HALUT ÄLYN PETTÄÄ.
Näytelmä kahdessa näytöksessä.
HENKILÖT:
Peltonen, maamies.
Kaisa, hänen vaimonsa.
Heikki, | heidän lapsiansa.
Mari,
Utriainen, isäntä-renki Peltosella.
Ölvinen, lukkari.
Anna, hänen veljensä tytär.
Aini, paimentyttö Ölvisellä.
Peltosen ja Ölvisen niittyväkeä.
(Tapahtuu Pohjanmaalla.)
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
(Peltojen kamari, tavallisilla huonekaluilla. Yhdellä puolen ovia riippuu Peltosen vaatteita, toisella, vähän matkaa ovesta, piironki, jonka päällä pari kahvikuppia, livasniekka ja sokuri-astia.)
Ensimäinen kohtaus.
UTRIAINEN (kävelee edestakaisin). Missään hän nyt viipyy? Hm, — siis ensin niin ja sitte niin. Kunhan asiat alkuun saan, lempoko loppua nyt joutaa miettimään! — sill'aikaa luiskahtaa saalis käsistäni. Komisarjus miettiköön sopivan lopun; kyllä hän siitäki saa eri korvauksensa. Kannattaa kait' antaa, jos toivojensa perille pääsee! Nyt on oikea hetki. Ja se on ymmärtävän miehen tunnusmerkki ryhtyä toimeen oikealla ajalla. Ah! — hän tulee.
Toinen kohtaus..
PELTONEN (Pitkäletkuinen piippu suussa.) Noh! Mistäs tulet?
UTRIAINEN. Kylältä.
PELTONEN. Kuuluuko uutisia?
UTRIAINEN. Kuuluu, ja vähän kummia.
PELTONEN. Kerro!
UTRIAINEN. Ennenkuin kerron, tahtoisin kuulla teidän ajatuksenne siitä miehestä, josta kylällä puhutaan.
PELTONEN. Kukas on mies?
UTRIAINEN. Lukkari on.
PELTONEN. Lukkari on ylpeä ja itsepäinen. En minä häntä juuri oikein suvaitsisi, vaan…
UTRIAINEN, Kuulkaa nyt mitä kylällä sanotaan. Lukkari niittää tuon
Isonniityn kuin mies, vaikkei se ookkaan hänen.
PELTONEN. Kuka sen on sanonut?
UTRIAINEN. Komisarjus. Minä olen istuskellut ja pakinoinut hänen kanssaan kylän asioista.
PELTONEN, Kenenkäs niitty on?
UTRIAINEN, Se kuuluu Peltosen maahan.
PELTONEN. Mitä sanoit!
UTRIAINEN. Vanhat kartat sen asian todistavat.
PELTONEN. Vaan saadakseni niityn, pitää käräjiä käydä, ja kukapa tietää, jos voittaisin.
UTRIAINEN. Käräjäin käyntiä ei tarvita. Kyllä lukkari antaa jälkeen. Sen tiedätte; sillä hän toivoo saavansa tyttärenne. Vaan sentähden on hänelle tästä sitä suurempi häpiä, noin koettaa peijata tulevata appeaan.
PELTONEN. ahaa! Vaan semmoinen hän on, joka vävykseni pyrkii!
UTRIAINEN. Sitä paitsi hän muuttaa syyskuussa uuteen kanttori-virkaansa. Silloin myöpi hän kiinteän omaisuutensa ja uusi omistaja ei luopune käräjiä käymättä parhaasta niitystään.
PELTONEN. Oikeen; sinä olet varsin älykäs. Kaikki sinä olet miettinyt edeltäkäsin.
UTRIAINEN. Komisarjuksen kanssa olen tuuminut.
PELTONEN. Vaan mikä nyt on tehtävä?
UTRIAINEN. Te vaaditte lukkarin heti heittämään heinän te'on. Jos ei lupaa, kyllähän keinot keksitään. Mainitkaa sivumennen, että kyllä tiedätte sen, minkä koko kylä tietää, ett'ei hän Mariaa kosi, vaan teidän omaisuuttanne.
PELTONEN (taputtaa Utriasta olkapäälle). Sinä olet aina talon puolta pitänyt, Minä kiitän sinua. (Avaa piirongin lohvun ja lyö ryypyn, jonka Utriainen juopi.)
UTRIAINEN. Te olette minua aina kohdellut kuin ystävää. (Itseks.) "Silloin seppä takoo kun rauta kuuma on." (Ääneen.) Isäntä! Toivojensa perille päästäkseen ihmiset ovat toimeliaat. Minuaki kiihoittaa toivo, vaan en tiedä, jos uskallan.
PELTONEN. Noh! pelkäätkö? Sano vaan!
UTRIAINEN. Teillä on tytär ihana kuin keväinen aamu. Se on minut ruusukahleisiin vanginnut. Vaan (huokaa) minä olen palvelija.
PELTONEN, Siitä ei kysymystä. Vaan oletko huomannut olevasi häntä mieleen.
UTRIAINEN. Minä luulen, että jos ei lukkari myötäänsä häntä viekotteleisi, asiat olisit eri kannalla.
PELTONEN. Älä hätäile; kyllä Marinki silmät aukaisen, että huomaa, minkälainen kosijansa on. Ja kun hän kerran ymmärtää ja kuulee sitä paitsi sulla olevan suosioni, niin voit toivoa.
UTRIAINEN (itsekseen). Voitto!
