PILVEN VEIKKO.
Enempi kuin elämä on lempi, enempi kuin lempi moinen kuolo.
Synkeässä metsäss' oli mökki, salomaalla, syrjäss, aivan tiestä; missä syksyst' alkain sota liikkui. Vainolaisen silmä sit' ei nähnyt tietä tallannut ei tänne vievää vihamiehen jalka; sanan toi vaan verisistä tappeluista kaarne vaakkuin ilman alla, taikka kotka joka kylläisenä kuusess' istui, taikka hukka, joka hurmehista saalistaan vei korven komeroihin.
Tuvassaanpa pitkän pöydän päässä isäntä nyt pyhä-aatton' istui, huoahdellen arkihuolistansa. Kiinteästi käteen nojaa poski, lujaan kyynärpääkin pöydän päähän, mutta silmä välin syrjään vilkkui, pysymättä hiljaa paikallansa. Tuvass' olijoist' ei tuota nähnyt, perhekunnasta, ei kumpanenkaan, tytär ei, ei myöskään ottopoika; sylityksin istuivat he vaiti, käsi kädessä ja poskitusten, lieden luona aivan huoletonna.
Vanhus viimein loihe lausumahan. Viisahalle sanat oli selvät, vaikka vaan kuin huvikseen hän lauloi, niinkuin virsi vieri, sanat sattui:
"Korven kuninkaaksi karhu syntyy", niin hän lauloi, "kankaan kauneeks honka; mutta ihmislapsesta et tiedä suuruuteenko, voimaan valtaan, vaiko tyhjään turhuutehen syntynevi. Tupaan talvis-iltan' astui poika outona kuin metsän lieto lintu, eksyessään ihmis-asunnoille; pää se paistoi lakin haljenteista, kengän lumist' esiin pisti varvas, rinta paljas nutun riepaleista. Ken ja mistä?—Kysy: ken ja mistä, rikkahalta, joll' on isä, koti. Jokin tuuli kodistani tullee, taivaan pilvi taitaa veljen' olla, lunta vain yön jaloilla ma lienen, jonka pois hän polkee tupaan tullen, jaloilt' yön ei sulanutkaan lumi, tuulen kansa' ei vierryt Pilven veikko, poika jäi ja nuorukaiseks nousi. Ensi vuotensa hän juoksi jouten, toisna vuonna kaskea jo kaatoi, eikä vierryt kesä neljäs vielä, kun jo karhun tappoi, karjan surman. Mutta missä nyt on miehen maine, suurempi kuin seudun muiden miesten? Missä kasvattajan toivo? Tässä kyyryss' istuu vanhus, vuottain turhaan sanan verran sotatöistä kuulla, kuulla, kukistuuko maa vai kestää. Tajua ei voi hän kotkan kieltä, käsittää ei kaarneen vaakkumista, saloon sanomaa ei vieras tuone; nuorukainen, ainoo tuki, turva, tytön mieltä vaan nyt tiedustaapi.
Niinkuin kesäll' iltasella, milloin luonto vaiti on kuin pyhäpäivä, tuuliainen tulee näkymättä; lentäin nuolena, ja lampeen iskee, leht' ei liiku, eikä havu huoju, jyrkän rannan ruohokaan ei häily, tyynt' on kaikki, syvyys yksin kuohuu niin, kun laulun kuuli, nuorukainen äänet', umpimielin, liikkumatta, kaihdoksissa istui, vaikka verta sydämestä joka sana syöksi. Tytön luona istui kaiken iltaa, läksi levollen, kun muutkin läksi, näkyi nukkunehen ennen muita, mut jo aikaa ennen heitä nousten, kohta aamun ensi koittehella, hiipi tuvasta hän hiljaa yksin.
