XIX.
Seuraavana aamuna, kun Aumolan isäntä ja emäntä nousivat, kuulivat he porstuasta pahaa elämää. Silpon Laurin ääni kuului sieltä. Hän pyrki väkisten sisälle ja sanoi tahtovansa puhutella emäntää. Muuan renki koetti estellä päihtynyttä sisälle pääsemästä. Tästä vastustelemisesta vielä enemmän hurjistuneena Lauri huusi ja elämöi niin, että Esa vihdoin avasi pirtin oven ja käski Laurin tuossa tuokiossa painua tiehensä, muutoin hän saisi tuntea mitä moinen meluaminen maksaa.
Silpon Lauri, joka oli aivan päissään, rupesi vielä enemmän äyäämään, kunnes Esa vihastuneena astui porstuaan, otti Laurin niskasta kiinni ja heitti hänet koppina pihalle.
Helena seisoi kuin naulattuna kamarin lattialla. Kun hän näki Laurin keijahtavan pihalle, hän vihdoin pääsi liikkumaan, riensi porstuan läpi pihalle ja kuiskasi Laurille; "Jumalan nimessä, mitä ajattelet! Älä tee minua onnettomaksi!"
"Eilen vaimoni lähetettiin täältä tyhjillä terveisillä ja tänä päivänä minut heitetään kartanolle. Semmoista nuhtelua en aio sietää. Minä ilmoitan kaikki".
"Herran nimessä, ole hiljaa!" virkkoi Helena.
"Minä en ole hiljaa!" huusi Lauri. "Minua on loukattu sisimmäiseen sydämmeen ja minä tahdon kostaa".
"Pyydä mitä tahdot, kun vaan olet hiljaa", rukoili Helena käsiään väännellen ja katsellen taakseen, näkisikö Esa hänen tuskansa.
"Miks'ette minua ole kohdelleet kuin ihmistä", huusi Lauri. "Kyllä nyt taas olette nöyrä, kun uhkaan ilmoittaa kaikki".
Esa oli juuri astunut porstuaan ja kuuli viimeiset sanat. Hän astui pihalle ja sanoi Laurille: "Korjaa kohta luusi täältä! Mitä sinä höpiset ilmoittamisesta?"
"Hän on järjeltään", virkkoi tuskissaan Helena. "Oi, toimita hänet kohta pois täältä!"
"Vai niin, sinä suopea emäntä! Kyllä minä lähden, vaan ensin valmistan sinulle lähtiäiset, kosk'et minulle tarjoa mitään muuta kuin sanoja", kähisi Lauri ja nousi seisomaan. "Nyt minä lähden täältä. Ei kunnian kukko laula sille vaimolle, joka on varastanut toiselta lapsen, kun ensin on maannut omansa kuoliaaksi".
Kaikki elon väri katosi Helenan kasvoista. Hänen käsivartensa vaipuivat hermottomina alas, kun hän koetti ottaa portaiden syrjäpuusta kiinni ja hän lankesi portaiden alimmaiselle astuimelle istumaan.
"Helena, mikä sinua vaivaa?" huudahti Esa ja riensi vaimonsa luo. "Mitä tämä merkitsee?"
Samassa tuli Valpuri juosten portaille.
"Oi äiti, äiti! Mikä teitä vaivaa?" huudahti Valpuri, polveutuen
Helenan viereen.
"Häntä vaivaa se, ett'ei hän ole sinun äitisi", sanoi Silpon Lauri, joka oli tyyntynyt vihastaan ja nyt taas tavallisella, pistävällä tavallaan rupesi puhumaan. "Jos joku sitä epäilee, niin minä ja Leiviskän Sakari sen todistamme valallamme. Heijuu!"
Nyt hän läksi astumaan, laulaen:
"Ei auta viipyä,
Sillä laivat on rannalla;
Mun täytyypi lähteä sotaan
Isänmaatani varjelemaan".
"Helena! Mitä Jumalan nimessä tämä tietää?" virkkoi Esa, tirkistellen kalpeaan vaimoonsa. "Tuo kamala huhu taaskin soipi korviini".
