XVI.
Eräänä sunnuntaina, iltapäivällä, oli kansaa tavan mukaan kokoontunut M:n pitäjän padolle. Lohensaaliin katsominen oli muuan vaikuttava syy näihin kokouksiin, sillä kun ei patoa pyhäaamuna koettu, oli lohia kokoontunut "pöhniin". Mutta löytyipä muitaki syitä tänne kokoontumiseen. Täällä olivat vanhemmat ihmiset tilaisuudessa purkaa viikkokautiset uutisensa kiitollisille kuulijoille ja vuorostaan taas heiltä kuulla jotakin uutta. Siellä neitoset näyttivät uusia vaatteitaan ja rohkaisivat silmäyksillään nuoria miehiä, jotka kaikenlaisissa kilpaleikeissä osoittivat ruumiinsa notkeutta ja voimaa.
Täällä tapaamme useat tuttavamme. Tapani, erittäin siistitty, istui arvoisan puolisonsa vieressä ja heitteli helliä silmäyksiä nuoriin tyttölöihin, jotka, nykästen toisiaan hiasta, olivat nauruun purskahtamaisillaan, katsoessaan Sofian uhkaavaa muotoa. Tuolla istui Esa ja Helena ja Valpuri ja pastorin Mari ja tuolla tulee vihdoin nimismiehen Herpertti, joka oli kohonnut kuudennelle luokalle ehdoilla latinassa ja matematikassa.
"Mihin Hannu jäi?" kysyi Tapani Sofialta.
"Olenko minä hänen paimenensa?" sanoi Sofia puol'ääneen. "On minulla kyllin sinunkin paimentamisessasi".
"Joko taas?" sanoi Tapani. "Mitä olen tehnyt?"
"Sinä rikot silmilläsi kuudetta käskyä vastaan", sanoi Sofia, vaivaloisesti hilliten vihansa. "Siitä puhutaan enemmän kotona. Mulkoile nyt niin paljo kuin silmistäsi lähtee".
Näin sanoen Sofia lähti kävelemään. Hän tuli kohta muutaman ladon luo, jossa muutamat pojat palvelivat neljää kuningasta eli löivät korttia. Näiden joukkoon kuului myös Sofian toivorikas poika, Hannu.
Muuan sämpylänkauppias, joka istui ladon ovella ja katsoi karsaasen, sanoi, nähdessään Sofian, hiljaa Hannulle: "Pane paperit syrjään! Äitisi on kohta ovella".
Hannu pisti kortit naapurinsa saappaan varteen, nousi polviltaan seisoalleen ja, juurikuin Sofia saapui ovelle, virkkoi kortinlyöjille: "Eikö teillä ole parempaa ajanviettoa pyhäpäivänä? Kas äitini! Minä nuhtelen näitä poikia, vaan he ovat paatuneita".
"Tule pois sieltä", sanoi Sofia vähän malttamattomasti.
Hannu seurasi äitiään jokitörmälle, jossa nuoret miehet patovaajoja viiputtivat, heidän joukossaan huomattiin myös Juho.
Vaadittiin taitoa ja voimaa saadessa viisi, kuusi syltää pitkät patovaajat viiputetuiksi ympäri, varsinki jos se tapahtui niin, ettei vaajan pää koskenut maahan.
"Huonojapa te olette", huusi Hannu ja tarttui suurimpaan vaajaan sekä heitti sen helposti ympäri.
Ei keltään se niin komeasti mennyt kuin Hannulta.
Rohkaistuna tästä voitosta, kysyi Hannu, halusiko joku nostella tervatynnyreitä kilpaa hänen kanssaan.
Oli kaksi riviä tervatynnyreitä päällekkäin, jotka muuan lähellä patoa asuva oli tuottanut tänne, lastatakseen ne tästä kolmilaitoihin. Hannu otti muutaman tynnyrin kummastakin uurteesta kiinni ja nosti tynnyrin helposti päänsä päälle ja taas takaisin paikalleen, ryvettämättä itseään.
Tapani ja Sofia katselivat ylpeydellä poikaansa.
"Nyt painimaan", virkkoi Hannu. "Se on viimeinen koetus. Toivonpa siinäkin puoleni pitäväni".
Hän katseli ympärilleen, etsiskellen vastustajaa. Juho astui esiin.
Nuoret miehet ottelivat lujasti. Vihdoin Hannu keijahti alle.
"Hurraa", huusivat läsnä olevat nuoret miehet.
Vihasta väristen nousi Hannu. "En ole tässä pitäjäässä löytänyt vertaistani painimisessa. Mistä asti olet?"
