XX.
Leiviskän Sakari oli seppä, joka, niinkuin sanotaan, "oli tyhjästä alkanut", vaan ahkeruudella ja säästäväisyydellä oli ko'onnut jonkinmoisen omaisuuden. Kaikenlaiset nautinnon himot oli hän kukistanut itsessään: ei hän juonut muuta kuin vettä ja kahvikupin aamulla, eikä hän tupakoinut. Yksi ainoa himo oli sitä vastoin (niinkuin usein tapahtuu) vallannut sen sijan, jonka muut ennen olivat omistaneet, ja se himo oli ansion himo. Raha oli Sakarin A ja O.
Ei hän kuitenkaan ollut katsonut naimista kovin kalliiksi asiaksi. Vaan vuoden kuluttua kuoli hänen vaimonsa ja jätti jälkeensä pienen, elävän muistin, joka, kertomuksemme tähän saakka ehdittyä, oli täyttänyt 7 vuotta.
Sakari oli pojalleen laittanut pienoisen alasimen, pihdit ja vasaran, jolla tämä pajassa kalkutteli nauloja y.m. omaksi suureksi ilokseen ja isänsä ratoksi.
Kun Esa läheni pajaa, kuuli hän sieltä kaksinkertaiset vasaran kalkutukset. Sitten kuului sähinä, kun Sakari karkaisi rautaa.
"Miks'ei minulla sihise?" kysyi Väinö, pistäen rautanaulan, jota hän pihdissä piteli, veteen.
"Siksi, ett'ei naulaa ole kuumennettu", vastasi Sakari. "Pistetäänpä naula vähäksi aikaa ahjoon, sitten se sihisee".
Kun Sakari juuri oli tehnyt, mitä pojalleen vasta sanoi, ilmestyi Esa pajan ovelle.
"Hyvää huomenta, Sakari!" hän virkkoi.
"Huomenta, huomenta", sanoi Sakari ja rupesi taas kalkuttamaan.
"Maltappa, seppä, vähän työssäsi", sanoi Esa, "minulla on asiaa enkä saa sanojani kuulumaan, kun kalkutat".
Puolittain vastahakoisesti pani Sakari vasaran alasimelle, pani kätensä ristiin rinnan yli, nojausi seinää vasten ja sanoi: "Noh?"
"Oletko sinä viisi kuukautta sitten Silpon Laurin kanssa kuullut anoppi vainajani sanovan Takalon Elsalle, että vaimoni — on ryöstänyt lesken lapsen?"
"Kas sitä Lauria, kun ei voinut olla ääneti", jupisi Sakari ja lisäsi: "No, jos se asia on tunnustettava, niin sen olen minä kuullut. Minä näin lesken menevän emäntävainajan luo ja silloin Lauri, joka oli käynyt leskeä käskemässä, veti minua hihasta sisälle ja me seisoimme pimeän salin nurkassa ja leskeltä jäi ovi ra'olleeen, kun hän meni kamariin ja me hiivimme oven luo ja kuulimme koko puheen".
"Mitä he? — kerro heidän puheensa lyhykäisesti", sanoi Esa, muristaen kulmiansa.
"Emäntävainaja sanoi kehoittaneensa vaimoanne ryöstämään lesken lapsen. Silloin leski kaatui lattialle ja vaimonne tuli juuri sisään, jolloin me vetäysimme syrjään. Ja vaimonne nuhteli ankarasti äitiään, kun hän oli asiasta ilmoittanut ja uhkasi ajaa hänet pois talosta, jos hän vielä menisi puhumaan siitä asiasta. Ja sitten renki tuli ja korjasi lesken rekeen ja vei hänet kotiaan. Vaimonne sanoi, että leski oli joko saanut halvauksen tai oli juovuksissa. Niin sen asian oli. Sepä on kyllä ikävä seikka; mutta jos vähän maksatte leskelle, niin voi vielä kaikki tulla reilaansa".
"Onko kaikki mitä puhuit totta? Voitko sen valallasi todistaa?" kysyi
Esa, synkästi katsellen Sakaria.
"Miksi valhetteleisin kun minulta kysytään? Muutoin olisi tuo asia saanut jäädä salaisuudeksi — ainakaan minä en olisi suutani aukonut", virkkoi Sakari.
"Hyvästi seppä!" lausui Esa lyhyesti ja lähti astumaan.
"Herran nimeen!" sanoi Sakari. "Hän näytti niin kummalliselta. — Kyllä nyt Lauri on pahan asian alkuun pannut. Pitäneeköhän mennä oikeuteen? No kulungithan tuosta tulevat", hän lisäsi, pyyhkien suutaan.
