IV.
Rovasti jatkaa tointaan.
Kohta sen jälkeen, kun Hovilaiset olivat käyneet ryöstöretkellään Nevalaisen luona, leveni siitä huhu kulovalkean nopeudella ympäri seurakuntaa. Itsekuki aavisti, että Nevalainen ei tuota väkivaltaa anteeksi antaisi ja varmaanki tuntuvalla tavalla koettaisi kostaa Hovilaisille.
Ehtoopuolella samana päivänä, jona ryöstö oli tapahtunut, tuli Sormuinen, tuttavamme toisesta luvusta, käymään Nevalaisen luona. Sormuinen ja Nevalainen eivät viimme aikoihin olleet aivan sovussa eläneet. Edellisen väkinäinen luonne ja himo yksin määrätä kaikki, oli jälkimäiselle varsin vastenmielistä. Olipa heidän välillänsä puoli vuotta taappäin ilmi tora syntynyt, jossa useat kyläläiset olivat olleet läsnä ja pitäneet kuka Nevalaisen, kuka Sormuisen puolta. Mutta vastoinkäyminen yhdistää enemmänki eroavaisia luonteita kun yllämainitut ja niin kävi nytki. Yhteinen vihollinen on välistä parempi yhdistäjä kun pintapuolinen sovinto. Näin arveli itsekseen Sormuinen, suunnatessaan askeleensa Nevalaisen taloon; eikäpä hänen arvelunsa häntä pettänyt.
Päivä oli kulunut hitaasti Sipolla. Hän oli miettinyt montaki keinoa, miten kostaa Hovilaisille ja vihdoin tullut siihen päätökseen, että yleinen rynnäkkö Hovilaan olis sopivin. Väkivalta olis väkivaltaa vastaan asetettava. Tämmöisen rynnäkön voi erittäinki nyt toivoa onnistuvan, kun majuri itse, joka oli tunnetta kelpo päälliköksi, oli Kajaanissa. Kun Hovila oli valloitettu, jakaisi talonpoikaisjoukko keskenään ne tavarat, jotka sinne olivat ko'otut ja täten kuki saisi osaksi omansa takasin. Veronkiskureille tuomittaisiin joku sopiva rangaistus ja toivo olis, etteivät he senjälkeen enään Nurmeslaisia häiritsisi.
Näin mietiskeli Nevalainen. Kun Sormuinen oli häntä tervehtinyt ja onnitellut siitä mitä tapahtunut oli, "koska se teko oli Sipon silmät avaissut ja täten tuottanut oivan jäsenen siihen liittoon, joka kostoa hankki Hovilaisille", ruettiin nyt yhdessä tuumin miettimään keinoja koston saavuttamiseen.
Kun Sormuinen oli hetken kuunnellut Sipon ehdoituksia, lausui hän:
"Veikkoseni, sinä olet mielestäni liian hätäinen. Kostaa tahdomme.
Mutta meidän tulee niin varustaa itsemme, ettemme voi tappiolle tulla".
"Aivan niin", virkkoi Nevalainen, "ehkä olen ma liian kiihoitettu. Senpävuoksi on hyvä että teräväjärkinen ja tyyni mies on neuvottelemassa kanssani. En tahdo voida järkeäni hallita; se huutaa myötäänsä: kosta!"
"Se on oikeuden ääni", sanoi Yrjö ja hänen silmänsä välähtivät. "Niin minäkin aina ajattelen. Mutta minussa ei leimua kulovalkea, vaan sydämmessäni palaa kirkas tuli, joka yön pimeydessä johtaa ajatukseni, niinkuin majakan tuli, niiden yritysten perille, joka on kosto. 'Valvo, valvo!' huutaa minussa ääni; 'kun vihamiehesi nukkuvat, valvo; kun he ovat matkalla, seuraa heitä hiljaa, varovasti, ryntää heidän niskaan ja riistä heiltä omaisuus ja henki. Tee heidät aina levottomiksi, että he unestaanki kavahtavat, kuunnellen eikö Sormuinen ole läheisyydessä'. Semmoinen on kostonhimoni: ei leimuava, vaan tyven ja sitkeä".
"Sinä tosin osaat vainota!" lausui Sipo. "Oi! tulkoon se henki minuunki! Minä olen heidät suvainnut, vaan taivas on varmaan sen vuoksi mun rangaissut".
Ovi avattiin ja Sykkö astui nyt sisään. Tämä mies, joka, niinkuin edellä mainittu on, oli saanut äsken kärsiä Hovilaisten väkivaltaa, oli Venäjän Karjalasta kotoisin. Hän oli jonku aikaa sitten muuttanut Suomen puolelle, täällä harjoitellut pienoista kauppaa ja koonnut itselleen pienoisen omaisuuden. Hän oli erittäinki oppinut kunnioittamaan Nevalaista tämän vilpittömän ja tasaisen kohtelun takia.