PELTONEN. Menkäämme nyt silmäilemään likeistä ruisvainiota. Ihania ilmoja on Luoja suonut.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
ÖLVINEN (harmajassa hännystakissa).
Kuulen aina äänensä,
Vaikka muut ei kuulla voi,
Näen aina silmänsä,
Jotka mulle onnen soi.
Hm! Kumma kun tuo ammatti vaikuttaa kuvitukseen ja katsantotapaan, pitäjässämme pastori on ikääskuin nuotittoman profan — minä ikääskuin laulun ja runouden esimies. Sananlasku sanoo; "Lukkari perän pttääpi, pappi melan hallitseepi." Näinpä usein näkyy olevan.
Oi mun armas Mariani,
Jos vaan sinä tietäisit,
Että tääll' on kultasi,
Kohta tänne rientäisit!
Kunpa hänen nyt onnellisesti saisi omakseen, Se on summa, että kaksi etevää ei tahdo milloinkaan sopia, Esimerkiksi: Peltonen on ymmärtävä mies, minä viisas. Kyllä hän arki-asioissa tulee toimeen, mutta hengellisissä toimissa! — Hm! Sentähden on varsin tähdellistä, että minä joudun vävyksi tähän taloon. Vaan en minä paljon saa rehennellä eduistani. Valistunutta vainotaan aina mailmassa, hän on kuin hauki kutimen keskellä. Ei kukaan häntä ymmärrä. Hohhooh! Missä oot lintuni!
Lempi huokaukseni
Kuiskuttakoon korvaansa,
Ettäs vihdoin tulisi
Lohduttamaan kultaansa.
(Juoksee ja suutelee Mariaa.)
Neljäs kohtaus.
ÖLVINEN. Suloinen! Ah, minä olen katkeran onnellinen!
MARI. Kuinka niin?
ÖLVINEN. Sinun isäsi ja minun mielipiteet juoksevat jokseenki eri haaroille tässä ajallisuuden laaksossa.
MARI. Maltahan vähän, ettäs yhteen pääsemme. Syyskuussahan astut uuteen kanttorivirkaasi. Silloin tulee ero ja saatpa nähdä, että isä sinulta kyynelsilmin hyvästiä ottaa. Kun sitte tavan takaa käymme Appelassa, niin isä juoksee kujansuuhun saakka meitä vastaanottamaan.
ÖLVINEN. Ah Mariseni! kunpa niin kävisi.
MARI. Älä pelkää, isä on pikapäinen, mutta hän ei ole pahasisuinen.
ÖLVINEN. Armahani. Aina kun aatteni ovat maahan vaipumaisillaan, nostat sinä ne tähtitarhojen tasalle.
MARI (hymyillen). Hyvä! nyt olet taas hyvällä tuulella, koska alat runolliseksi. — Kuka tulee?
Viides kohtaus.
(Entiset.)
UTRIAINEN (itsekseen). Lempo! Kun en tavannut häntä yksinään; yhdessä he ovat voimalliset. (Ääneen.) Mari! Minä tahtoisin sinua puhutella.
MARI. Sano vaan asiasi tässä.
UTRIAINEN. Mari! Sinua uhkaa vaara.
MARI. Hyvä, että saan tietää, niin arvannen ehkä varoa.
UTRIAINEN (astuu likemmäksi Maria). Sinä toivot onnellisuutta elämässä, vaan sinä astut perikatosi partaalla!
MARI. Minä en sinua ymmärrä.
ÖLVINEN (kuiskasee Marille). Utriainen on haltioissaan!
(Mari purskahtaa nauruun.)
UTRIAINEN. Mari! Minä olen sinua aina kunnioittanut, kuin enkeliä, ja noin minua kohtelet!
MARI. Kyllä olen sinusta pitänyt…
UTRIAINEN. Minun olet tullut tuntemaan. Kuinka monta kertaa enkö ole sinulle kukkia tuonut niityltä tullessani? Jos mitä olet toivonut, niin olen, jos olen voinut, sen sulle hankkinut. Vaan minä ymmärrän, minä olen renki, ja sehän ei ole ollut kun velvollisuuteni niin tehdä. Jos olisin isäntä, silloin voisivat nuo ansiot olla jostakin merkinnöstä.
MARI (lyhyesti). Siksi olisi sinunki pitänyt oppia minua tuntemaan, että minä en eroita ihmisiä säädyn mukaan.
UTRIAINEN. Niin toivonki; nyt sinun tunnen entiseksi. Vaan mitkä edut lukkarilla on, muut, kun että hän on talokas ja tavarainen?
ÖLVINEN. Hohhooh! Eipä luulisi noin syviä mietteitä lähtevän ravistuneesta pääkallostasi!
UTRIAINEN. Minä en ole lukkaria puhutellut. Sepähän sitte nähdään, kuinka ravistunut pääni on.
ÖLVINEN (kiihtyen). Mene jo täältä juomaratti! Minä takaan, että olet kaikki mahdollisuuden ja kykysi mukaan toimittanut.
UTRIAINEN. Mari! Tuommoista sinä lemmit! Hän on viekottelia. Vielähän saat kuulla muilta sen salaisuuden, jonka aivon äsken sulle kertoa. Koko kylä sen tuntee ja ilvehtii, kuinka viisas lukkari tässä pitäjässä on!
ÖLVINEN. Jokos olet kaiken myrkkysi oksentanut? Olipa toki hyvä, että minä olin läsnä nyt.
