XIX
Sakris on varsin rehellinen kansanmies. Mutta kansanihminenkin saattaa olla ovela … kun niikseen tulee … yhtä hyvin kuin porvarikin.
Koko yön ja päivän mietiskeli hän, millä tavoin narraisi Nelman johtajattarelta pois.
Nyt hän menee ja soittaa turvakodin porttikelloa. Tullaan avaamaan.
Kukkelman kysyy, onko täällä sellainen tyttö, jonka nimi on Sanelma
Kinnunen.
Ja sitten pääsee hän johtajattaren pieneen ja sievään huoneistoon.
Johtajatar on herrasneiti, vanha ja kookas. Hänen päänsä on harmaassa. Nenällä kiiluvat silmälasit, joiden läpi ankarat ja kunnialliset, mutta herkkäuskoiset silmät tähystelevät.
Johtajatar näkee pitkätukkaisen tontun jalkainsa juuressa … ja hämmästyy.
Sakris on hyvin siististi puettu.
Mutta punajuovaista liinaa ei hänellä nyt ole kaulassa, vaan sininen.
Sakris on vakava ja nöyrä, lähes alakuloinen. Hänen vaaleat silmänsä tirkistelevät vilpittöminä ja viattomina. Hän puhelee kohteliaasti … seikkaperäisesti ja verkalleen. Ja nyökyttää hartioitaan … huokailee.
Neiti pyytää rampaa istumaan. Sakris kapuaa tuolinreunalle … nököttää siinä, hipoen kierolla jalkoterällään permantoa.
Rakennusmestari siis…
Mitä onkaan rakennusmestarilla asiaa?
Niin, Sakris on tullut pyytämään täältä onnettomien naisten kodista,
missä tehdään ihmisille niin paljon hyvää, erästä sukulaistaan.
Päästämään hoitolaa siitä raskaasta huolesta. Se sukulainen on Sanelma
Kinnunen … hyvin onneton tyttö.
Aivan ihmeellinen seikka oli, että Kukkelman sai tietää Nelman olevan täällä. Kukkelman näet liikkuu urakoissa milloin missäkin … ja juuri eilen, kun Nelman tädiltä oli tullut hänelle kirje tuonne Krokelbyhyn, hänen varsinaiseen asuinpaikkaansa, oli hän sattunut käväisemään Krokelbyssä. Ja nyt kiiruhti hän kohta tänne.
Ja sitä paitsi osui niin hyvin, että hän tarvitsee nyt itselleen emännöitsijää. Entisen hän oli erottanut: se oli hävytön … juoksenteli kaiket illat ulkona … ja oli epäsiisti. Vaikeaa, jopa mahdotonta on nykyisinä pahoina aikoina löytää oikeaa ihmistä. Mutta juuri nykyään, kaiken yhä kallistuessa niin hirveästi, on yksinäisen ja … jos siitä puheen ottaa … kivulloisen ihmisen suorastaan mahdotonta tulla toimeen ilman naisihmistä, joka keittäisi hänen ruokansa, korjailisi hänen vaatteitaan, paikkaisi hänen sukkiaan. Sakris sanoi toivovansa aina olla siisti, tahtovansa sitä, palavasti haluavansa. Mutta täkäläiset kylien naiset ovat likaisia ja kauhean viekkaita: ei suinkaan niistä tiedä, lintujako ne ovat vai kaloja. Sellaista elämää ei Kukkelman rakasta: ei hienoakaan huhua, että hän eläisi sillä tavalla. Juorujen suun hän tahtoo nyt pistää tukkoon. Siksi hän ottaisi sukulaisen emännöitsijäkseen…
Johtajatar hymyili: mitähän tuostakin juoruttaisiin? Mutta hyvä, että hänkin pelkäsi juoruja! Sakris jatkoi:
— Rahoja minulla kyllä on… Aina toimeen tullaan… Ja siellä
Krokelbyssä minulla on … omat huoneet…
Niin, pienen, malmisen keittiön onkin Sakris jo aikonut hankkia, kun asettuisi Nelman kanssa yhteen.
— Rakkaus on kaunis asia maailmassa, sanoo Kukkelman. — Ihmisen täytyy rakastaa … se on hyvä … rakastaa lähintänsä. Saita hän ei saa olla … eikä sydäntä vailla. Kyllä minä ylöspitää tuon köyhän orvon, jolta vanhemmatkin ovat hukkuneet.
Sakris ajatteli, että kaunis Nelma oli niin avuton ja yksin. Todellisestakin hellyydestä hersyi pari kyyneltä hänen silmäkoloihinsa…
Sitten kaiveli hän povitaskuaan, levitti auki ja ojensi johtajattarelle Nelman tädiltä, Rosina Kypenäiseltä, tulleen kirjeen, jonka Mimmi oli tehnyt vasemmalla kädellään.
Kovin runsaasti siinä kirjeessä oli sanoja: "Rakas, kaukana asuva
Sakri-serkku" ja "Rakas serkku".
Sitten seurasi:
— Terveisiä maalta se musta lehmä kuoli punatautiin se oli Tuntuva vahinko köyhälle perheelle. Kohtahan ne pääsevät lapsetkin sieltä koulusta kotitöihin ja minä olen nyt käymässä täällä Kaupungissa käymässä Ananjas ei ole kotona niin ei saa vielä haurata sitä Lehmää suohon, Vaan ensi viikolla jonakin päivänä kuin näkee. Tottahan ne apteekkarit lienevät antaneet niin kovat rohdot kun se niin pian kuoli…
Toisella sivulla puhui muka Rosina Kypenäinen Pertta Kinnusesta ja Maunosta, noista hurjista, jotka saivat Jumalan kurituksen huonosta elämästään. Mutta Sanelman pitäisi joutua silmälläpidon alle, ettei hän eksyisi pahoille teille. Rosina oli kuullut reissuavaisilta, että Sanelma oli jossakin orpojen kodissa täällä päin: kai sinne maalle on lähtenyt kesälomalle piikoja … tai muut matkustavaiset ovat Rosinalle kertoneet. Siirtyyhän niitä ihmisiä sinne pohjoiseen.
