MUSTALAISET
Pilvessä taivas talvinen on, pirtissä pitkässä raukeus raskas, — ikkuna loisteeton, valkea peltojen aukeus. Miehet vuottaen murkinaa sängyn loimilla loikoo. Keskellä honkaista lattiaa haukut Hurri ja Urho oikoo rentoina selkää, jalkaa. Liedellä kaali kiehua alkaa.
Ikkunan pielessä paljahat koivun ritvat kylmässä kiikkuu. Punaiset piian-pallukat torkkuu, ja rukit verkkaan liikkuu. Emäntä pulska, ruskea-pää loikoen lehtiä lukee: joskus päätään ylentää, kyynärön tyynyihin tukee ja lasit viisaalle otsalle vieden silmää puolehen lieden.
Harmaana kuultaa arkisuus viidasta peltojen takaa. Sielussa outo on unteluus, — kaipaus vaivattu, vakaa jonnekin kirkkaasen, kauas on niin! Pois, suvimailleko? Minne? Kaupunkeihinko kultaisiin? Ah, ei tänne, ei sinne! Outoa tuntua muuta: auringost' itään ja lännemmä kuuta!
Silloinpa kaukaa kulkuset soi, koirat, hei, ylös karkaa! Kas miten virjetä Hurri voi, — kas pihamaalla sit' arkaa, kuinka se loitolta taivasta päin räiskii ja peljäten vinkuu! Mutta jo harja pörhössä näin ryntäävän Urhon: tuolla jo rinkuu vimmaa se kummulla lounais-pellon, — pauhulle kymmenen kulkusen, kellon!
Kuulikos piian-pallukat! Ikkunoihin ne juoksee, hyörii. Nousivat miehet. Ruskeat emännän silmät vilkkaina pyörii. Hetki, jo värien riemua saan, pientä vaihdetta rintani vaivaan! Mustalaisia! Tiuhanaan punaista, mustaa ja sineä taivaan pellon kummulla tie jo kiehuu, orhien palmikot, harjat liehuu.
Samassa pihaan ne porhaltaa, hei haali grammaa! päätä-pahkaa kolme orhia muhkeaa, muut ovat luuta ja nahkaa! Keikkuvat Viipurin vaate-reet, — kuin isot sängyt, vällyin ja loimin, lapset ryysyihin hautauneet, miehet pinnoin sään ahavoimin. Ukkoa, pyttyä, porsasta, akkaa, pannua, tyttöä, kannua, vakkaa!
Ensimmäisenä kuistin luo ehtii kulkusin orhi suuri, — keinuen kuormansa, huutajat tuo, — kuin iso kameeli juuri! Mustat ja vaahtoiset kyljet sen paistavat helaisin ryssän-valjain. Poika kyynärän-korkuinen solmii sen kuistiin kourin paljain, penkiltä loimella peittää, heiniä eteen heittää.
Väistyä Urhon kiukukseen täytyy eest' ylivoimaisen joukon, — Hurri ryömi jo pelkoineen piilohon kuistin loukon, — konsa nyt Himalan pirttiin jo ryntää silmin kiiluvin, kirkkain varttuva poikas-kolmikko, tuskinpa päivää virkkain. Niinkuin kissat ne uunille laukas, ruojunsa riisui ja vyönsä he aukas!
Sitten jo muijat parvenaan pirtin huuruvan uksen täyttää, rannukkaista saaleistaan paksuja korpin-nokkia näyttää. Turpeat huulet, kerkeät suut, huntuiset päät, piki-tukat, veltot ja hytkyvät lonkkaluut, parmailla Mikkelin markkina-kukat, — niinpä he päivänsä sanoo, kilvaten kahvipaikkaa anoo.
Mutta he vastuuta varro ei. Kirjava-kukkaisen silkki-saalin vanhin, Saara, jo pellille vei: siinä se kuivaa höyryssä kaalin. Nuorikot keskelle lattiaa laskevat rinnoilta pois sylilapset: pronssia on iho ruskeaa niillä, ja pikeä hapset. Kuin kotonansa ne kyykkii ja häärää, näyttäen napaa ja säärtä väärää!
