VÄNRIKIN MARKKINAMUISTO.
"Ystäväni, miehet, vaimot, onko tässä kuulijaa, joka vanhan krenatöörin laulun kuulla haluaa?" Näin se alkoi, nuorukainen, laulu viel' on muistossain; kaupungissa käydessäni torilla sen kuulla sain.
Oli markkinat ja täynnä kadut kansaa, kalua, mull' ei katsomahan ollut eikä ostoon halua. Ilman aikojani käyden joutuin kadun kulmahan, missä väen tungoksessa vaunut nähtiin seisovan.
Suottako ne seisattuivat, vaiko pakosta kenties?
Kuski piti ohjista, ja kansaa ärjyi vanttimies.
Mutta vaunuiss' istui herra, mukavasti nojallaan,
suopel-kaulus viitta yllään, tähtirivi rinnassaan.
Katsoin, katsoin. Mennyt aika välähti nyt muistihin; nähnyt olen kasvot nuo, mut milloin, missä, arvelin, Salmellahan Lapualla joukoss' oli urhojen, kapteeni hän oli silloin, nytpä kenraal' ylhäinen.
Kovin oli muuttunutkin, ei niin paljon vanhuuttaan, kuin tuon korskan näön kautta, jonka sai hän arvostaan. Liekö ylpeyttä? Ehk' ei;—olo, käytös, muotokin tyyntä oli, mutta suurta, jäykkää, kylmää kuitenkin.
Sotatovereita aina iloll' olen kohdannut, tuota katsoin ainoastaan, sydän siit' ei sulanut. Loista, pöyhkeile, ma mietin; ennen yhdess' oltihin, silloin verilläsi olit koristettu paremmin.
Nytpä laulu kaikui, sanat, jotka kerroin, särähti, väen hälinässä ääni kimakasti värähti: "Ystäväni, miehet, vaimot, onko tässä kuulijaa, joka vanhan krenatöörin laulun kuulla haluaa?"
Minä olin yksi niitä, yksi hänen lajiaan, ja ma ylpeästi käännyin selin herraan korkeaan, astuin askeletta pari kautta väen tungoksen, saavuin sotamiehen luokse, missä istui laulaen.
Paljainpäin hän portaill' istui, ylevänä ryhdiltään, piti hattukuluansa vasemmassa kädessään; tämä käsi saattoi vielä ottaa suodun antimen, käsi toinen oli poissa, sota oli vienyt sen.
Ja hän lauloi rahvahalle, kutka kuulla tahtoivat. Laulu huono, palkka halpa, halvat myöskin kuulijat; minun kanssan' ystävyksin vieress' ukon seisoi vaan nuori ylioppilas, ja pari poikaa risoissaan.
Mutta muistoista hän lauloi loistopäiväin menneitten, sankareista, urhotöistä aikain unhotettujen, viime taistelusta lauloi isänmaamme armahan, surun, voiton kultapäivist', ajoist' ikikunnian.
"Kuusineljätt' olen", lauloi, "taistelua taistellut, nälät, kylmät kärsinyt ja yöt ja päivät valvonut; sotarinnass' olin miesi, nyt jo olen kelvoton, käsi toinen Uumajall' on, toinen tässä voimaton.
Onko nuoremmissa ketään, joka myötä olikaan, milloin kuului: 'Miekkaan, miehet, rikottu on rauha maan', Silloin miesten mielet hehkui, oli toista kuin on nyt, silloin hehkui tääkin sydän, joka koht' on kylmennyt.
Hämeenlinna, ensikerran kun sun kuutamassa näin
Hattelmalan harjanteilta, tuo ei mene mielestäin!
Oli myöhä, ilta kylmä, matkast' olin väsynyt,
mut en lepoa, en suojaa minä muistanutkaan nyt.
Ei, sun jäilles, tantereilles mieleni se paloi vaan, siell' ol' enempi kuin suoja, enempi kuin lepokaan, siellä Suomen sotajoukko, nuori, uljas, urhoinen. Meihin silloin Suomi katsoi, ja me kaikki Suomehen.
Kunniata ukko Klercker ijät päivät saakohon!
Vanhus, vaivan nähnyt, näytti vielä mieltä urohon.
Muistan hänen harmaan päänsä, kun hän ympär' ratsasti
ja kuin isä sulosilmin poikiansa katsasti.
Vihollisen vertaisena, pojin kuusin tuhansin, riemuin viel' ois kunnialla käynyt verileikkihin. Poiss' on pelko, epäilyskin, taistella nyt mielitään, toinen luottaa toisehensa, häneen me ja meihin hän.
