XVII
Tyly oli rangaistus Nelmasta … liian tyly tällaisesta teosta.
Mikä siinä oli niin pahaa?
Miksi se oli pahaa … ja häpeällistä?
Käkriäisen Ananiaskin oli Nelman lähtiessä ollut niin välttelevä.
Nelma ei tosiaan voisi enää mennä edes Käkriäisille … kun täältä vankilasta pääsisi.
Miksi kohtalo häntä runteli?
Tyttö muisteli äitiään ja hänen teloittamistaan … inhoten ja kumminkin hänet salaisesti hyväksyen. Ja suri, että hänen oman elämänsä näytti täytyvän kulkea samanlaista latua.
Ja jollakin tavoin Nelma turtui.
Istu tässä kesäsi ristikkojen takana … kaupungissa, josta hän ei nähnyt muuta kuin kattoja … ja pihalta tuskin vilahduksen järveä!
Kuinka hän yhä ikävöi kotijärvien rannoille … kotoisiin lehtoihin!
Mutta nyt oli hänen kirjoissaan varkaan merkki.
Ja millä hän sitten eläisi? Ihmiset kysyivät entisen paikan todistuksiakin.
Työhuoneessa neuvoi eräs toveri häntä rupeamaan nuorten herrojen pariin, niin nätti tyttö kun hän oli. Mitenkä? Ne asiat Nelma kyllä tunsi. Mutta omassa itsessään hän ei ollut niitä kokenut … joten niissä ei ollut hänen mielestään mitään pahaa oikeastaan. Kuitenkin: äiti oli joskus tuntunut hänestä niin iljettävältä…
Neljän kuukauden kuluttua Helsinkiin. Pääsi tarjoilijaksi johonkin kansanruokalaan Söörnääsin puolelle … sellaiseen, joita mainitaan nimellä "Kuppila". Luojan kiitos: omistaja … sosialisti … ei kysynytkään häneltä todistuksia … sanoi vain ottavansa erikoisen mielellään maalaistyttöjä.
Ruokalassa oli hirmuinen kalina ja meteli … paitsi ainaista kiirettä. Nelman hermot olivat tylsyneet ja ärtyneet. Täällä väsytti … ja koski hermoihin.
Entä tämä ilkeä haju … rasvan käry, ja satojen suoraan tehtaista taikka rakennuksilta tulevien työläisten vaatteet. Ilma hikeä ja ruokien löyhkää … ruokien, joita Nelma tiesi valmistettavan usein pilaantuneistakin aineista. Äskettäin kuului isäntä ostaneen maalta itsekuolleen sian, niin juttelivat palvelustoverit. Merkilliset ajat: ruoka katosi maailmasta … mihinkähän se joutui? Nelma saattoi tuskin syödä oman keittiön sotkuja…
Tällaista ei ollut ennen … siellä maalla! Ei hajua … eikä likaista sementtilattiaa. Äitikin piti mökin siistinä. Ja Nelma rakasti puhtautta… Ja hiljaisuutta!
Täällä paukkuivat ovet auki ja kiinni; niistä kävi märkä ja kylmä ilma…
Yhtä mittaa jäi Nelma tuijottamaan toimettomana eteensä, kädet helmassa … nuo sirot ja melkeinpä valkeat kädet. Teki tehtäviään, jos häntä hoputettiin. Ei kuullut mehevimpiäkään sukkeluuksia. Oli väsynyt … vetäytyi levolle heti, kun pääsi palvelijain huoneeseen … korjaili ja somisteli vähiä vaatteitaan… Mietiskeli, kuinka saisi edes korinsa takaisin Käkriäisiltä. Ei voinut sinne kirjoittaa: häpesi. Sillä tavoin vietti miltei kaikki iltansa. Ani harvoin kävi toveriensa kanssa huveissa.