Miesväki maantien mainio myös! Vaari parrakas, töyhtö-kulma, piippunsa suuren täyttö-työss' onpi jo. Poikansa silmältä julma, piiska saappaassa, pysty-pää, loistossa huiskivan kaulahuivin. Kolmas heistä ei jälkehen jää: hoilaa äänin tervein ja kuivin, — päässä korkea tsherkessi-lakki, — vyö, helat, vihreä verka-takki.
Joukossa moisessa jotakin on. On myös karhea suomalainen, lattea Matti Lennoton, kanssaan keltainen Säämingin nainen. — Mikä on pääskysparvessa tään harmajan työ varis-parin? — Sulho, hän nurkassa häpeissään, harjakset hurin-harin miesten ja mummojen piippuja rassaa; morsian toisten lapsia passaa.
Ainahan joukossa jotakin on! Romani Jalamar ylpeä, nuori! Ken siron, joustavan vartalon sametti-liiveihin sinisiin suori, jakkuhun hopea-nappiseen? Magyareiltako hän ne osti? Äsken näin hänen iskeneen silmää Tiinalle: hiukan nosti kulmia tyttö ja viisaasti hymyi. Nytpä he yhdessä pirtistä lymyi.
Jalamar Tiinalle: "Ain' olen sun! Monta jo lemmin! Ensin salaa, haavehin. Kunnes uus sytytti mun kuin yössä, myrskyssä linnat palaa! Musta hän, — valkeelta lohdun sain: kulkuset soi, käsi tokkani vyöllä! Lempeni uus: hyvyys, haikeus vain; — seuraava: hekkuma syyskuun yöllä! Haave oot, myrsky, ja hekkuma! — Rikas käyt rekeen halvan, ja turmaan, — se vikas!"
Säämingin akka, hän reslalta toi valtavan kahvipannun, huuhtoi ja täytti sen, tulta loi, osti kermaa valtavan kannun. — Miehet, ne marssivat, mahdikkaat, hoilaavat: "Isäntä, hoi, ori osta! — Kuuskymment' markkaa!" — Puolet saat! — "Ai tu guuvilligo! — Viistoista nosta!" — Kolmas: "Ash … stiil! Kakskymment' anna! Enemp' ei kannata kaakkihin panna!"
Vanha Saara, se kurttu-suu, rukkien taakse kiertää, istuu, polkee ja innostuu, sormia nuollen kehrää ja hiertää. Sitten huutaa emäntää, kerjää villoja, voita ja jyvää. Toinenpa tiuskii nyt, sysi-pää: "Mit' sie kiusaat ihmistä hyvää! Antaa se muutenkin … käyjille hangen!…" Poikain kuoro: "Maaro mangen!"
"Mangi, maaraa!" hymyilee emäntä, kaalia täyden tassin pienelle tytölle sukaisee. Tyttöpä kaaliin piipunrassin pistää ja kerkeesti suuhunsa vie, — irvien kaalin kaataa ja hylkää. Äitipä siihen: "Voi sun … ja sie, sie dzhungiboskero … outat jo ylkää!" — Poikaset pienet nyt kaalin nuolee, vaurahin lastusta luskan vuolee.
Kahvikin roihulla kuohahtaa, — kaan hin chihko! — muijat kun mieroo, lapset ja porsahat teuhuaa, — piippu-leuat kauppoja hieroo. Mutta Jalamar, aitan luo hän talontyttären Tiinan johti; sinne nyt pulskimman raudikon tuo. Kohta he kiitävät lounatta kohti, kasvot niinkuni lyijy, — vilkkuu kaukaa ilkkuen ryijy.
Uunilla poiat laulelee, — vääntävät päreestä pyssyn, maasta he veikolta ampaisee pois takaraivolta virkatun myssyn. Veikko suuttuu ja vartaalla lyö, kiroja ottelun kiljuna raikuu. Äitipä kädessä setolkka-vyö hätään, ja kiihkeä romani kaikuu: "Ai tuut dinalo! Ja tuo naia kohta jo aikoo! Tuolleko Kaia!"