Taivaan kannelle kun päivä pääsi kaksi vain nyt nousi vuotehelta. Tupa siivottiin ja eine tuotiin, mutta kaksi vain nyt pöytään istui. Louna tuli, kolmatt' ei vaan kuulu. Kirkas oli vielä ukon otsa, vedettömät vielä neidon silmät, mut vaikk' oli pyhä, ruoan jälkeen levolle ei kumpanenkaan mennyt. Kului hetki, hidas kuin se hetki, kunnes pilvi, ilmanrannall' astuin, nousee, puhkee, raehtii ja raukee; lohdutellen sitten ukko lausui: "Kylän tie on pitkä, tyttäreni, suotkin vettynehet satehista, purot portahitta, vaarat jyrkät. Kululle ken läksi koittehelle, tuskin illaks jälleen joutunevi." Näin hän virkkoi, mutta kuulematta tytär istui, kukan kaltaisena. joka yöksi kupuns' umpeen sulkee: mitä mietti, itseksensä mietti.
Mut ei kauan istunutkaan impi, ei sen kauemmin, kuin rauko kasvi kastett' oottaa paahdepäivän jälkeen, niin jo vierähtikin poskipäille kyynelhelmi, ja hän hiljaa lauloi: "Tavannut kun sydämen on sydän, halpaa kaikk' on, mikä kallist' ennen, maa ja taivas, koti, isä, äiti. Enempi kuin maa on sylinsaanti, enempi kuin taivas silmän sini, kuiskekin, tuo tuskin kuuluvainen, enemp' on kuin isän, äidin käsky. Mikä lumoovampi lemmen voimaa mikä paula pitää lempiväistä? Sorsana hän soutaa järven poikki, yli vuorten kotkan siivin kiitää, palajaa jo ennen puolta päivää kun vast' yöksi tiettiin tulevaksi."
Vanhuksenpa, kun hän virren kuuli, huoli heräsi ja rauha rikkui; kadonnutta etsimään hän riensi. Vaiti tuvast' astui, vaiti korven polkuakin puoli-umpinaista; metsän latvoille jo päivä laski, ennenkuin hän ensi taloon ehti.
Kolkolta, kuin honka kankahalla, mistä tuhoten on kulo käynyt, näytti talo nyt, tuo rikas muinen; emäntä se yksin tuvass' istui lastaan nukkuvaista liekutellen.
Niinkuin lintu, äkin kuultuansa pyssyn paukkehen ja luodin lennon, säpsähtää ja siivet lentoon luopi, niin, kun kuuli oven käyvän, säikkyi nuori vaimokin, mut kauhu muuttui riemuksi, kun vanhuksen hän huomas. Vastaan karkas hän ja käteen tarttui, vedet vieri hänen poskillensa:
"Terve", niin hän virkkoi, "terve, ukko, tultuasi tuskahamme tänne, kolminkertaisesti terve tuolle kallihille, jonka kasvatit sa avuks kurjain, turvaks turvatonten! Istu, lepää, uupuneet on jalkas, ilomielin kuulee mitä kerron: Ankar' oli syksyst' alkain sota, maata ryösti Suomen mies ja Ryssä, turvatonten toki säilyi henki; vaan ei vielä päivää siitä, milloin lähipitäjästä parvi seuras joukkojamme vihollista vastaan. Taisteltiin, ja voitto meni meiltä, harvat lähteneistä surma säästi, nekin hajallaan on niinkuin lehdet, Kevättulvana nyt kosto kuohui koko seudun yli: miehet, vaimot, aseeton ja aseellinen lyötiin. Aamulla jo virta vyöryi meille; Kirkkoon ensi kertaa soitettaissa tännekin yks tuhon laine läikkyi. Mutta surutiedot suo mun jättää! Köysissä jo miehen' oli maassa, verta virtas, väkivalta voitti, hätä suurin, eikä turvaa missään. Kättä kahdeksan jo mua raastoi niinkuin petoparvi saalistansa; silloin turva tuli, avun tuoja, Pilven veikko vyörähti kuin myrsky, väkivallan hääti, häijyt kaatoi. Tuvass' istun ryöstetyssä tässä, katon varpustakin köyhempänä; iloisempi tok', kuin ennen koskaan onnen päivinäni, oisin nyt ma, jos tuo urho tulis tervehenä puolisoni kanssa kylän mailta, jonne vihollista vainosivat."
