LOTTA SVÄRD.
Yhä vieläkin Lotta Svärdistä puhe syntyvi toisinaan, kun iltavalkean ääressä sotakumppani kohdataan.
Jos kuin on tuo juroluontoinen, heti muoto se kirkastuu, ja hienoiseen hymyn värveesen käy harmaja viiksisuu.
Veriseltä hän voiton kentältä, sota jyskien miss' salamoi, monest' uupuen saapui ja ryyppynsä Lotan telttasen alla hän joi.
Siis laskevi leikkiä mieluisaan hän eukkoa muistellen; mut suuttuu, jos ei naurusi vaan ole vilpitön, herttainen.
Näet, helmi hän oli se eukkonen, ja helmipä kalliskin; jos sietikin naurua hiukkaisen, toki arvoa runsaammin.
Ja oliko nuori ja kauniskaan? Parhaillaan kukki jo hän, kun kolmas Kustavi Ruotsinmaan piti valtikkaa kädessään.
Ennenkuin Suomessa taisteltiin, tuli morsioksi hän sotilaan; ja Svärd kun lähtöhön käskettiin, hän Lottansa vei mukanaan.
Heleät oli silloin posket nuo sekä suu mitä herttaisin, ja mustien silmien välke tuo näön häikäisi uljaankin.
Mut ei kevät kestä, ei kukkasetkaan, pian Lottakin surkastui: erin kolmin, hiukkasen kerraltaan, sen kauneus kuivettui.
Ens talven pakkanen siit' osan vei, ylen tuima ja aikainen, osa toinen ens kesän saalihiks jäi, sen paahteli päiväinen.
Ja kolmannesta, mi jäljell' ois, ei paljoa hän pitänyt; tuo kyynelvirtahan hukkui pois, kun kaatunut Svärd oli nyt.
Kun taas sota syttyi leimuamaan, ja hän taas tuli meidän luo, jopa tuskin muisti hän kauneuttaan, niin mennyttä kaikk' oli tuo.
Mut kaunis, vaikkapa toisemmin, oli silmissä hän sotilaan, kuten ennen hempeimmälläänkin, ylistettihin hänt' yhä vaan,
jo vaikk' oli ryppyjä siirtäynyt hymykuoppihin pareittain, ja kasvot kaikk' oli mustat nyt, ei silmät ne yksin vain.
Sota-onnea seurata mutkaisaa sepä mielehen eukon tän, ja joukkoa suosi hän harmajaa, rakas meille siit' oli hän.
Ja Svärdin kumppalit vierimmät, nepä muisti hän parhaiten, mitat heille hän kaatoi täydemmät, ja näin tuli maineesen.
Niin kulki hän karskine urhoinens' uljaana ja innoissaan, ja kun pyssyt paukkui ja luodit lens, ei kaukana Lottakaan.
Sill' urheus poikien rakkaitten, sepä hälle riemua suo, ja hän arveli kun tuli melskeesen: "Etähämpänä ei ole nuo."
Ja teltankin piti seisoa niin, "ett' urhot tilkkasen sais, jos ken tulis taisteluss' uuvuksiin, tai haava jos vaivuttais."
Ja jos teltan tilkkuja harmaita sinä katselit tarkemmin, näit luoteja käynehen vieraina, sitäp' eukko se kerskaskin.
Ma kerron vielä, jos sallit sä, teon, jonka ma viimeks näin. Oravaisten hurmekentiltä taas käytihin pohjaan päin.
Ja Lottakin myös; sai korjnuseen tavaransa hän vaivoin vaan; telttansa, kärryn lekkerineen sekä ontuvan hiirokkaan.
Levähdettiin. Hänpä se pauhas taas tapahansa jo tunnettuun, mut poiss' oli teltta, hän ryyppyjä kaas all' uhkean kuusipuun.
Suru hällä on, vaikkapa huulillaan hymyn joskus piilevän näät; suri urhojen huolta, ja nauraessaan oli kosteat poskipäät.
Niin silloin eukon luo läheten tuli teikkari, ratsumies; tuo katseen viskasi röyhkeisen, sekä suutakin soittaa ties.
"Ei hätää!" huusi hän, "viinaa hoi!
Tää poika se kustantaa.
Hei, kuulen kulta kuinka se soi!
Ja veikkoja niitäpä saa!"
Mut Lotta se tiuskasi vimmoissaan:
"Sun tunnen jo ennestäin.
Olit pantuna äitiäs suojaamaan,
mut missä sun tänään näin?"
"Mun luonani, haavojas vinkuillen, rutiraukkana istuit sie. Olit kalpea, nyt olet taas punanen, ja missä ne haavan lie?"
"Älä väitä, ett' äitisi kuollut on, apuas ettei kysy hän; tää maa se on äitisi turvaton, olet pettänyt äidin tän."
"Vaikk' kultia laukkusi täys sull' ois, merikin niit' ammentaa, Jumal'auta, tuommoiselle en sois, en pienintäkään pisaraa!"
Kupehellaan nyrkkiä vaan hän pui, tapa moinen ol' eukon tään; rikas öykkäri tuostapa lannistui, liki ei nyt pyrkinytkään.
Mut nuorukaisenpa uupunehen tiepuoless' istuvan näin. Lotan silmä, kuin lempe'in tähtöinen, välin vilkkuvi sinnepäin.
Nojaten vaan pyssyyn mies levähtää puku yltään hurmeunut; näit, että hän joukkoa rientelevää oli vaivalla seurannut.
Ja kuin emo lapseen, Lotta se loi hänehen yhä katseitaan, kuin ryypyt, jotka hän muille soi, ois aikonut hällen vaan.
Mut kun syvemmän yhä vaipui tää suru-untensa heimoihin, ei eukko se malttanut enempää, pojan luoksehen kutsuikin.
"Tule", eukon ääni se värvähtää, "viel' löytyä tilkkanen vois; juo, poikani, huolta se lieventää, sitä tarve nyt kaikkein ois!"
"Ujoksut? Mitä vielä! Ma tunnen sun, ei kultia laukussais; salon töllistä läksit taisteluhun, ja täälläkö kultia sais?"
"Mut et verityöss' ole viimeinen, Lapualla se huomattiin; ens' miehenä Ruonan sillallen myös ryntäsit, eikö niin?"
"Älä huoli millä sä maksaisit, minä huoleksen' otan tuon; Lapuasta sa ryypyn ansaitsit, ja Ruonasta kaksikin suon."
"Ja jos Svärdini lempeä, miehuukas. näkemänsä nyt ollut ois kuin, vaikka jo vuos veri haavastas, sotimasta et luopunut pois,
heti ottais hän sinut hoimeisin omimpana lapsenaan, ja sen arvoista kahta, sen vannonkin, sais etsiä kautta maan."
Ja saapunehelle Lotta se nyt täpötäyteen kaas pikarin, vähäll' ettei kukkuraks vierähtänyt pari kyynelhelmeäkin.
Jo on aikaa siitä kun eukon näin, mut en häntä voi unhottaa; hänt' aina ma muistelen mielelläin, ja hän kyllä sen kannattaa.
Niin, helmi hän oli se eukkonen ja helmipä kalliskin; jos sietikin naurua hiukkaisen, toki arvoa runsaammin.