IX.
Lauri heräsi varhain seuraavana aamuna eikä ollut aivan hyvällä tuulella, koska kohmelo häntä ahdisteli.
"Ylös akka", hän karjasi vaimolleen; "niin totta kuin henkeäsi rakastat, keitä mulle ennen tunnin kuluttua ohravelliä".
Vaimo hiipi tulta virittämään ja pani kattilan tulelle. "Mihin sulla on näin varhain meno?" kysyi vaimo, luoden salaa silmänsä Lauriin.
"Minä menen vaikka h—tiin ja palaan sieltä illalla" sanoi Lauri. Hän otti nyt taskustaan kukkaronsa, otti sieltä markan ja sanoi vaimolleen: "illalla kun palaan, pitää pullon olla täytetyn; ymmärräthän. Minä nostan mörköelämän, jos en saa virvoitusta palattuani".
"Voi Lauri, miks'et osta lapsille" —
"Hiljaa, akka, tai saat vasten kuonoasi, että hampaat kalisevat", karjasi Lauri ja löi nyrkkinsä rahiin, niin että lapset, joita makasi neljä lattialla, heräsivät. Yksi heistä rupesi itkemään.
"Suu kiinni, penikat!" huusi Lauri. "Säästäkää aamuvirtenne siksi kunnes olen ulkona".
Hän puki nyt yllensä, ja rupesi syömään. Kun hän oli syönyt, läksi hän ulos, laski suksensa, jotka olivat seinää vasten pystyssä, pitkälleen maahan ja lähti hiihtämään.
Hän hiihti viistoon jokea ylöspäin ja sen poikki, nousi maalle ja oli parin tunnin kuluttua lesken mökin edustalla.
Lauri jätti sukset oven eteen, meni mökkiin ja koputti sitten lumen jaloistaan mökin lattialle.
"Aumolan vanha emäntä tahtoo sua tavata, ennenkun hän kuolee", alotti
Lauri. "Hän ei enään kauan elä, se vanha veijari".
"Joko se hyvä ihminen kuolee? Kunpa kaikki olisivat niin eläneet kuin hän", huokasi leski.
"Oliko tuo mulle?" ärähti Lauri. "Pidä itsestäsi huoli, kyllä minä pääsen sinne, jonne sinäki".
"En suinkaan sua ole tahtonut loukata", sanoi leski. "Minä tarkoitin, että sairas on mulle paljon hyvää tehnyt ja siis on hyvä ihminen".
"Eikö muut ole hyviä kun ne, jotka sinulle hyvää tekevät?" jupisi
Lauri. "Vaimoihmisillä on pitkä tukka mutta lyhyt mieli".
Ikäänkuin vakuuttaakseen nuo viimme sanansa, Lauri pisti suuren tupakkipurun poskeensa.
"Noh, oletko valmis?" kysyi hän leskeltä.
"Aivan kohta", sanoi tämä. "Mun täytyy vaan pistäytyä Torvelassa".
"Osaathan Aumolaan yksinki", virkkoi Lauri, joka nyt huomasi, että hän yksinään kulkisi mukavammin ja suorempaa tietä. "Minä hiihdän suoraan ilmoittamaan, ettäs tulet. Sun pitää hyvin varoen tulla taloon, niin ettei kukaan näe. Niin sanoi vanha emäntä. Kuuletko: hyvin varoen".
Nyykäyttäen päätään lähti nyt Lauri hiihtämään, vaan kääntyi vielä lesken puoleen ja sanoi: "Tule vasta illalla, niin voit paremmin kenenkään huomaamatta päästä sairaan puheille. — Hiisi tiesi kuolevien salaisuuksia".
Lauri katosi kohta lesken nähtävistä. Tämä viipyi vielä useat tunnit kotonaan ihmetellen, mitä asiata Lovisalia olisi hänelle.
Vihdoin hän iltapuoleen läksi matkalle. Päivän kultaterä loimotti vielä lounaiselle taivaanrannalle, vaan vihdoin se vajosi näköpiirin alle. Syntyvän kuun sirppi siinti iltaruskon ylipuolella; vihdoin tähti toisensa jälestä alkoi kiilua avaruuden sinilaelta.
"Enhän minä yötä vasten voi palata kotiini", ajatteli leski, astuessaan alas joelle, "vaan tottahan jossaki yösijaa saanen".
Kohta oli hän kulkenut joen poikki ja läheni varovasti Aumolaa. Vanhan emännän akkunasta loisti valkea.