UTRIAINEN. Minä tohdin sen sanoa sittekin, niinkuin näet.
ÖLVINEN (hyppää seisalleen). Valehtelia! Sen riivattu löyskäleuka, osaatko ulos!
UTRIAINEN. Minä menen isäntäni käskystä; ei minua kaikki allasnaamat aja! (Ölvinen ryntää Utriaisen päälle. Mari huudahtaa. Miehet painivat, Ölvinen sysää Utriasta ovea kohden. Utriainen tarraa oven pielestä kiini.)
Kuudes kohtaus.
PELTONEN (juoksee heidän väliin ja saapi heidät vaivoin erilleen toisistaansa). (Ähkyen:) Ölvinen! Sinä näyt elävän täällä kuin isäntä!
ÖLVINEN (hengähtäin). Minä en ole renki, enkä renkin haukuttava.
UTRIAINEN. Kuka haukkui?
ÖLVINEN. Se sama! Sinä olet ollut hävytöin minua vastaan!
PELTONEN. Utriainen ei ole aloittanut toraa; siksi hänet tunnen.
ÖLVINEN. Uskokaa vaan Utriaista!
PELTONEN. Minä uskon ketä tahdon ja mitä tahdon. Minä uskon, niinkuin koko kylä, että sinä täällä ravaat muka Marin tähden, vaan oikeastaan mun tavarani tähden.
ÖLVINEN. Kuka paha henki semmoisia huhuja levittelee?
PELTONEN. Ahaa, nytpä olet viatoin, vaan pettyy viisaskin. Sinä olet toivonut saavasi minun tavarani, vaan nyt on asiat siten, että tuo niitty, jossa väkesi nyt on heinän teossa, on minun.
ÖLVINEN. Oletteko hupsu?
PELTONEN. Tahdotko siis heti luopua niitystä ja ottaa pois työväkesi, muutoin…
ÖLVINEN. Te olette nyt vihan vimmassa. Huomenna toivon sopivamme siitä ja muustaki…
PELTONEN. Vain niin! Sinä mietit. Jos vastustaisit oikeata asiata, niin et miettisi. Kuule siis: Sinä olet väkyyttänyt isäntä-renkiäni, siitä käräjissä puhutaan; niitty on minun ja Maria et saa!
ÖLVINEN (osoittaa Utriaista). Tuo peijakas, jonka sydän on mustempi kuin syksy-yö, on teidät pettänyt!
PELTONEN, Sinä minun pettänyt olet, sen paraiten itse tiedät. (Marille.) Sinä tunnet ennestään isäntä-renkini. Sinä olet häntä kiittänytki. Totu häntä rakastamaan, Silloin saat oivan miehen ja minä uskollisen vävyn.
(Ölvinen katsoen surullisesti Mariaa, joka on vaipunut pöytää vasten, menee.)
PELTONEN. Mitäs pidät Utriainen tammöisestä asiain juoksusta?
UTRIAINEN. En tiedä, kumpaako enemmän kummastella: teidän hyvyyttä minua kohden, tai suosivaa sattumusta.
(Menevät).
Seitsemäs kohtaus.
MARI (nostaa päätään). Oi! Mikä onnetoin kohtalo. Tuo Utriainen on minun paha suojelushenkeni, ja häntä minun nyt pitää rakastaman, (Nousee ylös.) Ei! Isäni on itsepäinen; vaan minä tulen isääni ja hänen pitää kunnioittaa vapauden pyhiä vaatimuksia… Riiteleväin välissä on verkko, jonka silmukoita sattumukset ovat estäneet isäni näkemästä… Vaan minä ne näen. Koeta vaan Utriainen! Toivojesi perille et pääse. Vielä vihilläki sanon: "En ota!"
Kahdeksas kohtaus.
KAISA. Oi ukkoani! Nyt se on aivan hupsu. Noin kohdella meidän siivoa lukkaria!
MARI (huokaa). Tätä vielä tarvittiin. Minä olenki kovin iloinnut tulevata onneani.
KAISA. Kunhan tuon pahan hengen saisi pois seurastaan, joka kaikki korvaansa kuiskasee. Ei Peltonen itsestään tuommoinen olisi.
MARI. Toivokaamme, että isä kohta huomaa että häntä on viekoteltu ja katuu pikaisuuttaan.
KAISA. Kunpa siitä olisi apua. Ylpeytensä ei päästä sitä ajatusta hammassarjansa ulkopuolelle. Kyllä minä ukkoni tunnen!… Vaan kuitenki on nyt koettaminen saada sopu matkaan. Kuta enemmän viha saa juurtua mieleen, että vaikeampi on saada se pois. — Jakakaamme työmme. Mene sinä lukkaria lohduttamaan; hän viilletteli peltojen poikki kotia. Minä koetan saada isän leppyisemmälle tuulelle.
(Menevät.)
Yhdeksäs kohtaus.
HEIKKI (heittäy tuolille). Ah! Tämä riita pitää loppuman. Mitäs olisivat nämät armahat kesäiset päivät sinutta, Anna! Tuolla ulkona vallitsee luonnon ihmeteltävä sointuisuus. Siellä kuulin kuiskauksen: "Miksi tulet noin yksinäsi, noin alakuloisna kaiken tämän riemun keskellä?" Silloin nousivat vedet silmiin ja minä samosin tänne.
Kymmenes kohtaus.
UTRIAINEN. Hyvä, että saan sinun tavata. (Heikki katsoo laattiaan.)
