SEITSEMÄS RUNO.
Pekka nyt Annine, tyttäreneen sekä kerjääjä Aaro
Läksivät hiljakseen ajamaan, kimo kestävä eessä.
Ohjia sylkäisten sanoi kohta jo mielevä Pekka:
"Varsani vaikka hyv' on, näet, Aaro, sit' en toki raahdi
Juoksuttaa, kun on näin kuormaa, vaan jos vilu puree
Mekkoosi, niin sivallan, joten ei väli kestäne kau'an."
Mielin herkkenevin nyt vastasi rehtevä Aaro:
"Huoleti o'o, hyvä Pekka; jos oisinpa vaikk' alastonna,
Kulkuni ei työläs olis' sun ja sun vaimosi kanssa.
Kukkura-pöytä hyv' on, tupahan nälissään kuni astuu,
Turkki hyv' on viluiselle ja vuode, kun on väsyneenä;
Mut toki ihmis-suopeuteen nähden vähä on se.
Kuin iseänne te suosinehet mua o'otte ja mekkon'
Pesseet, vatsani on, kuin rumpu, ja nyt ajan herroiks,
Vieläpä holhottuna'i, jo kun o'on talon jättännä; toista
Kärsin mä kaupnngiss' sen mieroa koettaen kerran.
Maass' oli, näet, kato-vuos', pitäjiss' eläkettä jo puuttui,
Niukens' vaan talokas, nälkää näki kerjääjä. Kaupunk',
Arvelin nyt, rikas onpi ja sen tilukset lihavammat.
Aattelin näin, sekä kerjäelin edes itseni vaivoin;
Usein jalkani vanha jo astua empi ja pussi
Painoipa tyhjänäkin. Täten nälkähän nääntyen viimein
Kaupunkiin toki pääsin ja nyt nä'in ilmaiset ihmeet,
Nä'in, hyvät ystäväsen, mitä ennen en nähnynnä ollut:
Ol' talot, vaan talojen ei seuduilla niittyä, peltoo,
Tarhaa nurkalla ei, jost' ees tupakkaa olis' saanut,
Kartanot ikkunineen ylen korkeat vaan nä'in tuolla
Maalatut, uhkehimmat ulottuin rivin kirjavin eelleen,
Joidenka taas välite sadat tiet kävi ristihin rastiin.
Ol' jyry teilläki, kuin mikä myrskyn ja ukkosen pauhu;
Vier' nelipyöräis-rattahita'i hopehin silatuita,
Korkeita, kuin huoneet: ravurein kaviot sekä ruoskain
Läikinä, kutsien ärjy ja pyörien jyskinä täytti
Ilman ja kai tärähtel' seinät sekä ikkunat ynnä.
Mut ihan huoleti vaan päivää menettäin huvituksiin
Vallat kullan-hohtehiset niiss' istuipa kussa'i,
Niinkuin perhot loisteliaat yli kukkien väikkyy,
Niitä kun heiluttaa päivän säteniss' suvi-tuuli.
Arkana syrjässä vaan mekollan' minä seiniä viistin
Seisattuen tervehtimähän avo-päin useasti,
Vaikka sit' ei havainnut kukahan: meni vaan edellensä.
Noin kenenkään näkemättä jo aukiampaan tulin paikkaan
Paasilla laskemahan, talot ylpiät ympärillänsä.
Keskeytettyä käyntini nyt suloisin muka turvin
Kaikkia kummeksin käsivarteni ristihin lyöden.
Kartano, kuin kylä, laaja ja korkea, kuin mikä vuori,
Loist' erittäin. Tätä katsella nyt en voinunna kyllin;
Jättien, näet, rakennus oli tuo, ei ihmisienpä.
Mut oli mies lähellän', joka ahkerahan lakais' siinä
Tietä ja luudallaan kasoihin lo'an lykkäsi runsaan;
Hältä mä tietoja nyt saadakseni näin kysyin viimein:
'Ystävä, kuuleppas, tuo kirkkoko vai kuningasten
Uhkea on rakennus; hämillen koko mieleni joutuu'.
