VÄHÄN KALEVALASTA JA KANTELETTARESTA.
"Von Pol zu Pol Gefänge zu erneun —
Ein Sphärentanz harmonisch im Getümmel —
Lasst alle Völker unter gleichem Himmel
Sich gleicher Gabe wolgemuth erfreun!"
Göthe.
Runouden kolmet päälajit ovat: kertoma-, laulu- ja näytelmä-runous.
Kertoma- eli sankari-runoutta, joka tavallisesti kuvaelee kansojen taistelua vapaudensa edestä, löytyy parhaasta päästä niillä kansoilla, jotka havainnoistaan luonnossa ovat tulleet ensimäisiin mietinnöihin siitä somuudesta, hyvyydestä ja viisaudesta, joka vallitsee mailmassa. Nämä kansat ovat jumaloittaneet luontoa joko kokonaan, taikka nähneet siinä kaksi eli monta vastaista (hyvää ja pahaa) voimaa.
Etevimmät tuotteet kertoma-runouden alalla ovat Indialaiset, Kreikkalaiset, Saksalaiset, Gaelilaiset, Suomalaiset ja Virolaiset ilmituoneet. Heidän sankari-runonsa ovat itse kansan sepittämiä. Muissaki kansoissa ovat yksityiset (Firdusi, Virgilius, Dante, Ariosto, Camoëns, Tasso, Milton) tällä alalla matkaansaaneet jaloja teoksia, vaikka ne eivät vertoja vedä edellisille. Moniaiden väittelyksiä, että myös Kreikkalaisten sankari-runo olisi yksityisen tekemä, näyttää nykyinen aika tukevilla syillä kumoavan.
Kyllin aihetta tähän on kertoma-runomme Kalevala antanut. Nykyisyys kyllä tietää, miten tämä runollinen teos on ilmi tullut, vaan tulevaisuus voisi ehkä tästäki teoksesta lausua niinkuin parista muusta sankari-runoelmasta on lausuttu, että niiden kokoiliat olisivat ne muka omasta päästään sepittäneet. Ja miksikä? Senköön tähden, että runollinen aisti ei voisi löytyä rahvaassaki, yhtähyvin kuin sivistyneissä? Ja eiköhän kansan tekemän kertoma-runon sisällys kyllin selvästi ilmaise, mistä se on kotosin?
Äsken sanottiin sankari-runon kuvaelevan kansojen taistelua vapaudensa edestä. Kalevalassa esitellään riidat Kalevalaisten ja Pohjolaisten välillä. Vaan sen ohessa kerrotaan siinä myös sopuisesta kanssakäymisessä näiden kahden kansakuntien välillä; kuinka Pohjolassa oli kaunis neiti "maan kuulu, veen valio," jota Kalevalan uroot kosivat. Neidon äiti "Louhi Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas" lupasi tyttärensä sille, joka Pohjolahan takoisi kummallisen "Sammon":
"Joutsenen kynän nenästä,
Maholehmän maitosesta,
Yhen ohrasen jyvästä,
Yhen uuhen villasesta."
Ilmarinen takoi nyt sammon ja Louhi saattoi sen Pohjolan kivimäkehen "yheksän lukon taaksi." Sammossa oli jauhomylly, suolamylly ja rahamylly; itsekukin näistä jauhoi "purnun puhtehessa." Mutta Ilmarinen ei saanutkaan neitoa tällä kertaa, vasta sittemmin, kun oli suorittanut vaikeat ansiotyönsä, kihlasi Louhi hänelle tyttärensä. Häitä pidetään nyt Pohjolassa ja Ilmarinen vie nuoren vaimonsa kotia.
Nyt näytti sopu Kalevalan ja Pohjolan välillä olevan vahvistettu. Vanhemmat, vakavat miehet, Wäinämöinen ja Ilmarinen, eivät vielä tähän saakka olleetkaan riitauneet Pohjolaisten kanssa, vaikka Louhelta paljon hänen sanansa syömistä olivat saaneet kärsiä. Mutta tuittupäinen Lemminkäinen oli, jo ennen häitä, käydessään Pohjolassa, laulanut joka miehen Pohjolan tuvasta ulos, paitsi yhden paimenen, jonka hän ylönkatseesta jätti laulamatta. Tämä paimen ampui hänen sitten Tuonelan joella kuoliaksi; äitinsä lukuin ja voidetten kautta virkeni hän kuitenkin. Ilmarisen häihin kutsuttiin kaikki Kalevan kansa, paitsi Lemminkäistä. Tämä läksi Pohjolahan, käytteli itseään ylimielisesti, niin että Pohjolan isäntä viimein ärjäsi:
"Ei tässä piot parane
Kun ei vierahat vähenne;
Talo työlle, vieras tielle,
Hyvistäki juomingista!