UTRIAINEN. Heikki! Oletko minuun suuttunut? Meidän välillä ei, tietääkseni, vielä ole ollut riitaa.
HEIKKI. Minä olen pahoillani siitä, joka on tapahtunut.
UTRIAINEN. Antaapa lukkarin nyt koettaa. Vähemmän juoksee täällä.
HEIKKI. Sinä katsot lukkaria karsaalla silmällä; hän on, tietääkseni, sinua aina hyvin kohdellut.
UTRIAINEN. Tuo peijakas! Minä en häntä suvaitse. (Kiihtyen). Sinä tiedät, miksikä lukkari täällä juoksee joka päivä! Hän pyrkii vävyksi taloon. Mitä siihen vastaat?
HEIKKI. Siihen on Marin vastaaminen.
UTRIAINEN. Haa! Sinä vastaat varovasti! Minä ymmärrän. Lukkarilla on tenhollinen lumouskalu, jolla hän silmäsi kääntää. Sitä paitsi on hän hän varakas. Lienet kovin nuori sitä asiaa oikeen arvostelemaan. Isäsi on sen ymmärtänyt; vaan vihdoin ovat toki silmänsä auenneet.
HEIKKI. Utriainen! Vanhan tuttavuuden tähden minä pyydän: älä pitkitä tätä ikävää toraa.
UTRIAINEN (suuttuen). Oletko hullu! Minäkö tässä riitelen; minä pidän talon puolta, ja siksi minun päälleni kaikki syy sysätään.
HEIKKI. Voihan talon puolta riidattaki pitää. Talon puolta minäki pidän.
UTRIAINEN (malttamattomasti). Sinä pidät Annan puolta, ja siten lukkarin.
HEIKKI. Ajattele Utriainen, mitä olet tehnyt ja olet tekevä. Ei loppu aina ole alun näköinen.
(Menee.)
Yhdestoista kohtaus.
UTRIAINEN (katsoo Heikin jälkeen). Siis hänki minua vastaan! Ei tämä juuri ole aivan hupaista. Vaan joka eteenpäin pyrkii, täytyy joskus vaivojaki nähdä. Hm, Hm! Alussa tämä tuntunee heille vähä tukalalta, vaan aika kyllä parantaa syvemmätki haavat, ja jonku vuoden perästä on lukkari unhoitettu. Mutta, — jos ei niin olisi? Jos Mari? — Ei! On tämmöistä ennenkin tapahtunut. Maalla on isännän suosio samanarvoinen, kuin koko muun perheen yhteen. Vaan jos riitaveljet rupeaisivat sovintoa hieromaan? Peltonen on leimahtava tuli ja siis ei kauan pala. Ölvinen sopii heti; sillä hän tietää, mitä tämä eripuraisuus hänelle maksaa. Siis, sovintoa ei saa tulla. Sitä estääkseni, pitää minun ja heti varustaa keinot. Ja minä luulen myös tietäväni tempun, joka ainaki aluksi pitää heidät erillään toisistansa. Sitä tahdon koettaa.
Kahdestoista kohtaus.
PELTONEN (Astuu sisään jupisten itsekseen). Enköön minä ollut vähän kovin ankara. Ahaa, Utriainen!
UTRIAINEN. Ei se ankaruus haitannut, kyllä se mies sietää.
PELTONEN. Nyt olen purkanut sappeni hänelle. Mitäs nyt ensin teen?
Eihän tuo peto luopunut niitystä! Mitäs mietit?
UTRIAINEN. Ensimäinen työ lienee nyt toteuttaa uhkaukset. Ei mikään niin meidän arvoamme vähennä, kuin että uhkauksiamme emme toteuta.
PELTONEN, Se on tosi. Vaan tämä asia siis tulee käräjissä ratkaistavaksi. On se vähän ilkeätä.
UTRIAINEN. Kyllä lukkari saadaan käräjittäki luopumaan.
PELTONEN. Mitä tarkoitat? Miten saadaan?
UTRIAINEN (katselee ympärilleen, sitten kuiskaa pari sanaa Peltosen korvaan).
PELTONEN. Lieneekö hän sopivata. Jos ei onnistu?
UTRIAINEN. Ei hätääkään; antakaa minä pidän siitä huolta.
PELTONEN. No koeta, vaan rauhallisesti, jos voit.
UTRIAINEN. Tietysti. (Itseks.) Tapahtukoon miten tapahtuu, ei minua edesvastaus kohtaa.
PELTONEN. Minä uskon painavan toimen sinun tehtäväksi. Toimestasi riippuu palkinto. Palkinnon tiedät.
UTRIAINEN. Semmoisen palkinnon edestä jännitän kaiken kykyni.
(Menevät.)
TOINEN NÄYTÖS.
(Näkymö kuvaa osan mättähisestä niitystä. Keskellä takalistoa lato, jota vasten moniaita sapilaita, pari viikatetta ja haravaa seisoo.)
Ensimäinen kohtaus.
(Ölvisen niittyväki tulee, niittyaseet olallaan, ladon oikealta, seisahtuu sen eteen ja laulaa:)
Kaunihissa heinäkuussa
Alkaa armain aikamme;
Lintuin laulaessa puussa,
Kukka-kenttää astumme,
Viikatetta liikuttain,
Heinän vartta kiikuttain,
Trallallallal j.n.e.
