XXIV.
Ennenkun huhu siitä, mitä Aumolassa tapahtunut oli, kerkesi levetä pitäjäälle, oli Pilveisten Hannu tullut tilaisuuteen toteuttaa kostonhankkeensa tuota vihattua Juhoa vastaan.
Iltaa ennen kuin Helena oli lähtenyt Aumolasta, oli Juho käynyt toisella puolen jokea ja kulkenut sivu Hannun kodin. Hannu oli heti lähtenyt tähystämään, mihin toinen meni, ja nähnyt Juhon kääntyvän Torvelan kujalle. Hannu arvasi, että Juho ei Torvelassa kauaa viipyisi ja asettui eräälle kankaalle, jossa ei taloa ollut lähellä, odottamaan Juhon palaamista. Koston tuli paloi Hannun silmissä, kun hän malttamattomasti katseli sinne päin, josta hänen vihattunsa oli tuleva.
Hyräillen Savolaisen marssia, astuskeli Juho surutonna eteenpäin kaitaista metsäpolkua, kun hän äkkiä tunsi kaksi kättä takaa tarttuvan hänen kaulaansa ja riuhtasevan hänet seljälleen. Niin odottamaton oli tuo hyökkäys, että oli mahdotonta keretä vastarintaa tehdä.
"Nyt me olemme täällä kahden kesken", kähisi Hannu. — "Minulla on sinulle vähän sanomista ja koska pelkäsin, ett'et saapuisi puheilleni käskemällä, niin täytyi minun tällä tavalla sinua saada tavata".
"Tämmöistä tapaa ei oikea mies käytä", sanoi Juho. "Tämä on häpeällistä kaikkien mielestä, joilla kunniantuntoa on".
"Ole huoleti; ei sinun tarvitse hävetä", sanoi Hannu pilkallisesti, "koska ei kukaan ole tässä näkemässä eikä kuulemassa. Niin, minä ai'on sinulle nyt sanoa, että sinä kuulut kertoneen pitäjäällä minun naivan Valpurin ainoastaan rahan vuoksi. Luuletko minua semmoiseksi mieheksi?"
"Luulen kyllä", sanoi Juho ja koetti samalla hyökätä ylös, vaan Hannu arvasi pitää varansa eikä päästänyt häntä altaan.
"Mutta nyt minä aion sinulle opettaa, mitä maksaa noin mennä pilaamaan miehen mainetta", sanoi Hannu, polkasi oikealla polvellaan Juhon vasenta käsivartta ja otti oikealla kädellään tupesta puukon. Hän puristi sen peukalon ja nuolusormen väliin, niin että puolen tuuman verta terästä jäi näkyviin ja vihloi sillä Juhon vasenta kuvetta.
"Älä pahastu, tämä on Härmäläisten leikkiä vaan", sanoi Hannu.
Juho tunsi kupeensa kosteaksi ja lämpymäksi verestä, joka alkoi tihkua haavasta.
"Joko sait kyllisi?" kysyi Hannu. "Ai'otko vielä minun mainettani heikontaa?"
"Minä en sitä niinkään kykene heikontamaan kuin sinä itse", virkkoi
Juho. "Päästä minut!"
"En vielä", sanoi Hannu ja vihlasi toisen kerran.
"Sinä kunnoton raukka!" huudahti Juho ja sylkäsi Hannua naamaan.
"Vai sinä tässä!" karjasi Hannu ja vihlasi vielä kolmannen kerran.
"Nyt on kerraksi kyllä", sanoi hän, nousi ja läksi juoksemaan kotiaan päin, verinen veitsi kädessään. Ennenkuin hän kerkesi sen pistää tuppeen, näki hän syrjätieltä kahden henkilön tulevan, jotka hän tunsi Luopion emännäksi ja piiaksi. "Lempo vieköön!" murisi Hannu hampaittensa välistä, "kylän ensimäinen juoruakka näki minun". — "Emäntä on varmaan meille menossa?" hän lisäsi ääneen, pistäen tuppeen puukon. "Niin, Sofia lupasi ostaa minulle lohen padolta", virkkoi Luopion emäntä. "Mistä Hannu noin kiiruusti tulee?"
