X.
Aamulla varhain tuli muuan piika kiiruusti Helenan luokse ja ilmoitti, että vanha emäntä teki loppua.
Esa ja Helena riensivät yli pihan toiselle puolelle. Kun he tulivat sisälle, oli jo kalvo peittänyt sairaan silmät; hän vetäsi kolmasti henkeä ja sitten kaikki oli päättynyt.
Valpuri oli myös juossut tänne. Hän polveusi itkien kuolleen viereen.
Siinä lepäsi nyt Lovisa mailman pysymättömistä iloista ja pettyneistä toiveistaan. Kuolon kalpea sinetti oli sitonut tuon ennen niin elävän muodon juonteet.
Ei Helenan sydän ollut niin kova, kuin joku ehkä edellä sanotusta olisi valmis päättämään. Mielenkiihkossaan hän oli lausunut nuo kovat sanat äidilleen ja oli kohta niiden lausuttua katunut lausuneensa ne ja päättänyt seuraavana aamuna pyytää anteeksi äidiltään. Nyt oli se liian myöhäistä.
Helenan ensi tehtävä oli nyt tavata renki, joka oli vienyt lesken. Hän kysyi rengiltä, oliko Elsa puhunut mitään käynnistään vainajan luona, johon renki vastasi, että leski oli istua mököttänyt aivan äänetönnä.
"Jos hän puhuu jotakin, niin ei hänen puheesensa ole luottamista", sanoi Helena. "Elsa on aina ollut vähä nöyräpäinen, ja nyt hän näyttää menettäneen vähäisenki järkensä melkein kokonaan".
Nyt alettiin tehdä valmistuksia peijaisiin, jotka eivät olleet ai'otut pieniksi.
Pari päivää oli kulunut kuoleman tapauksesta, kun Helena hämmästyksekseen ja harmikseen eräänä iltapäivänä näki Elsan tulevan Aumolaan ja hän arvasi helposti, missä asiassa.
Kun leski tuli ovesta sisään, kysyi Helena: "minuako haet?"
"Niin juuri teitä", sanoi leski. "Sydämeni ääntä en voi tukahduttaa. Minä tulen pyytämään lapseni takaisin. Vainaja ilmoitti mulle koko salaisuuden".
"Hänen ilmoituksensa ei paljoa merkitse", sanoi Helena. "Ensinkin on se lausuttu semmoiselle, jonka puheesen ei suuresti luoteta, toiseksi se on lausuttu houriotilassa ja mikä pahempi, ilman vieraittamiehittä".
"Ettekö siis myönnäkään Valpurin olevan minun lapseni?" kysyi leski hyvin kummastuen.
"Ajatteletko, mihin asemaan minut asettaisit noilla houreillasi?" virkkoi Helena. "Sitä et varmaan ole ajatellut, ja sen vuoksi annan sulle typeryytesi anteeksi, kun et vasta avaa suutasi tässä asiassa".
"Minä en ajattele muuta kun että minulla on oikeus pyytää lapseni takaisin ja teidän on velvollisuus antaa minulle lapseni, vaikkapa olisitte vielä isomman talon emäntä, kuin olettekaan. Minun lapseni on siis kaksikymmentä vuotta ollut oikeaa äitiään tuntematta! Mutta se ei teidän sydäntänne näy liikuttavan".
"Minä en jouda enkä halua kauan kuulla sinun haaveksimisiasi. Onko sinulla muuta asiaa, niin sano se kohta".
"Muuta asiaa", huudahti leski ja purskahti itkemään. "Muuta asiaa! Eiköhän siinä ole kyllin, että pyytää lastaan, josta on ollut kaksikymmentä vuotta eroitettu".
"Sinä olet parantumaton", sanoi Helena malttamattomasti. "Etkö ymmärrä, ettei sinun puheellasi ole mitään laillista voimaa, kun et voi sitä toteen näyttää?"
"Mutta Jumala tuntee, että puhun totta", sanoi leski ja hänen kyyneleensä valuivat kahta runsaammasti. "Kylläpä te olette hävytön, kun Hänen edessään julkeatte noin valhetella. Sitä en kummastele, jos minulle, köyhälle torpan vaimolle, valhettelette, vaan Hänelle, joka on taivaan ja maan luonut".
"Jo on aika lopettaa nuo kauniit puheesi. Astu nyt tuosta samasta ovesta, josta tulit, ulos", virkkoi Helena.
