VÄNRIKKI STOOLIN TARINAT I
MAAMME.
Oi maamme, Suomi, synnyinmaa, soi, sana kultainen! Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä, rantaa rakkaampaa kuin kotimaa tää pohjoinen, maa kallis isien.
On maamme köyhä, siksi jää, jos kultaa kaipaa ken. Meit' ylpeä ei vieras nää, mut meille kallein maa on tää, maa saarten, vuorten, korpien, se meist' on kultainen.
Tutusti tummat metsät nää ne meille huminoi, soi virttään koski kuohupää, yöt tuikkaa, kesät kimmeltää, näin Suomi meille siintää, soi, sydämen haltioi.
Täss' auroin, miekoin, miettehin on taatot taistelleet, täss' on, mit' aika antoikin, säin armahin, säin ankarin, sukumme surmataipaleet he kaikki kestäneet.
Tään kansan taistelut ken voi ne kertoella, ken? Kun sota laaksoissamme soi ja halla nälän tuskan toi, ken mittasi sen hurmehen ja kärsimykset sen?
Täss' eestämme on antanut se veren alttihin, täss' on se kansa iloinnut ja tässä huoltaan huokaillut, mi kantoi kuormat meidänkin jo kausin kaukaisin.
Tääll' olla meidän armast' on, suloista, suotuisaa; kuin käykin arpa kohtalon, maa, synnyinmaa meill' oma on, maan päällä aarrett' ainoaa meill' oisko armaampaa?
Ja tässä, täss' on tämä maa, sen näkee silmämme; me kättä voimme ojentaa ja vettä, rantaa osoittaa ja lausua: Kas, tuoss' on se, maa armas isäimme!
Vaikk' kultapilvein loistohon kotomme vaihtuis tää, tasalle tähtikarkelon, miss' ilo sointuis itkuton, ain' aatostemme määränpää ois raukat rannat nää.
Maa tuhatjärvi, kantelon, vakuuden vanhan maa, kotomme suoma kohtalon maa isäin, lasten, kaitkohon sua tyyni miehuus, aikain taa ain' ollos vapaa maa!
Sun kukoistukses kuorestaan viel' aamuun aukeaa; viel' lempemme saa nousemaan sun toivos, riemus loistossaan, ja korkeamman kaiun saa sun laulus, synnyinmaa.
VÄNRIKKI STOOL.
Viel' entisaikaa muistamaan mun aina mieli halaa, niin moni tähti tuikettaan tutusti sieltä valaa. Ken kera käy? Mun tuonne tie luo tumman Näsijärven vie.
Siell' oli mies—hän aikoinaan ol' ollut sotamiessä; nyt vänrikki ol' arvoltaan, mutt' onni takatiessä. Ties kuinka samaan talohon satuimme saamaan asunnon.
Mies olin silloin taidokas, niin luulin, vaikka miksi, ma olin ylioppilas, mainittiin maisteriksi; makeat paivät »mensa» soi, Stool armoleipää atrioi.
Mull' oli »Gevlen-vaakunaa» ja piippu, merenvahaa; Stool poltti kotitupakkaa, jos puutetta ei pahaa; mut sammal vain, kun sattui niin, niveräpiippuun pistettiin.
Oi kulta-aika, autuas kuin lento leikin sulon, kun nuor' on, ylioppilas ja huoli ei toimeentulon, kun viel' ei paina murhe muu, kuin että viiksetön on suu!
Hädästä muitten tiennyt en, ilosta sydän sykki, vahv' olin, punaposkinen ja suonet tulta tykki. Niin olin nuori, riehakas ja korskempi kuin kuningas.
Mut nurkumatta majassaan Stool, ukko unholoukon, loi nuottaa, imi piippuaan, soi telmää nuorten joukon. Tuommoisen suhteen, sen maar ties, ol' ollakseen jo melko mies.
Minulle riemu riemujen ol' ukon käyrä varsi ja muoto, ryhti ryhmyinen ja vanha vaateparsi, vaan kyömynokka erikseen ja rillit rihmasankoineen.
Monesti läksin äijän luo ma ilveilylle suotta. Sep' iloni, kun suuttui tuo ja hältä ratkes nuotta, kun kävyn kädestänsä vein ja paikoin väärän silmän tein.
Hän kimpos silloin sijaltaan, mun uksest' ulos työnsi; mut hyvä sana, sauhu vaan, ja taas hän rauhan myönsi. Noin tulin toiste taas ja noin kuin ennenkin ma ilkamoin.
Ett' oli ukko aikoinaan nuor' ollut hänkin kerran, edemmäs tullut matkallaan ja nähnyt toisen verran, sit' en ma silloin aatellut, siks olin liian oppinut.
En, että maan, nyt mullekin niin rakkaan, eestä antoi verensä innoll' alttihin, jalosti kalpaa kantoi. Niin olin nuori, riehakas, hän vänrikki, ma kuningas.
Mut kerran, kuinka ollakaan, jo riehuun mieli kyltyi. Talv' oli päivää vaaksa vaan, mut sekin pitkäks yltyi; ol' outo olla tykkänään, en ollut päähän päästäkään.
Ma ensi kirjaan kurkoitun nyt tarpehessa raton kuvaus Suomen taistelun, tekijä tuntematon. Vain armosta tuo kanneton lie päässyt muiden joukkohon.
Mukaani vein sen, kääntelin sivuja siinä hetken; en tiedä, kuinka keksinkin jo Savon miesten retken; luin rivin, luin toisenkin, vereni kulki kuumemmin.
Näin kansan kaikki mahtaneen, vain kunniaans' ei myövän, sen nääntyin nälkään, pakkaseen näin voiton iskut lyövän; jokaiseen riviin suudelman ma tahdoin painaa palavan.
Kun vaara vaati, sota soi, mik' uljas urhomuuri! Maa raukka, kuinka vartioi sua rakkaus niin suuri! Niin kallis kuinka olla voit, vain pettua kun leiväks sait!
Avartui arvaamattomiin nyt miete kauas mennen, sydämen hurmas sytyksiin uus elo, outo ennen; kuin siivin lensi päivä pois, josp' ollut kirjaa vielä ois!
Se loppui, loppui iltakin, ei laannut mielen palo, niin moniin vielä kohtihin mun täytyi saada valo, hämärät selvitellä nuo, mä läksin vanhan Stoolin luo.
Häll' oli paikka entinen ja vanha askar vakaa. Ovella nurkukatsehen jo sain ma rillein takaa; olipa kuin oisi kysynyt: vai yöksikään ei rauhaa nyt?
Enp' ennallani ollutkaan, ma tulin mielin toisin; »Luin sodasta Suomenmaan ja lisää kuulla soisin, olenhan myös ma Suomen mies, te mulle kerrotte kenties?»
Näin lausuin. Silmän ihmeissään hän nosti nuottaan luodun. Se loisti, kuin ois ennellään hän seissyt eessä ruodun: »Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin.»
Oljille vuoteen istahdin, koht' ukon juttu kulki, työt Malmin, tulet Dunckerin, muut monet toi hän julki; sees silmä, hohto otsallaan, kuin kaunis hän nyt olikaan!
Hän myötä vaaroiss' ollut on, on nähnyt veripäivät, on voitot, iskut tappion, joist' ikiarvet jäivät; häll' on niin paljon muistissaan, maailma mit' ei muistakaan,
Ma hiiskumatta kuuntelin, ei sanaa hukkaan lennä, jo puoliyössä oltihin, kun vihdoin muistin mennä; hän saatellen viel' ovellaan puristi kättä iloissaan.
Meist' erottomat tuttavat nyt tuli tuokiossa; murehet, riemut, vaakunat tasattiin sovinnossa. Nyt olin vain yl'oppilas, hän suurempi kuin kuningas.
Mä ukon suulta sommitin nää tarut laulun parteen, yöt monet niitä kuuntelin, kun päre hiiltyi karteen. Ne korutont' on kertomaa, ne ota vastaan, kallis maa!
PILVEN VEIKKO.
Enempi kuin elämä on lempi, enempi kuin lempi moinen kuolo.
Metsän syvyydessä piili mökki, sydänmaassa, syrjäss' aivan tiestä, jolla syksyst' alkain sota liikkui. Vainolaisen silmä sit' ei nähnyt, jalka tiet' ei tullut sinne tuovaa. Kaarne vain toi, vaakkuin ilman alla, viestit veritöistä taikka kotka, joka kylläisenä kuusess' istui, taikka hukka, joka hurmehista saalistaan vei korven komeroihin.
Pirtiss' istui pitkän pöydän päässä pyhäaattona nyt mökin äijä, huokahtaen arkihuolistansa. Posken tyynnä painoi kättä vasten, lujaan kyynärpäänsä pöydän päähän, mutta silmä sivuun vilkui joskus, asunut ei tyynnä alallansa. Tuota muu ei nähnyt tuvan väki, perhekunnasta ei kumpainenkaan, tytär ei, ei myöskään ottopoika; vaiti istuivat he, sylityksin, käsi kättä, päähyt päätä vasten, liki liettä, rauhass' ilman huolta.
Viimein vanhus loihti lausumahan; viisahalle oli vihje selvä, vaikka vain kuin huvikseen hän lauloi, niinkuin virsi vieri, sanat sattui:
»Korven kuninkaaksi karhu syntyy, kankahalle kauneheksi honka; ihmislast' et tiedä, suuruuteenko, voimaan, tyhjään turhuuteenko syntyy. Tupaan talvi-illast' astui poika, tuli outona kuin metsän lintu eksyessään ihmisasunnoille; lakin haljenteista päänsä paistoi, varvas kului alta kengän lunten, rinta paljas nutun repaleista. Ken ja mistä?—Kysy: 'ken ja mistä?' rikkahalta, joll' on taatto, koto. Tuuli tiennee kotitienohoni, veikkoni lie ilman pilvi, itse lunta vain yön anturoilla lienen, jonka pois se polkee tupaan tullen. Eipä sulanut yön tuoma lumi, tuulen teille vierryt pilven veikko, pysyi poika, nousi nuorukainen. Ensi vuotensa hän jouten juoksi, vuonna toisena jo kasket kaatoi; eikä mennyt kesä neljäs vielä, kun jo karhun tappoi, karjan surman. Missä on nyt miehen maine, jonk' ei kuultu vertaa kunnaan näillä mailla? Missä kasvattajan toivo? Tässä kuuruss' istuu vanhus, vartoo turhaan sanan verran, sotatöistä kuulla, kuulla, kukistuuko maa vai kestää. Tajuta ei voi hän kotkan kieltä, käsittää ei kaarneen vaakkumista, saloon vieras sanomaa ei saata, nuorukainen, vanhan varaks suotu, tytön mieltä vain nyt tieteleepi.»
Niinkuin tuulispää, kun kesäillan luonto pyhäisesti vaikenevi, entää, näkymätön, nuolinopsa, korpilampeen lyö, ei lehti liiku, havu häily, tyyn' on mänty, tyyni kukka jyrkän rannan, tyynt' on kaikki, syvyys yksin kuohuu; niin, kun iski laulu nuoren mieleen, vait hän istui, liikkumatta, umpimielin, vaikka joka sana sydänverta velloi. Tytön luona istui illan kaiken, läksi levolle, kun läksi muutkin, näytti nukkunehen ennen muita, mutta aikaa ennen muita nousten, kohta koiton ensi kuultehelta, hiipi tuvasta hän hiljaa yksin.
