KAHDEKSAS RUNO.
Kerroppas, runo, taas, mitä kaikkia mielevä Pekka
Nyt tuvass' sai nähdä, kun jäi hämissään oven suulle.
Polskaa tiuhoa tansittiin parin kaksinni toista,
Naiset kieppuen keikkehin päin sekä vilhuvin silmin,
Mies-väki niskoin nuortehin taas yhä katsoen alhaa.
Nää nyt tanssia hoit', erittäin toki Matti, ku Heddaa
Pyöritti suottaellen, samoin Annia kunniallista,
Kun suki pelmannit jouh'kielis-viulua kahta
Penkillä tuolla ja harppujen ään' tähän vieläki sointui.
Yksinnä pöydemmäks oli istuinut Sakar' äijä
Uljaana, kuin kuningas, kä'et ristikkäin yli rinnan,
Tanssia tarkastain, kun vaan ei estännä tuoppi.
Vastassa arvokkaan paikkaa tätä taas tulen eessä
Lämmittäimässä seisoi nyt Aaro ja vanha Rebekka.
Reilaan Aaropa juur' pani harppua, mutta Rebekka
Nuokkuen kirjavataan kissaa silittel' sylissänsä,
Ryssä kun taas älykäs punapöyheäpartainen Ontro
Huus' hälinässä ja pois nuo tanssijat eestähän väisti;
Kaks levollen, näet, kumppaniaan oli alle jo penkin
Kantanna hän, nyt kolmattakin sylissään piti vaivoin.
Tää, vaikk' ei ky'ennyt jaloin notkuvin liikkua enään,
Vastahan vaan tenien iloisaa halus' hyppyä koettaa.
Viimein, vaikk' yhä tuustaeltiin, toki laahasi Ontro
Tuskalla tunkien ees hänen penkille pois tilavalle. —
Mointa nyt ihmeekseen nähdä sai mielevä Pekka,
Kunnian-saavana kun sioittuipa jo äärehen pöydän.
Aaro kun lämmittäinnä nyt ol' sekä korjanna harpun,
Istumahan meni penkillen peli-mannien viereen;
Mut heti tultua sen puhuttel' sitä rehtevä Antti
Harmilla viulua kihnaten, kun ei tanssihin päässyt:
"Jos, kuten harppuakin, samoin viulua soittaisit, ehkä
Nuorempi sais vähäsen toki tanssissa'i iloitella.
Mut kuin seinällä tuo väre-kantele, o'ot sä ja tuskin
Tahtia voit johtaa, minä jos sit' en viululla ohjaa".
Nyt hymyilyn suutaan veti miettien kerjääjä Aaro,
Korvan-taustahan raapi ja puol'-hämin vastasi sitte?
"Tokkohan vanhoillan' minä, kenties, viel' yh'en polskan
Muistanen, vaikk' ei o'o roka käessäni kaukahan ollut".
Virkkoi, ja kun viulun nyt sai, typeräks muka teikse.
Koetteeks soitti hän vaan hiljaa; mut kohta jo täyden
Sai säveleen, tah'it taajahan vier', roka lentävä kielet
Pakkosi ääntämähän; yht'-aikaa kaikui ne kaikki,
Paasi ja altti, tenuori ja vintti: nyt ammottaenpas
Kumppani viulun mykkänä laski; mut yltyipä raivoon
Intoki tanssivien. Hiki kaikkien poskite juoksi,
Lens' pärehet pihdeistä ja tuolia, penkkiä kaatui,
Huudot lankeavain, tah'in polku ja nauru ja haiku
Kiehtosi ylt'-ylitse sekä huojuva lattia ryski.
Vanha Rebekkaki, vaikk' oli pankolle tunkeununna,
Vauhdissa kolhauksen sai, ett' oli langeta maahan:
Ohkaen siksipä pois vetihe likemmäks oven suuta.
Mut sydämessähän tunsi jo säälin mielevä Pekka,
Kun näki nyt, vanhaa miten kaikkien hylkynä piettiin;
Jättäen siis oluen sitä haastattamaan meni kohta:
"Tässä, Rebekka, mit' auttaapi nyt suru tuo sekä nurku?
Joudu, ja het' talutan sinut turvihin pois ylä-pöydän!"
Siihen vastasi taas tuo ontuva, rampa Rebekka:
"Ei, hyvä Pekka, se ei sovi; soppehen vaan menen piiloon;
Paitse hautoa tuo on huonolle myös sopivinki.
Kuin tois-vuotinen leht' puun puhkenevan, lakastunna
Tääll' asun nuorien kanss', elo joiden on riemu ja tanssi.
Oi, joka luo muiden jopa pääsisi turpehen alle!"
Virkkoi, ja itkeä nyt tihuttel'. Ja kun arvoisa herra,
Juur' joka riemua katsomahan tupahan oli tullut,
Mielin herkkevin sanat kuuli ne, alkoi jo hänkin:
"Moint' elä mieti, Rebekka, ja hautah'an viel' elä toivo!