Sitten menemme laulannalla
Luokoamme ottamaan,
Kuivat heinät haravalla
Laposille laskemaan,
Joista ruot kannetaan
Sapilailla suovahan,
Trallallallal j.n.e.
Kun on rupeaman työtä
Tehty ahkeruudella,
Silloin lupa, mieli syödä,
Silloin ruoka makia;
Rasiat siis aukomaan,
Piimähinkit kallistaan,
Trallallallal j.n.e.
(Ryntäävät ladon suulle, ottavat eväänsä ja istuvat syömään. Seuraava kanssapuhe on harvaan, katkonaisesti puhuttava.)
YKSI RENKI. Aaah, Aaah! Ei työmiehen tarvitse ruokahalua hakea vetkuloida teiltä ja tien vierestä, niinkuin moniaat tekevät.
PIIKA (pureskellen). Lämmin on. Kohta kait piimää happanee ja hampaat suussa sulavat!
TOINEN RENKI. Jos sattuu, niin noista kuparinkarvaisista pilvistä vielä pirahtelee!
KOLMAS RENKI (haukottain). Oohhoohhooh! Missä nyt aika menee?
TOINEN RENKI (katsoen kelloaan). Puoli yksi.
ENSIMÄINEN RENKI. Aikoihan lukkari käydä niityllä tänäpänä?
TOINEN. Niin sanoi.
KOLMAS. Ohhohhoooh! Kummastipa nyt ilma painaa!
(Kallistaa päänsä mätästä vasten; muut seuraavat esimerkkiänsä, paitsi ensimäinen ja toinen renki.)
ENSIMÄINEN RENKI (hiljaisemmalla äänellä). Uskotko unta?
TOINEN. Enpä paljon! Vaan ainaki sen suhteen, kuin voivat jotakin merkitä.
ENSIMÄINEN. Kuule! Minä näin unta, että paholainen astui eteeni ja ärjäsi: "Pötki matkoisi."
TOINEN. Ahaa! Kun semmoisesta otuksesta on kysymys, merkitsee se unissasi jotakin. Kuinkas kävi?
ENSIMÄINEN. Minä otin kahden vaiheella, joko mennä tai ei.
TOINEN. Noh! Tuo unipa muistuttaa enostani.
ENSIMÄINEN. Mitäs enollesi tapahtui?
TOINEN. Hän joutui tappeluun ja taisi saada vähä rökkiinsä. Vaan kuinkas sinun sitten kävi?
ENSIMÄINEN. Minä en liikkunut paikalta; mutta lempo kiljasi ja sieltä, täältä, ilmoista ja maasta ilmausi silloin muita perkeleitä.
TOINEN. Nooh?
ENSIMÄINEN. Minä juoksemaan…
TOINEN. Hm, hm! Saapa nähdä, jos tuo merkitsee mitään. Kyllä minä luulen, että sinulle tapahtuu jotakin hyvää tahi pahaa.
ENSIMÄINEN. No, en tiedä! (Haukottelevat. Heittäytyvät pitkäkseen ja nukahtavat.)
Toinen kohtaus.
UTRIAINEN (tirkistelee ladon nurkan takaa). Nyt ne lemmot pian nutistasi; mutta Peltonen käski minun menetellä varovasti, ja niin on parempi, (Vihjaisee kädellään takansa, sitten rykii kovasti pari kolme kertaa.)
ENSIMÄINEN RENKI (nostaa päätään). Uuh! Mikä siellä kiilistelee?
UTRIAINEN. Isäntäni puolesta käsken teidät paeta tältä paikalta, joka oikeuden mukaan nyt on hänen, (Muutki nostavat päätään.)
ENSIMÄINEN RENKI. Meidän isännän käskystä me olemme täällä ja hänen käskyllä me täältä menemme.
UTRIAINEN. Te ette siis lähde käskemällä?
TOINEN RENKI. Älä läkätä siinä, vaan korjaa kohta luusi tältä paikalta, muutoin muut ne korjaavat.
UTRIAINEN. Siis pitää teidät ajamalla saada liikkeelle?
ENSIMÄINEN RENKI (hyppää ylös ja sieppaa sapilaan). Juukeli soikoon, varo kinttusi!
(Utriainen viheltää. Peltosen väki tunkee sivulta, eväskontit seljässä ja niitty-aseet ojennettuna edessänsä, näkymölle. Ölviläiset hyökkäävät ylös, sieppaavat aseitaan, minkä kerkiävät. Taistelu. Kohta pakenevat Ölviläiset, taistellen, takaperin näkymöltä.)
Kolmas kohtaus.
(Vastatulleet purkavat eväskonttinsa ja istuvat mättäille syömään.)
MUUAN KESÄMIES. Eiköön tämä rynnäkkö ollut vähä väkinäinen?
UTRIAINEN. Vaan oikeanomainen se oli. Eli eikö, miehet, oikeus ole puolellamme?
MIEHET (pureskellen). Noh! Meillä kaiketi se on.
UTRIAINEN (itsekseen). "Kenen vettä soudan, sen virttä laulan."
RENKI. Mikään tora isännän ja lukkarin välillä on syntynyt, koska tämä niitty nyt Ölviseltä viedään?
UTRIAINEN (kärtyisesti). Tolvana! Ei tätä toran tähden viedä, vaan sentähden, että niitty, kuulen ma, vanhoissa kartoissa on Peltosen.
TOINEN RENKI. Vaan luopuuko Ölvinen näin käräjäin käymättä?
