ADLERCREUTZ.
Ken joen rannall' on tuo miesi ylhäinen, jok' yli vetten, maiden katsahtaapi? Jo ryhti, huulten uhka, säihke silmien, kädessä miehekkäässä miekka tulinen urosta, sotilasta muistuttaapi. Hän yksinään on, ilman seuraajaa, mies nuori tullen mennen herrallensa vaan aika ajoin sanaa kuljettaa; mut takana ja eessä kaksi armeijaa veristä surmaa uhkaa toisillensa.
Hän tuossa näkee Siikajoen maiseman niin kolkkona kuin ruumiin laudoillansa, hän Suomen sodan muistaa vielä kolkomman, häpeän, paon, hylyks jääneen kunnian, ja Ryssäin pilkkanaurun takanansa. Se syynä, miks niin synkkä otsa on, miks varjo musta huolihunnun vetää peitteheksi urhon jaloon muotohon hän näkee kuinka Suomi, äiti turvaton, nyt alttiiks jää, kun poikain miehuus pettää.
Ja hänen, tämän hävityksen näkijän, ei tapa tehtävistään horjahdella. Uskollisempaa miestä löytäisitköhän? Hän vaarat koitti, soti, voitti, vertaan hän jo nuorna valoi maineen tanterella. Näät miehen, jot' ei riemut, murheen säät, ei mielet suurimman, ei alhaisimman voi murtaa, taivuttaa, sä hengen näät, min lentohon vaan nosti myrskyn tuulispäät:— näät Adlercreutzin, urhoist' urhoisimman.
Ja hänen, hänen käskystänsä jällehen on alkava tuo ilme kurjavainen, tuo kulku levoton, tuo retki tuskainen, isänmaan, maineen, kaiken kadottaminen, jot' itkemätt' on epätoivo vainen. Hän, täyttäin mit' on toinen määrännyt, taas pakoon käskee, säästää miesten verta, jo taisteluun ne oli säädetyt, mut taistella ei saa ne, niiden täytyy nyt taas paeta kuin ennen joka kerta.
Hän näkee sotarinnan taajan, tasapään taas pirstoiksi ja hajallensa menneen. Hän tuntee joka ruodun, rivin väessään, sen toivot toivoi hän, sen liittyi elämään ei yksin tänään, vaan jo kauvan ennen. Hän tietää, ettei mielin tyvenin se häpäisevää askelt' astu tätä, sen rintaa painaa murhe katkerin, sydäntä kalvaa haava tuskastuttavin tuimemmin tuonen miekan iskemätä.
Ja väki tuo! On uljuutta ja voimaa sen hän entis-aikaan saanut koetella, hän muistaa kuin sen kanssa Kustaa kolmannen tulehen riemull' astui, tiensä piirtäen riveihin murtuneihin hurmehella. Väkeä samaa nyt hän johdattaa, polveltaan uutta, vanhaa mieleltänsä, se mitä sois ja vois, hän arvajaa, siis, kun se peräytyy, hän synkän näön saa, ja otsa jalo painuu häpeissänsä.
Jo Döbeln lähtenyt on vihaa hehkuen, jo marssiin Palmfelt joukkons' alkaa viedä, jo vaipuu Gripenbergin miekka voittoinen. On hetket kalliit. Sotalaumat Ryssien jään yli ryntää sulkemahan tietä. Mut Adlercreutz viel' alallensa jää, yks toimi häll' on valvottava vielä: joella viel' yks joukko viivähtää, ei liiku askelta, ei peräydy tää, lippunsa luona vaan se seisoo siellä.
Sen johtaja jo väsyi pakoon, häpeään, kun vaihtoi sotatannert' yhtä päätä, paluunsa päätti hän, nyt vaiti, mietteissään hän joukkons' eessä seisoo, käydä ryntäämään hän tahtoo, muuten siihen paikkaan jäädä. Hän jähmettyiskö Pohjan hankihin? Ei, sodan liekkiin kuolla paremp' oisi. Kaarnaksi jäiskö meren hyrskyihin? Ei, taistella kuin mies ja miesnä kuollakin hän sois, ja joukkonsakin samaa soisi.