Näet, kuka, kun tuvass' et enähän tilavassa sä liiku,
Piikoja rukkiin, kankahasen herättäis, kuka kissaa
Hempisi, ken pitäisi kanoista'i munineen yhä huolta?
Silmäsi nosta ja näe, miten vanhus Aaroki tuolla
Viulua vinguttaa hikoen, mut tyytyvin mielin;
Niinkuin harppua soittaissaan käräjill' oli tuonnoin,
Onpa se vieläki sortamaton i'än, huolien suhteen.
Virkeenä sen käsi-vars' lentää, hevin liikkuupi sormet,
Loistaen tyyninä silmätkin, kuten taivahan tähdet;
Käy samoin turvin, Rebekka, sä myös suru-päiviä vastaan".
Lausui, ja ta'a pöydän varoten talus' eukon ja tuo nyt
Ynseenä kunniastaan nurun unhotti kohta ja sitte
Nuojuen vaan hiljaa yhä nuoria, vanhoja siunas'.
Mutta kun polska jo loppui ja vaikeni harppu ja viulut,
Nyhkäsi Annipa het' takin helmahan mielevätänsä
Miestä ja vei nurkkaan, sala-myhkeä siellä sen kanssa
Kotvasen haastoi ja korvahan nyt täten kuiskasi hälle:
"Etköhän sais toimeen, Sakar' että jo Pyylahen vanhus
Nyt vävylleen tulevalle ja lemmikki-tyttärellensä
Puheen neuvovan, kuin isän on, pitäisi, jota aina
Syvään kätkisivät mieleen sekä noutasivatkin.
Ol' isien tapa, miehellen ne kun tyttären antoi,
Lausua myös sanat armahiset varokkeeks molemmille;
Nääpä nyt ei koskaan unohuttanna neuvoja sitte,
Mutta ne kihlaus-muistona vaan yhä seurasi heitä.
Nuorten vuoksi ja vierahiden puhua hänen täytyy,
Että ne kihlahiset näkisi toki juhlallisemmat".
Hiljaa vastasi taas hänellen tuo mielevä Pekka:
"Saada toivosi nyt toimeen ei viel' ole aika;
On sitä luontoa, näet, Sakar', että, kun alkaapi juonti,
Rauhassa ryyppäellä tahtoo se ja vastaapi tuskin;
Mut olut elvyttävät vähäsen kun on saanunna päästää
Vaan ukon kiel'-sitehet, puhe säästämä runsaana pulppuu,
Niinkuin kuplat kuohuvien purojen kevähällä.
Ei lähesty kenkään, jonk' ei sitä täytyne kuulla,
Kun tarinoi tahi nuoriakin varoittaa, ojentaapi;
Paikalla vaihtaisi mielellään, väliä'i iloll' antais,
Jos siten sais hänen suun puhuvansa ja viisautensa;
Malttaen siis odota vähäsen, ja se kyllä jo väleen
Täyttääpi toivosi itsestään Sakar' rehtevä äijä.
Näetsen, jo selkeepi otsa ja suu olueen hymyääpi,
Sorsan mielellä tuon, joka salmien ve'ess' sukeltaapi,
Kas, miten istuu jo, kuin sade-kuurost' elpyvä niitty.
Sun toki nyt paras on hupaisaa jotakin pakinoida
Taikkaki nuoria pois minettiin säveään kehoitella;
Mun se on taas antaa Sakar' äijälle ääntä ja kieltä".
Lausui; ja Annan tyydytetyn heti heittäen otti
Haarikon pöydältä nyt tilavalta ja ystävätänsä
Pyylahen kunniallist' isäntää puhuttel' hymy-huulin:
"Juokaammepas, Sakar', yhdessä viel' iloiten, kuten ennen
Mielin turvallisin joimme, kovemp' ehk' oli aika;
On pysymättömän ihmisen, näet, iloita sopivinki
Hilpeän laill' oravan, joka kaarnallaan murealla
Aallolta aallollen purjehtiipi toivoen rantaan!"
Virkkoi, ja joi; samoin kannuansa Sakar' äijäki nosti
Vaahtovataan halu-juomalla noin elähyttäen mieltään:
Mut hyvillään sitten toverillehen vastasi ynnä:
"Syyst' iloinnen tosin nyt; niinkuin valo tai terä silmän,
Kallis on, näet, isällen joka onni, ku kohtaapi lasta".
Noin puhuen ne jo kuul', kuin viuluja taas viritettiin,
Nähden, lattialla'i miten säyseä mointui minetti.
Mut Pekan nyt seuraan moni liittyipä äärehen pöydän,
Tanssihin kun halu ei vetänyt, vaan ennemmin olveen
Mantohiseen, huvi-jutteluihin sekä laskuhun leikin;
Paitse muitapa myös meni räämeä-kiittävä Ontro.
Kohta jo saattaakseen hämillen sitä nyt sanoi Pekka:
"Tanssin-taitava vel', miks et sinä hyppele? kenties
Pelkäät neitojen niin lumovan sinun mielesi harmiks
Vaimosi, tuonne ku jäi Arkangelihin varakkaasen,
Että ne huivin viekoittelis' laukustasi lahjaks".
