NUMERO VIISITOISTA STOLT.
Ihanainen päiv' oli päättynyt Lapualla, ja riemuiten von Döbeln voittaja ratsasti nyt, sotarintaans' silmäillen.
Joka joukkoa kiitteli lempeimmin— sanat suorat ne on sotilaan— sen kuntoa, miehuutt', intoakin kotimaataan suojelemaan.
Sotarintans' ääreen ehti jo hän, kun päiv' oli laskussans, kävi joukkoa sielläkin kiittämähän, jota johtavi kapteeni Schantz.
Oli harvennut se, hän huomas sen, näki aukkoja paljonkin; mut silmä jo kääntyi toisaallen, mitä mietti, hän lausuikin.
Jo kiittäessään hänen huomattiin yhä syrjähän katselleen: repaleinen raukka se seisoi siin' ihan ääneti, itsekseen.
Sitä miestä hän viittasi luokseen nyt:
"Mies hoi, tule tännemmäks!
Et taannoin syrjässä noin pysynyt,
verityöhön kun joukkoni läks."
"Sinä pyssyn—muistatko?—tempaisit kädest' uupunehen sotilaan ja miesteni jälkehen kiiruhdit sodan löylyhyn kuumimpaan."
"Sukeltaissamme peltoon, ennätit luo, kuni muut sinä myös sukelsit, ja kun taas näkyviin tuli urhoni nuo, eturinnassa ryntäilit."
"Kylän päälle kun käytihin hyökkäämään, ja ma silmäsin sinnepäin, etumaisena nuttusi reiäkkään taas patterin harjalla näin."
"Sepä miehen työ, koe semmoinen pian kunnian, mainehen tuo. Puhu julki nyt vaan, poik' urhoinen, nimes ensin kuulua suo."—
"Min lie nimen pappi se antanutkaan, sitä ihmiset ei kysyneet; enimmält' ovat aikani kaiken vaan mua Lurjukseks sanoneet"
"Hyvä! Lyö nimi silmihin herjaajan, ja siit' ole vaan suruton. Mut missäs, mies, kotis, lausuhan, ja missä sun turvasi on?"
Mäkirinteen tiehen viittasi hän:
"Tuoss' on kotipaikkani mun":
ja vahvaa näytti hän nyrkkiähän:
"Tähän näin minä turvaudun."
"Kotis laatuun käy, hyv' on turvas myös, vaan mist' elatuksesi sait? Näpistyskö vai kirkkojen ryöstö on työs vai maantierosvous kait?"—
"Jos suurta tai pientä ma rosvoilin, ropo toki on taskussain; ja jos kerjäläisenki paljastin, eheämp' olis nuttukin vain!"
Tuli säihkyi silmistä Döbelnin:
"Schantz, kapteeni, kuulkaahan;
Ken kaatunehist' oli urhoisin
urohist' tämän komppanian?"
"Sen pyssy, ja nuttu ja rensseli sen nyt tänne te toimittakaa; nimen hältä ja sankarikalleuden perinnöksehen tää nyt saa."
Kalut tuotiin; viidennentoistapa nuo,
Stolt vainaan on soturin.
Hymysuin von Döbeln katsehen luo
oman turvatin ryysyihin.
"Veriss' on tuo nuttu, se mies peloton, ken tohtivi ottaa sen; mut vertapa, näen minä, paksult' on myös ryysyissä Lurjuksen."
"Univormu sä siis pue ylles, mies, nyt nähdessä komppanian; rivin eessäpä äsken kulki sun ties, nyt riviin sun asetan."
Puvun muutti hän, posket ne hohtoa loi, kun hän täysiss' ol' aseissaan; ja Döbeln ääneti miehen toi nyt paikkaan Stolt sotilaan.
"Kas nyt olet oiva ja täys sotilas olennolta ja katsannolt', olet myös sotaveljemme arvoltas, ja viidestoist' olet, Stolt."
"Sydämeltäsi, mieleltäs ole vaan yhä entisen kaltainen, mut vielä jos Lurjukseks sanotaan, vedä miekkasi tiuskaisten."
Tähän hetkeen uuden tään soturin povi tyynest' aaltosi vaan; mut kuultua nyt sanat kenraalin järähtääpi se pohjiltaan.
Ikinään ei riemua ollut hän edes maistanut varkaisin; jo lapsena kolkkoudess' elämän oli jäätynyt kyynelkin.
Enskertaa miehen nyt sydämeen kevät-aurinko pilkehtii, sulaneista nyt lähteist' ehtimiseen vedet uhkuen tulvehtii.
"Ja jos murheess', onnessa olla saan mies joukossa sankarien, sotahan olen valmis ja kuolemaan; sois Herra jo huomenna sen!"