Vanhus viime sanan kuultuansa, nousi, kuin ois levännyt jo kyllin, mutta silmiss' asui synkkä huoli. Viipymään ei viihtyny, vaan suoraan kylään rikkahasen päin hän riensi. Sinisalon taa jo painui päivä kun hän, toivon vaiheella ja tuskan, kerkes asunnolle kirkkoherran. Tyhjä, kolkko oli vankka talo, raiskattu kuin paljaaksi pantu saari järven jäältä nähden talvis-yönä. Tuvass' yksin takan vieress' istui rampa sotamiesi, vanha Miekka. Nyt, kun ovi aukes ja hän vanhan tunsi tuttavan, hän pystyyn katkas, vaikka vaivain, haavain hervaamana. "Vielä", virkkoi; "päivä meille paistaa, polvi uus kun astuu polkujamme, voimaa, miehuutta kun viel' on maassa. Moinen kirkonmeno täss' on ollut, että laps, kun kehdossaan sen kuulee, lapsenlapsilleen sen kertoo vielä. Katso, julmana, kuin petoparvi, tuli voittoriemuin vainolainen, tänne surmaa, turmiota tuoden. Vähemmät nyt jääkööt virkkamatta, vaikk' ei nekään muistostani menne; mut kun murhiin muut jo kyllästyivät, ja kun julmimmat vain jälkeen jäivät, silloin kurjuus yli partaan paisui. Kunnon kirkkoherra, siihen saakka vielä säästettynä, sidottiin nyt hurjaan hevospariin, siinä jalan seuratakseen raakaa ratsumiestä. Nopsa tuomio: jo hetkess' oisi käsi turta ollut, jalka herpo, harmaat hapset laahannehet maata. Yksin vanhus seisoi, taivahasen silmä katsoi, niinkuin katsoo silmä, kun on kaikki maassa synkkää, mustaa. Kiitos Herran! Silloin apu joutui; hän mi kankaan karehena syntyi, Pilven veikko lentäen kuin leimaus, maahan iski, sorti sortajamme. Vertaisteni turviss' elän täällä niinkuin murtokuusi muiden päällä, heille kuormaks, inhoks itselleni. Arvo ois tok' elämällä vielä, jos tuo poika palais voittajana tappelusta kirkon tienohilta."
Vanhus, viime sanan kuuttuansa, riensi pois kuin tulen polttehelta; vaan jo vaalennut ol' illan rusko, ennenkuin hän kirkonkylään ehti. Niin nyt savuun, tuleen kylä peittyi, kuni pilveen hukkuu tähtitaivas; niin nyt kirkko kummullansa siinti, kuni pilvest' yksinäinen tähti; niin ol' äänetön nyt synkkä seutu kuni kolkko syksy kuutamassa.
Kaatuneiden soturien kesken, ystäväin ja vainoojain, kuin varjo niitettyä vainiota myöten, vanhus kulki. Kuollutt' oli kaikki, hengen huoahdustakaan ei kuultu. Vasta polun polvikkahan päässä, raunioiden kautta raivaellun, tiestä syrjäss' istui nuorukainen verenvuodannosta uupuneena. Kasvot kalvakat taas punehtuivat, vienosti kuin illan valkopilvet, silmä sammuvainen loisti jälleen, kun hän havahtuen ukon huomas. "Terve", virkkoi, "nyt on kuolo helppo, nuorna kaatuen kun saapi kuolla voittajana, maataan varjellessa. Terve sä, maan turvan kasvattaja, mutta kolmenkertaisesti terve tuolle jalolle, mi meitä johti, yksin mahtavampi kuin me kaikki. Sorrettuna joukkomme jo seisoi, hajallaan kuin karja kaitsijatta, toivotonna, kuoloon tuomittuna. Joukon järjestäjää meill' ei ollut, käskyä ei annettu, ei kuultu, kunnes korven komerosta ryntäs poika kerjäläisen, sankarsilmä ja meit' äänens otteluhun käski. Into uusi sydämiin nyt syttyi, pelko poistui, hänet tunsi kaikki, hänen kanssaan miekan melskehesen riensimme kuin ruovikkohon myrsky. Katso kirkkoon päin kuin pitkin tietä vihollist' on kaatuna kuin kortta korren viereen niittomiehen tiellä; siin' on ura sankarin, ma häntä silmin seurasin, kun jalka petti, kuolossakin aatos häntä seuraa." Lausui näin, ja silmä hiljaa sammui.