"Minä olen kipeä — viekää minut sisälle", änkytti Helena, painaen kättään sydäntä vastaan.
Esa ja Valpuri taluttivat onnetonta sisälle, jossa hän vaipui vuoteelle.
Siinä hän lepäsi hetken, levottomasti heitellen itseään edestakaisin; sitten hän hyökkäsi ylös Valpurin luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja virkkoi: "He ovat kaikki liittouneet ryöstämään minulta sinut. Vaan eivät he sinua saa, eivät!"
"Mutta tuo kamala huhu?" sanoi Esa, joka, kuullessaan vaimonsa puheen, heräsi ikäänkuin unesta. "Sinun täytyy jotenkin selittää se asia. Sinä olisit pettänyt meitä molempia! Puhu, puhu!"
"Mitä äitivainajani mahdollisesti on puhellut, siihen perustuu tuo huhu. Hän oli viime vuorokauden houriossa ja silloin kerrotaan lesken käyneen hänen luonaan — niin — ja näinhän minä itse lesken makaavan äitivainajani kamarinlattialla, josta renki hänet korjasi —"
"Ja mitenkä olisi anoppini juuri tuonkaltaista houreissaan puhunut?" virkkoi Esa, tarkasti silmäillen vaimoaan.
"Tiedänkö minä, miksi joku hourailee niin, toinen näin", virkkoi Helena malttamattomasti.
"Mutta jos Silpon Lauri ja Leiviskän Sakari todistavat" —
"Silpon Lauri!" huudahti Helena. "Tuommoinen juoppo ja roisto! Luuletko hänen todistuksensa kelpaavan oikeuden edessä?"
"Vaikkapa hän on juoppo ja roisto, ei häntä ole ennen sakoitettu ja siis hänen lauseensa kelpaa", sanoi Esa.
"Vai niin! Näyttää siltä kuin sinua lohduttaisi se, että minua saadaan oikeuteen", virkkoi Helena katkerasti.
"Siinä olet aivan väärässä", sanoi Esa, luoden surullisen silmäyksen Helenaan. "Mutta minä vaadin, että tulet puhdistetuksi tuosta kamalasta syytöksestä, jos et muutoin, niin oikeuden edessä. Kun olet syytön, sinun ei tarvitse peljätä julkisuutta".
"Rakastatko minua?" kysyi Helena, katsoen vakavasti mieheensä.
"Miksi sitä kysyt?" vastasi Esa.
"Siksi, että haluan tietää, rakastatko minua vai etkö. Jos minua rakastat, niin et ota korviisi mailman kulkupuheita, et salli kummankipuolisen luottamuksemme, joka kolmattakymmentä vuotta on pysynyt aivan rikkomatonna, hetkisen ilkeyden ja kateuden aikaansaaman häiriön kautta tulla rikotuksi. Mutta jos et minua rakasta — no niin — mene silloin etsimään niitä, jotka haluavat syyttää vaimoasi oikeuden edessä. Joskin eivät he mitään voi todistaa, niin ovathan ainakin hetkeksi saaneet minua häväistä".
Näin lausuttuaan Helena puhkesi itkemään, peitti käsillään silmänsä ja istui hetken näin. Kyyneleet vuotivat myös Valpurin silmistä.
"Minun armas Valpurini", sanoi Helena nyyhkien, "sinä rakastat minua sydämmestäsi, sen osoittavat nuo kyyneleesikin, vaan sitä tunnen myös sydämmessäni".
"Tämä tila tulee kärsimättömäksi", jupisi Esa. "Tuo huhu vie minulta yölevon. Minun täytyy kohta koettaa saada se asia selvilleen".
Hän nousi, meni ulos ja astui kohta kujalla.
Helena likisti Valpuria lähemmäs itseään ja virkkoi: "Nojaa pääsi rintaani vasten! Kas niin! Nyt on hyvä. Sydäntäni palelee, vaan sinä ainoa nyt enään sitä lämmität".