"Ne hävyttömät, ne hävyttömät!" jupisi Sykkö sisään tullessaan ja vetäsi vasemman käden sormilla läpi ruskean partansa. "Ah! mie en olisi uskonunna, että näin voidaan käyttää itseään Suomessa! Kyll' meilläki toisess' Karjalass' virkamiehet ottavat saatavans', vaan he ymmärtävät sen ottaa niin, ettei maksaja siitä pahastu. En, mar' minä rupee täällä olemaan, kun tämmöistä joka päivä rupee näkemään; minä lähden kotipuoleeni. Sen tulin nyt sanomaan, että Sykkö lähtöö rajan taa. Jätä sieki tää kurja maa ja tule mukaan. Suuressa arvossa olet luonamme".
Niin puhui Sykkö Sipo Nevalaiselle. Tämä käski vieraan istua penkille ja levähtää; nyt mietittiin juuri, miten Hovilaisille voitaisiin kostaa heidän ilkitöistään.
"Sykkö", sanoi Nevalainen, "sinä olet saanut kärsiä viattomasti väkivaltaa niiltä, jotka muka kuninkaan käskynhaltioita ovat näillä seuduilla. Kun sinua on aivan syyttömästi kiristelty, olisit nyt valmis lähtemään pois maastamme, vähintäkään koettamatta saada kostaa pahantekijöille. Se ei käy laatuun. Me olemme miehiä; sen tahdomme kohta näyttää. Jos kotiasi palaisit, asiain tällä kannalla ollen, luulisivat kaikki, että huono on tämä maa, jossa ei väkivaltaakaan edes koeteta vastustaa. Ei! Ensin kosto ilkitekijöille ja sitten vasta muuta tulee ajatella. Karjalan suuri suku on tottunut oikeuteen, ja häpeäpä olis, jos Ruotsin puoleen kuuluva osa siitä saisi enemmän väkivaltaa kärsiä kuin toinen".
"Mutta nyt ei hallitus jouda oikeutta meille jakamaan", sanoi Sykkö.
"Sillä on täysi teko sodasta".
"Jos ei hallitus jouda, niin tahdomme itse sen tehdä", sanoi
Nevalainen.
"Jos voimme", mutisi itsekseen Sykkö, jonka rohkeus ja luottamus oikeuteen ylipäänsä ei ollut aivan suuri.
Ulkoa kuului jalkojen kopina ja sisään astuivat Turuinen, Karjalainen sekä Samuli Ikonen.
"Jopa viimmein Sipoki sai nähdä, mitä Hovilaisilta saa odottaa", huudahti Karjalainen, pitkänlainen, hyvin liikkuva ja puhelias mies. "Nyt alkavat koko pitäjään talolliset olla koetetuita".
"Ja nyt on meidän vuoromme rueta koettelemaan", sanoi Yrjö Sormuinen. "Miehet! vapautemme on tallattu ja sitä emme ai'o suaita. Ylös puollustamaan oikeuksiamme".
"Polttakaamme noiden paholaisten pesän poroksi", huusi Ikonen.
Paksu ja tyynimielinen Turuinen, johon myös yleinen into alkoi vaikuttaa, lausui vakavasti: "Minä suon noille veronkiskureille niin paljon pahaa kun ajatella voin. Mutta mikäs on paras keino päästä pyrintöjensä perille? Mitäs sanotaan liitosta Venäjän kanssa?"
"Minä uskon", sanoi Nevalainen, "että me ominki voimin saatamme rankaista Hovilaisia ja sitten onki kunniamme suurempi".
"Minä olen eroavasta ajatuksesta", lausui Yrjö Sormuinen. "Jos tahdomme kostomme täydelliseksi, niin on liitto se keino, joka epäilemättä vie meidät pyrintöjemme perille. Meidän hyökkäyksiä voidaan ehkä torjua, sillä Affleck saa sotilaita avukseen, ainaki jonku satamäärän: vaan jos me olemme liiton tehneet, niin saamme me apua siltä vallalta, joka, ymmärtävän arvelun mukaan, kuitenki vihdoin voitolle pääsee. Ainoastaan hassu voi enään luulla, että Ruotsi jaksaa Venäjää vastaan tässä suhteessa seisoa, jos ei se saa apua muualta ja apua ei näy tulevan".
"Oikein ja hyvästi lausuttu", sanoi Karjalainen.
"Mutta tuosta liitosta voisi tulla meille haittaa semmoista, jot'emme voi aavistaa", lausui Nevalainen. "Ja onkohan se aivan oikein tehty, että tehdä liitto isänmaan vihollisen kanssa?"
Hän oli juuri nämä sanat lausunut, kun rovasti Herkepaeus astui sisään.