Hiljallensa sammui myöskin päivä, valju kuu, yön aurinko, vaan yksin matkamiestä kirkkotarhaan näytti. Aituuksen kun sisään vanhus astui, ristein keskellä hän siellä huomaa kansajoukon kolkon, äänettömän niinkuin nurmen alla nukkujatkin. Vanhusta ei vastaan kenkään tullut, tulijaa ei kenkään tervehtinyt, silmäystäkään ei kenkään suonut. Kansajoukkohon kun vanhus astui, kaatuneen hän näki nuorukaisen; verin tahratunkin tuon jo tunsi. Kuni honka, närehikköön kaattu, vielä maassa maaten verratonna, virui vihollisten keskell' urho.
Vaan kuin ukkosliekin lyömä seisoi kasvoin vaalein, värisevin huulin, kädet ristissä ja vaiti vanhus, kunnes sanoiksi jo suru puhkes: "Voi, nyt harja majastani murtui, rae viljan sorti saraltani, taloa nyt arvokkaamp' on hauta. Voi kun tuollaisna sun näen jälleen, kunniani, vanhuuteni turva, taivaan lahja, äsken suuri, jalo, nyt kuin hiekka halpa, jolla makaat." Tuskissaan näin vaikeroitsi vanhus, mutta kohta kuului ääni toinen, ääni tyttärensä, äsken tulleen:
"Kallein kaikesta mit' ompi maassa, olit sylihini suljettuna, kahta vertaa kalliimpi nyt vielä olet mulle mullan sulhosena. Enempi kuin elämä on lempi, enempi kuin lempi, moinen kuolo!"
Näin hän virkkoi vaikeroitsematta, astui hiljaa kaatunehen luokse, laski polvillensa, huivins' otti, luodin lävistämän otsan peitti. Äänetönnä sankarjoukko seisoi, niinkuin metsä, miss' ei lehti liiku; vaiti myöskin seisoi vaimoparvi, tuskaa suurta suremahan tullut. Mutta jalo tyttö virkkoi taasen:
"Jospa joku toisi vähän vettä, veret poskilt' että pestä saisin, vielä kerran päätä silitellä, silmät nähdä, sulot kuolossakin; riemulla nyt näyttää tahtoisin ma Pilven veikon, köyhän kerjäläisen, josta kasvoi kotimaamme turva."
Vanhus nää kun neidon sanat kuuli, turvattoman näki vieressänsä, taasen äänell' äänsi sortuneella: "Voi nyt, voi nyt sua, tytär parka; Auvon auvo, turvattoman turva, huolten hoiva, isä, veikko, sulho, kaikki tuossa kadonnut on sulta, mennyt kaikk', ei mitään sulle jäänyt."
Parkuun tuosta tyrskähti nyt parvi, vedetönt' ei ollut silmää siellä, mutta jalon immen kyynel kiilsi; kuolleen käteen tarttuen hän lausui: "Murheell' ei saa muistoasi viettää, ei kuin sen, mi mentyään jää unhoon; sua itkevä on isänmaasi, niinkuin kasteen itkee suvi-ilta, tyynnä, loistavana, laulullisna, toivoin uuden aamun syleilystä."