Valkes aamu, nousi päivän pyörä, kaksi vain se nosti nukkumasta; tupa siivottiin ja eine tuotiin, mutta kaksi vain nyt pöytään istui; tuli louna, kolmatta ei kuulu. Varjoton viel' oli vanhan otsa vedettömät vielä neidon silmät, mutt' ei, vaikka lepopäivä sallis, ettoneelle painu kumpainenkaan. Kului hetki, hidas, kuin on hetki, kunnes sää, mi ilman rannall' uhkaa, nousee, puhkee, raehtii ja raukee, niin jo lohdutellen lausui vanhus: »Kylän tie on pitkä, tyttäreni; purot portahitta, vaarat jyrkät, suotkin satehista tulvillansa; lähdet tielle aamun koittehessa, tuskin iltaan sieltä joudut jälleen.»
Näin hän lausui. Tuot' ei kuullut tytär, istui mielin suljetuin, kuin kukka kedon yöksi umpun ummistavi, mitä mietti, itseksensä mietti.
Mutt' ei kauan istu impi heljä, kauemmin, kuin vartoo, päivän sammuin, kasteen virvoitusta kasvi hervas, kun jo kyynel poskipäälle vieri, painui otsa ja hän hiljaa lauloi: »Sydämeen kun sydän yhtyy, silloin halpaa kaikk' on, ennen kallehinkin, maa ja taivas, koti, taatto, äiti. Enemmän kuin maa on syli armaan, enemmän kuin taivas silmä hellä, enemmän kuin äidin, taaton tahto huokaus tuo tuskin kuuluvainen. Tenhota mi voima voi kuin lempi, lempivää mi paula pidättäisi? Sotkana hän sarvet poikki soutaa, yli vuorten kotkan siivin kiitää; palajaa jo ennen puoltapäivää, kunne vasta yöksi varrottihin.»
Kuuli vanhus kujerruksen vienon, huoli rintaan syttyi, rauha rikkui, kadonnutta etsimään hän lähti. Vaiti tuvast' astui, vaiti korven polkutietä tuskin tuntuvaista; metsän latvoille jo päätyi päivä, ennenkuin hän ensi taloon ehti.
Kolkolta, kuin honka liekin syömä autiolla kulokankahalla, kartano nyt näytti, rikas ennen; tuvass' emäntäinen yksin istui, lasta nukkuvaista liekutellen.
Niinkuin lintu, pyssyn pamahduksen kuullen äkkiä ja luodin lennon, säikkyy, vavahtavi, siiven nostaa, niinpä rahilt' oven äännähtäissä säikkyi nuorikko; mut riemuks suli hirmunsa, kun vanhuksen hän keksi. Vastaan juoksi, käteen tarttui, posket kyynelissä kylpi. »Terve», lausui, »terve, taatto vanha, kallis tullut tuskan vierahaksi. Kolmin kerroin terve hälle, josta vaalit, vanhus, kurjain avun, turvatonten turvan! Istu, lepää, uupunut on jalkas, ilomielin kuule, mitä kerron:
Syksyn kaiken sota riehui, maata ryösti ystävä kuin vihamieskin, sentään aseettoman henki säästyi; mutta lähipitäjästä parvi,— tuskin päivää siit' on,—sotajoukon myötä läksi vainolaista vastaan. Taisteltiin, ja meni voitto meiltä, harvat lähteneistä surman vältti, hajonneet kuin lehdet tuuleen nekin. Kosto nyt kuin kevättulva kuohui seudun yli; kaikki, miehet, naiset, aseeton kuin aseellinen, lyötiin. Aamulla jo tänne virta vyöryi, kirkkoon ensi kertaa soitettaissa, meillekin yks osui turman laine. Mutt' en viivy murheen muisteloissa. Köysiss' oli mieheni jo maassa, veri vuoti, väkivalta voitti, hätä suurin, avun toivo turha. Kättä kahdeksan jo mua raastoi niinkuin petoparvi saalistansa; silloin apu saapui, tuli turva, Pilven veikko pirttiin niinkuin myrsky, väkivallan hääti, häijyt kaatoi. Taloss' istun ryöstetyssä tässä, katon varpustakin köyhempänä, vaan nyt rikkain mull' on riemun päivä, jalo tuo jos vammatonna palaa puolison kanssa kylän mailta, kunne vihollista vainosivat.»
Vanhus viime sanan kuultuansa nousi, kuin ois levännyt jo liioin, mutta silmäss' asui synkkä huoli. Viipymään ei viihtynyt; vaan tietä kylään vaurahasen vievää riensi.
Kaukometsän taa jo päivä painui, kun hän, toivon, tuskan vaihemailla, kerkes asunnolle kirkkoherran. Kolkko oli kartano nyt suuri, tyhjä, raiskattu kuin puuton saari, nähty järven jäältä talviyönä. Tuvass' yksin takan vieress' istui rampa sotamiesi, vanha Miekka.
Nyt, kun ovi aukes ja hän tunsi kasvintuttavansa, pystyyn karkas vanhus vaivain, haavain herpaisema. »Vielä», virkkoi, »päivä meille paistaa, polvi uus kun astuu polkujamme, voimaa, miehuutta kun viel' on maassa. Moinen täss' on kirkonmeno ollut, että lapsi, kehdossaan sen kuullut, lapsenlapsilleen sen kertoo vielä. Katso, niinkuin ahnas susilauma tuli vihollinen voiton-vimmoin, ryösti, tappoi.—Virkkamatta jääkööt vähemmät, jos mieleen muistuvatkin; vaan kun murhiin muut jo kyllästyivät, julmimmat vain jälkeen jäivät, silloin surkeus tääll' yli partaan paisui. Jalo paimen, vielä rauhaan jäänyt, virmaan sidottiin nyt hevospariin, seuraamahan ratsumiestä raakaa. Lyhyt laki, oisi kohta ollut käsi turta, lysmynyt jo jalka, laahannehet maata valkohapset; yksin seisoi vanhus, korkeuteen silmän loi, kuin sinne katsoo silmä, kons' on maassa kaikki yötä synkkää. Kiitos olkoon! Silloin apu joutui; hän, tuo tullut, mistä metsän tuuli, Pilven veikko, lentäen kuin leimaus, heihin iski, sorti sortajamme. Toisten turvissa nyt elän täällä niinkuin murtokuusi muitten päällä, heille vastus, taakka itselleni; mutta ylistän mä elon arpaa, jalo tuo jos voittajana vielä taistelusta kirkon luota, palaa.»
Vanhus viime sanan kuultuansa riensi pois kuin tulen polttehelta; vaan jo vaalennut ol' illan rusko, ennenkuin hän kirkonkylään ehti. Niinp' on kylä kypeneinä suitsi, niinkuin pilviin hukkuu tähtitaivas, siinti kirkko kummultansa niinkuin tähden pilke pilviss' ainokainen; hiljaisuus niin kattoi seudun kolkon, niinkuin kattaa kuudan kaljun syksyn.
Kesken kaattuin, puolto-, vainomiesten, niinkuin varjo niityn niitoksella kulki vanhus. Kuolemaa on kaikki, hengen huokaust' ei korva kuule. Vasta polun päässä, raunioiden kesken polvittelevaisen, istui nuorukainen, veriinsä jo riutuin. Posket kalvakat taas punehtuivat vienosti kuin illan valkopilvet, syttyi silmä sammunut, kun tointuin vanhuksen hän näki. »Terve», virkkoi, »nyt on kuolo helppo, kun saa varhain, monen myötä, eestä isänmaansa voittain verens' antaa. Terve, maasi turvan kasvattaja, kolmin kerroin terve jalolle, ken meitä johti, yksin mahtavampi kuin me kaikki! Kas, jo murtui voimat, hajall' oli joukkomme kuin karja kaitsijatta, kadotettu, kurjan kuolon oma. Ollut ei, ken joukon järjestäisi, ei, ken neuvon antais, ketä kuultais, kunnes korven komeroista tullen mieron poika saapui, sankar-otsa, kunnes äänensä soi taistoon kutsuin; Liekki sinkos silloin joka rintaan, pelko poistui, hänet tunsi kaikki, kanssaan hän päin miekkoja vei meidät, niinkuin kaislikkohon myrsky ryntää. Katso kirkkoon päin! Kuin kartta, maassa, mist' on käynyt niittomiehen rauta, pitkin tietä maan on vihamiestä; siin' on ura uljaan käymä, häntä silmin seurasin, kun jalka petti, kuolemassa vielä aatos seuraa.» Lausui näin, ja silmä hiljaa sammui.
Samoin sammui hiljalleen myös päivä; valju kuu, yön aurinko, vain näytti kulkijalle, tietä kirkkotarhaan.
Astui aitaukseen vanhus, siell' on ristein keskell' ihmisparvi kolkko, äänetön kuin nurmen nukkujatkin. Kukaan askelta ei käynyt vastaan, kukaan tulijaa ei tervehtänyt, kukaan yhtä silmäyst' ei suonut. Astui vanhus parven piiriin, maassa jalkojensa eess' on nuorukainen, veress' yltään, tuta helppo toki. Niinkuin honka mäntymurroksessa, vielä maassa maaten verratonna, virui vihollisten keskell' urho.
Vaan kuin ukkosliekin lyömä seisoi vanhus kasvoin vaalein, mykät huulet värjyi, kädet yhteen pusertautui, kunnes sanoiksi jo suru puhkes: »Voi, nyt harja majastani murtui, rae viljan sorti saraltani, tupaa tuttavampi on nyt hauta. Voi, sun että näin mä näen jälleen; kunniani, vanhuuteni turva, taivaan lahja, äsken sorja, suuri, nyt kuin hiekka, jolla lepäät, halpa.» Tuskassaan näin vaikeroitsi vanhus, vaan jo, kohta kuului ääni toinen, ääni tyttärensä, äsken tulleen: »Kallein kaikesta, mit' ompi maassa, olit sylihini suljettuna, kaksin verroin kallihimpi vielä olet mulle mullan sulhosena. Enempi kuin elämä on lempi, enempi kuin lempi moinen kuolo.» Näin hän virkkoi vaikeroitsematta, astui hiljaa kaatunehen luokse, polvistui ja huivin otti, peitti kevyesti otsan lävistetyn. Äänetönnä urhopiiri seisoi niinkuin metsä, miss' ei lehti liiku; vaiti seisoi myöskin vaimoparvi, tuskaa suurta suremahan tullut. Mutta jalo tyttö virkkoi jälleen: »Jospa joku toisi vähän vettä, veret poskilt' että pestä saisin, suortuvaansa vielä silitellä, silmät nähdä, sulot kuolossakin; kaikille nyt soisin riemuin näyttää Pilven veikon, orvon mieronlapsen, josta koitui kotimaamme turva.»
Koska vanhus neidon sanat kuuli, näki turvattoman vierellänsä, taas hän äänell' äänsi murtuneella: »Voi nyt, voi nyt sua, tytär parka! Auvon auvo, turvattoman turva, huolen hoiva, taatto, veikko, sulho, kaikki tuossa kadonnut on sulta, mennyt kaikki, mitäkään ei jäänyt.»
Itkuun tuosta parahti jo parvi, vedetönt' ei ollut silmää siellä; mutta jalon immen kyynel kiilsi, kuolleen käteen tarttuen hän lausui: »Murheell' ei saa muistoasi viettää, ei kuin sen, jok' unhoon kohta uupuu; niin sua itkevä on isänmaasi, niinkuin kasteen itkee kesäilta, tyynnä, loistavana, laulullisna, syli auki uuden aamun koittoon.»
SOTAVANHUS.
Hän korkeana nousi pimento-nurkassaan, mies kookas, vaikka köyry jo varsi vanhuuttaan. Ja muuttunut oli ukko kuin uuteen muotohon, soturiryhti uljas häll' olennossa on.
Hän ruotulaisna muutoin nyt asui vanhoillaan, sodista muinaisista vain arvet saaliinaan; mont' aikaa suojaksensa vain mieron rannan ties, Alavudelle viimein jäi Röikön torppaan mies.
Nyt äkkiä hän nousi, kuin havahtunut ois, ja päältään arkiryysyt kaikk' alkoi heittää pois, ja tallest' otti vanhat taas juhlatamineet ja jakoi kahtahalle, kähärät valjenneet.
