on säädyllistä ja siistiä, hän uhmasi. Puheet julkeat, laulut vielä julkeammat. Punainen vihaisinta ja järjettömintä lajia!
Nelma ei tiedä isästään oikein mitään. Ei ole tullut sitä ajatelleeksikaan, vaikkapa Pertta lienee joskus sen miehensä nimen maininnut; mutta Nelma oli unohtanut tuon nimen: mitäpä siitä. Ajatukseton kuin jokin kasvi on Nelma.
Siellä kotona Pertta eli erään Mauno Kypenäisen kanssa, joka kalasteli, rokasi viinaa … ja kävi joskus töissä tilallisilla. Äiti makasi sängyssä … tappeli välistä Maunon kanssa … ja alistui joskus hänkin työhön. Ainoakaan karkea sana, luvaton asia taikka teko ei Nelmalle lapsesta asti ole ollut tuntematon. Valehtelu taikka varkaus, joita Maunon töllissä tehtiin yhtä huolettomasti ja helposti kuin hengitettiin koko moisen etukylän unteloa ja velttoa ilmaa, eivät ole olleet Nelmalle koskaan mitään ihmeellistä. Ja sitten alkoi Pertta tyrkyttää tyttärelleen omia tapojaankin niin intohimoisesti kuin muut ihmiset opettavat lapsilleen jotain pyhää elämänkatsomusta. Kumminkaan hän ei ennättänyt Nelmaa siinä määrin pilata, että tyttö olisi tehnyt omasta aloitteestaan pahaa. Tuli kapina, vallankumous … ja vapaussota. Tuli Pertan loppu.
Myöhemmin on Nelma kyllä tehnyt sellaista, mitä ihmiset sanovat pahaksi. Mutta tietääkö hän vieläkään, mikä on paha? Hän on henkisesti syönyt hyvän- ja pahantiedon puusta ennen aikaansa: sen hedelmillä ei ole häneen tavallista vaikutusta, hän ei niistä huumaudu. Ehkäpä ne heikontavat, riuduttavat häntä … tekevät hänet kärsiväksi. Mutta silti hän ei ymmärrä, miksi se ja se olisi pahaa … ja miksi jokin toinen hyvää. Nelman veressä on paha ja hyvä sekaisin.
Tuli tuo kapina. Pertta houkutteli Maunon Varkauden tehtaalle, johon työväki oli keskittynyt. Sanelma jätettiin erään Käkriäisen mökkiin, viisaan mökinemännän, Maunon sisaren, pyynnöstä; eikä ovela Juutas Käkriäinen itsekään olisi pistänyt nenäänsä siihen leikkiin … johan nyt! Hän saattoi Pertan ja Maunon tammallaan lähelle tehdasta. Perttaan eivät varoitukset pystyneet…
Pertta Kinnunen riehui punakaartilaisten kanssa talonpoikaistaloissa. Kävi ryöstämässä niistä elintarpeita. Talonpoikahan rikastui ja nylki tehtaalaista, jonka täytyi näinä kalliina aikoina elää kädestä suuhun ja jota ei maailmassa kiinnittänyt paljoa mikään muu kuin raha ja palkka. Työläinen vihasi talonpoikaa ja talonpoika pelkäsi häntä; toisiaan eivät he ymmärtäneet yhtään, tuo maasta elävä ja tuo maaton, uusiin ajatuksiin kasvatettu.
Hurja Pertta oli miltei punikkien johtaja. Mieluimmin olisi hän tappanut kaikki tilalliset venäläisellä kiväärillään … niin suuret kuin pienemmätkin … puhkaistuaan ensin heiltä silmät, poltettuaan päät roviossa… Taikka haudannut elävältä heidät, kaulaa myöten maahan. Sitä eivät toki toiset täällä sallineet … eivät ainakaan vielä. Ja sitten se oli myöhäistä.
Mutta kuitenkin sai Pertta tuntea jonkinlaista suloista veren tuoksua. Hän näki muutamia ammuttuja porvareita, niiden veriset rinnat ja halkaistut kallot. Ja siinä iski hän ruumiita piiskalla.
Ja kirkossa sai Pertta tanssia! Rosvottu karja teurastettiin näet kirkossa. Pertta asetteli lehmien päät alttarinkehyksen reunalle… Jotkut kirkonviinistä juopuneet sällit jakoivat verisille päille ehtoollista … ja Pertta Kinnunen hyppi lattialla prissakkaa, ryssiltä oppimaansa.
