KULNEV.
Kun iltaa viel' on hetkinen ja huvitusta muisto suo, mä Kulnevista juttelen, lie sulle tuttu tuo. Sep' oli vasta kansan mies, hän elää ja hän kuolla ties, mies parhain, missä taisteltiin tai maljaa maisteltiin.
Yöt, päivät kun sai taistella sit' ilonansa piti hän, ja kaatumista kukkana vaan sankar'elämän. Jos mikä aseeks sattuikaan, ol' yhtä, kunhan kaasi vaan, jos miekka taikka pikari, jos joi tai tappeli.
Hän harras myös ol' lempimään, nopeesti kullan valitsi; tulesta tuskin pääsikään, niin tanssit toimitti. Yön sitten armasteltuaan, hän kengän riisui kullaltaan, ja viiniä sen täynnä toi ja lähtömaljan joi.
Ja miehen muodon, näitkö sen? Monella vielä tuvassaan on kuva kummanlaatuinen, paljasta partaa vaan; mut astu liki, näetpä kuin se parran alta hymysuin ja silmin loistaa lempe'in, se kuva Kulnevin.
Mut kylläp, outo vaalistui, kun Kulnev päälle karkasi; ken hiukan hiittä kammoksui, se pelkän häntäki. Viel' enemmän kuin keihäällään peloitti hän jo näöllään, mieluumpi hänen iskunsa kuin musta tukkansa.
Semmoinen hän, kun ratsuaan kädessä kalpa kannusti, ja samanmoinen, sanotaan, kun joskus levähti, kun, lyhyt turkki yllähän, talosta toiseen kulki hän, ja, missä piti parhaana, viivähti vieraana.
Mon' äiti kertoo kauhuaan, kun kursaamatta Kulnev tuo kehdolle astui suorastaan pienoisen armaan luo; mut lisää: "Lasta suuteli hän vain ja nauroi lempeesti, kuin kuvansaki seinällä, jos astut lähemmä."
Se varma, että luonteeltaan ol' ukko Kulnev herttainen; lisäksi juoneen moititaan, syy oli sydämen; ja sodassa ja rauhassa se sydän oli mukana: hän suuteli ja surmasi ain' yhtä hartaasti.
Mont' oli Venään urhoa, joist' aikakirjat kertovat, jotk' ennen sotaa maineessa jo meillä olivat. Barclay, Kamensky, Bagration, tääll' oli tulleet huutohon; ei pelkkä lasten leikki tuo, sen ties, kun ryntää nuo.
Vaan Kulnevist' ei tiettykään, ennenkuin sota lähestyi; kuin myrsky merell' äkkiään hän silloin ilmestyi, niin ankarana, outona kuin pilvest ukkossalama, ja nähtiin koht', ens' lyönnistään, mit' oli miehiään.
Ol' leikist' illall' uupunut niin Suomen mies kuin Ryssäkin. Jo luullen; "kaikk' on loppunut", levossa maattihin; mut unessa kun parhaillaan hopeita, kultaa näemme vaan, "aseihin!" huutaa vartio, ja siin' on Kulnev jo.
Tai Ryssäin teiltä kaukana kun kuormain kanssa kuljettiin ja syötiin, juotiin parhainta ja oikein ahmattiin, paraasen riemuhun yks, kaks saa Kulnev kuokkavierahaks, ja tomupilvi pölähtää, ja keihäät välähtää.
Jos silloin seistiin vankkana ja tehtävämme tehtihin, niin parta kestiss' ukolta se kärvennettihin; mut tuimana jos oltu ei, niin hän se viinat meiltä vei ja lupas lainan kuitata Don-virran rannoilla.
Jos tuiskut oli, satehet, öin, päivin, suvin, talvisin, ne kaikkialla kujehet havaittiin Kulnevin; ja sotarintaan vastakkain kun saatiin rivit armeijaan, niin tunnettiin koht' iskuistaan tuo poika aromaan.
Mut Suomen sotajoukossa ei ollut ainoatakaan, jok' ei ois Kulnev-ukkoa pitänyt vertanaan. Kun huomas tutut kasvot nuo, niin ilost' irvisteli tuo, tuo karhu Saimaan seutujen kasakka-veljellen.
Ja kokemiinsa kämmeniin ilolla katsoi myöskin tää, ja kun hän ryntäs, oli niin kuin maksais yrittää. Sitäpä nähdä kelpasi kun Suomen mies ja Kulnevi, ne kilvan kamppaelivat, nuo vahvat molemmat.
Kätensä raukes ainiaks, hän kaatui miekan kalskeeseen, mut nimens' yhä kunniaks on hänen kansalleen; ja missä häntä mainitaan, hän "sankariksi" sanotaan; oi kallis sana: "sankari," kun saat sen maaltasi.
Syviä meihin haavoja vaikka usein pisti peitsellään, on rakas meille maineensa, kuin meidän oisi hän; ei lippu niin eik' isänmaa voi veljeyttä vahvistaa välillä sotamiehien, kuin miehuus yhteinen.
Siis Kulneville hurraamme, ei usein mointa löytää voi; jos vuodattikin vertamme, sen sota hälle soi. Vihollinen jos olikin, sitähän mekin oltihin; hän löi, kuin mekin, riemuissaan, ken tuost' ois pahoillaan?
Vihattu olkoon pelkuri, häpeän, pilkan saakoon hän, mut eläköön, ken uljaasti käy sankar'tietähän! Iloinen hurraa, ponneton osaksi kelpo urohon, olipa sitten veljemme tai vihollisemme!