XVIII
Sakris Kukkelman huudahtelee itsekseen:
— Minun Nelmani … minun oma kuningattareni… Minun impeni… Minun kullan-liruni! Minä teen sinulle … huvilan.
Hän oli ottanut tänä aamuna kylän puodissa puheeksi, kuinka hän haluaisi itselleen tonttia. Ja silloin oli muudan mies siellä väittänyt … kauppiaan päänpudistuksista huolimatta … että maata alettaisiin kohdakkoin jakaa kaikille köyhille kymmenestä pennistä neliömetri.
Sellaista maansaantia Kukkelman nyt ajattelee … yrittäessään veistää hirttä.
Muori katselee jälleen portailta. Ja hän ärähtelee itsekseen. Onko Kukkelman sokea? Hänen piilunsa iskee sinne tänne … milloin syrjään, milloin puuhun! Haha, mikäs nyt tuli! Veistäjän tukkahan näytti tarttuvan kiinni hirteen… Sakris oli lyönyt haivenensa kaarnan repeämään. Siinä hän nyt pyristeli ja tempoi … kurahteli harmistuneesti. Viimein väänsi toisella kädellään kirvestä irti puusta ja kiskoi toisella hiuksiaan. Muori naurahtaa, hohottaa. Yhden hiustupsunsa oli Kukkelman typistänyt piilulla poikki … piteli kourassaan katkennutta tukkua, katseli toiselle olkapäälleen valuneita hiuksiaan, rypisteli kulmakarvojaan ja huudahti:
— Äsh, mitäpä nyt Nelma tämän päälle meinaa? Ja … mitä tällainen merkitseekään?
Muori kysyi:
— Minkä päälle?
— No … kun minun kaunis tukka on poikkastu, vastasi Sakris.
— Poikkastu! Ja … mikä se Nelma sitten on? jatkoi muori ivallisesti ja uteliaasti.
Sakris Kukkelman oikaisi selkänsä pystyyn, nojautui piiluunsa ja vastasi:
— Nelmako? Ette te sitä tiedä! Minun heilini! Minun nuori ja nätti heilini. Ja hän on minulle rakkaampi … kuin mikään keisarinna olisi! Niin, tuhannella markalla minä en antaisi mihinkään sellaista. Häntä minä olen … tässä ajatellut.
Ja samassa alkoi Kukkelman jo köntiä pois työstä, turvakodille päin. Tylsän piilunsa jätti hän hirsikasan viereen. Olikin jo iltapuoli hyvässä menossa.
Nyt kurkistelee Sakris Kukkelman jälleen turvakodin portilla. Mimmi
Rumfelt on pihalla. Sakris huudahtelee kuiskaten:
— Mimmi von Rumpfelt!
Mimmi tuli, kysyi portin raosta, lehtevien puiden varjosta, salaperäisesti:
— Kuulkaas nyt: onko rakennusmestarissa miestä?
— Miestä… Minäkö? huudahti Sakris nopeasti.
— Naisten asioissako?
Ja hän päästi mukulaisesta kurkustaan iloisen naurun … särähtävän ja kimeän ja ikään kuin hirnuvan naurun. Ojensi polvensa, joihin hän oli kämmenillään nojaillut, pisti peukalot liiviensä kainaloihin ja alkoi kävellä edestakaisin portilla … poskissa hehku, mikä tulistui sikäli kuin hän nyt kehui ja kuvaili, kuinka paljon hänellä oli ollut naisia … niin paljon, ettei hänellä ehkä ole sormiakaan niin monta, että heitä kaikkia luetella saattaisi… Ja kuinka ne kaikki olivat olleet rakastuneita häneen, tyytyväisiä häneen: olisivat antaneet vaikka sydänverensä hänen tähtensä … syöneet hänet … elävältä. Mutta hänelle ei ole kuka tahansa kelvannut. Hänen oli täytynyt heitä hyljätä; he kyllä itkivät, mutta ei hän sille voinut mitään. Nyt vasta oli hänelle määrätty nainen löytynyt: Nelma!
Etteikö siis Kukkelmanissa olisi miestä! Hän nauroi itsetietoisesti; hänen keltaiset hampaansa kaikki näkyivät.
Tätä ei Mimmi Rumfelt kuitenkaan ollut tarkoittanut. Silti hän ällistyi ja huudahteli:
— Ah, ah, ihanko totta? Herre min Gud, minä itse melkein tahtoisin
tulla herra Kukkelmanin kanssa. Minä vapisen aina kun ajattelen…
Mutta: tehän olette mieltynyt Nelmaan. Hän onkin niin nuori ja kiltti.
Ah, te olette herkkunasse, rakennusmestari!
— Jaa, sitä minä olen, vastasi rampa.
Mimmi jatkoi:
— Mutta, kuulkaas, nyt minä tarkoitin sitä, onko teissä miestä ottamaan kultasenne täältä?
