XXII.
Varhain aamulla nousi Valpuri ja meni portaille istumaan. Hän oli aamulla herätessään niin katkerasti kaivannut häntä, joka joka aamu niin ystävällisesti oli hänelle hyvää huomenta lausunut ja kyyneleitä vuodattanut, muistellessaan menneitä aikoja. Viileä ilma ulkona raitistutti Valpurin raskasta päätä ja hän odotti nyt levotonna kahden äitinsä tuloa, sillä olihan Esa käskenyt lesken tulla Aumolaan noutamaan lastansa ja tästä myös antanut tiedon Valpurille. Kujalla näki hän nyt Helenan tulevan. Hän aikoi syöstä häntä vastaan, vaan joku outo tunne pidätti hänet paikallaan.
Katkeralla tunteella näki Helena Valpurin istuvan paikoillaan. "Olisko hänkin jo muuttunut?" jupisi Helena ja saapui kohta kartanolle.
Hän meni portaille päin. Valpuri nousi samassa ja Helena katseli häntä tarkoin.
"Sinä olet itkenyt!" virkkoi vastatullut, jonka tottunut silmä huomasi vähimmätkin muutokset Valpurin muodossa.
"Ette sitä voi kummastella tämmöisessä tilassa", sanoi Valpuri, katsoen ujostellen äitiinsä.
"Onko sinua nuhdeltu tai koeteltu pakoittaa minusta luopumaan?" kysyi
Helena.
"Ei", sanoi Valpuri, joka pelkäsi lisätä mitään sanoihinsa.
"No, Jumalan kiitos, sitten olet minun", virkkoi Helena ja toivon tuli leimahti hänen silmissään. "Ja onko Esa muuttanut ajatustaan lesken suhteen; vaatiiko hän että sinun pitäisi lähteä lesken luo?"
"Ell'ei hän yöllä ole ajatustaan muuttanut, niin hän vaatii minua menemään", virkkoi Valpuri.
"Siitä ei tule mitään", sanoi Helena. "Me pakenemme vaikka Amerikaan ja tulemme kyllä toimeen".
Kovassa sielun tuskassa seisoi nuori tytär Helenan edessä. Hän katseli hellyydellä ja säälillä noita kalliita kasvoja, joista vieläkin toivo loisti, ja hän ajatteli minkä musertavan vaikutuksen hänen sanansa teki.
"Koetan hänelle niin varovasti kuin mahdollista, ilmoittaa päätökseni", mietti Valpuri.
"Rakas kasvattajani", sanoi hän, "eivät mitkään maalliset myrskyt ole voineet vähentää rakkauttani teihin. Kuitenkin minun velvollisuuteni on osoittaa lapsellista rakkautta häntä kohtaan, joka on oikea äitini. Vaikka hän on köyhä, ottaa hän minut niin mielellään luokseen ja minä tyydyn vähempiinkin oloihin, kun oikeus niin vaatii. Kun minä siten täytän oikeuden vaatimukset, niin teidän, joita vieläkin vanhempinani rakastan muistella, välinne paranee ja minä puolestani pidän suurimpana ilonani usein saada tulla käymään luonanne".
Viimmeiset sanat lausuessaan Valpuri purskahti itkemään. Helena nousi.
Kuolon kalpeus peitti hänen kasvonsa. "Olenko teitä loukannut, niin
Jumalan nimessä antakaa minulle anteeksi", virkkoi Valpuri rukoillen.
"Oletko minua loukannut!" kertoi Helena ivallisesti. "Sydänvereni sinä noilla sanoilla panet vuotamaan! Minä onneton olento olen toivonut, ett'et ainakaan sinä minusta luopuisi ratkaisevalla hetkellä! Oi kuinka katkerasti, kuinka katkerasti olen erehtynyt! Laupias Jumala! Iske minua salamallasi ja pelasta minut hengittämästä ilmaa, jota kamalin kiittämättömyys on saastuttanut!"
Näin sanottuaan Helena läksi kujaa astumaan. Valpuri huusi häntä takaisin, vaan Helena ei katsonut taakseen, vihdoin hän tien mutkassa katosi nähtävistä!