Lähe tästä, Hiien heitto
Luota kaiken ihmiskansan,
Kotihisi konna koita,
Paha maahasi pakene!"
Johon Lemminkäinen vastasi:
"Et miestä manaten sa'a,
Ei miestä pahempatana
Sialtansa siirtymähän,
Paikalta pakenemahan."
Silloin Pohjolan isäntä "miekan seinältä sivalti;" Lemminkäinenki tempasi tuliteräisen ja tuvassa nousi tappelu; vaan kun Pohjolan isäntä, tavoitellessaan Lemminkäisen päälakia, iskasi orteen, että se kaheksi lensi, sanoi vastustajansa:
"Tukela tora tuvassa,
Seikat akkojen seassa,
Tuvan uuen turmelemme,
Lattiat verin panemme:
Käykämme ulos pihalle,
Ulos pellolle torahan,"
Täällä nyt taisteltihin, kunnes Lemminkäinen vastustajansa "kallon kaulalta sivalti;"
"Päähyt pyörähti pihalle,
Miehen kallo kartanolle,
Kuni nuolen noutaessa
Puulta koppelo putosi"
Pääkallon pisti Lemminkäinen seipähän nenähän. Mutta nyt tuli tulinen kiiru, sillä Pohjan akka lauloi kokoon sotilaansa; Lemminkäinen pötki pakoon kotiinsa ja sieltä, äitinsä neuvosta, kaukaiseen saareen. Tällä aikaa polttivat Pohjolaiset tupansa ja tekivät koko kotitienonsa autioksi. Lemminkäinen lähtee nyt sotatoverinsa Tieran kanssa Pohjolaan sotimaan; vaan laivansa jäätyi mereen ja hänen täytyi palata kotiansa. Nyt seuraa 6 runoa, jotka kertovat väkitapauksia (samoin kuin 1 ja 2 runo mailman luomisesta, 11 ja 29 Lemminkäisen olosta saarella), muun muassa kuinka Kullervo Ilmarisen kartanolle ajaa susia ja karhuja, jotka repivät ja surmaavat emäntänsä, tuon alussa mainitun Pohjan neidon. Nyt lähtee Ilmarinen Pohjolaan entisen emäntänsä nuorempaa sisarta kosimaan, vaan tämä lausuu:
"En lähe minä sinulle,
En huoli huitukoille;
Tapoit naisen ennen nai'un,
Vielä tappaisit minunki;
Onpa tässä neitosessa
Paremmanki miehen verta,
Paikoille paremmilleki,
Ei sepon susi-sioille,
Miehen tuhmaisen tulille."
Tästä suuttui Ilmarinen, koppoi tytön rekeensä ja läksi ajamaan.
Matkalla neito häntä taas herjasi, kunnes seppo lausui hänen lokiksi.
Sepon kotiinsa tultuaan, kyssi häneltä Wäinämöinen "miten Pohjola
elävi," johon Ilmarinen vastaa:
"Mi on Pohjolan eleä,
Kun on sampo Pohjolassa!
Siin' on kyntö, siinä kylvö,
Siinä kasvo kaikenlainen,
Siinäpä ikuinen onni."
He päättävät nyt lähteä Pohjolaan saamaan edes osan sammosta; ja lähtevät. Lemminkäinen yhtyy tiellä heidän seuraan. Kun Pohjolan emäntä ei anna osaakaan sammosta, laulaa Wäinämöinen koko Pohjolan väen nukuksiin; Kalevalan miehet vievät sammon veneesensä ja lähtevät kotimatkalle. Kolmantena päivänä herää Louhi, lähtee sammon viejiä jälestä ajamaan ja saavuttaa heidät. Nyt nousee tappelu, sampo suljahtaa mereen, Louhi saa siitä ainoastaan tyhjän kannen, Wäinämöinen kerää tarkkaan sammon murut rannalta.
Tämän jälkeen varallisuus katosi Pohjolasta ja karttui Kalevalassa.
Louhi lausui tappelun jälestä:
"Jo minulta valta vaipui,
Jo aleni arvioni,
Eloni meni merehen,
Sampo särkyi lainehihin."
Ja runo laulaa tästä tapauksesta
"Siit' on polo Pohjolassa,
Elo leievätön Lapissa."