"Tässä tulee yksi, joka voi sulle liiton merkityksen selittää", sanoi Yrjö, jonka silmät välähtivät, kun hän näki arvoisan rovastin. Kaikki nousivat paikoiltaan ja kumartivat häntä. Kun hän oli vähän hengähtänyt, lausui hän:
"Minä sain kuulla että Hovilan miehet taaski ovat väkivaltaa käyttäneet ja tällä kertaa on se kohdannut miestä, joka arvonsa vuoksi ei voi mitenkään suvaita, että oikeus näin jalkain alle poljetaan. Affleck on manannut esiin myrskyn, joka nyt alkaa olla korkeimmillaan. Pielisjärven rantamaiden asukkaat ovat vuoroon saaneet kokea mitä hävyttömintä, mitä julminta kohtelua häneltä, jonka pitäisi kiittää kansaa siitä, että se nurkumatta uhraa viimmeisenki roponsa huonosti puollustetun isänmaan eduksi. Kristillinen mieliala voi paljon kärsiä ja sen tulee kärsiä; mutta kärsimykselläki täytyy olla rajansa. Jumalan armo on suuri ja joski hän on Suomen kansaa kurittanut sen synneistä, niin on hän sille myöski suonut oikeuden elää vapaudessa eikä orjana. Yöt, päivät olen isänmaan kurjaa kohtelua ajatellut. Pimeä on nykyisyys ja mikä pahempi, pimeältä näyttää tulevaisuuski. Meitä uhkaa mahtava kansa idässä. Jos rauhaki solmetaan, niin kohta taas raivoo sota rajoillamme, sillä tätä makupalaa ei Venäjä hevillä ai'o jättää. Äärettömästi saa kansa kurjuutta nähdä tämän vuoksi; asemamme tekee maamme alituiseksi riidan omenaksi, Ainoa ja turvallisin keino on, niin minä uskon, rueta liittoon Venäjän kanssa. Joku arvelee: se ei lie oikein tehty. Venäjähän on vihollisemme. Siihen minä vastaan: Oliko Ruotsi ystävämme, kun sen miehet, miekka yhdessä, risti toisessa kädessä, nousivat rannoillemme? Eikö vielä vuosisata ja toista kulunut sen jälkeen, kun Varsinais-Suomi oli kristitty, ja Hämäläiset pitivät Ruotsalaisia verivihollisinaan? Ja Karjalaiset vielä pitemmän aikaa vastustivat heidän maahansa lännestä tunkevaa vihollista, vieläpä tekivät liiton Novgorodilaisten kanssa, torjuakseen Ruotsalaisia maastaan. Minä olen ihmiskunnan vaiheita tutkiskellut ja nähnyt, että ystävyydestä ei kansojen välillä ole puhumista. Se, joka on voimallinen, valloittaa voimattomat tai ainaki pysyy vapaana. Mutta, jos kansamme edelleen pysyy verrattain niin harvalukuisena kun nyt, täytyy sen liittyä toiseen, voimallisempaan. Tässä tulee nyt kysymykseen, josko Ruotsi jaksaa meitä puoltaa Venäjää vastaan. Minä en sitä usko. — Vaan tuolla liitolla on vielä toinenki puoli ja se varmaanki teitä enemmän elähyttää, kun vasta mainitut mietteet. Me emme voi toivoa lievitystä kohtalossamme, joski sota loppuisi, niinkauan kun Affleck saa elämöidä näillä seuduin. Hän saa, milloin tahansa, sotaväkeä puollustamaan kruunun tavaraa muka ja me emme voi hänen ilkitöitään estää. Mutta jos Venäjältä käväsee täällä kolme-, neljä-, viisisataa miestä, niin täytyy Affleckin pötkiä täältä. Maksamme mielellämme tästä avusta kohtuullisesti; sitten menevät Venäjän miehet takaisin maahansa ja me elämme edelleen sen hallituksen alla, joka meitä suojella jaksaa".
Talonpojat olivat tarkkaan kuunnelleet rovastin puhetta. Ei hasaustakaan kuulunut pirtissä, kun nuo painavat lauseet tulvailivat rovastin huulilta. Kun hän oli lopettanut, nousi Yrjö Sormuinen ja lausui:
"Läsnäolevien puolesta minä kiitän kunnianarvoisaa herra rovastia noista pontevista sanoista, jotka ovat meidän kunki mieleen juurtuneet ja siinä herättäneet uutta toivoa ja elinvoimaa. Me iloitsemme siitä, että meidänki oikeuksia näinä sorron aikoina valvoo semmoinen mies, jota kunkin täytyy kunnioittaa hänen tietojensa ja älyn takia".