Mutta vielä hurjemmankin tanssin hän suoritti, kun valkeat valloittivat tehtaan. Hän vaati piiritettyjä vastarintaan. Veripunaisina värisivät hänen sieraimensa, kun hän huiski kivääri kädessä … ampui pihalle, lauloi vallankumouslauluja, pilkkasi halveksumista leiskuvin povin niitä pelkureita, jotka tahtoivat antautua … ja antautuivatkin. Pertta näytti ikkunasta valkeaa riepua, muka antautumislippua; mutta kun porvariupseeri ilmestyi näkyville, ampui Pertta hänet. Niin keskellä kuulien vihellystä, kranaattien räjähtelyä, tulipalon loimua, hätääntyneitten huohotusta, haavoittuvien voihkinaa, naisten ja lasten itkua…
Tuli lyhyt tuomio. Talonpojilla ja varsinkin ilman maata elävillä työläisillä ei ole nykyään mitään yhteistä: he ovat kaksi toisilleen vihamielistä maailmaa. Armeija, talonpojista nopeasti luotu, oli törkeästi ärsytetty vihaan; ainoastaan siinä se oli yhtä vastustajansa kanssa, että se iski armotta … se oli samaa rotua kuin lyötykin. Kuulustelut … miltei joutavia. Laukaukset rämähtelivät monta päivää … ja monet teloittajat nauroivat sydäntä keventävästä ilosta: olihan taas päästy sadasta näitä kiusanhenkiä! Veri punersi hankea hiekkahaudassa. Ammuttujen kasassa makasi paitsi Maunoa myöskin Pertta. Kolme päivää hän makasi hautaamatta, potkittuna, alastomana.
Mutta … sitten hänestä vasta tuli punaisten sankaritar!
Sinne joukkohaudalle erämaassa on nyt ilmestynyt ristejä taikka keppejä punaisine nauhoineen… Ja varsinkin Pertalle tuodaan sinne salaa kukkia. Jokainen tiesi hänen eläessään, ettei hänen kanssaan juuri voinut tulla toimeen; nyt on se mielettömyys unohdettu: hän on marttyyri.
Onko hän Nelmastakin marttyyri ja sankaritar? Sitä ei Nelma ole liioin ajatellut. Kun Pertta ammuttiin, tunsi hän kyllä ihailevansa hänen hurjuuttaan; mutta samalla aavisteli hän, varsinkin eräiden porvarien puheiden johdosta, että äiti oli jollakin tavoin kohtalonsa ansainnut. Inhottava oli äiti ollut hänestä joskus, eleineen ja lauluineen. Kumminkin sai ikään kuin kätketty vaisto Nelman usein tuntemaan, ei ajattelemaan, että äiti oli ollut sellainen kuin hänen pitikin olla. Kenellekään ei hän sitä tunnetta koskaan ilmaissut. Sen verran hän oli hyvä.
Sinä kesänä, jonka edellisenä keväänä Nelma jäi yksin maailmaan, täytyi hänen käydä tilallisten luona etsimässä ruokaa ja työtä. Siellä tehtiin hänelle sääliviä ja pilkallisia kysymyksiä, minkälainen hänen äitinsä oikeastaan oli ollut … ja häntä itseään varoitettiin. Silloin painoi Nelma kasvonsa alas … ja samalla hän sekä hyväksyi että hylkäsi sielussaan äitinsä. Tunteillaan hyväksyi … enemmän kuin ajatuksillaan hylkäsi. Pertta Kinnusen häpeä kohdistui häneen. Äitinsä kuolemaa ei hän itkenyt.
Hän tunsi siihen aikaan, asuessaan toistaiseksi Käkriäisten mökissä, että hänen pitäisi päästä tältä seudulta pois… Jonnekin. Ikään kuin häväisty hän täällä oli. Ja hänen täytyisi elättää itse itsensä. Se ajatus heräsi Käkriäistenkin vaikutuksesta. Mökissä oli nyt kurjan köyhää, sinä kesänä; syötiin jäkälää ja pettua … ja joskin Juutas olisi pitänyt Nelman luonaan, niin emäntä ajatteli toki ennen kaikkea omia lapsiaan. Hän neuvoi Sanelmaa lähtemään etemmäksi… Kotipitäjän rikkaille ei hän hennonut yllyttää palvelukseen veljensä ystävättären lasta, näille tutuille rikkaille, joita hän vihasi enimmäkseen niin kuin kateudesta vihataan… Mutta ehkäpä Helsingissä olisikin parempi, siellä Ruotsin puolella? No, saatiin kuulla olevan Helsingissä toimistoja, jotka hankkivat työttömille paikkoja. Tiedusteltiin asiaa pikkukaupungissa poliiseilta. Ne kehottivat kääntymään Helsingin kunnan välitystoimiston puoleen … antoivat osoitteenkin. Passia varten oli Nelmalla valokuvia; oli toki kahtakin lajia … nimikorttien ja kuvapostikorttien joukossa. Ja ne kortit, valokuvat ja vähän vaatetta ja evästä mukanaan lähetettiin Nelma Helsinkiin. Saikin palveluspaikan pienessä ja arvokkaassa perheessä. Herra oli tuomari. Kuului olevan tärkeä ruununhenkilökin: kaulassa kiilteli hänellä jokin tähti … ja hän kävi kokouksissa ja piti juhlia kotonaan. Taikka oli illat teatterissa rouvansa ja tyttärensä kanssa … hermostuneen rouvan … ja tyttären, joka oli ylpeä ja kuhisi kauniissa vaatteissa.