Tuvasta valmis käymään jo tuossa sotilas, puettu sini-keltaan, ol' aivan arvokas; tuo vaskihela-hattu jalosti varjoo pään, on kasvot tuonen-tyynet, on sauva kädessään.
Taas päivä, pitkään piillyt, se päilyy, sees on sää; seitsemästoista päivä on elokuuta tää; vesillä, mailla tuuli vain hiljaa henkäilee; mihinkä kaunis ilma nyt vanhan viehtelee?
Täll' erää minne mahtoi nyt olla ukon tie? Kotiko kolkko ollut ja nurkka ahdas lie? Ja noin miks otti ylleen hän juhlatamineet? Vai Herran huoneeseenko vei äijän askeleet?
Vaan sieltä pyhät kellot ne eivät kaiu nyt, on kirkko tyhjä tyyten, kaikk' ovet teljetyt. Ei saapumista sinne nyt sanan kuunteluun, ei ollut Herran päivä tää päivä elokuun.
Mut palveltiinpa Herraa siell' äijän mielestä, jos kirkossa ei juuri, niin kirkon vieressä; näät harjult' alas rantaan tuoss' urhot Suomenmaan; ne maata, ruhtinasta nyt puolsi parhaillaan.
Seitsemästoista päivä ol' elokuuta tää, ja juhlapyhäks urho sen katsoi harmaapää. Tuoll' liehui Suomen lippu, sen luo, juur' aljettuun hän aikoi Adlercreutzin jumalanpalveluun.
Taas kuulla häll' on mieli, kuin miekat kalskahtaa, kuin kenttätykki veisaa säveltä tuttavaa, taas muistaa oma nuoruus, sen voima, urhokkuus, ja nähdä, verityössä kuin kestää polvi uus.
Niin aikeens' arvaellaan, niin ehkä ollut lie; ei aatoksia nähty, vain askeltensa tie. Hän rauhass' astui aivan, ja niinpä joutui jo luo kirkontörmän, kuumin kuss' oli ottelo.
Tiepuoleen siihen ukko nyt istui katsomaan uroita Suomen ynnä väkeä vieraan maan; työ missä toimin, siitä ei siirry silmä pois, ja usein muoto loistaa, kuin kirkastettu ois.
Ja yhä ympärillä sokeat luodit lyö, käy sadon kalliin kaaten nyt tuonen niittotyö; mut koskematta kuulan siin' istuu vanhus vaan, kuin ratto rauha oisi, ei väisty paikaltaan.
Ja yhä vuoron vaihtuin, kuink' onnen arpa suo, sun aivan ympäröipi tää joukko taikka tuo; mut kuinka taisto käykin, hän rauhass' olla saa, Venäjän mies ja Suomen suo hälle kunniaa.
Vaan hetket vieri, päivä jo länttä purppuroi, kun Suomen joukon miehuus nyt viimein voiton toi; se kaikki esteet mursi, se kaikki tieltään löi, ja turva tyyni jälleen nyt vanhust' ympäröi.
Kun harjult' alas kulki jo parvi viimeinen, niin parven kohdall' ukko nous suoraks oieten: »Te Suomen urhot nuoret, teiss' onko ketäkään, ken sanat kuulla tahtoo soturin harmaapään?
Hän teitä kiittää halaa täst' ilopäivästään: ei työtä uljahampaa hän nähnyt ikänään. Jumalan kiitos, vielä on meissä voittajaa, viel' elää isäin henki, ei puutu miestä maa.»
LUUTNANTTI ZIDÉN.
Zidénin, urhean luutnantin, tapa ain' oli selvä tää: oli ensi mies, mihin mentiinkin: »Eespäin, pojat Vaasan, pankaas nyt vauhtia vikkelää!»
Eturinnassa riensi hän vaaraa päin, väki jälkeen tarpoa saa. Jumal'auta, jos kävit kähnystäin, luutnantin käsky kun kaikui: »Päin tulta, poiat, hurraa!»
Näin ohjasi pientä hän joukkoaan, miten parhaiten itse ties; sotatemppuja käynyt ei solkkaamaan, näin kuului komento suora: »Mars perässä nyt, joka mies!»
Ei taakseen katsonut, tie kun vei päin vaaraa, eespäin vaan. Väki myötä ehtikö muu vai ei, hän harvoin huomasi ennen, kuin paukkui jo parhaillaan.
Nyt vasta, kun pääs vihämiehen luo ja siinä jo iski ja löi, hän katsoi, kuinka ne joutui nuo hänen Vaasan-poikansa rakkaat, hyvin tokko ne rynnäköi.
Ja siinä jos muut näki rinnallaan hän kaikki, se kelpas, se, kas silloin huusi hän riemuissaan: »Hurraa, sepä sukkela temppu, nyt ollaan herroina me.»
Mut joukko jos käy ja hän harpaten tulen keskeen jo kerkeää: »Voi Herra, häpeä semmoinen! Kuin kilpikonnat ne kulkee, nyt taaskin ne jälkeen jää.»
Viiskymmentä miest' oli johdossaan, sotakäsky kun maassa soi; ne harveni pois vähän kertanaan, kakskymmentä Vaasan-poikaa nyt rintamaan hän toi.
Mut harvatko, taajatko, niin tai näin,
Zidén saman siitä ties,
tapa vanha häll' oli käydä, päin:
»Nyt pankaa joutua, poiat,
Mars perässä vain, joka mies!»
Oli Virran taistelu parhaillaan, hänen viimeisens' oli tää; ja kaikki hetkestä riippui vaan, Fahlander, Malm ja Duncker alas rantahan rynnistää.
Ei ollut heitä kuin sataa kuus, Tutshkov tuhat miestä toi, mut näin tuo uljas Fahlander huus: »Nyt mennään kolmin joukoin, kuka ensin ehtiä voi?»
Sanat nuo nepä korvin kuuli Zidén, sen maar pian nähdä saa. »Eespäin», hän huusi »jalat liikkeeseen! Hurraa, pojat vaasalaiset, nyt mies se, ken kiiruhtaa!»
Ei ensi kertaa hän huutanut näin ja käskenyt joukkoaan, mut näin viel' ollut ei vimmapäin vihamiehen parvea vastaan hän syöksynyt milloinkaan.
Muut kaukana viel' oli, kolme saa hän haavaa jo kohdastaan. Nyt murtui voima, hän katsoi taa, avun tokko ne tuo, pojat onko päin urhakat puskemaan.
Hän vaipui maahan, hän katsomataan yhä katsoi, jo ymmälle käy. On vieressä korpraali-vanhus vaan, yks ainoa Vaasan-poika, ei merkkiä muista näy.
Jo kohdalle ryntäysjoukko sai, hän siihen silmänsä loi: »No, tuossa tullevat miehet kai?» Mut turhaa, niitä ei kuulu, ei enää hän malttaa voi.
»Nyt voittoon rientävät muut, mä en vain miesteni joutuvan nää. Voi Herra, häpeä semmoinen! Kuin kilpikonnat ne kulkee, nyt taaskin ne jälkeen jää.»
Mut auki sammuvan silmän luo korpraali sen kuullessaan: »Ei, luutnantti, ei puhe kelpaa tuo! Ei häpeän syytä nyt! Taistoon väen veitte te urhokkaan.
Jos rynnänneet kera kaikk' ois niin, tuho pienempi ollut ois. Nyt viime mieheen me kaaduttiin, etupääss' oli Vaasan joukko, siks sen tuli korjasi pois.
Sen koommin katsonut ette taa, kun käskitte: käykää päin! Mepä seurasimme, se uskokaa, jok' ainoa urhona kaatui, ei muuten he viipyis näin.»
Käden nostaen luutnantti vielä nous verihiekalle istumaan, näkö seestyi, suurin lainein sous povi kuoleman tuokiolla, hän heilutti hattuaan:
»Vai kunnialla siis kaatuivat eturinnassa rientäin he, ja luutnanttiaan liki seurasivat? Hurraa, sepä sukkela temppu, nyt kuollaan herroiksi me!»
TORPAN TYTTÖ
Ja päivä iltaan kallistui jo, kesäiltaan vienoon, valahti rusko vaimennut majoille, maille tienoon, väsynyt päivän vaivoista miesparvi vaeltaa, työn tehtyään se riemuiten nyt kotiin palajaa.
Työn tehnyt, viljan kallihin se korjatuks on saanut, vihollisjoukon rohkean on vanginnut tai kaannut. Se lähtenyt ol' otteluun, kun loisti aamun koi, kun voitto viimein saatihin, jo ilta varjon loi.
Lähellä kenttää taistelun, tuon kestävän ja hurjan, tiepuolessa sa töllin näit puol'aution ja kurjan. Sen portahalla ääneti siin' istui neitonen, siin' istui, katsoi rauhaisaa paluuta parven sen.
Hän katsoi, kuin ois etsinyt;—ken mietti neidon mielen?
Syvempi posken puna tuo kuin hohde lännen pielen.
Niin hiljaa istui, herkkänä;—jos kuunnellut ois hän,
kuin katsoi, kuullut oman ois sydämen sykkivän.
Mut joukko kulki kulkuaan, siin' yhä katse pysyi, jokaiseen riviin, soturiin se kiinnittyi, se kysyi; kysymys arka, kaihtava ja mykkä lennähtää, hiljempi huokaustakin povesta hiipivää.
Noin joukko kaikki sivuitse kun kulkeneeksi saapi, jo loppuu rauha raukan tuon, jo rinta raukeaapi; ei vaikeroi hän, otsa vain se kättä vasten jää, sulosti suurin kyynelin nyt kylpee poskipää.
»Mit' itket? Vielä tallella on toivo, huoles heitä, oi, kuule ääntä äitisi, ei suotta kyyneleitä; hän, jota äsken joukosta ei silmäs keksinyt, hän eloss' on, sua muisti hän, ja siksi elää nyt.
Sua muisti hän, mua totteli, ei syössyt vaaran suuhun; sen viime neuvon kuiskasin, kun yhtyi joukkoon muuhun. Ei mielens' ollut sotimaan, pakosta lähti hän, pois meilt' ei kuolla tahtonut, ei riemult' elämän.»
Vavahti neito haaveista suruisan uneksinnan, kuin iskenyt ois aavistus kautt' ikävöivän rinnan; ei viipynyt hän, katsahti vain taiston kenttää päin, ja lähti hiljaa, hiipi pois, hämyksi häilähtäin.
Pois vieri hetki, toinenkin, yö joutui, taivaall' uivat
hopeina pilvet valkeat, vaan maat jo tummentuivat.
»Hän viipyy! Turha tuskas on, oi tytär, minne jäät!
Tääll' ennen aamun koittoa taas sulhosi jo näät!»
Ja tytär tulee, hiljalleen hän astuu äidin luokse, ei enää sulosilmistä nyt kyynelvirrat juokse, mut kylmänä kuin tuuli yön kätensä tervehtää, kuin taivaan pilvi valkea on vilu poskipää.
»Tee hauta mulle, äitini, jo päättyi päivät multa; paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta; mua muisti vaan ja itseään, sun mieltäs kuuli vaan, ja petti toivot veljien ja isiensä maan.
Kun tuli muut, mut armas ei, niin kuolleheksi itkin, päin surmaa miesnä menneeksi, kuin meni kumppanitkin, suruni oli suloinen, ei katkera kuin nyt, tuhannen vuotta surra noin hänt' oisin mielinyt.
Voi äiti, yöhön pimeään hain kaatuneitten luota, en nähnyt kellään muotoa ma tuttavaista tuota. Nyt maailmassa viekkaassa en viihdy kauempaa, kun kuollehiss' ei ollut hän, ma toivon kuolemaa.»
SVEN TUUVA.
