VELJEKSET.
Sua Wadenstjernan nimi kauhistaa? Tarua julmaa tarkoitat, ma pelkään: kuink' elon myrskyss' etsein valkamaa käy veli, mutta veli karkoittaa takaisin hänet tuiskuhun yön selkään.
Meneppä Joutsijärven tiennoillen, taloa siellä ikäkoivut varjoo; jos synkk' on yö tai päivä valoinen, majahan käy vain, suojaa vieraallen Juhani Wadenstjerna vanhus tarjoa.
Totisen uskon, suoran sydämen hänessä huomaat ensi katsannolla, ja hyv' on olla sun, niin rauhainen kuin alla oman kotikatoksen ja oman isän turvissa on olla.
Yht' älä nimeä sä lausu vaan, se muistost' ikipäiviks haihtukahan: hän valmis kaikkea on kuulemaan, mut Viaporia jos mainitaan, on rauha poissa, myrsky valloillahan.
Mik' ennen lumos hänen sydäntään, maa, kansa, kansan kunto, voima, väki, mik' intoon nosti hänen henkeään, tuon vuoren hautaan kaikki häpeään ja pilkkaan, sortoon poljetuks hän näki.
Ja senvuoks vavahtaapi vanhus tää, kun haudan nimenkin vaan kuulla saapi; ja hänen sydäntänsä kirveltää, ja hänen hiuksiansa pöyristää, jos Viaporista ken muistuttaapi.
On ilta myöhä, kolkko, talvinen. Tää vanhus, jonka omantunnon rauhaa ei syyt, ei pelko katua, hiiloksen edessä huolet' istuu, kuunnellen kuink' ikkunoita piesten tuisku pauhaa.
Hän istuu yksin. Hiljan heittänyt hän turviin Jumalan on armahansa, kun, herättäin hänt' unelmistaan, nyt ov' aukenee, mies lumeen peittynyt yöks anoo suojaa hänen majassansa.
Hän katsoo katsomistaan. Kauhistuin sydäntä värisyttää hirmu jäinen. Se vieraita ei ole, veli vain, laps yksien se ompi vanhempain tuo hänen majaans' yöksi pyrkiväinen.
Tää sama veli entis-aikoihin, viel' yhdessä kun kasvoivat he ko'issa, veljeksist' oli hälle rakkahin, nyt eloss' yksin tää, ja tämäkin yhdeksäntoista vuotta ollut poissa.
Mut syytön muukalainenkaan ei jäis niin oven suuhun, kuin tää vieras jääpi, niin äänet' outokaan ei tervehtäis, niin nöyräst' oottais, niin ei säikähtäis kuin veli veljeään nyt säikähtääpi.
Ei äänt', ei sanaa. Hetken vuorottain saa tulla, mennä niinkuin kuolon mailla, siks kunnes vieras etähältä vain vihdoinkin veljellensä arostain sylinsä avaa rukoilevan lailla.
Juhani kieltä tajus sydämen. Se näyttää hetken liikuttavan mieltä, vain hetken aikaa; kuluttua sen tylynä kääntyy hän ja viitaten avoimen sylin pois hän luotaan kieltää.
Hylätyn ääni vihdoin värähtää kamalan kolkosti kuin huokaus maasta: "Oi murra, veli, rinnastasi jää, äl' ylenkatso turvan etsijää, ja kuolemaan äl' onnetonta raasta."
"Oon syynpää. Häväistystä kantaa saan ma siitä päivin, jolloin heittäyivät veristymättä miehet Suomenmaan ja, ennenkuin lens' siihen kuulakaan, komean Svean linnan pettäin myivät.
"Mut minäkö voin murtaa sulut lain, anastaa ohjat kohtalon, ma heikko? Minunko esiin nousta piti? Vain sit' etten tehnyt, pidä vikanain, mut—vihall' älä mua sorra, veikko!"
Hän vaikenee, pää painuu rinnoillen, ja kuumaan kyynelvirtaan ääni raukee. On lausunut hän kylläks veljellen, avoinna syli, astuu askelen odottain että veljen syli aukee.
Mut kuohuin povi nousee Juhanin, hänessä kiukku, tuska raivoaapi; ja seinält' olan takaa vihdoinkin hän tempaa viritetyn pistuolin ja vastineeks sen veljeen ojentaapi.
Näin taru julma näist' on kulkenut viel' ehkä kertomustaan kolkompana, jos sä, jok' olet tätä kuunnellut, kovasti olet kovaa tuominnut, niin lievikkeeksi kuule rauhan sana.
Kun toinen oli mennyt, kerrotaan, silmänsä käsin peitti tyly veli ja unetonna, valveill' istui vaan ja illan itki, yönkin kokonaan ja aamulla kuin laps viel' itkeskeli.