Hän oli taas tarttunut vasaraan ja alkoi kalkutella. Sepän talo oli samalla puolen virtaa kuin Aumola, mutta ylempänä. Esa laskeusi pajasta lähtien joen törmää alaspäin, tapasi pienen tytön ja käski tämän viedä hänet yli. — Kohta oli hän joen toisella puolen ja lähti astumaan. Yhteenpuristetuilla huulilla, levoton tuli tuijottavissa silmissään ja lyhyesti hengittäen kulki Esa eteenpäin. Hän ajatteli, mitä hän tänä päivänä oli kuullut. Sanomaton raskasmielisyys tahtoi ikäänkuin painaa hänet maan alle.
Kun Esa oli saapunut Elsan mökin luo, pysähtyi hän ja katseli hetken ympärilleen. "Täällä olisi hän liikkunut siinä kamalassa toimessa! — ah! — päätäni pyörtää sitä ajatellessa".
Hän astui mökin ovesta sisään ja vaipui, melkein lankesi, penkille istumaan.
Leski tirkisteli Esaa eikä tiennyt ensin, näkikö hän oikein.
"En mielelläni astuisi sen kynnyksen yli, joka on talostani poisajettu", alotti Esa. "Mutta asia, joka meitä kumpaaki koskee, on pakoittanut mua tänne tulemaan".
Hän piti väliä puheessaan ja hengähti syvään.
"Minä olen sattunut kuulemaan, ettäs ennen anoppini kuolemata olit hänen puheillaan. Mikä sinut hänen luokseen sai menemään?" kysyi Esa, tarkoin silmäillen seinää edessään.
"Silpon Lauri kävi minut käskemässä", sanoi leski.
"Siis se on totta!" jupisi Esa ja jatkoi ääneen: "Ja mitä anoppivainajani sinulle sanoi? Kerro niin tarkoin, kuin muistat".
"Hän sanoi kehoittaneensa vaimoanne ryöstämään minulta lapsen, kun vaimonne oli maannut lapsensa kuoliaaksi. Nyt oli vanhan emännän omatunto herännyt; mutta mitäpä se minua auttaa; tai miksi tätä kyselette?"
"Ja mitä sinä siihen sanoit?" kysyi Esa kolkosti.
"Minä lankesin polvilleni ja kiitin Jumalaa ja silloin vaimonne tuli sisään".
"Mutta sinä olit maannut lattialla" — virkkoi Esa.
"Lienenkö maannutkin; en tuota oikein muista; ja sitten minut vietiin
Aumolan hevosella kotiini".
"Olisitko valmis vannomaan totta puhuvasi?" kysyi Esa.
"Vaikka heti", huudahti leski, "kautta taivahan Jumalan vannon, että olen totta puhunut. — Mutta mitä tämä merkitsee? Tehän kiellätte lapseni olevan Valpurin. — Voitteko pahoin?" hän äkkiä kysäsi.
"Täällä on — tympistynyt ilma — tule huomenna Aumolaan — noutamaan lapsesi!" soperti murtunut mies.
Esa nousi. Hänen silmäinsä edessä pyöri kamari ja hän kiiruhti ulos vapaasen ilmaan.
Kuin pilvistä pudonneena seisoi leski. "Tule huomenna Aumolaan — noutamaan lapsesi", kertoi hän. "Lapseni — ah!"
Hän rupesi itkemään, polveusi ja koetti kiittää Luojaa, vaan ei hän sen enempää voinut ajatella ja sanoa kuin: "lapseni". Vihdoin hän hyppäsi seisoalleen, tarttui mustaan kissaan, joka uinaili pankolla, sulki sen syliinsä, pyöri ympäri kuin väkkärä, itki ja nauroi. Kissa ei mieltynyt tähän pyörryttävään iloon, vaan kynsäsi leskeä poskesta, vaan leski painoi taas kissan rintaansa vasten ja virkkoi: "vaikka silmäni roukkisit, niin sinua syleileisin nyt. Oi, kun koko maailma mahtuisi syliini!"
"Mutta — voinko täydellisesti luottaa tuohon lupaukseen", alkoi leski ajatella, vähän toinnuttuaan. "Olenhan aina ennen tullut petetyksi. Oi Jumala! Älä minua toivolla elähytä, jos se toivo taaskin raukeaa".
Seuraavana yönä leski tuskin malttoi nukkua ja varhain aamulla hän pukeutui huolellisesti, ajatellen, olisiko hän Valpurin mieleen, tämmöinen surkastunut ja köyhä leski. Kevein askelin hän suuntasi matkansa Aumolaa kohti.