Silloin Klingspor saapuu, marski, ylpeä kuin kuningas, kaks' on leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas. Silloin Klingspor saapuu, ottaa arvollansa komennon, antaa käskyjä kuin Klercker, mutta käskee pakohon.
Tähtiyö, min valvoa ma Hämeenlinnan jäillä sain, aikain viertyäkin vielä kirkkaan' olet muistossain, vaikka siellä miehuus turhaks, toivo tyhjäks' tehtihin, vaikka kurjan raukan tähden unelmaks jäi voittokin.
Milloin saa hän tuomionsa, milloin töistään vastata, siitä että taappäin kulki, kun voi eespäin astua, siit' ett' on hän miehuuttamme, mainettamme häväissyt; että kyynel vuoti, miss' ois verta vuotaa pitänyt?
Horjuimmeko Siikajoella, kun sai koittaa viimeinkin?
Jalkoihinko Revonlahdell' luotettiin vai käsihin?
Adlercreutz sen virkkaa voisi, Cronstedt myös ja moni muu,
mut ne sankarit on siellä, miss' on sanatonna suu.
Jalot lausuin nimet, heille kiitosta ja kunniaa!
Monta heidän vertaistansa povehensa peitti maa,
Döbeln lepää, Duncker lepää: kysy heidän aikojaan,
niistä tietää, niinkuin tässä, halpa sotavanhus vaan.
Miks en kaatua ma saanut missä monet urhot nuo, missä juhliansa vietti Suomen sankarjoukko tuo, miss' ol' onni meille lempein, maine kirkkaimmallahan, kentill' Alavuden, Salmen, Siikajoen, Lapuan.
Näin ei taas ois ollut pakko rientää Pohjaan kolkkohon, eikä voittoriemuamme vaihtaa epätoivohon, eikä surra tovereita, joita jäätyi tuhansin jäillä Tornion tai suotta Kainuull' alttiiks pantihin.
Raskas ero Suomenmaasta, karvas palkka vaivojen! Meitä tuli pieni parvi Länsipohjan rannoillen; uskollisna kastoin vielä Ruotsin hiekkaa verelläin, nytpä torilla ma laulan, leipäpalaa pyydän näin.
Herra maata varjelkohon! Vähät muusta huolikaan; henki, onni, käsi, jalka sotamiehen menköön vaan! Herra maata varjelkohon, se on ponsi virressäin, sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin."
Ja nyt nousi ukko, läksi palkkiotaan keräämään, jotkut antoi äyrin hälle, useimmat ei sitäkään; niin hän tuli vaunuillenkin, kääntyi herraan korkeaan, syvään kumartuen pisti esiin hattukuluaan.
Kenraalinpa, suuren herran, tähtiin, kultiin puetun, muoto muuttui ja hän tempas ukon hatun oijetun, katsoi häneen, katsoi kansaan,—samassapa heittikin pitkin toria jo kaikki aarteet vanhan soturin.
Vanhus seisoi hämmästyksin, herra loihe lausumaan:
"Kuulin laulus, taistellut ma olen eestä saman maan.
Muisto tuo ett' elähyttää vanhanakin minua,
siitä, näet, ylväs olen, ylvähämpi sinua."
"Tosin verileikiss' usein toivehemme pettyivät, tosin voittommekin pian tappioiksi kääntyivät; mut ei siltä meidän tarvis kumarrella nöyrtyen, hattuni ma pidän päässä; pidä sinä samaten!"
Lausui näin, ja kirkastus nyt hohti hänen kasvoillaan, ja hän hatun miehekkäästi päähän painoi sotilaan; lausui sitten,—vielä ilost' ailahtaapi sydämen', muotoaan kun aattelen ja puhettaan kun muistelen:
"Tasan ei käy onnen lahjat, niin se Luojan sääntö on, minä rikas, arvoss' olen, sinä köyhä, arvoton; yhteistäpä meillä paras: horjumaton alttius, kunto verin vahvistettu, omantunnon todistus."
"Siksi kumppanukset ollaan, siis käy tähän istumaan!
Kallihin kun yhteist' ompi, halvemmatkin tasataan.
Leipää, suojaa mull' on sulle, kultaakin jos haluat,
mulle myöhä ilos säästä sekä laulus ihanat."
Ja nyt vanha krenätööri nousi herran vierehen: kansa, suoden kunniata, antoi tietä vaunuillen; kuulin kuinka kulkivat ne torin poikki kulkuaan, mutta näön multa peitti kyynelkaste sumullaan.