XIII.
Pienoisessa mökissään istui Takalon Elsa kangaspuitten ääressä. Hän koetti kutomalla ansaita sen, minkä hän ylläpitämiseensä tarvitsi.
Surut, nuo ihmismuodon armottomat vanhentajat, olivat lesken muotoon piirtäneet katoamattomat merkkinsä. Kun häneltä hänen ainoa lapsensa ryöstettiin, oli hän itkenyt viikkokaudet, yötä päivää. Ja nyt, kun hän oli kuullut, että hänen kauan kaivattu lapsensa eli terveennä ja onnellisena eikä leskellä näyttänyt olevan mitään toivoa näyttää toteen, että Valpuri oli hänen lapsensa, nyt hän taas joutui kuumeentapaiseen levottomuuteen, joka valvotti häntä öisin ja teki hänen päivänsä ikäviksi, niin että hän yöllä toivoi päivän tulevan ja päivällä taas ikävöi yötä, yötä, jolloin ei hän nähnyt kaikenlaisia esineitä, jotka muistuttivat häntä lapsestaan.
Mielikuvituksissaan hän alinomaa ajatteli, mitä hänen rakas lapsensa kullaki hetkellä toimi ja missä hän liikkui. Kun äiti kyynelsilmin luki yön pitkät hetket, iloitsi hän samassa, että hänen valvottinsa, hänen rakas tyttärensä, toivon mukaan saisi nauttia unen virvoittavaa voimaa.
Teräväjärkisempiki ihminen kuin leski olisi ollut saamaton, koettaessaan todistaa omistusoikeuttaan Valpuriin. Kuollut oli Aumolan vanha emäntä, se ainoa, jonka ilmoitus olisi voinut olla jostaki merkityksestä asiassa, vaikka seki todistus olisi ollut la'in edessä vaillinainen.
Leski nousi ylös kangaispuitten äärestä, otti seinään lyödyltä laudalta virsikirjan ja rupesi veisaamaan yhtä virttä. Vaan kun itku uhkasi häneltä äänen salvata, niin hän lopetti tuon koetuksensa.
"Oi Jumala, älä johdata minua kiusaukseen!" huokasi leski. "Älä minua ylitse voimani koettele! Jos ei se ole todellinen etuni, että saan lapseni takaisin, niin tapahtukoon Sinun tahtos. Mutta vuodata kärsimystä sydämmeeni, ett'en epätoivoon joudu".
Hän silmäili nyt akkunasta luontoa, jota aurinko jo osaksi oli herättänyt sen talvi-unesta. Siellä täällä näkyi pilviä ja aurinko niiden alaa alinomaa lisäsi. Leskessä heräsi halu, hetkeksi unhottaakseen huolensa, lähteä hakemaan jotaki seuraa.
Hän puki siis yllensä vähän lisää siihen, mitä hänellä oli, ja läksi astumaan Luopion taloon.
Luopion emäntä otti hänet ystävällisesti vastaan. Hän ei ollut joutanut käydä Elsalta tiedustelemassa tuota mieltä jännittävää asiaa Valpurin suhteen ja totta sanoen ei ollut oikein tahtonutkaan, sillä se olisi mahdollisesti ollut hänen arvollensa alentavaista käydä köyhän lesken mökissä.
"Mitäs Elsalle kuuluu?" alotti emäntä puheen. "Onko mikään huoli mieltä rasittanut, koska ulkomuoto näyttää niin alakuloiselta?"
"Minä tulin tänne keventämään sydäntäni. Se on nääntymäisillään surusta. Oma lapseni elää enkä saa häntä tyköni, en saa häntä edes lapsekseni kutsuakaan".
"Mitä kuulen?" huudahti Luopion emäntä. "Onko siis mitä perää siinä kulkupuheessa, että Valpuri olisi lapsesi?"
"Jumala tuntee, etten minä siinä asiassa valhettele", sanoi leski ja rupesi itkemään.
"No, mutta tietysti sinulle pitää oikeus tapahtuman", virkkoi Luopion emäntä. "Sehän on hirveätä, ettei saa omistaa omaa lastansa. Voinethan jotenkin todistaa Valpurin olevan sinun lapsesi?"
"Sitä en voi todistaa ja ainoa, joka sen minulle on sanonut, Aumolan vanha emäntä, on kuollut".
"Asia on hyvin merkillinen ja arveluttava", virkkoi Luopion emäntä, joka alkoi peljätä, että hän ehkä liiaksi rohkaiseisi leskeä. "Ja Lovisa sanoi kuinka tuosta ryöstöstä?"