Mitähän Sakris nyt?
Hän esittää jälleen heti tikapuitaan.
Sellainen ei Mimmille kuitenkaan kelpaa: karkureita ajettaisiin takaa … ja saataisiin kiinni.
Mutta mitähän, jos rakennusmestari sanoisi olevansa Nelman sukulainen? Ja pyytäisi häntä … viisaasti ja viekkaasti … itselleen emännöitsijäksi.
— Ahaa, niinhän se olikin! huudahti Kukkelman. — Niinhän se oli! Se on konsti, joka kävelee. Täältä jaetaan huushollerskat monille. Niin … turhaa on piinata ihmiset … tehdä väkivaltaa, jos voi käyttää rauhallista konstia. Minä … huomenna sanon täällä … tulen tänne puhumaan, että olen Nelmalle sukua. Ja oikeastaan: enkö minä sitten olekin? Paljon, paljon enempi minä olen hänen puolestaan. Olenhan pian niin kuin yksi ja sama hänen kanssaan. Mutta … minkälaisella tavalla nyt tehtäisiin?
Siitä nyt neuvotellaan. Sakris esittää:
— Kuinkas, jos sanon, että olen saanut kirjeen hänen äidiltään? Missä hänen äitinsä on? Niin, olen saanut kirjeen, että pitäisin silmäni hänen päällänsä. Ja minä pidän … niin kuin omat silmäni! Missä hän on syntynyt?
— Bravo, huudahti Mimmi. — Mutta Nelma-raukalla ei ole äitiä eikä isää. Phyi, ne olivat punikkeja, ne tapettiin! Nelma ei toki ole punikki, ja sen saatte uskoa.
Sakris vastaa:
— Mitä te puhuitte? Punikki? Minun suojani alla saa hän olla punikki … niin paljon kuin tahtoo. Hän on Nelma… Ja hän on kuitenkin ihminen. Mutta kuinka me nyt tekemme? Eikö hänellä sittenkin ole kukaan, joka on käskenyt minut hakemaan hänet täältä pois?
Mimmillä on sellainen henkilö tiedossa: eräs Sanelma Kinnusen äidin käly. Huomiseksi sanoo hän ottavansa hänestä tarkemman selvän.
Vielä pitäisi olla kirje, jossa tuo sukulainen pyytäisi Sakrista käymään ottamassa Sanelman hoitoonsa. Mutta sen kirjeen sanoo Mimmi osaavansa tehdä.
Vielä selittelee Mimmi Sakrikselle, että tämä johtajatar on sellainen ja sellainen … ja kuinka hänen edessään on ovelinta käyttäytyä. Ja ellei tämä onnistuisikaan, niin se on Mimmistä jännittävää … ja suututtaa aika tavalla lohikäärmettä.
— Miksipä se ei onnistuisi? ihmettelee Sakris.
— Miksi hän ei päästäisi Nelmaa täältä? Täytyyhän minun saada huushollerska. Minä en voi muuten olla! Ja … nyt juuri minä olen kuullut, että maata pitäisi saada kymmenen pennin edestä neliömetrin. Ajattelen meille paikkaa tuolta Reckhalsista, Vantaan kosken partaalta. Ja siellä minä ja Nelma … siellä me..!
Yhä kiihtyvässä tahdissa alkaa Kukkelman sitten puhua taas omasta tuvastaan … ja sikalasta, jonka hän rakentaa … ja kanalasta, ja trekoorista, jossa on stikkelperipensaita ja muita marjoja … niin paljon, että niiden kauppaamisella eletään. Kuvailee kamaria, jonka ikkunalla Annansilmät eli Ahkerat-Liisat kukkivat … ja tyttöä, joka palvelee häntä … taikka paremminkin Sakris tyttöään palvelee. Kalpea on Sakris innostuksesta … mutta pitkässä ja kärjestä pystyssä nenässä palaa kaunis hehku.
— Johtajatar tulee! varoittaa jälleen Mimmi. Sakris vetäytyy aidan taakse… Hän odottelee siellä… Ja piirtää aikansa kuluksi lyijykynällään keltaiseen lankkuaitaan ison sydämenkuvan, jonka sisässä on ankkuri ja kirjaimet S ja K.
Aika ilman hänen omaa impeään on kovin ikävä.
Kummallista: nämä kirjaimet sopisivat heidän molempien nimiin.
Sanelmahan oli Kinnunen … ja Sakris Kukkelman.
Ihmeellisesti nuo yhteen soveltuvat kirjaimet tulivatkin siihen: aivan kuin itsestään … ikään kuin sitoen Sakriksen ja Nelman toisiinsa. Niin kuin jo uni ja ennustuskin olivat sitoneet.
Kovin merkillistä … ja uskottavaa!
Lopulta lähti Sakris turvakodin luota tomuista ja lämpöä huuruavaa tietä pitkin.