Kerran isäntä haukkui hänet pahanpäiväisesti. Uhkasi ajaa hänet pois. Minne hän nyt täällä … vieraassa, suuressa kaupungissa? Tovereiltaan ei hän kysynyt neuvoa; mutta joku heistä oli vihjannut, että Nelman sopisi ruveta vaikkapa ompelijattareksi, niin hän saisi istua ja tuumia. Saattoihan sitä nyt … koettaa. Nelma lähti pois ruokalasta. Löysi viimein itselleen kamarin kaupungin laitamalla: ikkuna synkälle, mukulakivillä peitetylle pihalle päin, jonka nurkassa värisi lehdettömänä yksi ainoa syksyinen syreeni. Huonekaluina pöytä, tuoli ja sänky.
Jo kotoaan maalta hän tiesi, että ompelukoneen voi saada vähittäismaksulla… Ja hän sai sen. Paperilappu ovelle, että tässä asui ompelijatar.
Talonmiehen rouva tilasi ensiksi puseron … ja hänen tyttärensä hameen. Sanelma koetti parastaan: hameesta tuli toiselta puolen liian lyhyt, toiselta liian pitkä. Neiti sanoi, että hänen täytyi nyt lähettää se talonpoikaisille omaisilleen maalle. Ja rouvan musliini oli muka pilattu.
Somistaa omat pukunsa ja pukeutua Nelma kyllä osasi: mutta pukujen tekeminen toisille oli vaikeampaa kuin hän luulikaan. Silti sai hän yhä hiukan työtä… Kylmä hänellä oli: halkoja myötiin täällä kiloittain. Eikä rahaa riittänyt edes kunnolliseen ravintoon. Yhtiö korotti vuokria. Nelma meni valittamaan talonmiehelle … joka oli usein humalassa ja raaka … niin nytkin … lupasi auttaa Nelmaa vuokranmaksussa, mutta … sellaisilla ehdoilla. Nelma oli hiukan katkeroitunut, mutta kuitenkaan hän ei hämmästynyt: sellaisia sanoja hän oli kuullut aina. Hän lupasi kumminkin maksaa sen vuokran, mitä vaadittiin, ja poistui. Ehkä hän jostakin saisi rahat…
Ompelukoneesta tultiin perimään maksua, joka oli jäänyt kahdelta kuukaudelta suorittamatta. Nelman oli nyt hankittava rahat … taikka kone vietäisiin pois. Ei ollut rahaa, ei toivoa… Oli ilta. Taivas musta… Kadulla satoi lumiräntää… Teki mieli keskemmälle kaupunkia, jossa valot kiiltelivät sakeammassa. Nelma käveli ajatuksissaan … pysähtyi jonkin liikkeen ikkunan eteen. Siihen tuli herrasmies, nuori, miellyttävä ja kohtelias. Hiukan päihtynyt hän oli, mutta ei suinkaan tungetellut. Puheli Nelmalle iloisesti nauraen. Suuret, avoimet, mustat silmät. Pyysi saada hiukkasen kävellä Nelman seurassa. Nelma suostui. Se herra valitteli rumaa ilmaa … sanoi, että hänen teki niin mieli pitää jotain hauskaa! Olisi mentävä jonnekin istumaan! He kävelivät melkoisen kauan. Nelma ei puhellut juuri mitään… Tuli kuitenkin ilmaisseeksi olevansa ompelijatar. Herra tarjosi hänelle iloisen ja rattoisen illan erään ystävättärensä luona. Siihen tyttö suostui. He menivät sivukadulle, sisään korkean kivimuurin porttikäytävästä. Ovea tuli avaamaan kookas ja komea nainen, jonka helmoissa hääri pieni, lihava poika. Nainen kaulaili Nelman kävelytoveria. Hän oli Mimmi Byskata … eli nykyään Mimmi Rumfelt. Mimmi-rouvaksi herra hänet esitteli. Rouva kysyi herralta:
— Mistä sinä olet tuollaisen pienen kaunottaren löytänyt?
