MAAHERRA.
Kasvaako maine tanterella vaan, jot' uljaan urhon veri kostuttaa, ja eikö aseetonkin toisinaan voi miehuutt' osoittaa?
Syvällä Suomess' oli kätkynyt mies, rauhan mies jo nuorest' ijästään; rauhassa vanhenneena hoiti nyt maaherranlääniään.
Wibelius nimensä,—se korkean ei suvun ollut, arvokas tok' on: se hänen nimenään sai kunnian ja nousi arvohon.
Kultaiset päivät vankan miehuuden hän rauhan toimiss' oli viettänyt. Nyt sota riehui maassa isien, hän vanhus oli nyt.
Saaliina raastettuna ystävän ja vihollisen kesken vuorottain, sai levon, rauhan antaa alttiiks hän hyväksi voittajan.
Lakia suojella, ja huojentaa maan kuormaa, pyhä tehtävänsä on, siks ei hän päivin koskaan rauhaa saa siks yökin uneton.
Näin kerran yksin virkahuoneessaan hän istuu kera kahden sihteerin; hän murtuneelta näyttää, vait on vaan; ja vaiti toisetkin.
Lepoa ois hän suonut, hetkeks vaan; se liikaa on. Taas ovi avaantuu, ja, aseellinen joukko seurassaan soturi ilmaantuu.
Soturi tuo se Ryssäin voimien pääkenraal' on, ei mikään halvempi; perällen astuu hän ja uhaten tuiskaisee jyrkästi:
Maaherra, taistelu on päättynyt, tän maan jo meille asevoima soi; kuin taistella sen miehet vielä nyt riveissä Ruotsin voi?"
"Kas, tuoss' on kynä, tuohon istukaa ja kirjoittakaa käsky ankarin: se tavaran ja hengen pitää saa, ken palaa kotihin;
mut hurjana ken vielä niskurois herraansa, keisaria vastahan, sen suku armott' ajetahan pois talostaan, maaltahan."
"Te ymmärrätte, kirjoittakaa niin."
Hän päätti, uhkan hymy huulillaan.
Wibelius katsoo tuomar'pöytään, siin'
on laki Ruotsin maan.
Kätensä lujaan laskee kannellen, ja silmä, kirjaan luotu, välkähtää: "Kenraali, niillä, joita uhkaatten, on suoja vahva tää."
"Meill' aarre kallis, turva aseeton se on, kuink' ikään onni vaihettuu; sen valtiaanne vahvistanut on, se häneen turvaantuu."
"Siin' ikivanhuudesta säädetään: jos rikkoo ken, niin syy on hänen vaan; ei vaimo vastuuss' ole miehestään, ei miesi vaimostaan."
"Jos rikosta on maataan puolustaa, jot' ei voi kelpo sydän myönnyttää, miest' aseellista silloin rangaiskaa, laps, vaimo säästäkää!"
"Te voiton saitte. Teill' on valta nyt, siis minun tehkää, miten miellyttää! Mut laki, ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää."
Näin lausui. Säikähtäen vavahtaa nyt sydän nuorten miesten molempain; mut kirkkaat silmäns' ukko kohottaa, kenraaliin katsahtain.
Tuon kasvoist' uhka oli hävinnyt, ja katsanto jo muuttui lempeäks, hän lujast' ukon kättä puisti nyt ja kumarsi ja läks.
Mut kädet ristissä kuin rukoillen nyt vanhus vaipui tuomar'istuimeen; hän voittajana ylimaallisen sai rauhan palkakseen.
Ja läsnä olleet todistivat niin— he kertoivat sen usein innoissaan— kirkastus ihmeellinen huomattiin nyt hänen kasvoillaan.
Ett' oli valo taivaan ihanin, siit' oli heillä yksi ajatus; mut mistä kaunis kohde syntyisin, siit' eri arvelus.
Sen toinen sanoi loisteeks auringon, mi kirkkaan paistehensa heihin loi; vaan toinen sanoi: "sisäistä se on, sen omatunto toi."