Sven Tuuvan isä kersantti ol' ollut aikoinaan, jo kuului Kustaan sodassa hän polveen harmajaan; maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen, last' ympärillä yhdeksän, ja nuorin niistä Sven.
Älyä kuinka liiennyt lie äijält' itseltään jaella lapsijoukolleen, ei tiedä yksikään; mut liian paljon antanut lie vanhemmille kai, kun poika viimesyntynyt vain rippehiä sai.
Sven Tuuva varttui kuitenkin, mies tuli harteva, kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea, ol' iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan ja teki, mitä teetettiin, päin mäntyyn kaikki vaan.
»Mi, Herran nimeen; poikani, sun perii hiljankaan?» näin ukko Tuuva useinkin jo hoki huolissaan. Kun laulu tuo ei loppunut, Sven maltin menettää ja itse käypi miettimään, min kesti miehen pää.
Kun tuli Tuuva kersantti ja vanhaan virtehen taas kerran lauloi: »Mikä mies sinusta tulee, Sven?» niin aivan ukko ällistyi, kun poukahuttaa ties Sven leveästä leuastaan: »Ka, niin no, sotamies!»
Lopulta pilkka-katsehen kersantti-vaari loi:
»Vai sotamies, sa tolvana? Oh huuti, poika hoi!»
»Niin», tuumi Sven, »min täällä teen, se kaikki kieroon vie,
ehk' eest' ei maan ja kuninkaan niin konsti kuolla lie.»
Tuost' ukko Tuuva hämmästyi ja heltyi itkemään;
Sven otti pussin selkähän, läks joukkoon lähimpään.
Mies terve, mitan täyttävä, ja muusta huoli viis,
hän pestin väkeen Dunckerin sai tinkimättä siis.
Nyt tuli sotatemppuja Sven Tuuvan harjoittaa,
se omituist' ol' laatuaan ja nähdä hupaisaa.
Korpraali huusi, hohotti, ja hohotti ja huus,
Sven todet, leikit väänsi vain kuin itse totisuus.
Ol' uupumaton kyllä, jott' ei verran vetäjää, hän maata polki; tömisti ja heilui hiessä pää; mut käännöstä kun käskettiin, hän pettyi ainiaan, päin oikeaan, päin vasempaan, päin vastoin aina vaan.
»Olalle pyssyn» oppi hän, »jalalle pyssyn» tais, »päin pistin», »kunniaa», on kuin hän kaiken oivaltais; mut »kunniaa» kun huudettiin, hän laski pistimen, »jalalle pyssy» käsky soi, olalle veikin Sven.
Näin tuli tuiki kuuluksi nyt Tuuva tempuistaan, ja kaikki, miehet, päälliköt, ne kummaa nauramaan; Sven, vakaana hän astui vain, ol' altis oppihin, ja toivoi aikaa parempaa,—niin sota syttyikin.
Ol' läsnä joukon lähtö nyt, niin miehet miettimään,
täyspäinen tokko Tuuva lie myös myötä pääsemään.
Hän antoi heidän haastella ja tyynnä tuumi vaan:
»Jos muiden kanss' en mennä saa, kai yksin mennä saan.»
No, pitää pyssyn, rensselin sai hänkin, mukamas, sai renki olla leirissä, sodassa sotilas; Sven tappeli ja passasi ain' yhtä toimessaan, eik' ollut arka milloinkaan, jos hupsu toisinaan.
Paluuta tehtiin, kintereill' on ryssä joukkoineen, pois jokivartta Sandels nyt vetäytyi verkalleen. Palasen matkaa eessäpäin veen poikki porras toi, vain miestä parikymmentä nyt sitä vartioi.
Tien korjuu näillä toimenaan, ja työnsä tehtyään etäällä taiston telmeestä he jäivät lepäämään, talosta eineeks ottivat, mink' irti saivat vaan; Sven Tuuva myötä oli myös, hän pantiin passaamaan.
Mut ilot jäi, kun törmältä nyt täyttä vauhtia riens' adjutantti Sandelsin, hevonen vaahdossa: »Jumalan tähden, sillalle, aseihin!» huusi hän, »vihollisjoukon tiedetään täst' yli pyrkivän.»
Päämiehelle hän lisäsi: »Te silta purkakaa,
jos voitte, muuten viimeiseen vereenne taistelkaa!
Jos ryssä pääsee selän taa, niin meidät hukka vei.
Avuksi itse kenraali jo rientää, huolta ei!»
Hän kiiti pois. Mut portaalle pääs tuskin vartio, kun toisen rannan törmäll' on plutoona ryssäin jo. Se laajenee, se taajenee, se tähtää, laukaisee, jo suomalaista kahdeksan ens' liekki lakaisee.
Ei hyvä enää viipyä, jokainen hätkähtää.
Uus ukkonen; ja jäljelle vain viisi miestä jää.
»Kivääri käteen, taaksepäin!»—jo kaikki uskoi sen;
Sven Tuuva yksin hairahtui ja laski pistimen.
Myös käännöksessä hämmentyi hält' aivan ees ja taa, pois riensi muut, mut portaalle Sven poika porhaltaa. Hän seisoo siinä jäykkänä, vakaana, vanhoillaan, kaikille valmis neuvomaan parait' on temppujaan.
Eip' aikaakaan, kun osoittaa hän niitä kyllä saa, kun silta täyteen ryssiä samassa tuoksahtaa. Ne tuli päälle tuiskunaan, mut niistä joka mies sai oikeaan ja vasempaan, niin että tempun ties.
Käsillä tätä karhua ei voitu kukistaa, mies lähin muiden luodilta hänt' aina varjoaa; mut ryssäin kiihtyy rohkeus, min toivo raukenee; jo saapuu Sandels, näkee tuon, kun Tuuva taistelee.
»Noin, poika uljas, juuri noin!» hän huusi, »tullaan jo!
Äl' yli päästä piruja, viel' iske tuokio!
Noin suomalainen taistelee, kas siinä soturi!
Avuksi, pojat, joutukaa! Tuo meidät pelasti.»
Jo näki ryssä rynnäkön nyt tyhjiin rauenneen, vihollisjoukko kääntyi, pois vetäytyi vitkalleen. Taas tyynt' on, Sandels ratsultaan nous, astui sillan luo ja kysyi, kussa äskeinen ol' ottelija tuo.
Sven Tuuvaa näytetään. Hän on jo taiston taistellut ja taistellut kuin mies, ja nyt on taisto tauonnut; hän näytti siihen nukkuneen levolle leikistään, vakaampi ei, mut vaaleamp' on paljon entistään.
Ja Sandels silloin nukkujaa kumartui katsomaan, ei tuntematon ollut tuo, vaan tuttu vanhastaan, mut alla hänen rintansa punoitti nurmi nyt, ol' luoti käynyt sydämeen, jo veri ehtynyt.
»Se luoti tiesi maalinsa, on myönnettävä se», näin kenraali nyt virkkoi vain, »ties enemmän kuin me; ei otsaan käydä huolinut, sen huonoks arvioi, vaan sattui sankar-rintahan, jalomman valikoi.»
Ja sanat nää ne kiertämään jäi väen keskuuteen, ja kaikki katsoi Sandelsin niin oikein sanoneen. »Näät Tuuvan mieli kylläkin ol' lyhyt mittojaan; pää huono oli», arveltiin, »mut sydän paikallaan.»
VON KONOW JA HÄNEN KORPRAALINSA.
»Loasta arvoon, ken sinut nosti, ken vain vuoks sun kulmakaartesi tummuuden, sun auttoi saamaan paikan ja palkankin, vaan sotamiehen virkahan korpraalin?
Ja kenen rinnall' ottelit aina näin kuin vertainen ja kumppani vierekkäin, ja miehuuttas ken kiitteli, minkä voi?» Brask-korpraalille Konowin saarna soi.
»Nyt käytöksestäs ainainen kanne käy, sinusta mikä pöppö nyt pöyhistäy; sa keskell' ammunnan sotamiestä lyöt ja mahtavasti mälliä kahta syöt!»
Brask saarnaa kuulla jurrotti majurin: »Niin, korpraaliksi tyhjästä korkenin, vaan virkaan siihen mun vaka miehuus vei; vert' oli, mistä nousin, mut lokaa ei.
Jos lyönkin joskus, niin mikä kumma se? Ma teen kuin moni muukin, ma teen kuin te; ja vaikka yksin lyökää, niin lellityön ma heitän hellemmille ja myöskin työn.
Tuon vieruskumppanuuteni kunniaks on kaikkein nähden mälliä mulla kaks; vaan laiha jos se kunnia teistä ois, voin toisen mällin poskesta heittää pois.»
Ja Braskiin Konow silmänsä teristää:
»Mies oiva, mutta saakelin sarvipää!
Sa vierimmäisnä vastakin seiso vaan,
on turva semmoisesta, kun tarvitaan.»
Taas alkoi taisto; jääkärijoukollaan von Konow metsään tunki, Brask mukanaan; korpraali kulki jylhänä, majuri, hän huuli lerpass' ampui ja kiroili.
Jo neljä tiimaa noin oli noituillut, mut seikka siitään muuksi ei muuttunut. Hän tiellään kaatuneen näki jonkun vaan, puu puulta ryssä pois veti joukkojaan.
»Hiis vie», hän ärjyi, »ei suju ensinkään, kyll' lentää kuoret männyistä, sen mä nään, vaan ryssä puitten suojassa pääsee pois, te tähtäätte, kuin silmiä teill' ei ois.»
Tuon virkkaa tuskin ehti hän viiksistään, kun kieppui Braskin puustista kellellään; kas siinä vastausta jo liioinkin, moist' ei ois luullut tohtivan korpraalin.
Käy miekkaan, kimpoo päin vihankalvas mies:
»Mit' uskallat, sa ryökäle? Herrankies!
Nyt luines, nahkoines piru otti sun,
Lyöt päällysmiestä keskellä ottelun!»
Mut Brask hän seisoi tyynenä vanhallaan: »Pidättäkäähän pamppua hetki vaan, siks että palkan tuolle ma maksaa voin, jok' ampui kohti, juuri kun puustin soin.»
Näin virkkain Brask nyt tähtäsi pyssyllään; ja pensaan taakse, huomasi äkkiään von Konow miehen kaatuvan parrakkaan noin kaksikymment' askelta heistä vaan.
»Vai tuonko luoti vingahti korvissain, kun kuuperruin, taas ystävät ollaan vain! Sep' oli miehen konraus, totta vie, ei unhoittuva multa, se koskaan lie.»
Brask Konowill' on vuosia viettänyt, siell' aina äijät yksissä nähdään nyt: he usein kuomat parhaat on päällä maan, mut yhtä usein joutuvat jupakkaan.
KUOLEVA SOTURI.
Lemulla oli verinen jo päivä päättynyt, ja kaatuneitten viimeinen valitus viihtynyt; maat tummui, tummui vetten vyö, kuin hauta hiljainen ol' yö.
Veen vierelle, mi taistelon kuvasti taannoisen, soturi vanha jäänyt on, Suursaaren aikuinen, pää kättä vasten, kalmaiset jo kasvot, veret vierrehet.
Hält' ystävä ei yksikään jäähyväissanaa saa, maa, jota kastoi verellään, ei ollut synnyinmaa; kotonsa Volgan äärell' on, tääll' on hän vieras suomaton.
Vain joskus silmän sammuvan hän vaivoin kohottaa; mies nuori samaan santahan, lähelle kuolevaa, on kylmennyt jo; tuohon jää se tuijottain, ei muuta nää.
Kun luodit löi, kun sota soi, maa huurtui hurmehin, niin vihan miekka salamoi kädessä kummankin. Nyt nuoren miel' ei taistohon, nyt suopi vanhus sovinnon.
Mut yhä kulkee hetket yön,— mist' airon loiske tuo? Kuu tanterelle verityön jo paistehensa luo: vesillä yksin neito sous, jo rantaan ehti, maihin nous.
