SOTILASPOIKA.
Nuor', uljas, sorja sotilas ol' isäni jos ken, hän pyssyn otti, oli mies viistoista täyttäen. Tie kunniaan vain tiettynään, ol' aina altis kestämään hän vaivan, vaaran, liekin, jään,— sen taisi taatto, sen!
Laps olin, kun hän lähti pois, kun sotatorvet soi, mut uljasta en unhottaa ma ryhtiänsä voi, en hattuaan, en töyhtöään, en päivetystä poskipään, ain', aina tumman varjon nään, min kulmakarvat loi.
Kun joukot pohjolasta pois taas riensi, kuulla sain, jok' ottelussa kuinka hän ol' urhoist' urhokkain. Jo risti rintaan pantihin ja kohta, kuulin, toinenkin; ah, mielessäni aattelin, kenp' oisi myötä vain!
Ja talvi lähti, kevät toi taas ajan armahan, niin kuulin: »Kuollut isäs on, sai uljaan kuoleman.» Niin oudolt' otti sydämeen, sai huoleen, riemun huumeeseen; äit' itki iltaan kolmanteen, niin muutti multahan.
Jäi Lapualle taattoni, mies likin lippuaan; siin' ensi kerran kelmenneen sodassa kerrotaan. Ja taistoss' eestä Kustavin taas vaari vaipui Uttihin, ja Lappeell' isä vaarinkin, mies Kaarlen aikoinaan.
Niin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa; mut elo tuo ja kuolo tuo ol' uljast', ihanaa. Ken huonona jäis hoippumaan? Ei, nuorna kuolla eestä maan ja kunnian ja kuninkaan, on totta toisempaa!
Nyt orpo olen, osaton, syön leipää vierahan, on suosijani, suojani tuvilla tuonelan. Mut vaikertaa en huoli vaan, saa aika varren varttumaan, ma, poika kelpo sotilaan, en sorru hukkahan.
Kun vaurastun, kun vuotta vain viistoista täyttää saan, noin taistohon käyn minä myös ja nälkään, kuolemaan. Miss' ankarimmin sota soi ja taajin taisto salamoi, en sinne käymätt' olla voi tiet' isäin astumaan.