VIAPORI.
Kun päivä oli päättynyt, luon' iltavalkean Stool-ukon kanssa istuin nyt totuttuun tapahan. Iloiltiin, pilaa laskettiin, niin Viapori mainittiin.
Ma mainitsin sen nimen vaan mut ilo loppuikin: "Oletko nähnyt milloinkaan linnoitust' Ehrnsvärdin, Gibraltaria Pohjolan?" Hän synkän alkoi kertoman:
"Se silmää ulapalle päin graniittikatseillaan, ja Kustaanmiekkaans' ylentäin se uhkaa: tules vaan! Ei lyömään laskeu miekka tää, se surmaa, kun se välkähtää.
Äl' uhall' astu saaren luo, kun maassa vaino käy, kun merten kuningatar tuo ei leppyisältä näy: tuhansin kanuunoita soi ja surman tulta salamoi.
Pakohon Pohjan rajoillen väkemme syöstihin, mut vielä väikkyi toivo sen, Ja hehkui intokin. Ei hätääkään, niin arvellaan, kun meidän Viapor' on vaan.
Jokaisen silmä leimahtaa, kun kuulee nimen tään, ei silloin tuskaa, nurinaa, ei kylmää, nälkääkään. Taas Suomen karhu elämöi, pudisti kämmentään ja löi.
Useinkin urhon harmajan etäällä kodistaan tuon nimen kuulin lausuvan, yöt hangell' istuissaan; viluhun lämmintä se loi, se kodin, kaikki hälle toi.
Mut etelästä kuiskaillen nyt huhu luikertaa, se aseitamme häväisten maanpetost' ilmoittaa; se kaikkialla herättää vaan ylenkatsett' ylpeää.
Ijäti päivä muistetaan, milloinka varmuuden tuo huhu sai, ja kertomaan käv' äänell' ukkosen: maan viime pylväs kukistui, jo Viapori antautui.
Sen kuiluunsako nielaissut on syvyys pohjaton? Ukonko nuoli murskannut sen vahvat muurit on? Ken valleilta sen miehet vei? Kysyttiin,—vastausta ei.
Mut huokaus se puhkes nyt sydämest' urhonkin, ja silmä, harvoin vettynyt, nyt valui kyynelin; olihan kuollut synnyinmaa, sen hautaa kyynel kostuttaa.
Voi miestä, joka juoksemaan tuon saattoi kyynelen! Hän kerran voitti kunnollaan jaloimman seppelen: hän Ruotsinsalmen voittohon johdatti Ruotsin laivaston.
Mut vaikk' ois miekoin maailman hän loistoon nostanut ja auringonkin kirkkahan kiillollaan huikaissut, niin häpeän hän kuitenkin saa työstään haudall' Ehrnsvärdin.
Runoja, muinais-aikaakin rakastat, nuori mies, sen, minkä tässä kertoilin, sa laulatkin kenties; tuo silloin julki musta työ, mut nimen peittäköhön yö.
Suvusta vait! Ei vierittää rikosta sille saa; ei muut, hän yksin häpeää saa työstään kannattaa. Ken kavaltanut maansa on, on suvuton ja lapseton.
Kavala käsi, pantuna tueksi Suomenmaan, häväistys, kammo, kuolema, kirous, patto vaan ne hänen nimens' olkahan, näin säästät korvaa kuulijan.
Kaikk' ota haudan synkeys ja tuskat elämän, tee niistä hälle nimitys: surua vähemmän se nimi tuopi kuitenkin kuin Viaporin petturin."