Ulkomailla, missä Kalevalata tunnetaan, on se voittanut yleisön suosion. Saksalainen Rosenfranz lausuu kirjassaan "Runous ja sen Historia," puhuttuaan Kalevalan sisällyksestä: "Tämmöinen on likimmittäin pääsisällys. Mutta suorittaminen! Se on niin oivallinen, että sen kansan hengetärtä, jolla on niin moninainen mielenkuvitus, täytyy pitää korkeimmassa kunniassa."
Mutta täten ei aina Kalevalaa arvostella — syntymämaallaan. Useat rahvaasta tuumaavat: "Mitäpä sitä lukee, perättömiä kuin siinä puhutaan!" Semmoiset tuomitsiat tottukoot myös siihen ajatukseen, että heidän omat, eli jos ovat varsin vaatimattomia, niiden, joita nyt viisaimpina ja todenperäisimpinä pitävät, mielipiteet vuosisatojen jälestä, voivat siintää jokseenki erilaisessa, silloin ehkä hyvin epäselvässä, valossa tahi — olla siintämättä. Tämä lause tahtoo sanoa, että mailma edistyy. Emme me enään paavia palvele, vaan jos olemme ymmärtäväiset, niin emme naura niille ajoille, jolloin häntä palveltiin, mutta tutkimme niitä siinä uskossa, että se, joka ei tiedä mitään menneistä ajoista, hän ei ymmärrä nykyisyyttäkään. — Kalevala ei siis "saarnaa loruja," mutta se lausuu oman aikansa uskomat ja ihanimmat aatteet.
Ainoastaan se, joka lukee Kalevalaa sen syntymä-aikansa valossa, voi sitä oikeen 1) ymmärtää, ja 2) arvostella (tämä järjestys lienee näiden kahden verbikäsitteiden oikea). Hän lukee kummastellen tuon kaikkia eläväksi tekevän ja virkeän mielenkuvituksen kuvaelmia niistä ajoista, jolloin
Kaikki luonnossa eleli
Sointuisuudessa somassa,
Aamuruskon rusoittaissa
Runollisen, astuivatten
Nuoren luonnon näkymölle
Esiisäin ilmestykset;
ja hän yhtyy ihastuksell' ajatuksissaan Tapiolan (koska hän on manterella asuva) lukuisaan juhlasaattoon, joka kulkee "vuoren kukkulalle" [Kalev. (toinen painos) 41-61], jossa vanha Wäinämöinen
"Soitti päivän, soitti toisen"
niin suloisesti, että
"Ei ollut miestä, eikä naista
Kellen ei itkuksi käynyt,
Kenen syänt' ei sulannut."
Kalevalasta puhuen, mainittakoon sivumennen, että Virolaisilla, Suomalaisten likeisillä sukulaisilla, on "Kalevi-poeg" (Kalevan poika) niminen kertomaruno. Wäinämöistä, Ilmarista ja Lemminkäistä kutsutaan myös Kalevalassa Kalevan pojiksi ja tämä kohta, muun muassa, osoittaa näiden kahden kertomarunon yhteistä alkuperää niiltä ajoilta, jolloin Suomenlahden laineet eivät vielä eroittaneet näitä kansakuntia.
Toinen alussa mainituista runouden päälajeista on laulurunous eli lyriikki; viimmemainittu nimitys on johdettu kreikan sanasta lyra, kielisoitin, jolla he säestivät laulujansa, niinkuin muinaiset Suomalaiset kanteleella. Kertomaruno kertoo tapauksen, joka jo on tapahtunut; lauluruno ilmaisee runoilian omituisen tunteen siiloin, jolloin hän runoilee. Kertomaruno kertoo: ne tekivät ja puhuivat niin ja niin; laulurunoilia laulaa: minun tunteet tässä aineessa, josta nyt runoilen, ovat seuraavat, Tästä eroituksesta seuraa, että, samoiten kun kansakuntien sepittämät kertomarunot ovat onnistuneemmat kuin yksityisten, laulurunon luonto parhaasta päästä vaatii yksityistä sepittäjää, silla tunteitaan ilmottaessa soveltuvat ihmismielet vähemmin, kuin tapauksia kertoessa, varsinkin siltä aikakaudelta, jolloin sankarirunot kansoissa syntyvät. Tämä on pääsääntö, joka ei kuitenkaan estä kansojen sepittämän laulurunouden alalla paljon ihania tuotteita löytymästä; erittäinkin suomalaisen laulurunouden alalla muuttuu tämä poikkeus, erinäisten syitten johdosta, jotka jokainen ajattelemalla kohta hoksannee, milt'ei pääsäännöksi.
