SOTAVANHUS.
Hän korkeana nousi pimeessä nurkassaan, viel' oli köyrynäkin hän kookas varreltaan; mut muuttunut hän oli täll' erää paljonkin, soturiryhti jalo ukossa nähtihin.
Hän ruoturina muuten eleli vanhoillaan; sodista muinaisista jäi saaliiks arvet vaan; koditta käytyänsä mont' aikaa eellehen, hän Röikön torppaan viimein pääs' Alavutehen.
Nyt äkkiä hän nousi, kuin herännyt hän ois, ja päältään arkiryysyt kaikk' alkoi heittää pois, pan' ylleen pyhävaatteet, mont' aikaa säästyneet, ja jakoi kahtahalle kähärät valjenneet.
Näin sotamies nyt nähdään valmiina matkallen: jalolta näyttää puku tuo sinikeltainen, ja vaskihela-hattu on päässä korkea, muodossa tuonen tyynyys, ja sauva kourassa.
Päiv' ompi Elokuuta seitsemästoista nyt; taas aurinkokin paistaa, mont' aikaa piileillyt, vesillä, mailla tuuli vain hiljaa henkäilee; mihinkä kaunis ilma nyt vanhaa viettelee?
Mihinkä tällä kertaa nyt ukon käynee tie? Kotiko hälle kolkko ja nurkka alus lie? Miks pyhävaatteisinsa pukeunut hän on, olisko mieli hällä nyt mennä kirkkohon?
Mut Herran huonehessa ei kellot soineet nyt, ja kirkko oli tyhjä ja ovet teljetyt. Mit' oiskaan temppelissä nyt ollut tehtävää, kun mikään kirkkopyhä ei ollut päivä tää?
Mut palveltiinpa Herraa tok' äijän mielestä; ja jos ei kirkossakaan, niin kirkon vieressä: tuoss' seisoi harjanteella ja siitä järvehen nyt Suomen sankarjoukko maatansa varjelen.
Päiv' ompi Elokuuta seitsemästoista tää, ja pyhäks sitä katsoo soturi harmaapää. Miss' Suomen lippu liehuu, hän sinne astelee, nähdäkseen kuin nyt Herraa Adlercreutz palvelee.
Taas miel' on ukon kuulla kalsketta kalpojen, nuo vanhat tutut äänet, sävelet tykkien, näin muistiin johtaa nuoruus, sen uljuus, urhakkuus, ja nähdä verityössä kuink' kestää polvi uus.
Näin aikeens' selitellään, niin ehkä olikin, ei mietteit' ukon nähty, vaan käynti nähtihin: kuink' astui tyynnä aivan ja viimein joutui niin mäelle kirkon, missä tuimimmin taisteltiin.
Tiepuoleen siihen ukko istahtaa katsomaan uroja Suomen ynnä väkeä vieraan maan; miss' sota tuimin, siitä ei silmä siirry pois, ja usein muoto loistaa, kuin kirkastettu ois.
Yhäti luodit lentää sivuitse äijän vaan ylt'ympärillä tuoni nyt leikkaa viljojaan; mut ukko siinä istuu pelotta, huvikseen, ei ykskään luoti tohdi kajota vanhukseen.
Ja vaihtelevin vuoroin, kuink' onni milloin suo luo äijän läheneepi tää joukko taikka tuo; mut kuinka taistellaankin, hän rauhass' olla saa, Venäjän mies ja Suomen suo hälle kunniaa.
Niin aika kuluu, päivä jo pyrkii maillehen, silloinpa Suomen joukko jo pääsee voitollen, ja esteet kaikki sortuu, ja Ryssät pakenee, ja ukon ympärillä taas melske vaikenee.
Kun harjult' alas sitten jo parvi viimeinen sivuitse äijän marssii, hän nousee seisaallen: "Te Suomen urhot nuoret, täss' onko ketäkään, ken sanat tahtoo kuulla soturin harmaapään?"
Täst' ilopäivästänsä ei ole koskaan nähnyt hän työtä jalompaa. Viel' osatahan voittaa, oi, kiitos, Jumala! Viel' elää isäin henki, on Suomess' urhoja.