Yksi ihme asia vielä: miltei kohta, kun Kukkelman sai tämän kirjeen, näki hän yhtäkkiä, eilen, paluumatkallaan Krokelbyssä, Nelman täällä ikkunassa. Se oli tapahtunut niin kuin jonkin sisällisen olemuksen neuvosta! Niin kuin jokin olisi hänelle aivan sanonut, että katsokoon hän nyt tuonne ikkunaan. Niin, eilen oli Kukkelman nähnyt Nelman. Hyvät henget olivat häntä neuvoneet.
— Jumalan kaitselmus ehkä..! Jumalan kaitselmus, kuulkaas … mikä olikaan nimi? oikaisi johtajatar.
— Niin, tosiaankin … se voi olla sitä, vastasi Sakris.
Kirje päättyi sanoilla:
— Jos nyt pitäisit huolen Nelma-parasta kun meillä ei ole varoja ja on oltu terveitä, jota herran lahjaa toivotamme sinullekin. Hyvästi niin kuin Käestä käteen, vaikkei kätemme ylety eikä äänemme kuulu.
Kukkelman vakuutti uudestaan kyllä pitävänsä tytöstä huolen … niin kauan kuin Nelma häntä tarvitseisi; ja se olisi kauan!
Kukaan ei saisi Nelmaan koskeakaan! Sitä vakuuttaessaan Sakriksen silmät välkähtivät.
Johtajatar kysyi nyt, että kai rakennusmestari tiesi … mikä nimi olikaan … tiesi kai Kukkelman Sanelman heikkoudet? Ettei hänen tahtonsa ole luja … että hän oli ollut vankilassakin.
— Vankilassa? ällistyi Sakris.
— Aivan niin, ajatelkaas, näpistelystä, selitti johtajatar.
Sakris raapaisi korvallistaan … ja myönteli:
— Jaha, niin … näpistelystä… No … kyllä se kusiini siitä minulle kirjoittikin, silloin … siihen aikaan.
Ja vastenmielinen tunne Sakriksen sydämessä helpponi: Nelma oli siis ollut vankilassa ainoastaan pienestä näpistelystä. Sakris sanoi parantavansa erehtyneen tytön. Köyhyydessään oli Nelma voinut sellaista tehdä.
— Mutta kai tiedätte senkin, että Nelma on ollut hyvin hermostunut, jatkoi johtajatar. — Mielisairaalassa. Ehkä hänestä voisi tulla teille liian paljon huolta.
Sakris joutui yhä enemmän ymmälle. Mutta ikään kuin välttääkseen, ettei hänelle kerrottaisi enää jotain muutakin, mikä hävittäisi hänen kuvitelmansa tästä nuoresta ja kauniista tytöstä, alkoi hän hokea:
— Jaa … jaa, minä tiedän kyllä … kaikki. Minä pidän hänestä niin kuin omasta silmästäni.
Johtajatar lupasi sitten harkita asiaa … ja kuulustella itseltään Sanelmalta, haluaisiko tyttö lähteä tälle sukulaiselleen emännöitsijäksi.
Eipä vanha ja viaton herrasneiti aavistanut pikku sutta sentään tällaisessa miehessä … rakkaudesta hehkuvaa sydäntä Sakriksen surkean kyttyrän kätkössä … sydäntä, joka himoitsi nuorta karitsaa. Moinen olisi tässä maailmassa ollut hänelle uskomaton ihme, sellainen kummallisuus, että hänen hapsensa olisivat nousseet pystyyn … maailmassamme, jossa ei kuitenkaan mikään kumma ole mahdotonta, koska kaikki on maailmasta syntyisinkin.
Entä Sanelma? Hänellä oli täällä ikävä… Yksitoikkoista ja yksinäistä. Hän olisi kyllä saanut joskus kävellä hoitolan ulkopuolellakin, mutta ainoastaan jonkun sisaren seurassa… Se tuntui hänestä vangitsevalta.
Mutta viime aikoina ei hän ollut halunnutkaan kävelylle. Minnekä mennä … tällaisella seudulla? Eihän täällä ollut edes järveä. Ainoastaan vieraita, apeita, alavia maita … ja tuo synkkä meri, tylyn näköinen: sen vesikin oli hänestä iljettävän sameaa.
Pikku tyttöään hän halusi nähdä. Mutta Mimmi sanoi, että jos hän siitä täällä hiiskuisi, niin vietäisiin se lastenkotiin ja Nelma saisi elävältä hautautua sinne. Sen sijaan: jos hän nyt menisi emännöitsijäksi tälle pikku rakennusmestarille, niin voisi hän kenties pian ottaa lapsensakin luokseen.
Mimmi lupasi kyllä pitää huolen siitä, että hän itse ilmestyisi Nelman seuraksi.
Miksi ei Nelma olisi valehdellut? Se ei ollut hänelle kovin vaikeaa. Hän sanoi siis johtajattarelle tuntevansa Kukkelmanin, äiti-vainajansa orpanan … ja menevänsä hoitamaan Kukkelmanin taloutta.