Lönnrot, alkulauseessaan Kantelettareesen, jakaa suomalaisen laulurunouden kansan ja oppineiden tekemään ja viittaa myös niiden vastamainittuun keskinäiseen suhteesen, laveammin selittäen ylläkäytetyn sanan "milt'ei": "Tosin löytyy niidenki (oppineiden tekemien runojen) seassa toisinaan luonnon siittämiä, kauniita, joiden ei ollenkaan tarvitse kansanrunoin rinnalla hävetä. Myös voittavat he muotonsa moninaisuudella kansanrunot, niinkuin istutettu puutarha voittaa puittensa moninaisuudella luontaisen metsän, vaikka metsä muuten on suurempi."
Viimmemainittu kohta on myös puoleksi vastaus kysymykseen: Miksikä Kantelettaren lauluja kansassa niin vähän tunnetaan. Toinen tärkeämpi puoli vastauksesta on, että ne eivät vastaa meidän ajan katsantotapaan. Vaan se kohta, ett'ei Kanteletar, niinkuin ei Kalevalakaan, ole uudenhokkinen, ei suinkaan ole sitä unohdukseen saattava; siksi ovat siinä vaarinotetut ne ehdot, joiden toteutttaminen voi ihmishengen tuotteille antaa pysyväisyyttä.
Nykyisyys suosii runoelman ulkomuodon suhteen vaihtelevaa ja loppusoinnullista runomittaa. Varsinkin, jos semmoisella runolla sitä paitsi on nuotti, kaikkuu se (aikansa) kaikkien huulilla, joskipa sisältönsä olisi enemmän tai vähemmän runollisuutta vailla.
Nämä mietteet johtavat mielemme noihin Kantelettaren alkulauseessa löytyvihin, neljäänkolmatta lauluihin, joista vertauksen vuoksi nyt vähän mainittakoon. Nekin ovat rahvaan usein yksityisten, tekemiä, osittain ruotsista käännetyt, osittain ruotsin mukaan tehtyjä (Lönnrot). Yllämainittu lause, jonka vähänkään runolliset laulannon tuntijat useissa lauluissa ylipäänsä, s.t.s. ulkomaisissaki, lienevät huomanneet toteuntuvan, ilmaisee syyn, miksi mainitut runoelmat ovat niin suositut; silla harva, tuskin yksikään heistä olisi, sävelien siivillä lentämättä, niin yleisesti ruotsia puhuville tunnettu. Tämä arvostelu on ainoastaan tieteellinen; heidän käytännöllinen merkityksensä on viimme aikoihin saakka ollut ehkä painavampi, kun muiden tuotteiden suomalaisen runollisuuden alalla.
"Tuoll' on mun kultani;" "Kukkuu, kukkuu;" "Minä seisoin korkialla vuorella;" tuo kaunis, surullinen "Mistäs tulet;" "Läksin minä kesä-yönä käymään" ovat näitä vastamainituita runoelmia. Värsyt tämmöiset kuin:
"Ja se ilta oli lammin, ihana
Ja linnut ne lauloivat,
Keto allansa kaunis ja vihanta,
Kukat keolla kasvoivat;"
tahi:
"Kukat ovat kaunihit, kaunis kevät aamu,
Kauniimmat kultani silmät ja haamu;"
tai:
"Toivoon riemu ja autuuen aika
Suruani harvoin lievittää;
Rintani on kuin järven jää, —
Kukapa sen viimenki lämmittää?"
ovat kyllä itsessäänkin kauniita; mutta niin yksinkertaisesti ja niin vienolla aistilla ne eivät suinkaan kuvaile sydämmen tunteita kuin esim. seuraavat rivit Kantelettaresta:
"Täst' on kulta kulkenunna,
Täst' on mennyt mielitietty,
* * *
Täss' on astunut aholla,
Tuoss' on istunut kivellä.
Kivi on paljo kirkkahampi,
Paasi toistansa parempi.
* * *
Tuon on kultani kulusta,
Armahani astunnasta".
tai:
"Tule tänne pieni lintu,
Lennä tänne, lintu rukka.
Haastele halusi mulle,
Ikäväsi ilmottele;
Mie sanon sinulle jällen,
Haastan mielihaikiani.
Sitten vaihamma vajoja,
Kahenkesken kaihojamme.