UTRIAINEN (ärjäisee). Etkös ymmärrä sen tomppeli, että hän nyt on luopunut.
(Muuan piika kuiskaa toiselle jotakin korvaan; Utriainen
katsahtaa heihin vihaisesti.)
TOINEN RENKI. Älä tuosta pahastu; eihän se sinuun vaikuta, jos ei luopuisikaan. Olethan tehnyt tehtäväsi.
UTRIAINEN. Se sinään! Puhukaamme muusta.
ENSIMÄINEN RENKI, (jolle muuan piika, Utriaisen huomaamatta, silmää on iskenyt). Mitään nyt Mari sanoo, kun häitä ei saadakaan?
UTRIAINEN. Tottahan muitaki mailmassa löytynnee, jotka Marille kelpaavat.
RENKI. Vaan Mari ei huoli muista kun lukkarista.
UTRIAINEN (karjasee). Lempoko sen on sanonut? Mistä sinä sen tiedät? (Naurahtain.) Ei huoli muista! Sulla on oma ajatuksesi rakkaudesta. Ei siis pitäisi löytymän kahdesti rakastunutta tyttöä, ei kahdesti nainutta. Mutta löytyyhän noita.
RENKI. Löytyy kait. Tarkoitin vaan, ett'ei Mari ole niin huikenteleva, että heti ottaa kenen saa. Hän on vakava ja jalo tyttö.
UTRIAINEN. No, kas niin! Nyt me ajattelemme samaa. Hän on tosiaanki jalo! Tämän pakinamme johdosta voisin kertoa moniaat sanat, jotka isäntä lausui tänään. Vaan tahdon ainoastaan julkaista, ett'ei sitä tiedä, kuinka likellä ylkämies ja häät ovat!
RENKI. Ahaa, minä ymmärrän! saako onnea toivoa!
UTRIAINEN (hyvällä tuulella). Noh! Enhän minä ole mitään sanonut. Nyt työhön! Isäntä käski joutua. (Ottavat, miehet viikatteet, vaimonpuolet haravat ja menevät. Yksi renki ja kaksi piikaa jäävät.)
Neljäs kohtaus.
(Renki istahtaa ladon eteen viikatetta hiomaan, piikat kulkevat, toinen toistansa kädellä vartalon ympäri pitäen, edestakaisin.)
RENKI. Saa nähdä mitä tästäki tullee?
ENSIMÄINEN PIIKA. Mitä luulet Antti? Huoliikoon Mari tuosta kutjanasta?
ANTTI. Enpä luule. Eli tahtoisitko Eevani minua häneen vaihtaa?
EEVA. En, jos pää poikki!
TOINEN PIIKA. Tämä asia ei ole aivan selkeä kellekkään. Kyllä par'aikaa joku koiran kuri on tekeillä.
ANTTI. Niin minäki luulen, kuin sinäki Kaisu. Vaan kyllä kohta nähdään.
Ei vääryys kauan rehentele. (Nousee, katsoo viikatettaan.) Nyt pystyt
heiniä lyömän. (Menevät; Kaisu edellä, sitten EEVA; jälkimmäisnä Antti.
Näkymön rajalla kääntyy Eeva, Kaisun huomaamatta, ja suihkaa suuta
Antille, sitte heti taas kääntyen menemään.)
Viides kohtaus.
ÖLVINEN (alla päin, huokaa). "Entiset ajat on olleet ja menneet." Onkoon niin kauheata tässä ajallisuuden laaksossa, kun toivotoin rakkaus. Ah! Ajatukseni riehuvat kuin pilvenhattarat synkässä syksy-yössä, alkuaineiden raivotessa! En tiedä, kuinka paljon ihminen voi sietää, vaan kyllä minä en enään siedä tämmöistä! — Kuuma on. Vettä ei ole saapuvilla. (Huomaa muutaman piimähinkin ladon seinän vieressä, ottaa sen ja juoda pulputtaa.) Ah! Ah! Ah! (Katselee mielihyvällä hinkkiä, vaan yht'äkkiä kavahtaa.) Mitä näen. M. P. laidassa. Peltosen hinkki! Lempoko Peltosen hinkkiä minun niitylle on tuonut. (Vaipuu, hinkki kädessä, syviin ajatuksiin.)
Kuudes kohtaus.
ANNA (kukkakimppu kädessä). Minä erkanin ajatuksissani etemmäksi polusta, kuin luulinkaan. Vaan löysinkipä ihania kukkia. Katsokaa eno!
ÖLVINEN (hymyillen). Sinä käyt nyt viimme aikoina usein ajatuksissasi.
Olisiko lupa kysyä, missä nuo ajatuksesi harhailevat.
ANNA (nostaen yhtä sormea). Eno, te olette varsin utelias! Nuorten tyttöjen ajatukset huikkuvat milloin kulta-reunaisissa pilvenhattaroissa, milloin pienissä kukissa.
ÖLVINEN. Kylläpä avarasti rajoitat ajatuksesi! Minä luulen, että niiden rajat saisi paljon supistua. Vaan käyttänet nuo määräykset vertauskuvallisesti.
ANNA. Ei eno, ei!
ÖLVINEN. Jos esimerkiksi tuntisit jonku nuorukaisen.
ANNA. Eno! Minä en tarkoittanut ketään.
ÖLVINEN. Kultakiharaisen, kuin auringon valaisemat pilvenhattarat.
ANNA (nauraen). Nyt olette ymmällä, kun panette arviolta.
