KYLÄPAJALLA
Laaksosta, vihreistä metsistä nousee, kaartelee kylä-vaaralle valtatie, raitille, vierille tähkiväin laihoin. Rinteellä yhtyy sen seuraan toinen tie: kahdenpa tien käsikoukussa maja on, kyläsepän paja on.
Tonttuna karsta sen uksesta kurkistaa neljän korkean koivun alta, siinnokkaan sini-taivaan alta, heinäkuun iki-hurmaavan taivaan. Helskynä loitos kuuluu ja jyske, palkeen puhkina, kipenten parvi lehvihin suitsee; ja sisään kun astuu, ikkunan liekkien paahtaman kautta juoksee auringon kultaiset loimet.
Nokinenä poikanen palje-varressa kiikkuu. Pullehin poskinpa tynnyripalje puhaltaa puuskuttaa sysi-ahjoon, josta kirkkaiden kipenien vaapsahais-laumaa tupruttaa ylös räppänä-tottoon huriseva hormi.
Meltoa, nuivaa rautaa kiusataan. Häijysti etsitään, loukosta kaivetaan, — känsäiset sormet sen ahjoon viskaa, — pihdeillä sitten se sysitään, sohitaan: pihtien kourat nipistävi niskaa niinkuin kiukkuisen mestarin sormet oppipojan niskaa.
Meltoa, nuivaa rautaa kiusataan, ahjossa lietsotaan, hiilillä poltetaan pehmeeksi, nöyräksi taipuisaksi, juuri ei vellinä valuvaksi. Sitten se viisaasti teräkselle nostetaan: pihdissä, parkamme, kipruaa, kiemuroi niinkuin koukussa punainen liero. Vasara ja moukari iskee nyt vuoroin laatien latteat sen päämuodut, — ääntäen kilvalla alasimen kanssa: hilsk helsk, kilsk kalsk! Ilkeä pölkky, tuo tyly puu-pää, kateuden riemusta hytkii ja hyppii.
Uuttera vasara kehittävi rautaa viisaaksi viisauden palvelijaksi, julmaksi hyödyn palvojaksi. Vaan jos se suuttuu, tuskasta muuttuu mustaksi, moukari puuttuu toimeen, huimii viimeiset pois pahan juonet, — tai se tuleen heitetään, taas sysin peitetään: Palkeen pulleat posketpa puhaltaa puuskuttaa puna-ahjoon, josta kirkkaiden kipenien vaapsahais-laumaa tupruttaa ylös räppänä-tottoon, — nielevään toton kyöpelin-kurkkuun, huriseva hormi.
Uksella istuvat kylän isot isännät, katsovat kuin käy raution rautatyö, vuottavat kastetta hohtavan sirpin. Haastavat heinistä, laihoista, helteistään. — Pajan eessä patsaissa hevoset teutaroi, paarmain pöristessä häntää huiskivat, helistäen tiukuja harjaa viuhtovat.
Maantieltä, raitilta rämähtivät rattaat: Paunolan "herra" kas, uudella orhillaan! Tuprahti maantie, mäen alle viuhtoi lautaset valkeessa vaahdossa voikko — laaksoon ja metsiin.
Sieltäpä kaartelee ylös valtatie raitille, vierille tuoksuvain laihoin. Päivä on hiljainen, hellettä henkii maa, tuudi ei tuulessa kypsyvä tähkä. Torkkuen koivujen ritvat riippuu naavettuneen pajan harjan päällä, siinnokkaan sini-taivaan alla, ah, iki-hurmaavan taivaan holvin, hattaran harsolla verhoumattoman heinäkuun taivaan.
1901.