XVII.
Se ahdasmielisyys eli alhainen henki, jonka lukija on huomannut vallitsevan Pilveisten perheessä, tuotti mukanaan alinomaisen levottomuuden ja kärtyisyyden, varsinkin Sofiassa. Muutamana päivänä hän päätti lähteä Aumolaan, saadakseen ainakin yhden noista uhkaavista vaaroista, nimittäin tuon kylmäkiskoisuuden nuorten väliltä, poistetuksi. Hän käski Hannun seurata muassa ja kohta olivat äiti ja poika Aumolassa.
Sofia oli edeltäpäin tarkoin miettinyt, miten hän ajaisi asian ja käskenyt Hannun olla ääneti. "Kyllä minä toimitan niin, että Valpuri kaulassasi riippuu, ennenkun Aumolasta erkanemme", oli Sofia sanonut. Hän tiesi, että Esa olisi poissa kotoa sinä iltapäivänä ja pitikin tätä poissaoloa tarpeellisena.
Ei monta minuuttia ollut Sofia istunut, ennenkuin hän, pari kertaa ryväistyään, rupesi puhumaan näin:
"Minä ja useat muutkin ovat huomanneet, että teidän nuorten väli (hän katsoi ensin Valpuriin, sitten Hannuun) ei ole ollut semmoinen kuin kihlattujen tavallisesti on. Syytä tähän on minun ollut vaikea arvata, sillä aina olen pitänyt sinua, Valpuri, oivallisena tyttärenä ja poikani puolesta voin myös ta'ata. Jonkun arvelu, että vastatullut muuan maan kuleksija olisi Valpurin mielen muuttanut, ei ole mikään pääsyy, sillä semmoinen mielen muutos ei voisi tapahtua, jos ei jotakin vieraantumista edeltäpäin löytyisi. Sydäntäni pakoittaa, kun ajattelen, mihin tuommoinen kylmäkiskoisuus voi johtaa, ell'ei se aikoinaan tule estetyksi. Olen siis tullut tästä tärkeästä asiasta tuumailemaan ja käsken nyt kunkin puhua suunsa puhtaaksi, niin voi vielä toivoa apua löytyvän tässä ikävässä seikassa".
Valpuri seisoi punoittavin poskin kuullen tätä puhetta.
"Miten on oikeastaan tämän asian laita?" kysyi Helena. "Mitä vastaat,
Valpuri?"
"Minä vastaan", virkkoi nuori tyttö, joka juuri oli odottanut tämmöistä tilaisuutta, "että samoin kuin ystävyys vaatii kummankin puolista myötävaikutusta, niin vaatinee myös rakkaus. Minun on työlästä pitää semmoisesta, joka useat kerrat on osoittanut, ett'ei hän minusta pidä ihmisenä, vaan ainoastaan ison talon tyttärenä, ja tuskin sinäkään".
"Kuulkaat, kuulkaat!" sanoi Hannu. "Vihdoin hän suoraan lausui ajatuksensa. Mitä te nyt sanoisitte, jos olisitte minun paikallani?"
"Minä tosiaanki olen hyvin kummissani siitä, mitä nyt sain kuulla. — Voiko Valpuri vetää esiin esimerkkejä siihen väitökseen, jonka hän on tehnyt? Muutoin hänen puhettaan on vaikea ottaa korviin".
Näin puhui Sofia, koettaen niin paljon kuin mahdollista poistaa sanoistaan kaiken katkeruuden, joka niissä asui.
"Esimerkkejä en erityisesti tahdo vetää esiin", virkkoi punastuen Valpuri, "sanonhan vaan, että luontomme ovat aivan vastakkaisia, että hänen käytöksensä ja sanansa usein ovat minua syvästi loukanneet ja että luultavasti eivät minunkaan puheeni ja käytökseni liene hänelle mieleen".
Läsnäolevien muodoissa kuvautuivat hyvin erilaatuiset mielenliikutukset, vaan hämmästys oli kaikille yhteinen tämän rohkeuden johdosta, jota ei kukaan ollut aavistanut. Helenan muodossa kuvautui suru. Hannu veti suunsa ivalliseen hymyyn, mutta Sofian silmissä näkyi lähestyvän myrskyn enteet.
