XXVI.
Toista viikkoa oli jo kulunut siitä, kun Helena oli lähtenyt Aumolasta. Hän sairasti keuhkokuumetta. Kovat tuskat vaivasivat häntä hengittäessänsä. Hän makasi enimmiten houreissa ja heikkoni heikkonemistaan. — Tohtoria ei Helenan vartija, koska sairas oli sen nimenomaan kieltänyt, ollut hakenut, vaan hän koetti kaikenlaisilla lämmityskeinoilla saada kipeän tuskat lievitetyiksi, joka keino valitettavasti ei tuottanut apua.
Oli pyhäaamu. Vaimonpuoli, jonka luona Helena sairasti, oli hetkeksi mennyt kaupungille. — Helena lepäsi kyljellään, tuijottaen seinään, jota aurinko valasi. Hän oli äsken selvennyt houreista, kummallisesta uinailusta. Oli muka ollut Valpurin häät Aumolassa. Kaikki olivat niin ystävällisiä Helenalle ja vihillä oltuaan Valpuri lankesi hänen kaulaansa ja Esa tuli ja syleili häntä ja sanoi: olethan toki sinä jäljellä, kun Valpuri viedään meiltä. Ja illalla mentiin rantaan saattamaan vastanaineita virran yli. Helena oli astuvinaan venheesen ja venhe lykättiin maalta. Ilta-aurinko valaisi joen pintaa ja rannalla seisovia, jotka eivät paikoiltaan liikkuneet. Helena koetti huutaa heille, vaan samassa oli pilkkosen pimeä hänen ympärillään, ankarat aallot pauhasivat venheen ympärillä. Harmaapartainen mies, jonka kasvoja joku näkymätön valon lähde valasi, piti perää ja kun Helena häneltä kuiskaten kysyi: "mihin viet minut?" niin tuo kolkko peränpitäjä vastasi: "sinne, josta ei kukaan kuolevainen ole palannut".
Polttava jano vaivasi Helenaa, vaan ei ollut mitään juotavaa häntä lähellä. Hän kasteli huuliaan kielellään, josta ei ollut suurta apua.
Nyt kajahteli kirkon kellon ääni hänen korviinsa. Ne hetket hänen kuluneesta elämästään, jolloin hän niin huoletonna oli kuullut kellojen kutsuvaa ääntä, kulkivat hänen sielunsa silmäin ohitse. Tällä kertaa oli niiden äänessä merkillisempi sointu kuin koskaan ennen. Se oli kuin ankara kutsumus toisesta maailmasta.
Nyt vaikeni kellon ääni. "Oi, missähän viipyy tuo vaimonpuoli?" valitti
Helena itsekseen.
Tauti toimitti tuhotyötään sairaassa. Hän oli tukehtumaisillaan. Hän makasi silmät puoleksi ummessa ja katseli ovea, jota nyt päiväpaiste valasi.
Kuinka? Oliko se näky, jonka Helena nyt näki, todellinen tai oliko se kuumeen matkaansaama mielikuvitus vaan? Ovi hiljaa aukeni ja kynnyksellä, auringon valossa, seisoi suloinen olento, silmäillen sanomattomalla hellyydellä tuskan uhria vuoteella. Oliko se taivaan enkeli, joka tuli tarjoomaan lohdutuksen virvoittavaa maljaa nääntyvälle sairaalle?
Seuraavalla hetkellä makasi tuo ilmestys polvillaan Helenan sängyn vieressä ja virkkoi nyyhkien: "äiti".
Autuaallinen hymy kirkasti Helenan kasvoja, hänen kuullessaan tuon kallihin sanan.
Samassa ovi avattiin vielä kerran ja hoitajansa seurassa näki Helena miehensä, kalpeana ja horjuen, astuvan sisään. Sanaakaan hiiskumatta Esa vaipui tuolille ja peitti käsillään muotonsa.
"Oi, äiti, äiti", sanoi Valpuri nyyhkien, "teidän pitää parata. Minä en muutakaan Aumolasta, vaan pysyn aina teidän läheisyydessänne".