Virkkoi, ja vaikeni; mut punapöyheäpartainen Ontro
Istuen nyt lähemmä käsihin sen tarttui ja lausui:
"Tuota ma en pelkää, hyvä Pekka, ja mielihaluin kyllä
Tanssisin muiden kanss', sill' laulu ja tanssi on oiva;
Neitoa vaan hevin en minä löydä, jok' ei mua hylkää.
Leppehin jos silmin käden tarjoankin, pakenee se
Partaani kammoen vaan nauraa sekä muut hänen kanssaan.
Ei kukahan älyä vieraall' olevan sydämen myös,
Miss' surun tai ilon voi herättää lähimmäisien käytös.
Jos sinä tahtoisit ees, veli, toivoni kuulla ja täyttää,
Niin selitä minullen tila, sääty ja nim' moniaiden,
Tanssissa jotka ma nyt huomaan Matin juhlana tässä.
Ensinnä, ken se on tuo niin mahtava, muhkea muori,
Tuoll' etu-päässä ku keinuelee, satamaan kuten laiva,
Tahtia mittaa ja hyppisin vaan hamettaan ylentääpi?
Nuorten ja vanhojen, näet, minust' on jalo tuo esimerkki".
Vastasi nyt hällen hyvillänsä mielevä Pekka:
"Anni se on, ei kenkähän muu, minun vaimoni kallis,
Vuosien vuoroellessa ku hoitanut on talouttan'
Tarkoin ja poikia, tyttäriä'i kyll' lahjonna mulle.
Mies, joka hänt' ylistää, mua myös ylistääpi se ynnä".
Alkoipa taas puhua tuo räämeä kiittävä Ontro:
"Onnellisna ma sun pidin ennen jo, ystävä Pekka,
Ollen sä reima ja lystillinen sekä kunnioitettu:
Kolmestippa nyt onnelias olet, kun tämänmoisen
Saanunna o'ot muorin; näet, taivaast' on hyvä kaikki.
Nyt sano myös, kuka on tuo varteva, pulskea poika,
Parhaallaan joka kievoittelee nyt sieveä Heddaa?
Uljaana sarkais-tankissa käypi se, kuin oro virma,
Nurmella toisien kanss' se kun harjaa pöyheätänsä
Urheasti ravistaa sekä hirnuupi innossa lemmen".
Vastasi jällehen nyt hänellen tuo mielevä Pekka:
"Armas poikani Kalle se on: miten luontuu se vaste'es,
Antaja vaan tietää: käsiss' sen tämän olkohon onni".
Virkkoi jo kohdakkoon taas räämeä-kiittävä Ontro:
"Niinkuin viljelijä'i panemaansa hoitaapi puuta
Vartt' yhä katsoen korkenevaa sekä toivossa kastaa,
Niin isä lastaan myös hoitaa: nuor' vaan ajatelkoon,
Kuinka se huolet maksaisi sen ilon antaen niistä.
Täällä on vieläki kaks, joit' ynnä mä tuntea toivon —
Riipeä poika, ja neit' sulo tuo, somasti jota johtaa?
Kaunis on poika, ja neit' Hedan rinnalle käy parahittain".
Vastasi taas hällen nyt mielevä Pekka ja lausui:
"Rengin siinä sä näet nopean sekä ahkeran Antin;
Pyylahelt' onpi se tään Sakarin jalomielisen poika.
Riipeä jos se nyt on mielestäsi tanssiessansa,
Kaksinkertaisesti sä kiittäisit intoa senpä,
Jos näkisit, miten uutterahan isän soita se raataa
Murtaen kuusen juurtunehen ylös, kuin mikä karhu.
Neit' taas, järkevä ystävä, tuo tytär on esikoinen
Annin ja mun; taloamme se, näet, sekä pieniä hoitaa
Vaivoja noin äidin keventäin, kuten tyttären onkin".
Mielin heltyvin nyt sanoi räämeä kiittävä Ontro:
"Oi, sua onnelias! joka arvossa pi'ettynä saat vaan
Istua tuttujen kanss' samomattasi outoja maita.
Tyynenä katselet täällä sä vaimoa uskollisinta,
Lapsia sieviä myös, kukan taimia kuin puron luona,
Kaukana kun toinen isänmaasta ja luot' omiensa
Käy yhä ympäri hylkynä, kuin mikä tolkuton pulma".
Virkkoi, ja itkeä nyyhkyttel': valui poskite ynnä
Helmiä kirkkahita'i sekä kasteli pöyheän parran.
Mut sulo, kuin mesi, juoks' hänen suonissansa jo kaipaus;
Muistipa, näet, kotonsa, meren jäisen muistipa rannat,
Wienan joen, etenkin Arkangelin tuon kama-rikkaan,
Vaimoansa samoin aattelipas joka huokael' yksin
Toimissa tai päivän tahi yö-levollaan useasti,
Entäpä hentoakin poikaa, joka jäi etähälle
Sinne, viel' isänsä nimeä! hymy-suin löperrellen.