XXIII.
Seuratkaamme nyt Helenaa hänen matkallaan. Kun hän hetken oli kulkenut tietä, poikkesi hän pienoisen metsän kautta niitylle ja tuli taas, sen yli mentyään, metsään, jota hän sai kävellä pari tuntia, ennenkuin sen läpi oli kulkenut. Nyt hän saapui metsäjärven luo, jonka rannalla hän sammutti polttavan janonsa. Hetkisen hän päätti levähtää tässä.
Hän katseli järven pintaa, johon leijailevat pilvenhattarat kuvausivat.
Hänen ajatuksensa johtuivat ylöspäin; hän oli niin vieraantunut maasta.
"Kaikki maan päällä on pysymätöntä", hän ajatteli. "Lieneekö tuolla ylhäällä paremmat olot? Tuskin minulle, kurjalle. Pieni lapseni on siellä, minun oma lapseni, vaan mistäpä hän minua rakastaisi? Siitäkö, että synnytin hänet tähän kurjuuden maailmaan? Ja laitin hänet täältä ennen aikojaan pois. Oi, oi; kaikki elämäni on ollut turha!"
Hän otti vierestään kukan, katseli sitä ja virkkoi:
"Sinä olet minua onnellisempi, sillä sinä täytät tarkoituksesi. Ainakin olet minua parempi".
Hän nousi ja rupesi taas astumaan. Kuljettuaan hyvän aikaa samaa suuntaa, hän kuuli rattaiden kolinaa. Hän kiipesi aidan yli ja saavutti kohta ajajan.
"Kas! Aumolan emäntä", sanoi ajaja. "Mihin matkanne? Ettekö halua kärryihin nousta? — Ptruu!"
Helena seisoi hetken epäröiden; sitten hän noudatti kutsumusta.
"Oletteko hyvin väsynyt tai kipeä?" kysyi ajaja.
"Vähän kumpainenkin", virkkoi Helena.
Mies kärryissä rupesi nyt ajamaan kovemmin. Hän ajatteli, että Helena oli menossa tohtorin puheille. Äänetönnä ajettiin nyt eteenpäin. Kun oli saavuttu lähelle X:n kaupunkia, kysyi mies kärryissä: "missä on majatalonne?"
"Majataloni?" kertoi Helena kuin unissa. "Minä nousen tullin kohdalla ja kävelen sitten majatalooni".
Kun oli saavuttu tullin tykö, Helena laskeusi maahan, avasi kukkaronsa ja antoi miehelle moniaita hopearahoja. Sitten hän meni tullista oikealle kädelle ja saapui kohta kirkkomaalle.
"Tääll' on minun majataloni", hän jupisi ja heittäysi erään haudan viereen asetetulle sohvalle istumaan.
Aurinko laski ja viileä ilma ilmoitti kohta, että päivän ruhtinas oli mennyt mailleen. Eräs nainen istui penkillä, joka ei ollut kaukana Helenasta. Hän kohautteli olkapäitään, haukotteli ja lähti astumaan.
"Minkähänlainen koti tuollakin on?" ajatteli Helena katkerasti ja lisäsi: "ainakin parempi kuin minulla".
"Tämä on kuolleiden valtakunta", jupisi Helena hetken perästä. "He eivät ainakaan minua karsaalla silmällä katso, jotka lepäävät maan povessa".
Koillisesta kohosi nyt metsän takaa kuu ja valaisi puiden läpi kirkkomaata osittain. Niin kaamialta alkoi olo tuntua Helenasta täällä yksinäisyydessä, kuolleiden seurassa. Ja vilun väreet alkoivat häntä pudistuttaa.
Äkkiä kuului maan alta häntä lähellä ikäänkuin joku olisi potkaissut lautaan. Veri virtaili Helenan sydämmeen. Hän hypähti ylös ja huudahti sekä lähti juoksemaan. Kirkkomaan portille ei hän osannut, vaan kiipesi kiviaidalle ja aikoi siitä hypätä alas, vaan jalkansa suljahti ja hän pitkänään maahan syöksähti, lyöden oikean ohimonsa kiveen, niin että hän pyörtyi. Kun siitä virkosi, nousi hän ja tunsi väristyksiä ruumiissaan sekä päänkolotusta. Vaivaloisesti hän astui kaupunkiin ja ensi portista sisään.