Nelmaa neuvoili näihin hänen nykyisiin tehtäviinsä, joihin hän vielä oli tottumaton, toinen palvelija, vanha nainen. Ja Nelma oli taipuisa. Vanha ei käynyt koskaan missään muualla kuin kirkossa: joka toinen sunnuntai siellä. Muuten teki vain työtä… Ja Nelma myöskin; hän oppi nopeasti.
Mutta hänellä oli täällä ikävä. Vanhus ei puhunut hänen kanssaan paljon muusta kuin töistä, joita heidän oli tehtävä. Illat täytyi Nelman valvoa ja odottaa kotiin herrasväkeä, jolla ei ollut hänelle muuta sanomista kuin kehotella häntä olemaan ahkera.
Nelma tutustui saman kivimuurin toisiin palvelijoihin; ne kertoivat hänelle ammattiyhdistyksestä … ja kehottivat lähtemään kanssaan iltamiin. Nelma ilmoitti rouvalle aikeensa, ja sai torat: hänen olisi sopinut paremmin käydä kirkossa. Hän ei siis mennyt iltamiin … ja lähti vanhan palvelijan kanssa kirkkoon. Mitä pappi puhui? Ei Nelma sellaista jaksanut kuunnella … ja vielä ikävämpi hänellä oli kotona.
Joutoaikoina teki hän itselleen vaatteita. Niitä hän näpräili intohimoisesti … käytti niihin koko palkkansa. Koetti sommitella itselleen sellaisia kauniita nauhoja kuin neidinkin leningeissä. Toinen palvelija varoitti häntä turhista koreuksista. Silloin ompeli Nelma niitä salaa, keittiössä, odotellessaan herrasväkeä iltaisin.
Kerran koetteli Nelma ullakolla rouvan ja neidin kesäpukuja… Ne olivat vielä hauskemman näköisiä kuin hänen omansa … ja sopivat hänelle hyvin. Yhden hamosen ja yhden paidan pisti hän sitten omien kapineittensa joukkoon, pärekoppaansa. Niitä sopisi hänen näyttää maalla kesällä. Sillä lomaa aikoi hän toki pyytää … ja viettää sen Käkriäisten mökillä. Neljä kuukautta oli hän nyt ollut täällä … ikävässä, outojen ihmisten parissa. Teki mieli jo kuunnella toisenlaisia puheitakin … ja oleskella järven rannalla…
Joskus hän kyhäsi kirjeen, jossa valitti Käkriäisille ikäväänsä.
Mutta hän lähtikin maalle jo aikaisemmin. Niin sietämätöntä oli täällä … niin hän ikävöi. Olkoonpa kotipitäjä hänelle millainen tahansa, ovathan hänellä edes Käkriäiset!
Eräänä iltana, kun vanha palvelijakin oli kaupungilla jonkin tuttavansa luona, meni Nelma ullakolle ja otti koppansa … siinä myöskin nuo herrasnaisten vaatteet. Pisti myöskin takaisin tavaroittensa joukkoon rakkaat kuvakorttinsa, joita hän oli kiinnitellyt palvelijain huoneen seinään. Olihan niissä korteissa Ananias Käkriäisenkin lähettämiä…
Jo kauan sitten oli Nelma tiennyt, mihin aikaan juna lähti kotipuoleen. Matkarahoista puuttui häneltä vielä muutama markka. Hän meni rouvan kamariin … ja katseli lipaston päällystää. Löysi jonkin rasian alta muutaman kymmenmarkkasen. Ne rahat sukaisi hän nyt taskuunsa … ja lähti talosta. Pudotti porraskäytävässä avaimet isäntäväen kirjeluukusta sisään.
Namusia vei hän Käkriäisten lapsille tuomisiksi. Pienokaiset katselivat ihastellen Nelman koreita vaatteita…
Kysyttiin, kauanko hänellä oli lomaa. Nelma ei sanonut menevänsä enää entiseen paikkaansa … hänellä oli jo toinen tiedossa.
Viikon kuluttua tulivat Käkriäisten mökille poliisit. Kuulustelivat Sanelmaa, joka itki ja tunnusti. Vaatteet olivat hänestä niin kauniit … ja rahoja matkaa varten hän oli tarvinnut: ne olivat olleet piirongin päällä … herrasväellä oli kyllä rahaa.
Se herra, jonka kodissa Nelma Helsingissä palveli, tiesi erinomaisesti, että rehellisyys on yhteiskunnallisen järjestyksen perusta. Aika oli villiintynyttä; kiihotuksella oli kansan käsitteet väännetty sekaisin. Sellainen oli vienyt kapinaankin. Nyt erikoisesti täytyi sivistyneiden opettaa ankaralla kädellä kansa jälleen kulkemaan sitä ojennusnuoraa myöten, jonka nimi on laki.
Poliisit veivät Nelman mukaansa Helsinkiin. Siellä tuomittiin hänet neljäksi kuukaudeksi vankeuteen.