ÖLVINEN. Sinisilmän ja punaposken. Ne vertaukset löytyvät noista kukista.
ANNA. Lopettakaa jo. Ei eno nyt arvaakkaan!
ÖLVINEN. Noh! Koska et tunnusta, niin mitäpä minä viisastun. Nyt käyn katsomassa väkeäni, Seuraatko, vaan tahdotko vartoa tässä.
ANNA. Minä jään tänne kukka-kiehkuraa valmistamaan.
(Ölvinen menee.)
Seitsemäs kohtaus.
ANNA (laulaa):
Linnut ne laulavat sorialla suulla,
Soriampi kultani ääni on kuulla.
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!
Hunaja ja mesileipä makialle maistaa,
Kultani suu sekä huulet on toista!
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!
(Heikki juoksee takalistosta Annan taka ja suihkaa suuta hälle.
Anna hypähtää ylös.)
ANNA. Heikki, sinä täällä!
HEIKKI. Täällä! Saan toki taas sinun nähdä. Pysähyttele rientoasi loistava aurinko, että kauan, kauan saisin imeä elämän voimaa ihanista silmistäsi. Vaan miksi olet niin alakuloisena? (Istuu mättäälle Annan viereen.)
ANNA. Senhän tietänet. Meidän onnemme taivas alkaa mennä pilveen.
HEIKKI. Vaan toivon tähti loistaa vielä. Isä on pikainen, mutta hän ei tahdo onnettomuutta matkaansaattaa.
ANNA. Vaan jos isäsi ei huolisi tämmöisestä miniästä?
HEIKKI. Mutta minä en huoli muusta. Anna! Elämä sinutta on tukala. Kun illalla levolle menen, on kun armas kuva edessäni, lisäämässä kaipaustani ja aamulla ajavat ihanat unet, jotka sinusta näen, minut ulos, ikäväni lievitykseksi katsomaan samaa päivää, hengittään samaa ilmaa kuin sinäkin! (Suudellen Annaa.) Nyt nauttii koko luonto riemua ja rakkautta; onnellinen se ihminen, jonka tunteet sointuvat luonnon kanssa. (Anna kallistaa päänsä Heikin rintaa vasten. Peltonen, joka tämän puheen on kuullut, seisoen syrjässä, pyhkäisee, loppusanat kun lausutaan, kyyneleen silmistään ja poikkee näkymöltä.)
Kahdeksas kohtaus.
ÖLVINEN (jonka tullessa Heikki ja Anna nousevat ja vetäytyvät syrjään seisomaan). Nyt ei lempokaan enään malta! Mikä mies minä olisin, jos tätä suvaitsisin? Koko kylä nauraisi ja sanoisi: "Peltonen ei ole miehien lukuun luettava, hän on akka!" Ja silloin parempi, että maa allani halkiaa ja minä vaivun pois tältä inhalta ijältä. Vaan koeta Utriainen! En minä enään ilmoissa heilu. Vaaka on kohta tasapainossa. Sinä olet luullut voittavasi minun tässä riidassa. Niin onki hetkeksi tapahtunut. Vaan katsotaanpa kuinka kauan onnistut sillä tiellä. Totuus on hitaampi vaikutuksiltaan kuin valhe, vaan sen vaikutukset ovat pysyväisemmät. Sen asian olen kuullut useasti ja sitä olen miettinyt useasti kirkossa. (Huomaa Heikin ja Annan.) Ohoh! Tuopa näky on kuin ahvan löyhäys tammikuussa! Kelpaapa katsoa! Heti vihani masentuu, kuin huomaan noin paljon hyvyyttä ja onnea vielä löytyvän mailmassa. No, Anna! Jopa ajatuksesi nyt ovat jokseenki täperällä. Kyllähän minulla silmät päässä on. Vaan mitä nyt on tekeminen? Niitty-väkeni on poisajettu.
(Heikki ja Anna istuvat mättäälle.)
HEIKKI. Minä sain kuulla vehkeistä, silloin kun ne jo oli matkaansaatu, vaan samosin kuitenkin tänne, estääkseni vihasi kovin jyrkkää törmäystä isää vastaan. Isä lähti vähää ennen minua kotoa. Komisarjus on käynyt meillä Utriaista hakemassa. Isä oli kertonut tämän keinon komisarjukselle, ja hän sanoi, että jos niitty jo olisi tuomittuki Peltosen taloon kuuluvaksi, niin ei sitä näin saa omistaa. Ja kun isä sen kuuli, tuli hän levottomaksi ja läksi tänne. Etkös ole häntä nähnyt?
ÖLVINEN. En!
HEIKKI. Minä luulen, että hän nyt olisi taipuva leppymään, jos ei vaan tuo Utriainen…
ÖLVINEN. Tätä riitaa ei olisi, jos ei se lemmon kekäle!… Minä en vaino isääsi, vaikka kyllä hän minua silmittömästi kohteli. Vaan hän on Marin isä! (Juoksee takalistosta tulevata Mariaa kohden, syleilee häntä ja vie hänen mättäälle istumaan.)
MARI. Eiköhän tämä merkitse hyvää, kun kaikki meidän talosta ovat kokoontuneet niityllesi. Äiti tuli kanssani, hän läksi isää hakemaan, kun ei häntä täällä näkynyt.
ÖLVINEN. Toivokaamme niin Mariseni! Ah! Miks'ei tätä hiljaista autuutta, tätä viatointa iloa olisi suotu meille?