Noin sanoin, mut vaiken' tämä vaan sekä huulia purren
Virnistel' muho-suin, paha, näet, oli mielessä vehkeys;
Sillä, kun nyt takaisin minä käänsime katselemaan taas,
Painoi se het' luudan ropakkoon sekä löi mua selkään
Ilkeästi ryvettäin lika-läntillä mekkoni pestyn.
Murheissan' menin pois, riitaa kun en tahtonna alkaa,
Arkana, kuin kylän kukko, ku vieraalla tunkioll' onpi;
Mut kovemp' ottelu kohtapa nous': pojan-ärmätti muu'an
Musta ja nälkäynyt näki lyönnin ja nauruhun suureen
Purskah'en löi yhteen kätensä sekä vilhuvin silmin
Reuhastellen jo huus' tähän kumppania'i ilohonsa.
Het' melu kuuluiki sieltä ja täält': avo-jalkaiset nulkit
Paikalle ees karittel' lo'an roiskuvan vallassa, mut kun
Mun näkivät, ilon-vimmassaan jaloin viippovin hyppi.
Yks' tuli rohkeammin esihin nykäisten mua mekkoon,
Toinen uhkasi potkien vaan, kuin varsa, ja kolmas
Polvia läppäsi taas hokien ivajaarehitansa,
Kunnekka ehtimiseen tuo pyörivä parvi jo karttui
Julkeammin läheten paetaksehen taas. Häpeästä
Suuttun'na syöksin mä nyt kiroellen sinne ja tänne.
Yhden viekoittelin viimein käsihini ja heitin
Joukkohon kaataen sillä jo toisenkin, kuten keilan;
Mut molemmat, ne kun kourasin taas, kuritin käsin raskain.
Kiljuen sätki ne koipia, vaan toiset hätä-huudoin
Juoksi ja taas enentyi väki; kaks' sapel'-niekkoa miestä
Kiini mun otti ja vei väliss' sitten riekkuvan kansan
Pitkin tietä jo pois sekä vankeuteen minun heitti.
Mutta kun itseni vankina nä'in sekä ov' sulettiin jo,
Mieleni karvastui ja nyt itkemähän alas istuin,
Heltynnä aatellen, mikä kunnian mies olin ennen,
Heltynnä aatellen, miten harmaja-päänä mä nyt taas
Vankina vankien kanss' taivaan valon puutteessa istuin.
Haikehin itkin kyynelin, mut kupehellani siinä
Kahle-jalkoa kaks' älykästäki penkillä loikoi
Hilpeinä kuiskaellen vehkeist' omistaan sekä muiden.
Kau'an ne ei suvainneet suruan', mut äkkiä noituin
Tiuskasi mulle; ja näin sanoin katkerin äyhkäsi toinen:
'Kirkon rosvo, nyt ääntäsi noin elä sorra, se että
Sois hyvin, laulun-neuvoja kun lyö tahtia selkääs
Nuottia neljäänkymmenehen parihin pitäessäs'.
Noin sanoi tuo; heti puuttuipa myös puhumaan toverinsa:
'Harmaja-parta, jos et menesty, kukapas sua kutsui!
Lempo! kun on katoton maan-kulkija vaan, se jo viimein
Tänne tunkeepi häirittämään asunnossahan miestä'.
Mointa ne nyt puheskel' sekä muutaki viel' yhenlaista,
Pilkaten pitkin päiveä noin mua herkeämättä.
Mut rist'-ikkunan illalla kun lopen aurinko jätti,
Vangin-vartijakin tuli sinne ja ratkasi riidan.
Meille se toi ruuaks vadin lientä ja penkille jätti
Leipeä luokse, ja tarkastel' jalan-kahleita sitten,
Josko ne ol' ehjät, sekä löi vasarallaki niihin.
Kaikki kun täydelleen taas tehtynä ol', meni sieltä
Tuimana, mut mua käsk' nyt syömähän, viel' lisätenki:
'Karhun-kallo, jo syö sekä suolahite, janos sitte
Kuukauden vesi-leivällä ehkä sä sammumahan saat!'
Virkkoi, ja taas telkes' oven. Nyt hädässän' heti tartuin
Ruokahan vatsaa näin varustaakseni paastohon tuohon.