"Hän sanoi, että Aumolan nuori emäntä oli maannut kuoliaaksi lapsensa ja sitten ryösti multa lapsen".
"Kuka ryösti?"
"Nuori emäntä", vastasi Elsa.
"Tuo siveä, arvossa pidetty Helena", huudahti Luopion emäntä. "Kuka voisi aavistaa semmoisia tapahtuvan? Mutta nyt minä olen kuullut niin paljo, että luulen voivani ryhtyä asiaan ja minä takaan, että jos minä rupean sitä ajamaan. — Kas tuollapa tulee vieraita. Älkäämme puhuko mitään kellekään tästä keskustelusta. Minä voin parhaiten toimia kaikkien tietämättä".
"Jumala teitä siunatkoon", virkkoi Elsa. Samassa ovi avattiin ja
Valpuri astui sisään.
Ilohuudolla hypähti Elsa pystöön ja juoksi Valpuria kohden, vaan tämä väistyi pelvosta huudahtaen.
"Tule rintaani vasten lepäämään, siitä poistamaan surun monivuotista routaa", huudahti Elsa.
"Vaimo-parka!" virkkoi Valpuri. "Miksi noin minua hyväilet? olemmehan melkein oudot toisillemme".
"Sinä et ole minulle outo, joskin minä sinulle. Äidin sydän tuntee lapsensa".
Valpuri katsahti oveen päin, josta Hannu tuli sisään.
"Usko minua lapseni", virkkoi Elsa. "Minä olen äitisi".
Valpuri pudisti surullisesti päätään.
"Tuossa nyt lienee se houraava leski, josta olen kuullut puhuttavan", sanoi Hannu ivaavalla äänellä. "Tulevainen anoppini!"
"Sinun anopiksesi en tahdo tulla, Pilveisten Hannu", virkkoi Elsa.
"Se on kyllä selvintä", sanoi Hannu. "Minä pelkään että me tappelisimme ainaki kerran vuorokaudessa eli 365 kertaa vuodessa".
"Älä mielipuolta viihdi ärsyttää", sanoi Valpuri hiljaa Hannulle.
Elsa kuuli tuon sanan: mielipuoli. "En ole mikään mielipuoli. Oi taivaan tekijä, miksi minua hulluksi sanotaan!" hän huudahti ja katsoi tuskallisesti Valpuriin.
"Me olemme asialla", virkkoi Hannu Luopion emännälle. "Aumolan isäntä pani ostamaan niitä kahta viikatetta, jotka kuuluvat teiltä liikenevän".
"Istukaa nyt hyvät ystävät, niin käyn puodissa ne noutamassa", sanoi
Luopion emäntä.
"Emme halua istua nyt", sanoi Hannu; "lesken seurassa emme viihdy.
Jääkää hyvästi vastaiseksi, anoppini!"
Näin sanoen hän otti Valpuria käsivarresta kiinni ja talutti hänet ulos. Leski jäi yksin huoneesen. Huoaten hänki läksi ulos ja rupesi nyt astuskelemaan kotiapäin, katsomattakaan niihin, jotka niin hänen tunteitaan olivat katkeroittaneet.
"Minä surkuttelen suuresti leskiparkaa", virkkoi Valpuri. "Hän on selvästi mielen viassa ja kaipaa lastaan. En ymmärrä, miten hän minua lapsekseen luulee".
"Tuommoisten ajatusten juoksua ei voi ymmärtää", sanoi Luopion emäntä. "Valpuri hänen lapsensa! Silloin on peipponen korpin poika. Mutta tulkaa, ystäväni, nyt sisälle, minä tahdon välttämättömästi teille tarjota kahvia".
"Nyt tuonne sopii mennä", sanoi Hannu, "kun anoppi on poissa. Tule
Valpuri!"
Luopion emäntä selitti nyt, että leski koetti häntäki seoittaa tuohon ikävään hourelmaan, vaan "kuinka selväjärkinen voi ryhtyä semmoisiin asioihin?" lisäsi hän.
"Kun ette ajaneet lesken ulos?" sanoi Hannu.
"Minä tahdoin vähän kuulla hänen lorujaan, vaan olin jo kyllästymäisilläni, kun te hyvät ystävät, mun pelastitte tuon raukan houreista", virkkoi emäntä.
Kun vieraat hetken olivat istuneet, jättivät he hyvästi Luopion emännälle. Heidän mentyä hän jupisi itsekseen: "Leski voi olla oikeassa, vaan niinkauan kun ei hän voi mitään todistaa, niin kauan vaatii tavallinen järkevyys, ett'en häntä mitenkään puolla. Siitä syntyisi kaikenlaista hankaluutta".