Lennä, lennä lintu rukka,
Lennä, pieni pääsky rukka,
Lennä minun kaulalleni,
Käy käsivarrelleni;
Siinä säilyt sa paremmin,
Olet onnella hyvällä,
Olet kuin kullan kukkarossa,
Asut kuin armahan povessa."
rahi:
"Kuti, kuti, kultaseni,
Tule tänne kukkaseni!
Tääll' on kaunis karjan käyä,
Armas paimenten asua;
Pohjaspuolella mäkönen,
Päivänpuolella puronen,
Lehtomaita luotehesen,
Itähän isot ahoset.
Kuti, suti, kultaseni,
Tule tänne turkkaseni,
Tääll' on nuori neitosesi,
Kaunis kasvin kumppalisi;
Sopisipa suuta antaa,
Kun olisi kahen valta."
"Ylimalkaisesti" lausuu Lönnrot "on yksinäisyys ja surullisuus näissä (Kantelettaren lauluissa) läpikäypänä aineena. Ne ovat verrattavia pilviseen syyspäivään, jona aurinko harvoin pilvien lomasta paistaa pilkuttaa." Tämmöisellä mielialalla laulaa yksinäisyydessään korvessa kulkeva, useimpia muita onnettomampi:
"Kotihinsa muut menevät,
Majoillensa matkoavat,
Kurjall' ei ole kotia,
Katalalla kartanoa;
Korpi kurjalla kotina,
Salo sauna vaivaisella.
Moni on päivä päätön päivä,
Usiampi einehetön;
Ilta ainaki tulevi,
Yö etehen ennättävi,
Moni tuikkavi tulonen,
Vilkuttavi valkiainen,
Ei ole turvoa tulesta,
Valkiaisesta varoa!"
Kantelettaren laulut jakaantuvat kahteen pääosaan: 1) Varsinaisiin laulurunoihin (Ensimäinen ja Toinen kirja) ja 2) Virsirunoihin (Kolmas kirja). Viimmemainitut ovat verrattavia Läntis-Europan kansojen ballad'eihin ja romans'eihin. Ylipäänsä sisältää Kanteletar (Toinen painos) 652 runoa.
Saksalainen H. R. von Schröter on kääntänyt ja painattanut muutamia Kantelettaren lauluista ja suuren runoilian Göthen runoelemissa vuodelta 1828 löytyy muuan näistä käännettynä.
* * * * *
Jos vertaamme sitä runollista katsantotapaa, joka Kalevalassa ja Kantelettaressa ilmaantuu, nykyajan runollisissa tuotteissa vallitsevaan, niin huomaamme, että kertomarunomme aikuiset ihmiset "mielessään vetivät koko luonnon seuraansa," niinkuin Kantelettaren alkulauseessa mainitaan, "kaikille turhimmelleki aineille hengen ja elämän mielen ja kielen kuvaellen. Niin usein pitävät puhetta ja kanssakäymistä lintuin, kalain ja muiden eläväin, puiden ja kukkien, kivien ja kantojen, järvien, jokien, lampien ja muiden senlaisten olentojen kanssa." Juuri tämä lapsen mielenlaadun mukainen havainnon ja ymmärryksen yhtäpitäväisyys antaa kansan tekemille runoille tuon viehättävän luontaisuuden, jota yksityisten runolliset teokset enemmän tai vähemmän puuttuvat, joskin muissa suhteissa ovat etevämpiäki. Ainoastaan, mitä elävästi uskomme ja tunnemme, sitä voimme elähyttävästi esitellä.
Niinkuin yksityiset, ovat kerran kansatki hengellisessä katsannossa lapsena olleet. Koko heidän hengellinen elämä on silloin ollut ulkopuolinen; he ovat niinkuin lapsetki, eläväksi kuvanneet koko luonnon ympärillänsä. Vaan vihdoin on heissä, niinkuin lapsessaki, itsensä tunteminen heräillyt ja sen mukaan kun hengellisyyttä heissä on karttunut, on se kadonnut luonnosta. Tuo Jumalaistarullinen mailma on vähitellen haihtunut heidän mielenkuvituksestansa; sen ilmiöistä voimme toki kuitenkin verraten lausua Schillerin sanoilla:
"Aus der Zeitfluth weggerissen, schweben
Sie gerettet aus des Pindus Höhn."
Runollisuuden viehättävä kieli on säilyttänyt kertomukset niistä kansan huulilla, kunnes Elias Lönnrot ne sieltä on kerennyt muuttaa Muiston pysyväiseen pyhyyteen.