Miks, aave rauhaton, sa sait luo tuonen niittomaan? Käy ruumis ruumiilta hän vait ja kyynelehtii vaan. Vait käy kuin varjo,—valvahtui jo vanhus, katsoi, kummeksui.
Mut vaellusta seuraten ain' yhä hellemmin hymyili silmä suruinen ja miettiväisemmin; jo sydän aavistanut lie, mihinkä kulki neidon tie.
Hän vartoi: tyttö läheni, kuin kutsun kuullut ois, niin suoraan, varmaan, ääneti, kuin henki häntä tois. Jo saapui valaistessa kuun jo sattui katse kaivattuun.
Hän näki, nimen äänsi,—suu ei vastausta suo; sylihin vieno viskautuu,— ei sulje syli tuo; läväisty rinta elvy ei, vait kaikk' on, kaiken kalma vei.
Yks silloin kyynel pisaroi jo silmään sotilaan, yks sana huuliltansa soi, yön ymmärtämä vaan. Hän nousi, astui askelen ja kuoli neidon etehen.
Tuon sanan tulkita ken voi, min siinä virkkoi mies? Suruisa katse, min hän loi, ja kyynel mitä ties? Ja neidon luo kun päästyään hän kuoli, mitä miettikään?
Oliko tunnon tuskaisen se viime tunnustus, sydäntä etsi sydämen sovintohuokaus? Suriko että päällä maan vain sorretaan ja sorrutaan?
Toi hänet tuima vainotie, meit' iski miekka tuo; mut unhoita, mit' ollut lie, vain veljeskättä suo! Eloa koskee koston lait, mut haudalla on vaino vait.
OTTO VON FIEANDT.
Ristiinasta oli mies, Otto Fieandt, hänpä ties muille käskyjänsä antaa, vesa vanhin veljeskantaa.
Sodass' oli tosiaan everstluutnantti hän vaan, armeijass' ois olla suotu, jos ol' luonto toisin luotu.
Vaan hän piti oman pään, jäyräs omaa jälkeään, käskyyn kääntynyt ei toisen, sai siis joukon erikoisen.
Entä näkö: asunaan harmaa haaratakki vaan, tehty kotikankahista, villat kotilampahista.
Taaton lakki laellaan kiilsi pitkää pitoaan: tälle jäi, kun Lappeen nurmeen taatontaatto vuoti hurmeen.
Lyhyt, väljä talvisäin tuohon lammasturkki—näin, pikisauma-saappahassa ruodun eess' on satulassa.
Eip' ois urhon näköinen kansan nähdä nykyisen; aika toinen, toinen tunto, syvemmällä pilli kunto.
Miekka suotta vyöllä vaan; tokko laukaustakaan sodass' ampui, taivas tietää; epäellä seikkaa sietää.
Ruudit, raudat, lyijyt, ne huoleks jäivät miehille; ne, ne lauloi, hänpä soitti, ruoska kourass' ukko voitti.
Sillä sivalteli vaan eestä kuninkaan ja maan, niinkuin tammi vankkumatta, urakassa uupumatta.
Kestää vaikka päivän tais, huoli viis, ken voiton sais, tappelun vain tahtoi voimaan, siihen ruoska valmis soimaan.
Kiireeseen ei Suomen mies ole luotu, sen hän ties, vauhtia siis auttaa koitti, miehuutt' ei, vaan tapaa moitti.
Piippu piti olla vaan, muuten hyv' ei ollutkaan; sauhu suussa voimin kaikin ruhtoi, vaikka selkään saikin.
Kesken parhaan kahakan pisti uuden tupakan, lähin mies sai viivähdellä, tulta hälle viritellä.
Joukkoonsa taas ennättäin, veress' yltä, hiessä päin, seisoi ruoskahansa käyden, kiskoi tuprun keuhkontäyden.
Rivit reilaan, pistin päin! Leikkiin tuimimpahan näin rynnisti jo roimalaillaan, oli mies kuin kotimaillaan.
Haastoi vahvaa suomeaan, huusi niinkuin niitullaan, kiitti, moitti, toimen mukaan, tollistaa ei saanut kukaan.
Hyv' ei silloin ollutkaan vihollisten, sanotaan; siin' ol' ukko lemmonlainen, muulloin varsin moukkamainen.
Noin hän viimein joukkoineen, piippuineen ja takkeineen tapeltuaan raivoisasti saapui Karstulahan asti.
Toivo Suomen sotijain joukko tää ol' enää vain miestä tuhatkunta kohti Vlastov kolme vertaa johti.
Leikki oiva odottaa, Fieandt ottaa tupakkaa, ruoskaa saapaskorkoon koittaa, ryntäämähän mennä soittaa.
Tiimaa kuusitoista kai kesti, viimein saunan sai; pako päätyi pääksi leikin, piru kaikki vei kuin veikin.
Silloin, niinpä tiedetään, enää ei hän lyönytkään, hatun painoi alemmaksi, muuttui muita lauhemmaksi.
Möttöseen noin ratsasti, satulaansa tuijotti, käden pisti rintapieleen, muistunut ei piippu mieleen.
Mitä siinä miettikään, sit' ei tultu tietämään, yksin neuvotella mahtoi, väki kulki, kuinka tahtoi.
Lintulahteen tultuaan olkikuvon pyysi vaan, unta vaivoistansa halaa, suu ei maista ruoan palaa.
Näin hän päätti päivän tään; hieman levähdettyään aamull' oli, kolmen mailla, kohennut jo koko lailla.
Taas häll' entinen on pää, ovest' ulos tirkistää, katse karski taas kuin rauta, luimistaikse silmälauta.
Maistoi taskumatistaan, noitui nuorta veikkoaan, joell' antoi puustin heti, Perhossa jo sauhut veti.
Kuinka liekin kaikkiaan: sodass' ase tarvitaan, vaan ei puoliansa vailla sota Fieandtinkaan lailla.
Miehet nytkin lausuvat, vaivojaan kun muistavat, pää-armeijan taantumusta, kotimaansa kukistusta:
»Toisin loppu olla vois, kenraali jos saatu ois, jok' ois aikaa arvioinut, tappelussa tupakoinut.»
SANDELS.
Sandels, hän Partalass' eineellään juur' istuu, huoleti syö: »Taas yhteen Virralla isketään, heti kello kun yksi lyö. Olen teidät tänne mä pyytänyt.— Pala lohta, pastori, nyt!
Mua saatte seurata päivän tään, minä pyydän ja vaadin sen: te seudun tunnette tyystimpään, ja ma tietoja tarvitsen. Ei vaaraa! Verta ei haistetakaan.— Margootako kaataa saan?
Tutshkov sanan suopean suo, jott' ois loma tää jo loppuva taas. No, mut syökää! Oh, kastinta! Paasto pois! Ajo eessä on, katsokaas. Täss' ottaa täytyvi, minkä sai,— madeiraa? Sallitte kai?»
Sana nyt, sana kiiru nyt saatettiin: »Välirauha rikkunut on; etuvartion johti jo pois Brusin, ja silta on purkamaton. Kakstoista on kello, ja kesken työ, mut ryssäin jo yks se lyö.»
Sandels, hän makean maistua suo, ei tuost' ole tuonaankaan. »Pala hanhea, pastori! Hyytelö tuo se on herkkua kerrassaan. Taas Dolgoruki se touhuaa; hänen maljansa! Maistakaa!»
»Min viestin siis», sanantuoja näin, »kenraali, mä viedä saan?» »Ett' onhan Fahlanderin patterit päin, ja silta on kaita, vaan. Hän tunnin, puolisen kestää saa.— Vähän, pastori, vasikkaa!»
Sanantuoja läks. Oli tuokio. Taas joku saapuu: leimuna tuo hänet ratsu, hän harppauksella on maass', on portaill', on noussut jo nuo; luutnantti nuor', uros nuhteeton, adjutantti se Sandelsin on.
Saliss' on jo hän, säihkyvi katsanto, tykö päällikön hällä on tie: »Kenraali, virrannut vert' on jo, joka tuokio verta vie. Väki uljas on kyllä, mut uljaamp' ois, jos päällikön nähdä se vois.»
Sandels, hän tuumivan katseen loi: »Kah, kuuma kuin uunin paasi Ajo uuvutti kai, nälän teille toi, lepo pieni, niin jaksatte taas! Nälän muistaa saa, janon myös. Kas näin, siis ryyppykö allepäin?»
Luutnantti viipyi: »On tuima työ meill' eessä, ne sillan jo saa, pataljoonan ne Kauppilan kimppuun lyö, etujoukkomme karkoittaa, kaikk' on nurinpäin, väki neuvoton; mik' ohje, mi käskynne on?»
»Luutnantti pöytään ett' istahtaa ihan rauhassa ruokain luo ja lautaset kutsuu, ja kun ne saa, niin syö, ja syötyä juo, ja juotua vieläkin syö, kas siin' on ohjetta riittämiin!»
Veri kuohahti nuori, kuin tulta lies viha silmästä liekehtii. »Puhun, kenraali, suorin suin: joka mies teit' ammoin jo halveksii. Koko armeijalla on aatos se: pahin pelkuri olette te.»
Vait Sandels jäi, putos kahveli pois,
jopa nauruun hän purskahtaa.
»Hyvä herra, Sandelsko pelkuri ois?
Ohoo! Sepä perhanaa!
Bijou, jalo ratsuni, tuokaa, hoi!—
Nyt pastori jäädä voi.»
Jyly rannalla käy, rae lyö, sota soi, kuss' on Sandelsin vartiovyö. Vedet, maat savu sankkahan pilvehen loi, tult' iskevi pilven yö; oli ilmassa kuin kumu ukkosen, maa järkkyi hurmehinen.
Väki Suomen vankkana seisoi siin', ei vaaraa peljännyt; mut miehestä mieheen kuiskailtiin, salanurkuna kuului nyt: »Hän poissa on, taaskin hän piiloon käy, kenraalia vielä ei näy.»
Jopa nähtiin, jo saapui, jo vallilla on, lipun vierehen seisahtuu; vaka silmä on, otsakin varjoton, jalo kantaa häntä Bijou. Hän liikahda ei, näköputkellaan sotatannerta tarkkaa vaan.
Ja hän kauas loistavi ratsultaan, tuhat kaasi, ken hänet kaas, ja kahta tuimemmin tuiskuamaan tykit vastaisen rannan taas; soi luotien vinkuna ympäri pään, ei muuta hän ilmettäkään.
Ja uljas Fahlander jo rientää luo, etuvallille ratsastaa: »Alas, kenraali, teihin on päin tuli tuo, alas, henkenne varjelkaa!» »Alas, kenraali, turma se kaikkien ois!» väki myrskysi, »vallilta pois!»
Sandels, hän liiku ei paikaltaan, sanan lausuu: »Pelkoko lie väen tuon, mitä hiittä se kirkuukaan? Se jos horjuu, sen hukka vie. No, valmiiks siis! Ken koitti, se ties! Heti luonamme on vihamies.»
Tuhatmäärää miest' oli torjunut tuo Kauppilan parvi pien', oli urhokkaasti se taistellut, näki neuvoksi nyt pakotien, tuli patterin luo, sivu siitäkin se jo riens' ohi kenraalin.
Hän on siin' yhä, ylväs, liikkumaton, ei siirry hän paikaltaan, vaka silmä ja varjoton otsakin on, ja hän loistavi ratsullaan, ja hän joukkoa silmää, mi rynnistäin hänen tultaan törmäsi päin.
Se jo vyöryy luo, liki tunkeutuu, hän ei vaarasta milläänkään; yhä surma on tähdätty päin tuhatsuu, hän siitä ei tietävinään; hän vartoo, hän katsovi kelloaan kuin parhaassa rauhassaan.