Mutta vastausta ei hän odottanut. Mentiin kaikki saliin. Siellä oli pehmeä sohva, pari tuolia ja pöytä. Ikkunaa peittivät repeytyneet uutimet … korkkimatto oli paikkailtu.
Rouva kantoi heti saliin teetä ja muutamia pulloja, joissa sanoi olevan oikeaa Ruotsin punssia. Itse hän joi sitä ahnaasti. Pikku poika ronkki leivoksia ja Mimmi hemmotteli häntä. Herra myöskin kulautteli, Mimmin vieressä sohvalla. Nelma istui hiljaa tuolilla. Mimmi kehotti häntä pitämään hauskaa … ja alkoi sitten haukkua herraa siitä, ettei tuo ilkimys ollut viitsinyt ottaa nimiinsä hänen huonekalujaan, joten ulosmittaajat olivatkin ne vieneet: tällaista oli nyt täällä salissa! Herra väitti silloin olevansa ainakin rehellinen: kun hän kerran oli niin itsekäs, ettei tahtonut Mimmiä auttaa, niin ei hän sitä salannutkaan! Mimmi myönsi hänet rehelliseksi … ja kehui häntä Nelmalle, jonka nimeä hän viimein kysyi… Herra katseli Nelmaa iloisesti … ja tiedusteli häneltä yhtä ja toista. Sanoi olevansa muka jotain sellaista kuin tutkija, itsekäs, jopa hieman venäläiseen vivahtava luonne: mikään ei ollut hänestä suloisempaa nautintoa kuin kärsiä esimerkiksi omista hairahduksistaan… Vierushuoneesta kuului iloisia ääniä ja rymyä…
Nelmasta tuntui kuin olisi hän hieman tätä herraa pelännyt. Mutta ei se mitään… Juomat loppuivat, herra saatteli Nelmaa kotiin … ja tiedusteli yhä edelleen hänen kohtaloitaan. Nelma tuskin vihjaili puutteeseensa; mutta elämäntarinaansa hän ei kertonut. Nelman porttia lähestyttäessä antoi herra hänelle rahaa vuokraan ja ompelukonemaksuihin ja erosi sitten hänestä.
Mutta he tapasivat uudestaan kaupungilla. Ja sitten Nelman kamarissa. Nelma alkoi enemmänkin kertoa hänelle elämänsä kohtaloita … epämääräisin ja katkonaisin sanoin. Tuttava heltyi ja ihmetteli niitä. Oli tuonut tullessaan juomia, joita Nelma ei juuri maistellut, mutta herra kyllä: puhuen elämästä ja rakkaudesta … ja synnillisyyden ihanuudesta. Nelmasta tuntuivat sellaiset puheet vapauttavilta. Olivatko synnit sitten ihania? Mitä sellainen ihanuus oli? Ja mitä oli rakastaa? Ja mikä synti? Jonkinlaista mieltymystä tätä miestä kohtaan Nelma tunsi. Ystävä auttoi häntä usein rahallakin.
Niin jatkui seurustelua … kunnes Nelma kirjoitti herrasystävälleen ja ilmoitti hänelle erään salaisuuden. Ystävä ei ollut käynyt pitkään aikaan hänen luonaan. Nyt ei hän vastannut kirjeeseen. Ja pakoili häntä kotonaan.
Jopa karkoitti hän ompelijattaren lopulta jyrkästi luotaan, kysyen häneltä, eikö hän ollut aina sanonut olevansa itsekäs mies? Itsekäs, mutta rehellinen. Siitä olisi Nelman pitänyt ymmärtää, että hänen oli vastattava itse teoistaan.
Nelma ei mennyt sen jälkeen häntä enää tavoittamaan.