"Minä takaan", hän kiljasi, "että jos mun tyttäreni tuommoista puhuisi, niin piiskat olisivat hänelle valmiina. Onko kuultu hävyttömämpää kuin että nuori tyttö julkisesti ylenkatsoo vanhempainsa ja heidän lähimpäin ystäväinsä tahdon, joka hänen todellista parastansa edistäisi? Mutta semmoinen on nykyajan nuoriso; ei ole neljäs käsky enään sen muistossa. Luuletko sinä tyttö, että tässä asiassa olemme velvolliset sinun oikkujasi noudattamaan? Raukkoja olisimme, ell'emme näyttäisi, että vanhempain tahto on lasten laki. — Tiedätkö tyttö, mitä sinun nyt pitäisi tehdä?"
"Teidän käskystänne en aio mitään tehdä", virkkoi Valpuri; "ensin pitää isäni ja äitini minua käskeä".
"Herra Jesta! — Kuule, Helena, tuota puhetta!" huusi Sofia ja löi kätensä yhteen.
"Tulkaa pois äitini", sanoi Hannu kylmästi. "Ei suinkaan ole suotava, että minä tuohon tulen liitetyksi".
"Mutta harmissanikin minä toimitan niin, että hän tulee sinun vaimoksesi", huudahti Sofia. "Kyllä hän tasaantuu, kun kerran sinun tahtosi alle tulee. Minulla on Esan ja Helenan lupaus liittoonne ja Luopion väki on vieraina miehinä. Siitä tulee käräjäasia", virkkoi Sofia kiihkeästi. "Ja sinä, Helena, seisot noin ällistyneenä. Eikö asia koske sinunki kunniaasi?"
"Tosin kyllä", virkkoi Helena, "vaan nyt olemme liioin kiihoittuneet päättääksemme mitään. Suokaa mun puhua Valpurin kanssa asiasta, niin luulen että vielä voidaan sopia".
"No, niin", virkkoi Sofia, joka oli jotenkin tyyntynyt, "sovinto on kyllä parempi kuin riita. Minä vähän kiivastuin äsken, vaan suru niin valtasi sydämmeni. Unhottakaamme se! Minä olen kyllä valmis ojentamaan käteni sovintoon, kun vaan muut sopivat. Mutta nyt lähtekäämme, Hannu, kotia. Anna meille, hyvä Helena, sana, kun asiat selvenevät, niin tulemme taas iloisina tähän taloon, joka on meille niin rakas".
Näin sanottuaan ja hyvästin jätettyään Sofia ja hänen toivorikas poikansa lähtivät paluumatkalle.
"Nyt olen kerran saanut puhua suuni puhtaaksi", virkkoi Sofia. "Olisin varmaan tuon tyttötolvanan tukkaan lentänyt, vaan täytyy malttaa mielensä. Mutta kunhan sinä hänen käsiisi saat, niin eiköhän hän taivu?"
"Niin luulisi", naurahti Hannu. "Kyllä minä häneltä luonnon otan; olkaa siitä huoleti. — Niin lienee muutenki parasta, ett'en hänestä luovu, ettei hän Juhoa saa. Se Juho, kyllä hänet vielä merkitsen!"
"Tietysti tyttö ei saa omin päinsä päättää tässä asiassa", virkkoi
Sofia. "Minun tulevainen miniäni! Kyllä häntä pehmitämme!"
Näin äiti ja poika puhelivat kotimatkallaan.
Aumolassa Valpuri, kun Pilveiset olivat menneet, heittäysi itkien äitinsä syliin ja sanoi: "Pelastakaa lapsenne suurimmasta onnettomuudesta!"
"Toinnu rakas lapseni", sanoi Helena ja silitteli Valpurin tukkaa. "Sinun parastasi minä tahdon ennen kaikkea. Mutta ikävä oli äskeinen kohtaus. Toivokaamme ajatustemme selviävän huomiseksi".
"Meidän täytynee puhua isällesi tästä asiasta", virkkoi Helena hetken mietittyään.
"Puhutaan vaan", sanoi Valpuri. "Minä tiedän, että hän on viisas ja suo minulle mitä parhainta".