Jopa hetki se löi, jota vartosi hän, ja hän riensi Fahlanderin luo »Rivit onko nyt valmis se särkemähän, kuten ennenkin, väki tuo? Mä pöyhkeillä ryssien annoin. Haa, kuin mies, ne nyt raivatkaa.»
Sana tuo, sepä riitti, ei tarpeen muu, väki riemunsa ilmoille huus; päin ryssiä korskia viskautuu nyt urhoja sataa kuus; rivi riviltä laastihin lauman nuo, loput sortuivat sillan luo.
Sandels, hän luo väen voitollisen tuli rantahan ratsullaan. Ohi joukkojen lens' ori valkoinen veripurppura-hohteessaan, ja nyt kenraali tervehti tenhoutuin sotarintaansa riemusuin.
Ja hiipivä nurku on hiljennyt, salakuiske ei enää soi, ilo ilmoille myrskynä puhkesi nyt ja se hälle kiitosta toi; hurraa tuhatääninen raikahtaa: »Kenraalimme uljas, hurraa!»
KAKSI RAKUUNAA.
Toinen oli Stool ja toinen Luoti heistä nimeltään, yhtä vahvat, yhdenmoinen miehuus mielessään, saman Saimaan rantamalla yhdess' ylenneet, saman kurkihirren alla kuomat kiistelleet.
Rakuunoiksi sitten saivat saman päivän ennättäin; veljinä he vaarat, vaivat kesti vierekkäin; eipä jäänyt heiltä vielä vanha kiista pois, kilpasivat sotatiellä, kumpi uljaamp' ois.
Miehuudesta joukossansa olivat he mainitut, siinä heit' ei voittavansa kenkään kerskunut. Kumpainenkin korpraaliksi kohta tehtihin, mutta yhtä riitaisiksi jäivät sittenkin.
Viel' ei virkaan-nousijoilta taannut vanha kilpa tää, toinen toist' ei ansioilta jäljemmäksi jää. Tasan kumpaisenkin kulki taival kunniaan, Luodin' kun soi nimi julki, Stoolkin mainitaan.
Jopa toisen puolle häilyi viimein onnen vaakapuu; Luoti vammatonna säilyi. Stool hän haavoittuu. Hoitolassa sai nyt heikko maata tuskissaan, sinne jäi, kun soti veikko, jouten virumaan.
Monta kuuta kurjaa siellä viimein viettäneeksi saa, parvehensa urhomiellä taas hän palajaa; vaan jo parven paras kohtaa monta vertoinaan, Luoti-veikollapa hohtaa merkki rinnassaan.
Stool hän näkee ystävänsä onnen uuden, mainion; mitä tuntee mielessänsä, siitä vaiti on, sit' ei sanat, silmäykset silloin ilmaisseet.— Nyt ol' yhdess' ystävykset päivän retkeilleet.
Kylliks oli partioita käyty, aik' on kääntyä. Tomu tuiskuu, kasakoita, näkyy äkkiä. Luoti lausui: »Käänny, niitä viis on kaikkiaan. Kahden emme, veikko, riitä, suott' on vaara vaan!»
Stool hän nauroi katkerasti: »Oikein! Tyhmää jäädä ois! Veres säästyi tähän asti, nyt se vuotaa vois. Yksinkin ma koittaa voinen. Mene! Tuon jo ties: liian hyv' on leikkiin moinen merkkirinta mies!»
Sen kun virkkoi, päin sill' erää korskasti jo kannustaa, heristäen miekan terää, katsomatta taa. Toinen vimmass' ett' on vihan, siit' on huoleton, jääköön, tulkoon—yhtä ihan yltyneelle on.
Seisahtua ei hän aio, kohti häll' on kulku vaan; maistaa hältä miekkaa sai jo poika aromaan. Nousi parku, pauke, koki kostoon rynnistää kumppanit, mut korkein toki viel' on Stoolin pää.
Vaan on onnellakin raja, voitto väistää voittajaa, ratsuinensa ratsastaja kenttään kellahtaa. Taistelee, vaikk' ei se auta, maassa vielä mies, vaikka neljän peitsen rauta hälle turmaa ties.
Aukee suu jo tuiman surman, jäljell' on vain tuokio. Kenpä enää torjuu turman? Siin' on Luoti jo! Surmaajat hän kohta suistaa irti veikostaan; ken nyt kaatunutta muistaa, taas kun taistellaan?
Sortui neljäst' yksi; Luoti myös sai haavan vuorostaan; hetki hengen-kallis, vuoti veri virtanaan; käsivarren voima voipuu, toivoa ei näy; taaspa pystyyn Stool jo toipuu, taisteluun taas käy.
Pian loppu selvis sen nyt; vielä virkkaa taru tuo, illall' että Luoti mennyt Sandelsin ol' luo. Kourass' urho koristintaan näytti: »Myöntäkää; Stoolillekin raha rintaan, taikka täss' on tää!»
HURTTI UKKO.
Nuotiolla puuttunut ei juttu, missä Hurtti vanhus istui vaan; usein kertoi sodan, rauhan tuttu yöhön myöhään muistojaan, tulta piippuun yhä peukaloi, sammuksiin jo taas sen tarinoi.
»Kolmas Kustaa oli mies», hän kiitti, »Ryssänmaankin rouvaa ylpeää vastaan rynnisti, niin että riitti; aika toinen, toinen tää; kuninkaan ol' liekkiin tuttu tie, marskikin nyt liian hyvä lie.
Kunnian ja velvoituksen teiltä ellei herrat väistyneet, niin ei kuunaan oisi voitto mennyt meiltä; petos hältä hengen vei. Pahoin täällä palkka maksetaan, sääli surmaa moisen kuninkaan.
Kuinka puhuikaan hän ilman vihaa kapinoitsijoille Anjalan! Korpraal' Luoti hiljaa nyki hihaa: 'Käännänkös jo kanuunan!' 'Malta', lauhasti hän lausui vaan, 'eihän hätää; ensin katsotaan.'»
Näinpä vanhus leirivalkealla laski laatuisasti juttujaan, huurti hapsia jo iän halla, poski viel' on punassaan; nuorempi ol' aikaan Kustavin, tullut nyt ol' Oravaisihin.
Yötä hongikossa synkeässä ennen taistelua vietettiin. Unta harva sai, mut Hurtti tässä varsin vaipui uinuksiin; muulloin aina valppain valvontaan ennen muita ehti nukkumaan.
Hetken iltaa vain ol' istuskellut kylki honkaa vasten kyhjöttäin, tulta piippuun pannut, valitellut sodan käyvän suohon päin; sanoi miettineensä mielessään, millä saisi paon päättymään.
Näinpä sanat sattui: »Enää suostu en mä opittua oppimaan. Kerran ennen pohjaan päin on juostu, juoksuss' ollaan uudestaan. Pako—vain se kurja toivo jää, lempo tiesi, missä matkan pää.
Mutta aamull' alkaa asekiista, tapa toinen silloin tulkohon! Kuka tahtoo, olkoon ajoriista, Hurtti kyllän saanut on hävettää jo häntä alkaa nyt, ettei aikaa ennen väsynyt.
Ukon ei tee enää mieli juosta, hänpä keinon keksi vanhoillaan: selvin pääsy pälkähästä tuosta seistä paikallansa vaan; ken sen tempun oikein oivaltaa, jättää juoksemiset kaikki saa.»
Lausui, tyynnä rinnoillensa risti käsivarret, vaiti kallistui hongan juureen, kohta raittihisti siinä ukko uneksui, nukkui, oiva temppu tiedossaan, ettei pakeneisi milloinkaan.
Suomen joukko, taas kun joutui ilta, viime taistons' oli taistellut, voima mennyt Suomen sankarilta, murheen aika alkanut; niinkuin aallon murtaa rannan paas, sotajoukko taapäin painui taas.
Kussa kulki, kuului haikeinta tuskaa, huolta hukkuvaisen maan; rauhaa saanut valvova ei rinta, vanha Hurtti nukkui vaan; rintamaan Kamenskin särkemään uros harmaa lepoon laski pään.
Nukkui, kuin ois unhoittanut aivan Kustaan päivät, nukkui sikeään siinä jälkeen juoksun, vaaran, vaivan kuin ei viime yönäkään, nukkui, oiva temppu tiedossaan, ettei pakeneisi milloinkaan.
KULNEV.
Kun iltaa viel' on hetkinen ja huvitusta muisto suo, niin Kulnevista juttelen, lie sulle tuttu tuo. Kas siinä oikein kansan mies, hän elää ja hän kuolla ties, mies parhain, missä taisteltiin tai maljaa maisteltiin.
Yöt päivät yhä taistella, sit' ilonansa piti hän ja kaatumista kukkana, vain sankar-elämän. Mik' aseheksi sattuikaan, yks kaikki, kunhan kaatui vaan, jos miekka, piikki, pikari, jos joi, jos otteli.
Hän harras myös ol' lempimään, koht' iski silmän impysiin; tulesta tuskin pääsikään, jo tanssit tanssittiin. Yön sitten armasteltuaan hän kengän riisui kullaltaan ja viiniä sen täynnä toi ja lähtömaljan joi.
Tuon muodon jospa nähdä sait! Monella vielä maassaan on kuva, jottei mointa kait: paljasta partaa vaan. Käyt luo, ja parrakosta suu jo nauraa, silmä seijastuu, niin avoin, hertas, huoleton: siin' ukko Kulnev on.
Mut vankempikin vaalistui, kun Kulnev kohti ryntäsi; ken, hiukan hiittä kammoksui, myös häntä hätkähti. Jo näkö jääti selkäpiin, etteivät piikit, pyssyt niin, sulompi hällä säilän suu kuin haven musta muu.
Se muotonsa, kun ratsullaan, koholla kalpa, kiiti päin, se myös, kun malttoi toisinaan majailla levähtäin, kun Kulnev turkki-hartioin talosta toiseen kulki noin ja vierahaksi viivähti, vain missä miellytti.
Viel' äidit kertoo kauhuaan, kun kursailutta Kulnev tuo kuin surma tuli suorastaan vain tuutulapsen luo; mut jatkaa, »Suukon sille vain hän antoi, naurun naurahtain, niin herttaisen kuin tuolla nyt, jos kuvaa lähestyt.»
Ol' oikealta pohjaltaan maar Kulnev ukko kultainen; hän liioin joi, niin moititaan, syy oli sydämen; sen sydämen hän myötään toi, jos soti hän, jos rauhan soi: läks' suukot, surman salamat sielt' yhtä palavat.
Mont' urhoiss' oli Venäjän, joist' aikakirjat tarinoi, joist' eellä sodan syttymän jo maine tiedon toi. Kamenski, Bagration, Barclay— tulisen leikin tuta sai, kun moiset rynnisti, sen ties jokainen Suomen mies.
Mut Kulnevist' ei tiettykään, tääll' ennenkuin jo sota soi; kuin myrsky merell' äkkiään hän tulla vihuroi, hän löi kuin pilven salama, niin arvaamaton, ankara, ja näytti ensi lyönnillään, mit' oli miehiään.
Oteltu päiv' on, uupunut mies Suomen niinkuin ryssä myös; ilolla lepoon kallistui ja luulet: loppui työs; mut parhainta kun untas noin näit onnen, kullan kukkuroin, »aseihin!» huutaa vartio, ja siin' on Kulnev jo.
Tai ryssäin teitä kavahtain käy kuormasaatto laiskantyö, parasta pahki miehet vain syö, juo, ja juo ja syö; mut kestin keskeenpä, yks kaks, saa Kulnev kuokkavierahaks, vain tomupilvi pölähtää, päin peitset välähtää.
Jos miesnä miehet ratsuillaan siin' uljahasti urakoi; niin päästä kyllä parrastaan kemuissa ukko voi; mut tuimat vain jos oltu ei, niin hän se viinat meiltä vei, ja tulemaan Don-virran taa pyys viinan velkojaa.