"Tästä kylästä ollaan", virkkoi Juho.
"Sen valhettelet!" huusi Hannu.
"Minulla ei ole sitä tapaa", sanoi tyvenesti Juho. "Olenhan Inkolan
Juho".
"Inkolan Juho!" huudahti Hannu. "No, kaikista tulee miehentapaisia.
Mutta vielä täytyy neljäs koetus tapahtua. Tule sormikoukkusille".
Juho ojensi sormensa ja kumpikin nuori mies nojasi jalkansa kantoa kohden. Kumpiki punotti ja suonet kohosivat heidän otsassaan.
Vihdoin Hannun sormi oikeni, niin että pamahti.
Silmät vihasta säihkyen ja ruumis vavisten meni Hannu ääneti isänsä viereen istumaan,
Juho loi silmänsä Valpuriin ja näki hänen istuvan kalpeana, alakuloisena. Oliko Juhon voitto loukannut nuorta tytärtä, jonka ylkä oli voitettu?
"Minä olen häväisty!" jupisi Hannu hampaittensa välistä. "Mutta kyllä kostan, kunhan tilaisuus tulee", hän ajatteli itsekseen. "Tätä häpeää en anteeksi anna".
"Tuleeko tuo heittiö kauan viipymään täällä?" kysyi Sofia hiljaa
Helenalta, osoittaen Juhoa.
"Sitä en tiedä", virkkoi Helena. "Soisin, että hän pian täältä lähtisi.
Hän voi jotakin ikävää täällä matkaan saada".
"Koskeeko se meihin?" kysyi uteliaasti Sofia.
"Juuri meihin", virkkoi hiljaa Helena. "Vaan toivotaan, ett'ei mitään ikävää tapahdu. — Minä olen varoittanut ja vieläki varoitan Valpuria tuosta miehestä".
"Valpuria!" huudahti Sofia. "Miten se olisi mahdollista? Onhan sovittu —"
"Naisen sydän ei aina huoli vanhempain sopimisista. — Vaan jättäkäämme tämä asia. Valpuri on hyvä, siveä tytär. Minä toivon, että hän on varoillaan".
Hetken kuluttua lähdettiin padolta kotiin. Valpuri oli hyvin harvapuheinen. Kun Pilveiset olivat eronneet Aumolaisista, kertoi Sofia Helenan epäluulosta ja sanoi, että Juho tavalla tai toisella olisi karkoitettava seudusta ja etenkin Aumolasta.
"Siis Valpuri olisi niin keveäkenkäinen —", alotti Tapani. "Kuin sinä", jatkoi Sofia. "Jaa! — kyllä se onkin arveluttava asia, kun jo ennen häitä katsellaan parempaa kumppania".
"Olkaa huoleti!" sanoi Hannu. "Kyllä minä hoidan Juhoa, niin että hän sen tuntee. Aumolan omaisuus ei jouda semmoisen roiston käsiin".
Tapani ja Sofia menivät nyt kotiinsa, vaan Hannu läksi vielä tapaamaan muutamaa tuttavaa.
Kun Pilveisten isäntäväki tuli sisälle, alkoi Sofia purkaa pahan tuulensa puuskat Tapanille, kutsui häntä houkkioksi ja saamattomaksi raukaksi ja ärsytteli miestään niin kauan, että tämä, vihan vimmassa, tarttui vaimonsa tukkaan ja veti hänet yli lattian. Tästä Sofia rupesi huutamaan että miehensä hänet tappaa. Oli pyhä-ilta ja väkeä kokoontui talon läheisyyteen. Tulipa vihdoin Hannukin ja oli erittäin kärtyisellä tuulella. Hän oli tuon tuttavan luona rohkaissut mieltään parilla viinaryypyllä ja parilla olutlasilla. Kun nyt Sofia hänelle valitti Tapanin väkivaltaa, rupesi poika isäänsä nuhtelemaan ja uhkaamaan. Nyt muuan ulkopuolella olevista meni sisään ja puheli, mikä häpeä oli pyhäiltana riidellä noin julkisesti, kehui kutakin sisällä olevista hyväksi ihmiseksi ja käski heidän sopia. Täten eripuraisuus saatiin päättymään ja kohta riitelevät puhuivat ystävällisesti toisilleen ja nauroivatkin, sanoen kaikkea tapahtunutta enemmän leikiksi kuin todeksi. Muisto tästä torasta ei kuitenkaan hälvennyt muuta kuin hetkeksi ja kun tulevaisuudessa taas riita syttyi, oli tämän pyhä-illan tapaus sytyke, joka paljon joudutti riitaa ja lisäsi sen voimaa.