"Onhan hän nyt yksin?" jupisi leski ja astui hiljaa akkunan luo. Ei mitään ääntä kuulunut sieltä.
Nyt leski rohkeni astua sisään.
Sairas arvasi, kuka oli tulossa. Hän viittasi leskelle tulla lähemmä.
"Kuinka te jaksatte, rakas muori?" sanoi leski, tarttuen sairaan käteen. "Toivoni mukaan te paranette tästä taudista".
"Sitä en usko" sanoi Lovisa. "Sen vuoksi olen sinut tänne kutsunut. Minun tulee täyttää raskas velvollisuus ennen elämästä eroamistani, minun tulee perinjuurin hävittää sinusta kaikki se kunnioitus, joka sinussa on minua kohtaan. Se on raskas tehtävä sille, joka ei vielä ole kenenkään ihmisen edessä tarvinnut julkisesti hävetä.
"Te olette houriossa, muori rakas, kun noin puhutte", sanoi leski, katsoen sääliväisesti sairaasen.
"En ole sinua kutsunut houreita kuulemaan. Minä olen sinut kutsunut, antaakseni sinulle tietoa ryöstetystä lapsestasi", virkkoi Lovisa.
"Ryöstetystä" huudahti leski. — "Niin niin — metsänpedot hänen ryöstivät eikä suinkaan mitään enempää lapsestani tiedetä", hän lisäsi tyvenemmällä äänellä.
"Metsän pedot eivät vieneet lastasi, hänen vei" —
Leski hypähti ylös, hänen silmänsä tuijottivat, hänen jalkansa horjuivat. Hän tarttui Lovisan käteen ja huudahti:
"Kautta kaikkivallan, älkää mua hulluksi tehkö puheellanne. Lapseni on kuollut — oi, hän on kuollut!"
"Kahdenkymmenen vuoden vanha synti painaa omaatuntoani ja nyt tahdon sen tunnustaa. — Lastasi ryöstämään minä kehoitin oman lapseni, joka oli maannut lapsensa kuoliaaksi. — Tuolla pihan toisella puolen elää lapsesi ja Valpuriksi häntä kutsutaan".
Huuto pääsi lesken huulilta ja hän vaipui tainnoksiin lattialle. — —
Sairaskin vaipui hengästyneenä vuoteelleen. — — —
Silloin ovi avattiin ja Helena astui sisään.
"Ahaa, äitini!" hän lausui vihasta kähisevällä äänellä. "Minä näen, että houreenne on enenemään päin!"
"Minä olen totellut omantuntoni ääntä", virkkoi Lovisa.
"Omatunto!" naurahti katkerasti Helena. "Onko se omatunto oikea, joka syöksee onnettomuuteen sen, jonka maan päällä pitäisi olla läheisinnä kulleki, nimittäin oman lapsen? — Te olitte siis leskelle ilmoittaneet asiasta?"
"Niin olen tehnyt".
"Haa!" huusi Helena säihkyvin silmin. "Te ansaitsisitte tulla kuritetuksi, vaan toivon, ett'ei teissä enään paljoa elinvoimaa jäljellä ole. — Miten nyt tuo leski saadaan täältä pois? Tässä talossa ei hän saa olla ja tähän taloon ei hän enään saa tulla".
Näin sanoen hän meni ulos, käski rengin valjastaa hevonen ja viedä Takalon Elsan (joka Helenan lauseen mukaan joko oli saanut halvauksen tai oli juovuksissa) kotiinsa.
Kohta oli renki valjastanut hevosen. Leski alkoi viretä, hän talutettiin rekeen ja vaikka hän mieli tekemään vastarintaa, täytyi hänen matkustaa kotiaan.
Sitten Helena astui äitinsä huoneesen ja sanoi: "Jos te vielä hullutuksianne jatkatte, niin pääsette vapaakyydillä tästä talosta samoin kuiri leskikin".
"Ole huoleti, lapseni; kohta minusta pääset", sanoi Lovisa ja kyyneleet tukehduttivat hänen äänensä, kun hän lisäsi: "näinkö eroat äidistäsi?"
"Näin", virkkoi Helena ja astui katsomatta Lovisaan, ulos.
Esa ei ollut mitään kaikesta tästä kuullut eikä Helena hänelle mitään ilmoittanut, sanoi vaan: "äiti parka houraa kovasti. Parasta olisi, jos hän pääsisi vaivoistaan".