Väk' on se Hertzenin. Sen tuntee kenraali, sit ei hän tänne hukkaan henno jättää: nuo miehet hänen kotiseutuns' synnytti, hän kutsuu, käskee, rukoilee,—ne viipyvi, kuin kuolema myös häntä pelkäämättä. Mik' ihme! Eikö niskoittelu tää sytytä vimmaa? Ei, vaan ihastusta! Kas, silmä loistaa, otsa selkiää, valloillaan tuli povess' on ja liekehtää, ja kasvoiss' ilmestyy sen kajastusta.
Eik' aikaakaan, niin liekki jo on levinnyt niin kauas leimahtain kuin silmä kantaa; sanoja lentää, uusia taas lähtee nyt, takaisin kääntyy joukot, pois jo käsketyt, ja Hertzenkin jo ryntää vasten rantaa. Kaikk' esteet sortaa voittokulku tuo, jo katkaistu on sotavoima suuri, ja avuks Turun urhot rientää luo, ja Gripenberg hän Hämeen poikiansa tuo hurraten, rivit vankkana kuin muuri.
Kas noita! Essen uljas, miekka kourassaan, ja Heideman ja Ramsay kilvoin koittaa. Kas, kuin ne ryntää yli hurmeilevan maan! Ja Lange, Kihlström, Bremer, Bröijer, Nordensvan ja sadat muut, noill' eikö voimaa voittaa? Jo vihdoin heltyy pakko toivoton, vihdoinkin voiton seppel' loistaa kerta häpeä pitkä oli, ponneton, nyt päivä kunnian heille noussut on, työ tehdään, joll' ei ikäkausiin vertaa.
Ja turhaan ponnistaen Ryssät vastustaa, ens kertaa ahdingossa näillä mailla. Rajevskin tulet ei voi enää kauhistaa, pelätty, kuulu nimens' sammua nyt saa, se tenhoaan ja voimaansa on vailla. Mut vielä koitos. Laumat Ryssien ne pakenee, mut uudet sijaan saapi; jo hiiltyy vauhti Suomen urhojen; mut kaukaa, hetki hetkelt' yhä paisuen, nyt Porin uljas marssi raikahtaapi.
Avuksi Döbeln joutuu. Sanan saatuaan hän väkimarssin tänne riensi kohta. Tutulle nuotille jo, kuules, hurrataan. Hän näkyy.—Adlercreutzpa innostuksissaan nyt hänen kanssaan joukot tuleen johtaa. Viel' leimuu sodan soihtu tuokion, mut kohta sammuu se ja maahan kaatuu; taas Siikajoen tanner meidän on, taas kunniamme verin pesty, tahraton, ja ensimmäinen, suuri voitto saatu.
Hän, joka jäiselläkin hangell' astuen rakasti maataan mieltä palavalla, jok' iloin sille verens' antoi lämpöisen ja, kaikkein horjuessa, Suomen mainehen pelasti vielä voimall' urhoisalla, hän lepää. Rauhaan pääsi sankari, maa Svean hänet kätki turvahansa; jalosti sielläkin hän taisteli, ja tuskinpa se päivä koskaan koittavi, kun hänt' ei muista Svean jalo kansa.
Mut sankar'maassa vaikka unhotuksiin jäis tää muisto suurempien muistoin kautta, nimensä jos ei sydänt' enää sytyttäis, ja kuluneine kirjaimineen hyljättäis tuon uskollisen suomalaisen hauta; ei miehen maine kuolis kuitenkaan, ei, henki rientäis ylpeällä miellä laineiden poikki syliin synnyinmaan: tääll' ei hän unhotukseen joudu milloinkaan, tääll' elää hän, vaikk' onkin hauta siellä.