"Minä lähden, kunhan ensin saan lapseni", sanoi leski.
"Minun täytyy siis taaski rengin avulla saada sinut pois täältä", sanoi
Helena. "Vaan nyt saat semmoisen kyydin, ett'et halua palata".
Helena avasi oven ja käski rengin tulla sisälle. "Sysää tuo vaimo kartanolle, hän on järkensä menettänyt, enkä saa häntä käskemällä menemään", lausui Helena rengille. Tämä tarttui lesken käsivarteen kiinni. Leski rupesi nyt huutamaan. Samassa Esa avasi sisäoven ja katsoi, mikä melun matkaan sai.
"Mielipuoli vaimo on kunniamme solvaissut", huusi Helena ja vihan sekä hävyn kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.
"Minä haen oikeutta", huudahti leski. "Minä en ole mikään mielipuoli", virkkoi hän.
"Mikä vääryys on sinulle tapahtunut?" kysyi Esa tyvenesti. "Ja täältäkö sinä oikeutta haet? Tietääkseni ei sinulle meidän puolelta ole vääryyttä tapahtunut".
"Teillä on minun lapseni, jonka tuo vaimonne ryösti minulta kaksikymmentä vuotta sitten. Minä tahdon lapseni takaisin".
Esa seisoi hetkisen tirkistellen vaimoa, sitten hän jupisi: "mielipuoli raukka" ja lisäsi rengille: "taluta vaimo kartanolle".
Renki teki niinkuin käskettiin.
"Sano hänelle, Esa, ettei hän vasta saa oviamme avata", sanoi Helena rukoillen miehelleen. "Hän häväisee meidät kaikkien silmissä".
"Tuota puhetta älä uudista meille äläkä muille", sanoi Esa leskelle. "Sitä et voi toteen näyttää ja siis saat maksaa sakot kunnianloukkauksesta, sillä en minä ai'o kärsiä syytöntä herjausta".
"Oi isäntä, te ette tiedä", rupesi leski puhumaan, vaan Esa sanoi malttamattomasti: "Ei sen enempää nyt. Pois täältä, ennenkun tuskaun".
"Armollinen Jumala", huokasi leski. "Näinkö piti minun toiveeni toteutuman? Mitä minä heille voin? Enhän voi näyttää toteen syytöstäni".
Katkerasti itkien hän astui ulos pihalta. Ennenkun hän oli joelle laskeunut, tuli häntä vastaan Valpuri.
Raitis talvi-ilma oli neidon poskille ajanut kauniin punan, Hänen suuret, tummansiniset silmänsä katselivat kummastuksella itkevää vaimonpuolta, joka tuli häntä vastaan.
"Mitä itket, vaimoparka?" kysyi Valpuri sääliväisesti.
"Mitä minä itken?" kertoi leski. "Oi sinä viaton olento, sydänverelläni ravittu! Sinä et aavista, kuka —"
Mäeltä kuului samassa huuto: "Valpuri! Tule heti pois!"
Neito rupesi astumaan. Leski juoksi hänen eteensä, sulki hänet innokkaasti rintaansa vasten ja huusi epätoivon ja ihastuksen sekaisilla tunteilla: "Sinä olet minun — minun — minun!"
Katsoessaan lesken hehkuvia silmiä ja tuntien hänen kuumeellisen syleilyksensä, säikähti Valpuri ja rupesi huutamaan sekä riisti itsensä irti. Samassa Helena huusi talon portilta: "Joudu, joudu Valpuri, hän on hullu, tuo vaimo!"
Valpuri juoksi ylös taloon niin pian kuin kerkesi. Leski vaipui itkien tien viereen. "Oma lapseni luulee minua hulluksi! Oi katkerin kaikista huolistani!"
Hetken hän istui tässä kuin turruksissa. Vihdoin hän nousi ylös ja astui raskailla askeleilla kotiinsa.
Kun Valpuri tuli Aumolaan, onnitteli häntä Helena, että oli päässyt hengissä hullun kynsistä.
"Tiedätkö, kun hän sanoo, että sinä olet hänen lapsensa", virkkoi Helena. "Isäsi kielsi vaimoa, käräjänkäymisen uhalla, asiasta enempää puhumasta, mutta hullua kieltää lie sama kuin seinälle puhua. Tuskin oikeuskaan hullua voi sakoittaa", virkkoi Helena, kääntyen Esaan.
"Toivon kuitenki, että lesken suu saadaan tukituksi", virkkoi Esa.