Mutta kerran vielä tulivat he vastatusten kadulla, Nelma surkeana, rasittuneena ja hermostuneena … toinen hienona, komeana ja iloisena: kiiltohattu päässä, mustat hansikkaat kädessä. Herra pysähtyi juttelemaan Nelman kanssa … puhui haltioissaan, kuinka järisyttävän liikuttavaa on nähdä maan multaan kätkettävän se turhuus, mitä sanotaan ihmiseksi. Hän oli näet menossa hautajaisiin. Sitten oli hänellä hyvin kiire … hän kätteli, huiskutti mustalla hansikkaallaan ja katosi.
Nelma joutui epätoivoon. Rakastunut ei hän ollut. Tosin joskus, iltoina ja öinä, kun tuo ystävä oli päihdyttänyt hänet juomilla ja sanoilla, oli tyttö kuvitellut tätä rakkaudeksi.
Mutta nyt: herra oli hänet pettänyt.
Puute jatkui. Vähän työtä … eikä hän jaksanutkaan muuta kuin ajatella kohtaloaan. Kuljeksi kaduilla … ja ajatteli. Antautui sekä katkeruudesta petturia kohtaan että rahapulassa hetkellisiin suhteisiin. Entisestä asunnosta täytyi hänen muuttaa: raaka talonmies vainosi häntä siellä. Nyt sai hän kamarin jonkin eukon luona … ilkeän ja ahnaan, joka vaani häntä aina: salli hänen olla, mutta muisti vuokranmaksut silmät säkenöiden.
Kesällä, jolloin kadut tuntuivat melkein autioilta ja oli tukehduttavaa ja kuumaa, huomasi tuo eukko, ettei tyttö liikkunut enää poissa kotoa: istui vain ikkunan ääressä, kuitenkaan ulos katsomatta … istui syömättä ja juomatta. Ja hypisteli yhtämittaa tukkaansa. Nelman huonekin oli epäsiisti.
Eukko ajatteli Nelmasta voivan koitua aika harmia. Nyt tämä asukki jo naurahteli joskus kummallisesti.
Tytön vaatteetkin olisivat olleet kelpaavaa tavaraa. Ja hänen ompelukoneensa.
Eukko meni siis lääkärin luokse ja kuvaili Nelman hulluutta … lisäillen omasta päästään kaikenlaisia merkkejä siitä.
Ja sitten vietiin tyttö yhtäkkiä poliisivoimalla hermosairaalaan maaseudulle … sellaiseen, jossa pidetään parantumattomia.
Ei Nelma mielestään suinkaan hullu ollut. Mutta sen hän tiesi, että hänet tahdottiin täällä tehdä hulluksi! Väsynyt hän oli … kipeä. Välistä häntä pyörrytti hirveästi… Ja eikö hullujen joukossa ihan tosiaan voi tulla hulluksi?
Kun hän istui epätoivoissaan ja oli hermostunut siitä, että heikkopäiset ympärillä puhuivat ja tekivät ihan kauheita … kun hän istui ja nauroi ja hypisteli tapansa mukaan hiuksiaan, niin tuli hoitajatar kerran ja huudahti:
— Jaha, vieläkö pitää ajatella sellaistakin! Otetaanpas neidiltä nämä kiharat pois!
Nelmalta kerittiin tukka päästä.
Hulluksi hänet aiottiin tehdä!
Hän pelkäsi…
Ja siinä hän tuli niin kipeäksi, että hän tuskin muistaa, kun hänen tyttönsä tuli maailmaan. Tyttö se oli: hän kysyi sitä myöhemmin. Sanottiin ensin, että se oli jossakin tuolla toisella puolella … ja että se tuotaisiin hänelle. Ei tuotu. Viimein se ilmoitettiin viedyksi kunnalliskotiin. Nelma kaipasi sitä… Siinä hän alkoi selvitä. Mietti keinoja, kuinka hän pääsisi täältä pois.
Parani siinä määrin, että saattoi jo tehdä askareita … niin kuin järjissään oleva ainakin.