"Käärme minua pisti", sanoi Hannu, "ja minä koetin puukolla leikata myrkytettyä lihaa, vaan en sitä kauan sietänyt."
"Oih! — taaskin pistokset minua ahdistavat!" uikutti Luopion emäntä. "Hannu on hyvä ja kiiruhtaa apua hakemaan, sillä käärmeen purema ei ole leikkiasia. Minä tulen, kunhan vähän levähdän", hän lisäsi ja istahti kivelle.
Hannu mietti hetken, vaan kun hän ymmärsi, että Juho menisi oikotietä rantaan, tuli hän levolliseksi ja lähti astumaan.
Tuskin oli Hannu nähtävistä kadonnut, ennenkun Luopion emäntä hypähti jalkeille.
"Täällä on jotakin tapahtunut. Seuraa minua Elsa!" He lähtivät astumaan sitä tietä, jota Hannu oli juossut, ennenkun heidät tapasi. Juho oli juuri noussut ja aikoi lähteä rantaanpäin, kun hän näki Luopion emännän ja hänen piikansa.
"Tuliko se paholainen teitä vastaan?" kysyi Juho.
"Kuka paholainen?" kysyi Luopion emäntä, joka oikein oli piintynyt siihen katsantotapaan, ettei hän mitään tiennyt.
"Pilveisen Hannu se konna, hän minua puukolla vihloi; kas kuinka läpi vaatteenki on vuotanut!"
"Mutta miten se olisi mahdollista? Mehän tulemme tuoltapäin; olisihan hänen pitänyt tulla meitä vastaan, virkkoi Luopion emäntä kummastellen.
"Hän on varmaankin juossut syrjään, kun teidät huomasi", sanoi Juho. "Sen kalu, kun ette nähneet häntä! Olisipa sopinut haastattaa hänet käräjiin."
"Jumala varjelkoon, poika, mitä puhut! Noin nuori jo käräjiä kävisi! Ei; minä olen jo näin vanha enkä ole käräjiä käynyt. Kun elää rehellisesti, niin ei ole sinne asiaa", sanoi Luopion emäntä. "Tule Elsa!" Vaimonpuolet kääntyivät samaa tietä menemään kun olivat tulleet. Juho katseli kummastellen heitä, miettien, miksi he palasivat hänen luotaan, vaan lähti sitten astumaan, jupisten: "Nyt on tämä asia kohta ympäri pitäjän enkä voi Hannulle mitään. Häpeä on minun".
Juho oli Luopion emännästä liian vähäpätöinen henkilö, että häntä kannattaisi auttaa. Sitä vastoin vaati selvä järki, että Hannun rikoksesta piti olla tietämättä, sillä ilmivihollisuus Pilveisten ja Helenan kanssa olisi voinut seurata siitä, jos hän olisi ilmaissut mitä tiesi. Kun siis Luopion emäntä tuli Pilveisten luo ja tapasi Hannun, sanoi hän, silmää iskien; "Poika, poika, sinäkö vanhaa ihmistä narraat; näytäpä se käärmeen pistos". Hannu kalpeni nyt, vaan Luopion emäntä lausui, taaski silmää iskien: "Luuletko, että tuota mökin poikaa puolustaisin? Ole huoleti! Minä en tiedä mitään siitä, että häntä mökyytit".
Hannu ihastui tähän vapaasen katsantotapaan ja vaati äitiään olemaan ottamatta maksua lohesta, johon Sofia suostui, kun hän sai kuulla rakkaan Hannunsa viimmeisen urotyön. Tapanikaan ei moittinut poikansa tekoa. Molemminpuolisilla muuttumattoman ystävyyden vakuutuksilla erosi Luopion emäntä Pilveisten väestä ja varoitti kotimatkallaan piikaansa "tietämästä" mitään tämän illan tapauksista.