Ja sade, tuisku, päivä, yö jos sattui, suvin, talvisin, noin täys ol' aina, aina työ kujeista Kulnevin; ja taistoon käydess' armeijain maar tunnettiin, miss' iski vain tää aron poika' uhkapää, etäinen veikko tää.
Mut ollut Suomen sotijoiss' ei miestä, jok' ei mielessään pitänyt Kulnevista ois kuin sotaveljestään. Kun tutun naaman näytti vain tuo kamu maasta kasakkain niin Saimaan rannan kontion suu ilon irvess' on.
Ja hän myös näki riemastuin tään kourat, usein kohdatut, ja rynnisti, ett' oli kuin ois vaivan maksanut. Sit' ottelua nähdä sies, kun Kulnev sekä Suomen mies noin väkipainin painivat, nuo vahvat molemmat.
Hält' ammoin miekka herposi, hän kaatui taiston telminään, mut maine maansa loistoksi jäi jälkeen elämään; ja missä vaan hän mainitaan, hän sankariksi sanotaan; oi kallis sana: »sankari», kun saat sen maaltasi!
Se miekka meille turmaa ties, se peitsi syvään pisti, vaan on meillekin kuin oma mies hän rakas maineeltaan; ei lippu niin, ei isänmaa voi veljeyttä vahvistaa, kuin miesten kesken liiton lyö yht' uljas miekantyö.
Siis hurraa Kulnev urholle, et monta löytää moista voi; jos vuodattikin vertamme, sen sota hälle soi. Jos oli meille vihamies, no, senpä hänkin meistä ties; jos riemull' iski hän kuin me, pahoinko tehty se?
Vihattu olkoon raukka vain, hän jääköön pilkkaan, häpeään, mut eläköön, ken uljas ain' on ollut retkellään. Ken vain ol' oiva sotilas, hänellä hurraa riemukas, kuin liekin säätty elon tie, lie vieras, veikko lie.
KUNINGAS.
Kuningas Kustaa Aadolf hän nousi salissaan, lopetti hiljaisuuden ja loihe lausumaan. Täll' erää kolme hällä ol' luku kuulijain: Toll marski, kreivi Piper, Karl Lagerbring, ne vain.
Ja kuningas nyt virkkoi, vakaasti lausui näin: »Ei Suomen-armeijamme käy ees-, vaan taaksepäin. Ei Klingspor toiveitamme näy täyttää voivankaan, on Viapori viety, se poissa pylväs maan.
Me ilmestystä jääneet olemme vartomaan, mut arkkienkeliä ei vielä kuulu vaan. Sill' aikaa sodan melske on siirtymässä luo; se meille, kuninkaana, totista huolta tuo.
Siis tehty päätöksemme on kuninkaallinen, ja aiomme nyt tänään vakaasti täyttää sen: me Leijonamme asun olemme tuottaneet, nuo Narvan tanterella vihityt tamineet.
Sun, kahdestoista Kaarle, otamme kintahas, osoittain olevamme niin mies-kuin kuningas. Me vyöttäymme miekkaan tuon suuren urohon, kuin hänkin hämmästyttäin maailman untelon.
Te, Piper, saatte toisen kätemme kinnastaa, ja, Lagerbring, te toista niin myös nyt palvelkaa. Toll marski, maine, vanhuus, ne teille kunnian suo varrellemme vyöttää tuon, miekan voittoisan.»
Kuningas juhlallisna siin' on kuin jumaluus, asussaan kahdestoista kuin astuis Kaarle uus. Hän liian ylväs hetkell' on tällä puhumaan, vain suurill' askeleilla käy valtasalissaan.
Sai kierron kiertäneeksi, uus näky nähtihin: hän kintahat ja miekan ojensi takaisin, loi katseen, josta poissa ol' leikki, muihin päin, taas hiljaisuuden päätti, suvaitsi virkkaa näin:
»Saa Lagerbring nyt saattaa armeijan tietohon, ett' armoss' asu Kaarlen meill' yllä ollut on. Toll marski, kreivi Piper, ma teidät velvoitan todistajiksi työlle tään hetken korkean.»
Ei tiedä aikakirjat, min verran muuttumaan hän työllään ylvähällä sai seikat Suomenmaan; mut lähin maailmansa maar hämmästyksen sai, Toll marski, kreivi Piper, Karl Lagerbring myös kai.
SOTAMARSKI.
Rantsilassa riemu raikui, leiriss' oli juhla suuri; Siikajoen voiton viestin saanut oli Cronstedt juuri. Eri seurueissa juotiin maljat maalle rakkahalle, onnen ensi koittehelle, kohonneelle kunnialle.
Kaks ol' everstluutnanttia, Christiernin ja Lode, siellä, sotavanhust' yhtärinnan, valioita vaaran tiellä. Vierell' uros yhdenverta Aminoff pään harmaan kantoi; näille piiri nuorempia pöydäss' arvopaikan antoi.
Maljat mielen kirvoitteli, vapahasti juttu juoksi; siinä kieltä kammitsoida tarvinnut ei seuran vuoksi; päälliköiden viat kaikki ilman vaaraa virkettihin, mahtinimist' eellä muitten marskin nimi mainittihin.
Aflecht, jolta joukon eessä retken päätti Revonlahti, nauroi: »Malja Klingsporille! Veljet, uus on hällä tahti; hauska nähdä, kuinka nyt on kantava hän pystyn nenän; halki Suomen juostuansa tohti viimein tehdä tenän.»
Cronstedtin nuor' adjutantti, Reiher luutnantti, nyt pisti: »Klingspor tenän!—tuon ken kertoi, pettyi vallan peevelisti. Adlercreutz ja Hertzen poisti häpeämme lailla miehen; marski, hitto vie, kuin aina matkusti jo tipotiehen.»
Furumarck sai sananvuoron: »Kuninkaan on vika tässä: Miksi hänen armostansa leikkiin pääs tää pataässä?» Ladau lausui »Väärin puolin sinä marskin pontta pohdit: sull' on sydän, hällä vatsa, syödä hän, sa kuolla tohdit.»
Ehrnrooth virkkoi: »Muistakaamme, miss' on noussut miehen tähti; maine ei sen opas olle, makasiineista ken lähti. Klingspor-urhon ura loisti muonakaartin kanslioissa, kummako, jos onkin mieli talrikeiss', ei taisteloissa!»
Tigerstedt, tuo Suomen poika, joka Aflechtin sai arvan, lausui, purren hammastansa, alta synkän kulmakarvan: »Se on totta, hän on vieras, lapsi laakson muukalaisen, hän ei tunne tapojamme, kielt' ei suumme suomalaisen;
mutta maamme hän on nähnyt, nähnyt Suomen saaret, salot, kummuiltamme niinkuin mekin tuhannet sen järvet jalot. Sydämettä, jumalatta ihminen se, jok' ei saata innostua saakka kuoloon puoltamahan tätä maata.»
Christiernin loi silmän Lodeen: »Kuules juonta nuorten jutun! Klingspor taas se tarkenevi alla tuiverruksen tutun. Miekkosia me, jos vaikka saamme veren, hengen antaa; toista se kuin marski-paran maineet matkallansa kantaa.»
Vanha Lode, jäykkä herra, vait ol' ollut, muut kun pohti; suoraksi nyt ukko nousi, punoittaen posket hohti, lasin täyden joi hän pohjaan, voimalla sen pöytään laukas, hatun pisti kainaloonsa, suuttuneena suunsa aukas:
»Pois ma joukostanne lähden, muille heitän riemun moisen. Klingsporia moititahan, missä tapaa toinen toisen. Sotamarski, sotamarski, haastamist' ei enää muuta: häpeä, kun, urhot kehtaa mokomasta piestä suuta.»
VIAPORI.
Taas luona takkavalkean ma istuin illansuun Stool-ukon kanssa, tapahan jo ammoin totuttuun. Juteltiin, pilaa laskettiin, niin Viapori mainittiin.
Sen suotta virkoin vain, mut vait jo leikki jäi: »Kenties Ehrnsvärdin saarilinnan sait sa nähdä, nuori mies, se Pohjolan Gibraltar on!» Stool alkoi synkän muistelon.
»Graniittisilmin tarkastaa se äärtä ulappain, sen Kustaanmiekka kohoaa ja uhkaa: 'Tules, vain!' Ei lyömään liiku miekka tää, se murskaa, kun se välkähtää.
Äl' uhmin saavu saaren luo, kun vaino vallitsee, kun meren kuningatar tuo vihasta synkkenee: tuhansin kidoin kuolemaa kanuunat sieltä karjahtaa.
Ajettu pohjan äärihin jo oli Suomen mies, mut toivo viittoi vieläkin, ja hehkui innon lies. Viel' uskoit, turma torjutaan, kun Viapori meill' on vaan.
Ei silmää, jok' ei salamois, kun kuului nimi tää, pois haihtui nurku, huoli pois, pois puute, pakkassää. Taas Suomen karhu rynnäköi, ravisti kämmentä ja löi.
Useinpa urhon harmajan etäällä kodistaan tuon nimen kuulin lausuvan yön hangell' istuissaan; viluhun lämmintä se loi, se kodin, kaiken hälle soi.
Mut etelästä kummia käy huhu kuiskimaan, häväisty asekunnia, maanpetos mainitaan; se kaikkialla herättää vain ylenkatsett' ylpeää.
Iäti päivä muistetaan, mi tuotti todeks sen, kun iski tieto tullessaan kuin jylhä ukkonen: on mennyt viime toivo maan, on Pohja vailla porttiaan.
Merenkö aalto ahmaissut sen oli pohjaton, salama taivaan murskannut sen kantakallion? Sen valleilta mi miehet vei? Kysyttiin,—vastausta ei.
Vaan moni jäyhä rinta nyt pakahtui huokaamaan, ja silmä, harvoin vettynyt, se uhkui virtanaan; ol' isänmaa nyt vainaja, me itkimme sen haudalla.
Oi elo! Mies, ken syynä sen ol' itkun kuohuntaan, jaloimman sankarseppelen sai kerran kunnoltaan: hän Ruotsinsalmen voittohon vei kerran Ruotsin laivaston.
Mut vaikka maailmat hän ois valaissut miekallaan; vaikk' auringot se varjoon lois, hänt' ylenkatsotaan. Se palkka petturilla on Ehrnsvärdin hautakallion.
Sua runot viehtää, nuori mies, ja muistot, muinaisuus, nää kertomani kenpäties suo langan lauleluus; tuo silloin julki musta työ, mut nimen peittäköhön yö.
Suvusta vait! Ei tulla saa se samaan tuomioon. Ei muita, yksin rikkojaa häpeä kohdatkoon. Maanpetturill' ei olla saa, ei juurt', ei last', ei vanhempaa.
Vain virka: kalpa kavala tukena Suomenmaan, häväistys, kammo, kuolema, kirous, patto vaan— niin nimi kurjan olkohon, se keveämpi kuulla on.
Kaikk' ota haudan synkeys ja tuskat elämän, tee niistä hälle nimitys: surua vähemmän se tuo, kuin mihin tahran löi se mies, ken Sveanlinnan möi.»
DÖBELN JUUTTAALLA.
Rovasti lausui: »Hukass' on, sen huomaan, jos kuolee noin, tuo Döbeln uskoton. Ma tulen hälle neuvon, lohdun tuomaan, ja hän, hän hiljaa kuulee tuokion, jo karkaa ryntäilleen, jo kuohuu sappi, 'hoi renki', huutaa, 'tiehens' aja, pappi, ja laita, ettei täällä suunsa soi!' Tuo puhett' onko sen, ken kuoloon astuu? mutt' onnestaan häll' olkoon oma vastuu, ma tein, mink' ihminen ja pappi voi.»