"Ole huoleti, lapseni", virkkoi hiljaa Helena. "Minä paranen. Te ette siis minua ylönkatso?"
Esa astui vuoteen luo ja sanoi hiljaa: "Voitko anteeksi antaa minun pikaisuuteni?"
"Sydämestäni", kuiskaa Helena. Hän osoitti tahtovansa juoda. Kun hän oli vähän huuliaan kastellut, vaipui hän aivan voimatonna vuoteelle ja ummisti silmänsä.
Näin hän makasi hetken aikaa.
"Eikö täällä ole käynyt ketään tohtoria?" kysyi Esa hiljaa vaimonpuolelta.
"Hän kielsi ketään noutamasta", virkkoi vaimonpuoli. "Hän sanoi tahtovansa kuolla".
Samassa Helena avasi silmänsä. Ne olivat niin kirkkaat, etteivät Esa ja Valpuri koskaan olleet niitä semmoisina nähneet. Helena katsoi ylöspäin jonkun aikaa, sitten väristys pudisti häntä, hän hengähti pari kertaa ja sielu jätti maallisen majansa.
Alakuloisina astuivat Esa ja Valpuri ulos tästä surun majasta. Edellinen meni heti puusepän luo, jolta hän tilasi ruumiin arkun. Sitten he koettivat viettää pyhäpäivää, joka heistä tuntui niin pitkältä, osittain vainajan majatalossa, osittain läheisellä kirkkomaalla. Kaupunkilaisten seurassa eivät he ensinkään viihtyneet. — Maanantaina oli Esa liikkeellä tekemässä kaikenlaisia ostoksia peijaisia varten. Vihdoin tiistaina, puolen päivän seudussa, päästiin lähtemään kotia vainajan kanssa. Palausmatka tapahtui venheellä. Esa istui miettiväisen näköisenä arkun toisessa päässä, Valpuri, kyyneleitä vuodattaen, toisessa. Edellinen punnitsi ajatuksissaan niitä tapauksia, jotka olivat tämän loppukohtauksen matkaansaattaneet. Vaikka hän ymmärsi, että vainaja itse oli pääsyynä tähän asiain menoon, niin hän samassa tuli ajattelemaan, että rakkaus häneen ja Valpuriin oli ollut vaikuttimena onnettomuuteen, mutta että tuo rakkaus oli ollut itsekästä laatua ja siis itsessään kantoi tuomionsa.
Mutta samassa hän myös lohdutuksekseen huomasi, että tästä kamalasti sovitetusta syystä jotkut onnellisuudenkin siemenet olivat itäneet. Valpuri oli saanut huolellisemman kasvatuksen kuin hän oman äitinsä luona olisi voinut saada. Ja tuo luonnoton side Hannun ja Valpurin välillä oli kuin itsestään rauennut, kun leski oli tunnustettu Valpurin äidiksi.
Kun vihdoin oli saavuttu Aumolan rantaan, kannettiin ruumiin arkku talosta tulleiden palvelijain avulla aittaan. Takalon Elsa seisoi kyynelsilmin aitan ovella ja näki, kuinka hänen kilvoittelijansa oli väistynyt elämän levottomuudesta ja jättänyt hänet toiveittensa täyteen nautintoon.
Saman päivän aamuna, jolloin Helenan maalliset jäännökset tuotiin Aumolaan, oli Silpon Lauri lähtenyt venheellä yli joen, päissään, niinkuin hän tavallisesti viime aikaan aina oli. Varomattomasti liikkuen venheessä keskellä jokea, oli hän paistikkaan pudonnut virtaan. Muuan mies oli hänen huomannut kolmasti kohottavan kättään, kun hän nousi veden kalvoon ja sitten katoavan, ennenkuin apua saatiin hänelle. Häntä lähdettiin kekseillä urkkimaan ja vielä samana päivänä illalla hän löydettiin ja tuotiin venheessä Aumolan rantaan, josta hän sitten vietiin suoraan kirkkomaalle, tohtorin tutkittavaksi.