"Latinalainen sanoo: Ad communem utilitatem confer, qvantum potes", virkkoi Herkepaeus. "Se on suomeksi: Tee mitä voit yleisen hyödyn eduksi".
"Tämä liitto on siitäki syystä meille etuisa, että kun Venäläiset tulevat näille maille, niin emme, heidän ystävänä ollen, tartse peljätä mitään kostoa", sanoi Karjalainen.
"Ja vieläpä voimme toivoa itsellemme liitosta joitaki etuja", sanoi
Ikonen.
"Ja minä puolestani", sanoi Sykkö, "pitäisin sen ilahuttavimpana liiton hedelmänä, jos synnyinmaani ja nykyinen olopaikkani yhdistettäisiin".
"Pää-asia on nyt kuitenki Affleckin poistaminen seuduiltamme", sanoi
Sormuinen.
Nevalainen, jonka suusta kukin odotti kuulla jotakin, istui ääneti, tirkistellen lattialle.
"Mitäs lasut Nevalainen ehdoituksesta?" kysyi rovasti, vähän mietittyään siitä, että yksi vielä ei ollut hänen puhettaan kiittänyt, tiesi jos hyväksynytkään.
Nevalainen nousi penkiltä, loi tarkastelevan silmäyksen läsnäoleviin ja puhui sitten näin:
"Arvoisa herra rovasti ja kunnioitetut muut läsnäolevaiset! Minä olen kuunnellut teidän puhettanne ja sitä kuunnellessani on älyni ja tunteeni joutuneet riitaan. Minä tunnen sydämmeni syvyydessä vastahakoisuuden tuota liittoa vastaan. Minä pidän luvattomana keinona, että osa kansalaisista tekee liiton vihollisen kanssa, toisen osan tätä vastustellessa. Mutta minä ymmärrän myös, että me omin voimin ja voimattoman hallituksemme avulla emme pääse paremmalle kannalle. Ja tämä tila on semmoinen, että siitä täytyy hakea pelastusta. Tuo liitto lienee ainoa keino, jolla voi Affleckin ilkitöitä rangaista. Ainoa toivoni on, että se, sitten kun Affleck on karkoitettu, lakkautetaan. Minä siis yhdyn liittoon, ei pelvosta, ei voiton himosta, mutta ainoastaan oikeuden pyynnöstä. Kun oikeutta ei kotona saa, täytyy sitä etsiä muualta eli ainaki välikappaleita sen saavuttamiseen".
Kaikki hyväksyivät ääneen Nevalaisen puheen.
"Herkkätuntoinen liittolainen on aina luotettava", kuiskasi rovasti
Sormuiselle.
"Pyhänä minä saarnaan kirkossa", sanoi rovasti hetken kuluttua.
"Silloin toivon teidän läsnäolevan, sillä tämä asia tulee kysymykseen".
Kokoontuneet lähtivät nyt kukin kotia.
* * * * *
Pyhänä oli Nurmeksen kirkkoon kokoontunut paljon väkeä kuulemaan Pielisten rovastia. Huhu oli levennyt yli seurakunnan, että rovasti oli tullut tarjoomaan pelastusta nykyisestä surkeudesta ja kuki odotti suurella malttamattomuudella että virret olivat veisatut. Silloin ilmaantui Herkepaeus saarnastuolille. Hän alotti saarnansa hiljaisella äänellä; puhui onnettomista ajoista ja kansan kärsimisistä. Kuinka kauan tätä onnettomuutta kestäisi, oli aivan epätietoista. Luultavasti kestäisi sitä niin kauan, kunnes uusi hallitus tulisi Suomelle. Sillä, vaikkapa rauhaki tulisi, saisi kuitenki Affleck toimia ilkitöitään niin kauan, kun nykyinen hallitus tuolla meren takana Suomen kohtaloita määräisi. — Rovasti kertoi nyt nuo jo ennen kerrotut valtio-ajatuksensa ja päätös oli että nyt oli paras liittyä Venäjään.
Kun saarna oli päättynyt, luki rovasti, jonka rohkeus ei enään rajoja kysynyt, rukouksen Venäläisen valtioperheen edestä! Sitten luki hän valankaavan ja käski kaikkein, sitä kuunnellen, nostaa kaksi sormea taivasta kohden ja vannoa uskollisuuden valan tsar Pietarille.
Niitä, jotka kirkossa olivat, elähytti joko kostonhimo Affleckia vastaan, tai voitonpyynti vieläpä rangaistuksenki pelko, koska niitä, jotka eivät vannoisi, uhattiin Venäläisten kostolla ja näin tämä merkillinen jumalanpalvelus, josta, ynnä muusta kertomukseemme kuuluvasta, Waasan hovioikeuden arkistossa löytyvät kantakirjat kertovat, luovutti isoimman osan asujaimista näillä, seuduin laillisen hallituksensa alta.