Paljo tok' ei jäänyt osallen', näet, tultua toisten.
Kuin sudet nälkähiset, piakkoon vadin pohja jo nähtiin.
Mutta kun syönynnä ol' ne ja luita ma yksinnä järsin,
Hiljaa kuiskaten nuo piti tuumia suuria hetken
Keskenähän; yht'äkkiä kun molemmatpa jo karkas'
Päälleni veitsiä välkkyviään kohottain sekä virkkoi:
'Jos sinä vaan huudat, povessas nämä on; vala tee siis
Vai'eta, yöllä me kun pakenemme, sä jos tah'ot elää'.
Näille mä vastasin nyt sydämessäni taas ilo, toivo:
'Piipullista ma en panisi tupakkaa älystänne,
Veikot! Tarvekko vankia on pakoittaa valoin, veitsin
Ve'estä ja leivästään vapahtajinahan ihmisen muonaan?
Vannon ma ilmi tok' ei teit' antaa, mut avittaa vaan'.
Noin sanoin; nyt nämä jätti jo mun sekä viiloja otti
Kätköistään, kuluttaa niill' alkaen rautoja jalkain.
Joutunut ei toki työ, hiki miehist' tippui ja vahva
Kahle se hangata kest', kulutettu jo vaikk' oli ennen.
Nyt molempaa vuoroin minä auttelin vaan ilo-mielin
Pyrkien pois, ja kun voitettiin sydän-yöllä jo raudat,
Jalkoja irtahitaan ihastuksissa heitteli miehet.
Kohta ne hirrenkin seinästä jo leikatun otti,
Vahdilta jonk' oli piiloittanut tilan pöyhteä pahna;
Mut sen saatua pois, aukost' iloin ryömimme kaikki.
Kiirehin kaupungin perillen nyt hiipien päästiin,
Äkkiä kun pysähtyi tovereistani toinen ja virkkoi:
'Ystävät, ei meidän sovi nyt jänisten tavoin juosta
Metsään arkoina pois, vaan mielen' on ensinnä koettaa
Lukkoja porvarien varustaaksemme tarpeita matkaan'.
Lausui; ja toinen myöns' asian. Minun mieleni ol' taas
Tien' vaeltaa viatonna ja siis hyvästin jätin hartaan.
Kyynele-silmänä pois kepehin jaloin erkanin niistä;
Mut nämä rosvomahan lähi-kartanoihin meni kohta, —
Näin, hyvät ystävät, tuo kävi kaupunki-retkeni; mointa
En omin ehtoini tee enähän, ja mi pakko mun onkaan?
Kirkossa, näet, mua vaikka jo tunnus-merkittihinki
Käskyllä, kun tavataan, mua vankina jällehen tuoda,
Ei kukahun ahistaa raahdi toki Aaroa vanhaa,
Mieluhisempi kun on tuo hilpeä polskani heille,
Kuin näh'ä kyyneliän' sekä voivottamistani kuulla".
Moisia kertoi se nyt älykäs tuo Aaro; ja kaikki
Mielellään sitä kuul'. Hevonenpaki hölkkäen eistyi,
Kunnes kartano-ahtehen alla jo oltihin kohta.
Täss' alas hyppäsi Pekka ja re'en ohell' astuen lykki
Ees sitä ynnä ja ohjaksill' oron löi kupehille;
Hyvää vauhtia siirtyipäkin reki porstuan eteen.
Nyt ilokseen näkivät pitojen siell' alkuhan päässeen,
Auringon tapahan valo aukkojen höyryte loisti,
Ov' tuvan ol' selillänsä ja polskan pauhina sieltä
Tunk' ulos, niinkuin myrsky, ja porstuan myös ison täytti.
Taitava Anni jo het' sisähän meni tyttärenensä;
Sinne siirsihe Aaroki, mut kimon mielevä Pekka,
Piehtaroitettuaan sitä, reen sepihin sitoi kiini.
Uljaana hirnuellen hevoisten seass' outojen söi se
Heiniä re'estähän nyt kurittain kavioll' lähintänsä,
Jos tämä sen muonaa nenäkkäämmin haisteli joskus;
Mut tupahan meni pois sen herra jo Pekkaki viimein.