Vakava Saara pussistaan kaivoi, kehruun jättäen, kortit, kalseus harmailla poskillaan järjestää nyt sortit. Vanhus mairean kohtalon emännän osaksi povaa. "Tavaran ylitse talossa on ollunna kolme juttua kovaa… Omasi takaisin saavan näytät… Vanhaksi elät … keppiä käytät…"
Myöskin piian-pallukat povarin sanan kuulee: "Monessa paikassa raskahat huolet on … niin että harva luulee Kirjan … turhan kirjan saat. Voi huliviliä… Viisahana, pysykin, vaikk' ois mantaalin maat! Tottele povarin sana, siitä et pääse et ympär, et yli… pois kissa siitä! … se toinen ei hyli…"
Isännän nuoremman merkit nää:
"Hempunna äsken olet
tyttöä valkean-verevää,
niinhän? antanna sormukset, solet. —
Dioneses! Nyt totuus näy!
Hautajaisia juodaan, —
elähän pahastu, niin se käy.
Kah, jo nuorikko taloon tuodaan. —
Mut enää en pane, valhetta syydä!
Onk' sulla porsasta myydä?"
Silloinpa kupit jo kalisee, Saara ja kaikki kahville töytää, — pannu ja kannu kiertelee, — sankkana höyry kattaa pöytää. Mutta poiat, ne piki-päät, uunilta parkunan päästää: "Eikös ne akan-syöttiläät meille yhtänä aio säästää!" Herroille Säämingin akka nyt kantaa uunille kahvit, sokurit antaa.
Näin piti pitonsa kaikki muut
paitsi Jalamar ja Tiina;
hymyhyn myös veti partaiset suut
Kuopion lauhkea "Savon viina."
Mutta Tiina ja Jalamar, hei?
Poika ukselta parkas:
"Jalamar roisto orhini vei,
Juonaan tyttären kanssa karkas,
piiat sen läävän parvelta keksi!" —
Siitäpä touhu hirmuiseksi.
Pois pojat uunilta loiskahtaa, pihalle juoksee miehet ja naiset! Huutoa, kämmenten huiskinaa, — silmät ja posket hehkuvaiset, — heiluu nyrkit, ja pelaa suut kilvalla suomea, romani-kieltä: "Noodako Deevel!… Katkomme luut!… Kyllä ne nimismies tuo pakotieltä!…" Juonaalta, konsa hän taskunsa tarkkaa, vei tytär kuusikymmentä markkaa!
Kolme perästä karkurein brovningit taskussa, vyöllä puukot! Ah, miten rauhaa romanein rikkoi tuon parin kuumat suukot! Yksin poikanen kihara-pää nojaa huoletta kuistin penkkiin, kyynärän-korkea, hyräjää, löi jalan reimasti lenkkiin: "Ai meen kaale!" — Ei enää jatkaa juhlaa käy, — Savonlinnaan he matkaa.
Peittoon pirpanat paljaat taas äidin lämpöisen vaipan alle, — Säämingin akka jo sumpit kaas pannusta tanhualle. Matti tukkaansa takkuisaa huoaten raapii pyöriess' akkain, — Saara jo seljin kellahtaa kuormalle tyynyjen, porsaiden, vakkain. Ohjista sotaa käy kaks poikaa: vaari uhkaa, ja piiska roikaa!
Niin pois haipuu ne järvenjään aukeelle, konkarit nuo helavaljain, — soitellen, huiskien vemmeltään, liehuissa liinain, vöitten ja taljain. Käheenä Urho reuhaa sen kintereill' yhä poistuvan joukon, — Hurrikin ryömii häpeillen piilosta kuistin loukon. Sinne ne haipui, siellä ne pauhaa. Himala henkii entistä rauhaa.
Niin, maaseudun jos poika nyt mie oisin kuin synnyin, mut onni siirti, kai mua vienyt ois noitten tie! Mut elon kiitos silti: jo piirti kirjaani ne sadat seikkailut, vaihtelot ainaiset, täällä ja siellä! Ja — nyt kaksiko istunut täss' olen kuuta jo, tyynellä miellä? Tääkö bohemia? Kaipuu jo hyytyy? Vain runon vaihteesen, onneenko tyytyy?
Kaali pöytähän kannetaan, verkkaan kulkee pila ja juttu, — romani-vieraita muistellaan, — muu puhe vanha tuttu. Päivä pilvinen tummenee, — kaukana taivaan harmaan äärillä vienosti puuntelee. Verkallensa ja varmaan mustuu peltojen valkea aukeus. Pirtissä raskas raukeus.
Maalisk. 1910.