ANNA. Toivon ääni kuiskasee minulle, että kuosteessa asunut aurinko kohta paistaa selvästi.
ÖLVINEN. Minä tahdon hillitä koston himoni, ettäs armas aika kohta läheneisi, jolloin paennut sopu palajaisi majoillemme, kädessään runsauden sarvi, jolloin rakkauden siteet yhdistäisivät nämä kaksi perhekuntaa ja jolloin useampi kyläläinen virkkaisi, tuijottaen lähimmäiseensä: "Mitäs nyt jutellaan? Niistä ei enään ole pakinoimista."
HEIKKI. Sinä olet niin hyväntahtoinen ja leppyisä mies, että minä vieläki kummastun, miten riita on alkanut.
ÖLVINEN. En minä leppyisä ole, Jos olisin, niin ei tuota paininlyöntiä olisi ollut; vaan en minä kaikkia suvaitse. Se lemmon kielilakkari laverteli ja pani omiaan, se pisti minua vihaksi.
MARI. Mitään Utriainen sanoisi, jos näkisi tämän taulun?
ÖLVINEN. Minä soisin, että näkisi vieläki paremman. Ja toivon, että saapi nähdäkin.
Kymmenes kohtaus.
(Kaisa taluttaa Peltosta, joka vastahakoisesti, alakuloisna häntä seuraa.)
KAISA. Olenpa toki vihdoin saanut ukkoni oikealle uralle. Silmänsä ovat auenneet ja nyt hän tietää, ketä hänen tulee uskoa, ketä ei.
PELTONEN (tukehtuvalla äänellä). Ölvinen! Minä olen sinua haukkunut; minä olen la'in rikkonut, oman käden oikeutta käyttämällä. Nyt sinulla on voitto. Tee mitä tahdot!
ÖLVINEN (astuu Peltosen eteen ja ojentaa hänelle kätensä). Minä — teen — sovinnon.
PELTONEN. Minä en ele ansainnut tämmöistä kohtelemista; me emme voi sopia!
KAISA. Ukkoni, oletko hullu! Tämä ei ole anteeksi antamista, vaan sovintoa.
ÖLVINEN. Minä en tarjoa teille sovintoa, minä pyydän sitä.
PELTONEN (kummastuen). Mitä sinä ajattelet?
KAISA. Hän ajattelee kohta kummia, jos et heti tee sovinnon. Semmoista riitaveljestä et ole nähnyt, etkä saa nähdä.
HEIKKI. Isä!
PELTONEN. Noh! Älkää nyt minua hupsuksi luulko.
(Syleilee Ölvistä.)
KAISA. Ja nyt ukkoni, muista lupauksesi.
(Paimentorven toitotus kuuluu etäältä.)
PELTONEN (ottaa Mariaa kädestä kiini ja taluttaa häntä lukkarin tykö).
Ölvinen! Tuossa on vähän sovinto-sakkoja.
(Kuiskasee jotaan Ölvisen korvaan. Ölvinen ottaa Annaa
kädestä ja vie hänen Heikille.)
PELTONEN (syleilee heitä). Teidän puhdas rakkautenne on saanut vedet silmistäni vuotamaan. (Heikille:)
"Kiitä nyt poikani onneasi
Hyvän saaman saamastasi,
Kun kiität, hyvinki kiitä;
Hyvän sait, hyvän tapasit,
Hyvän luojasi lupasi,
Hyvän antoi armollinen."
(Utriainen tulee kiiruusti, vaan pysähtyy yht'äkkiä kavahtaen, kun huomaa edelliset)
PELTONEN. Utriainen! Uskollinen palvelijani, astu esiin,
(Utriainen seisoo, tuijottaen eteensä.)
PELTONEN. Minä tyydyn toimiemme seurauksiin, niinkuin näet.
UTRIAINEN (kolkosti). Älkää pilkatko. Vaan minäki tyydyn, jos pidätte sananne.
PELTONEN. Ensi pyhänä kuulutetaan nämä kaksi parikuntaa. Jolla on moitetta, ilmoittakoon aikoinaan.
UTRIAINEN (kolkosti). Minä pyydän eron palveluksestani.
PELTONEN. Sen saat!
(Utriainen menee. Vielä kerran kääntyy ja silmäilee seuraa näkymöllä; sitten, painaen nyrkkinsä otsaa vasten, poikkee.)
HEIKKI. Ukonpilvet ovat painuneet ja laskeva päivä kerkiää vielä silmäillä onneamme. (Pari torven toitotusta likellä.) Ihana on ilta. Luonto ympärillämme sointuu ajatuksiemme kanssa. Aaltojen mäiske ja metsien humina ovat vai'enneet. Kirkkaina välkkyvät tuolta kaukaisten metsien välistä vedet ja yhdistävät, kuvastellen pintaansa, taivaan ja maan.
(Aini juoksee esiin, paimentorvi yhdessä kädessä, kaksi kukkaseppelettä toisessa ja kokottaa seppeleet Ölviselle, joka panee yhden niistä Marin, toisen Annan päähän.)
PELTONEN. Niittyväkemme pitänee saada osaa ilostamme. He ovat taistelleet kuin miehet. Eläköön vapaa urhoollisuus!
(Kaikki ääneen). Eläköön!
(Menevät parittain, käsikkää, ensin Peltonen ja Kaisa, sitten Ölvinen ja Mari, viimein Heikki ja Anna ja heidän jälessä Aini.)