Samassa venhe laski Aumolan rantaan ja leski hyppäsi keveillä askeleilla matalaa mäkeä ylös taloon.
Esa tuli samassa portaille, nosti Valpuria, joka puolitainnuksissa istui portailla, ja talutti häntä lesken luo. Ilosta itkien sulki tämä syliinsä kauan kaivatun lapsensa. Hän oli kuin houriossa, itki ja nauroi vuorotellen, pani kätensä ristiin, hieroi ohimoitaan ja, luoden silmänsä Valpuriin, lausui: "kuka olisi uskonut — minulla tuommoinen tytär — miten sovit nyt matalan majan asukkaaksi?"
"Minä olen miettinyt", sanoi Esa, "että myömme mökkisi ja sinä muutat asumaan tuonne pienelle puolelle, anoppivainajan kamariin, ja toinen kamari vieressä siistitään Valpurille. Ehkäpä Helenakin tulee lepytetyksi, kun kuulee Valpurin pysyvän täällä".
"Te olette yli tavallisen järjen mitan!" sanoi leski, katsoen ihmetellen Esaa. "En ainakaan minä ole koskaan kuullut enkä nähnyt mitään tämänkaltaista".
"Tämä päätöksemme kuitenkin, muutamasta erityisestä syystä, pidetään aluksi salassa ja sinä Valpuri muutat viikon ajaksi mökkiin".
"Nytkö heti?" kysyi leski.
"Sen parempi kuta ennemmin", sanoi Esa.
"No, lähtekäämme heti", sanoi leski. "Minä käskin Antin ja Sannan tulla tervehtimään sisartaan heidän vanhaan kotiinsa. — Niin —- et suinkaan heitä ujostele, Valpuri? Ovathan he sinun veljesi ja sisaresi".
"Valpuri ei ole niin kasvatettu, että hän olisi ylpeäksi käynyt", sanoi Esa vakavasti. "Minä lähden teitä saattamaan. Tulkaa jo huomenna täällä käymään ja viikon päästä ainaiseksi".
Leski ei ottanut sen enempää miettiäkseen, miksi Valpurin piti viikon päivät olla mökissä. — Kohta venhe lipui joen kirkasta pintaa ja noustiin toiselle puolen maalle. Sitten Esa palasi ja antoi toisten jatkaa matkaansa. Metsän liepeessä oli kaksi hehkuvaa silmää nähnyt venheen kulkevan yli joen. — Kun Helena sen näki, vaipui hän pyörtyneenä puun juurelle.
Hetken näin maattuaan hän heräsi ja katsoi kummastellen ympärilleen.
Sitten hän vaivaloisesti nousi ja läksi astumaan pois Aumolasta päin.
Esa istui jonkun ajan kotona. Sitten hän lähti ulos kujaa kävelemään. Salainen toivo eli hänessä, että Helena kohta palaisi, sillä mihinkäpä hän menisi. Esa käveli pelloillaan ja niityillään. Päivä kului ja viileä ilta tuli. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja ilma tuntui nyt kolkommalta kuin pariin viikkoon.
Vihdoin Esa palasi kotiinsa ja istui akkunan ääreen odottamaan, eikö vaimonsa tulisi. Kummallinen, outo tunne täytti hänen rintansa.
Kello löi 10, löi 11 ja 12. Esa heittäysi täysissä vaatteissa sänkyyn. Hän ummisti silmänsä, vaan unta ei hän saanut. Hän nousi, astui jonkun ajan edestakaisin huoneessa ja heittäysi taas maata.
Niin vienosti paistoi akkunasta täysikuu Esan vuoteelle heikontuneella valolla, ikääskuin hälvenevä muisto menneistä ajoista! Niin monta onnellista hetkeä hänen elämässään oli se valaissut!
Vihdoin hän vaipui levottomaan uneen. "Ehkä hän huomenna on sänkyni vieressä!" oli hän toivonut. Aamu tuli, mutta — Helena ei tullut.