Noin, atrioiden pöydän runsaan ruokaa, rovasti haastaa mahtavuudessaan, hän haastaa noin ja huolekkaasti huokaa ja palan vielä viiltää paististaan. Mut tuskavuoteellansa Döbeln hiutuu, tulessa silmä hehkuu, rinta riutuu, ja poski hohtaa kuumepurppuroin. Päin pohjaa juur' ol' ollut joukon retki, kaks yötä, päivää, käyty joka hetki, hän itse Joensuuhun tullut noin.
Hän tunsi polttavaista tulta suonen mut polttavampaa vielä mielessään, ja, tuska, tuimempi kuin tuska tuonen, syvällä hehkui hänen silmässään. Hän laski joka tuokion, mi kiiti, hän kuunteli, hän vartoi, katse liiti lepoa vailla yhä oveen päin. Mies nuori, vakaa muodoltaan, sen avaa, luo kenraalin käy, kohti sairaslavaa, ja Döbeln vieraallensa virkkaa näin:
»On, tohtor', usko moni turha kaava, ja vapaauskojiin mä kuulun kai, mut luotan lääkäriin, tää otsan haava ja ystävä Bjerkén sen aikaan sai. Siks olen niellyt nesteet, juomat juonut, kuin lapsi kuuliaisna maannut, suonut tuon patterinne pöytää koristaa. Lait teille, tiedän sen, ne tiede laatii; mut päiviksi jos tähän mun ne vaatii, mä sanon: niinkuin mies ne rikkokaa!
Mä tahdon nousta, päästä taudin alta, mun täytyy, vaikka takaa kuoleman! Tuon kuuletteko, jyskeen Juuttahalta? Siell' arpa lankee Suomen armeijan. Jos siell' en vaaraan vapahdusta hanki, niin taittuu tie, niin Adlercreutz on vanki— kuin käy sun sitten, väki urhoinen? Ei, tohtor', ei, te tietkää annos antaa, mi nyt mun nostaa, vaikka tuskan kantaa saan huomenna ma kymmenkertaisen!»
Mies nuori synkistyyi kuulemastaan, vaan jalot kasvot, kohta selkenee; hän käden tyynnä laskee pöytää vastaan ja tyyten tyhjäksi sen pyyhkäisee. »Nyt, kenraali, ei estett' ole näissä!» Ja puna kirkkahampi poskipäissä nous Döbeln, vaikka polvin horjuvin: »Nuor' ystäväni, kiitos, veljen syli! te mua ymmärsitte muitten yli; olette mies, niin olen minäkin.»
On laannut jyske,—kuolon viljankorjuu jo Juuttahalla ensi touon vei, ja Suomen joukko murtuneena horjuu, on valmis kuoloon, mutta voittoon ei. Vain ensi rynnäkön sen ryhti taittoi, mutt' uuteen, kaikki murskatakseen, laittoi jo Kosatshkovski sotalaumojaan. On kolkko hiljaisuus kuin ukkossäällä, kun vaara, äsken, paennut, pään päällä takaa salamoineen uhkaa uudestaan.
Nuo tähteet monen kalliin voiton tieltä, rivimme harvat, ken ne koota vois? Uljuutta, kullan-uskollist' on mieltä, vaan pois jäi itse järjestäjä, pois. Hän, vaaroissamme kirkkain toivon tähti, mies, jonka johdoss' urhot Porin lähti satahan verileikkiin ihanaan, ei myötä ois, kun viime koitos kohtaa, urosten tyynen kuoloon-käynnin johtaa, ei hän, mut sattumus nyt saisi vaan.
Ei jää se unhoon, seisoithan sa siellä, sa usein nähty, riehuss' ottelon, sa riemu sille synnyinmaalle vielä, mi vaiheitas, Eek uljas, surrut on! Kuin jalot kumppanis, sa kyllä tarmoin voit taistella, vaan johtaa neuvoin varmoin, sen neron sairas yksin omistaa. Vait olet, valmis vaihtoon iskuin uutten, Grönhagen miettii, kylmä on von Kothen, Schantz ärjyy vaan, ja Konow kiroaa.
Vait! Kuule! Kunnahalla hurraa kulki. Mies ratsain lähestyy. Ken, ken se on? Mik' äänten myrsky! Miksi riemu julki mies mieheltä nyt raikuu rajaton? Se täyttää vuoret, vainiot ja loukot se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot ja vyöryn lailla ryntää laaksohon. Haa, hän on tullut, joutui johtajanne, mies pienokainen, otsallansa vanne, se jalo, uljas, armas kenraal' on!
Vaan hiljaa! Kuule! Käskemään jo ryhtyy nyt taiston pirstomaa hän joukkoaan, luo ratsastaa, ja ruotu ruotuun yhtyy, uus uhka syttyy sotarintamaan. Aseissa miestä välkkyy seinä sankka, taas joukko musta, ryysyinen on vankka, on valmis, järjestynyt, hirmuinen. Ei enää kamppaella vain ja kuolla, ei, voittaa mieli väell' on nyt tuolla, nyt toinen henki täyttänyt on sen.
Vaan Döbeln joukkons' esirintaa pitkin, taas rohkaistun ja vahvan, ratsastaa, sen kaikki ruodut, rivit, soturitkin terävä silmä tutkii, katsastaa. Sen Suomen mies kuin Ruotsin nähdä voipi, ett' aatos suuria häll' askaroipi, ol' ilme miettivämpi muulloistaan, mut kovin lauha myös, ja usein uroon myhähti tuima suu, kun kehen juroon hän katsoi arpipäähän tuttavaan.
On, Kothen, joukossas korpraali moinen, numero seitsemäs, Standaar. Häll' on jalassa saapasruoju, jalka toinen on verissä ja aivan verhoton. Pysähtyi Döbeln sillä kohtaa heti, vei käden otsaan, kulman ryppyyn veti, asua urhon harmaan katsoi vait. »Olithan», virkkoi viimein, »kera työssä, Lapuall' olit, Kauhajoella myös sä, tämänkö palkan voitoistamme sait?»
»Kenraali», näinpä vastasi nyt ukko, »on oma antamanne pyssy tää. Viel' ehyt piippu on, lyö tulta lukko kuin ennenkin, ei tarvis enempää. Ken moittis, ett' on kehno mulla puku? Kun on kuin muut, niin huonommaks ei huku, ja miest' ei takki tee, ma luulisin. Jos kengässä tai ilman, vähät tuosta; vain taatkaa, että seistä saa, ei juosta, niin jalka jaksaa saappahattakin.»
Ja vaiti vanhukselle hattuansa kohotti Döbeln, kunniata soi. Luo Brakelin nyt riensi ratsullansa, Larm rumpaliin hän siellä silmän loi. Ol' ukko tuttu Kustaan sodast' asti, nyt käsi vanha liikkui kankeasti, käy pärrytys töin tuskin hältä päin, hän paraadeissa harvoin nähtiin myötä, siell' aina, missä tehtiin verityötä. Hänelle kenraali nyt lausui näin:
»Jo etkö uuvu virkas urakassa, tääll' eikö, veikko, miestä nuorempaa? Siin' aamust' asti seisot puutumassa, et liikkumaan nyt palikoitas saa.» Sen kuuli uros mielin puolikarsain: »Kenraali, toist' on vanhan, toista varsain, eik' enää käy kuin poikasilta työ; mut katsominen miest' on kätten voimaan! Kuin Armfelt huutakaa: 'Mars, rummut soimaan!' ja harvaan Larm, mut hartahasti lyö.»
Hymyillen sankar Lapuan löi kättä uroolle aikuiselle Armfeltin. Joelle siitä riensi viipymättä luo vapaajoukon Gyllenbögelin. Nyt nuorukaisen, auralt' äsken tuodun, hän keksi kalvakan ja eessä ruodun huus ratsultansa äänin ankaroin: »Ken olet, moukka? Virka, mistä huollaan? Viel' etkö tiedä, kuinka miesnä kuollaan? Sua vavistaako, valju raukka, noin?»
Mies nuori rivist' astui, nutturääsyn avasi harmajan, ja alta sen nyt paistoi haava, estymättä pääsyn povesta pursui virta punainen. »Kenraali, taannoin taistoss' osui luoti. Kenties jo haava liioin verta vuoti, punattomaksi posken kelmentäin. Mut vielä urhoin kera käydä voinen, maass' olin jo, mut koittaa koitos toinen mun suokaa, elvyin taas, kun teidät näin.»
Jo kostui silmä Döbelnin ja loisti: »Siis taisteluun, sa väki verraton! Se, minkä näin, kaikk' arvelut se poisti, tää Döbelnin, tää voiton päivä on. On vilja kypsää. Adjutantti, lentäin, mailta, mailta, metsän äärelt' entäin nyt eespäin, niittoon kaikki käskekää! Tääll' ei, nyt tuolla lyödään miekka vaakaan, väellä täll' ei väistyis maailmaakaan; vaan ryntää päin, ei varro ryntääjää.»
Ja pitkin linjaa kohta riemu raikuu: »Päin, pojat, voittoon taikka kuolemaan!» Standaarin ääni ukkosena kaikuu, Larm miehen lailla lyöpi rumpuaan, ja nuorukainen haavoitetuin rinnoin veristä kenttää astuu sankar-innoin, heit' etumaisna Döbeln taistoon vie. Ja ennenkuin luo maille varjon ilta, on karkoitettu ryssä kankahilta, ja aukaistuna Adlercreutzin tie.
Ja taistojoukot seudult' on jo poissa, miss' ensin törmäsivät vastakkain; miss' äsken tanner välkkyi salamoissa, mies illan rauhassa nyt viipyy vain. Sitoen ratsunsa hän seisoo yksin sijalla kammon, missä vieretyksin veriset ruumiit, pirstat peittää maan. Kun tuuli kaukaa voittohuudot tuopi, vakaasti korkeuksiin silmän luopi mies kalvan, lause tää soi huuliltaan:
»Työ tehty, voitto saatu on. Työ toinen jäi vielä. Nimi vapaauskoisen mull' on, sen arvokseni arvioinen: mies vapaa, vapaasti mä aattelen. Mut kunne konsaan aatokseni lähti, sa olit matkan pää, sen johtotähti, sa, jonka tahto ohjaa elämää. Sun puolees luon mä silmäni nyt tässä, kun silmä kuolon vain on näkemässä, sua kiittää saan täss' ilman näkijää.
Sa annit mulle jälleen synnyinmaani, kun toivon meiltä synkkä yö jo vei; sa kaikki näät, mun katso pohjimpaani, mult' arvon tokko lahjas saa vai ei! Voi orja herrans' eessä maassa maata; en ryömiä, en kerjätä mä saata, en palkan toivoss' enkä suosion. Iloisna seison kasvojesi alla, vapaalla miellä, otsa korkealla, se miehen suoraa rukousta on.
Soit laumoja sa taiston tasapäisen mun vyöryttää, kaikk' esteet kaaten pois. Mun, taudin-lyömän, vaivan-värjyväisen, mun oma voiman min voinut ois? Niin, voiton sain mä. Murtui saarron sulku päin mainetöit' on Suomen joukon kulku taas vapaa, tie on aukaisema mun. Mut sulta, sult' ol' yksin apu, suoja, Jumala, veli, kuink', oi voitontuoja, sua kutsunenkin, kunnia on sun!»
Näin lausui mies, loi alas silmän, astui taas satulaan ja häipyi pois, ja yö jo kattoi maat, sen kyyneleihin kastui jo varjotumma tuonen niittotyö. Oi synnyinmaa, mik' osakses lie luotu, iloko lie vai itku sulle suotu, salattu tuleviin on aikoihin; mut kuinka riemu sun tai tuska täyttää, ei päivää kauniimpaa voi aikas näyttää kuin päivä tää, kuin päivä Döbelnin.