Hän kopautti muutamalle ovelle.
"Kuka p—le siellä kolisee?" ärjäsi muuan karkea bassoääni.
"Suokaa leposijaa kipeälle", virkkoi Helena, joka tuskin jaksoi puhua.
"Tämä ei ole mikään lasareti!" karjasi nyt hieno naisääni edempänä.
Helena hoiperteli kadulle. Päivä jo koitti. Muuan vaimonpuoli kulki kadulla ja näki Helenan.
"Te olette kipeä", hän virkkoi. "Olette kai kaupunkilainen?"
"En ole", sanoi Helena. "Viekäät minua johonki. En jaksa enään seisoaltaan".
"Tuossa asun", virkkoi vaimo. Hän astui Helenan luo, otti häntä kädestä ja talutti häntä kotiin.
"Saanko kysyä, mistä vieras on ja nimen", virkkoi vaimonpuoli. "Kaiketi omaisenne ovat levottomat, kun ei teistä ala kuulua mitään".
"Minulla ei ole omaisia", virkkoi kuumeellisella innolla Helena.
"Eikö ole? Ovatko he sitten kaikki kuolleet?" kysyi vaimo. "Sittenhän olette niinkuin minä. Isäni on kuollut, äitini on kuollut, veljeni ja sisareni ovat kuolleet, setäni ja enoni ovat kuolleet ja minä olen naimaton. Oli minulla ylkä — hm — mutta hän minut petti — maailma on petollisuutta täynnä".
Helena ei vastannut mitään, vaan kääntyi seinää kohden. Kova päänkivistys häntä vaivasi.
"Mikähän tuo mahtaa olla?" jupisi vaimo, katsellen Helenaa. — "Ei hänen puvustaan luulisi häntä köyhäksikään". — Ääneen hän lisäsi: "haluatteko tohtoria tänne?"
"En, en", virkkoi Helena. — "Minä tahdon kuolla."
"Eikö hän liene houriossa?" jupisi vaimo itsekseen ja virkkoi sitten: "ei sitä jouda kuolemaan. — Vaikka minua on petetty eikä minua kukaan kaipaisi, niin en, kies auta, haluaisi kuolla. Tiedetään missä ollaan, vaan ei tiedetä mihin tullaan".
"Pane vaatetta ylleni — huu! — minua vilustaa", virkkoi Helena ja hänen huulensa lokattivat, vaikka kasvonsa hohtivat punaisina.
"Kas tuossa", sanoi vaimo. — "Odottakaapa kun minä keitän kahvia.
Siihen ottaisin vähän apteekista. Onko teillä mitään rahaa?"
"Kas täällä", sanoi Helena ja otti taskustaan kukkaron. "Pidä se ja pane siitä tautiini". Itsekseen hän jupisi: "Ovathan nämä rahat yhdessä Esan kanssa ansaittuja eikä hän pahastune, jos niitä käytän. En minä häneltä enään mitään tahtoisi, en näitäkään rahoja".
Leski avasi kukkaron ja katseli sisältöä: "viisi, kymmenen, viisitoista, kuusi — seitsemän — kahdeksantoista markkaa ja viisikymmentäviisi penniä. — Hyvä!" Itsekseen hän jupisi: "jos vaimo kuolee, niin minä pidän nämä rahat. Pankoon köyhäinhoitohallitus hänet hautaan".
"Nyt panen kahveen tulelle", virkkoi hän tytyväisellä äänellä, "ja sitten juoksen noutamaan vähän rohtoja. Minä olen jo monet taudit parantanut reseptilläni". Ovessa hän vielä virkkoi: "miks'ei vaimonpuolikin kelpaisi tohtoriksi? Kansan seassa parantavat viisaat akat ihmisiä yhtä paljon kuin viisaat miehetkin".