Kauhea paikka tämä. Joku päivä sitten muudan väkevä hullu tarttui hoitajattaren tukkaan … ja toisella kädellään ikkunaristikon ylimpään tankoon: riiputti siinä tuota isoa naista monta minuuttia … kunnes vartijat ehtivät hätään…
Nelma karkasi pois. Oli pimeä ja sateinen syksyiltä. Hoitajattarella vieraita: istuivat sisällä, joivat kahvia, nauroivat, lauloivat ja soittivat kitaraa. Nelma kävi kaivolla noutamassa vettä. Ulko-ovi lukittiin kyllä hänen sieltä palattuaan, mutta Nelma huomasi, että hoitajatar unohti avaimet keittiön pöydälle … unohti ja meni jälleen sisään. Nelma väänsi oven auki. Eteisestä otti hän johtajattaren päällystakin … ja katosi pimeyteen. Piileksi halkopinojen takana … kun kuuli askeleita. Pääsi ohitse vartijan … juoksi, juoksi! Pelkäsi, että hänet saataisiin kiinni. Tuli rautatieasemalle. Aikoi Mimmi Byskatan luokse Helsinkiin. Mutta hänellä ei ollut rahaa.
Hän päätti kulkea jalkaisin tuon kauhean pitkän matkan. Kulki koko yön.
Saapui aamulla hämärissä perille.
Mimmi kätki hänet, syötti, juotti. Lähetti, varmuuden vuoksi, sairaalan johtajattaren päällystakin takaisin sen omistajalle. Kävipä vaatimassa Nelman tavaroitakin siltä akalta, jonka luona Nelma viimeksi asui. Hävytön akka oli ne jo myönyt … muka Nelman vuokrasta. Silloin antoi Mimmi pikku ystävättärelleen omia pukujaan. Mimmillä niitä oli, vaikka hänen asiansa alkoivatkin jo sekaantua. Hän joi ja remusi … ja juoksi katuja.
Saadakseen parempia kavaljeereja oli Mimmi ruvennut käyttämään nimeä Mimmi Rumfelt. Hänellä oli ollut tuttavana eräs saksalainen upseeri, jonka nimi oli Strumpffelt … aatelinen nimi. Saksalaisuus oli nykyään muodissa. Mutta Strumpffelt oli vaikea lausua … eikä Mimmi sitä osannut kirjoittaakaan. Hän muutteli siis vähän tuota nimeä … ja esiintyi nyt aatelisen saksalaisen leskenä. Sekin temppu hankki hänelle muutamia uusia ystäviä.
Mutta silti menivät Mimmin hommat nurin. Poliisi ahdisteli häntä metelin tähden, jota hänen huoneistossaan pidettiin. Ja talonomistajatar oli aina kimpussa. Jonkin aikaa Mimmi tuli toimeen: hän sai vuokransa maksetuksi. Mutta lopulta ei sekään auttanut.
Nelma kuljeksi Mimmin mukana. Muutakaan neuvoa ei hänellä ollut.
Lastaan olisi hänen välistä tehnyt mieli käydä katsomassa. Siitä varoitti Mimmi häntä: panisivat Nelman kunnalliskodissa työhön lapsen elatuksesta. Eikä Nelma tahtonut kunnalliskotiin … niin pelkäsi hän jo hermosairaalaakin.
Ja kuitenkin joutui hän vielä näiden laitosten tapaiseen paikkaan.
Kun hän ja Mimmi eräänä iltana samosivat yhdessä, suojatti ja suojelija parittain, rappiolle joutuneitten naisten tavalla, ajelivat poliisit vimmatusti heitä. Mutta viime tingassa tuli silloin pelastaja: slummisisar.
Mimmi tarjosi heti hänelle itsensä ja Nelman.
He pääsivät tänne turvakotiin. Kiipelissään oli Mimmi jo aikaisemmin vienyt Pojun tätinsä luo, eroten hänestä satakin kertaa häntä suudellen.
Mutta niin kuin Mimmi Rumfelt oli kehunut, ei hän aikonut kovinkaan pitkäksi aikaa tänne jäädä.