ENSIMMÄINEN LUKU.
Merellä.
Kuudennentoista vuosisadan jälkimmäiseen puoliskoon Euroopassa on katolinen reaktsiooni painanut omituisen leiman. Bartolomaeus'en yön, Maria Stuartin, Elisabetin ja voittamattoman Armadan aikakautta kuvaavat eri puolueitten ja ruhtinassukujen veriset ja leppymättömät taistelut. Eroavaiset periaatteet olivat taistelun vaikuttimena, ja uskonnolliset kysymykset muodostivat ne paadet, mitkä saattoivat ajan virran veriruskeana kiehumaan. Katolilaisuuden johtajana esiintyi Habsburgin suku mahtavana ja maailmanvaltijaana, se taisteli absolutismin puolesta sekä maallisella että henkisellä alalla ja tahtoi tukehduttaa ja tehdä mitättömäksi sen vapauden, jonka reformatsiooni oli herättänyt eloon. Uskollisia liittolaisia ja asemiehiä sai katolinen reaktsiooni jesuitoista; tämä munkkikunta oli vähästä alusta uskomattoman nopeasti kasvanut vallaksi, mikä sekaantui kaikkiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Heidän vaikutustansa huomataan kaikissa ajan tärkeimmissä valtioasioissa ja historiallisissa tapahtumissa; Kiinasta Edinburgiin ja Tukholmasta Etelä-Amerikan heinäaroille ulottui heidän valtansa. Diplomatiaa, tiedettä, opettajatointa, kauppaa ja saarnavirkaa käyttivät he välikappaleina edistääksensä katolisen kirkon harrastuksia. Kaikki, mitä kirkko oli kadottanut, oli takaisin voitettava, ja ihmishenki oli kahlehdittava Roomaan ja sen opin käsitteisiin.
Myöskin Pohjoismaihin ulottuivat näiden yhteiskunnallisten myrskyjen mainingit. Ruotsi oli vasta Kustaa Vaasan aikana astunut ulos keskiajasta ja liittynyt protestanttisiin valtioihin. Juhana III:nen ja hänen katolisen poikansa Sigismundin aikana täytyi Ruotsin kansan taistella katolista reaktsioonia vastaan. Sigismund ja hänen setänsä Kaarle herttua edustavat eri suuntia Pohjolassa. Heidän välinen taistelunsa ei ollut vaan persoonallista kiistaa eikä vaan taistelua Ruotsin kruunusta, se oli samalla taistelua, jossa tuimasti yhtyi kaksi vastakkaista maailman katsantotapaa, kaksi eri uskontoa. Herttuan ripeä toimintatapa, hänen välinpitämättömyytensä keinojen suhteen, hänen ankaruutensa ja järkähtämättömyytensä hankkivat hänelle kohta voittopuolen, kun sitävastoin Sigismundin horjuvaisuus ja kykenemättömyys suojelemaan puoluelaisiaan suuresti vahingoittivat hänen asiaansa. Vuosi 1598, jolloin Filip II veti viimeisen hengähdyksensä synkässä Escorialissa, oli Pohjolassakin onneton reaktsioonille, sillä Stångebron taistelu yhä vaan vahvisti Kaarlon valtaa. Klaus Fleming, kuninkaan oikea käsi ja vahvin tuki Suomessa, oli vuotta ennen kuollut, ja Sigismundin valta näytti olevan lopussa. Hän oli kyllä luvannut palata vielä suuremmalla sotajoukolla, mutta hän kuhnusteli varustuksissaan. Sill'aikaa painoi ihmisten mieliä huoli ja levottomuus, ja jännityksellä odotettiin tulevia tapahtumia.
* * * * *
Elokuu vuonna 1599 oli hyvin myrskyinen. Näytti siltä kuin ihmisten taistelut olisivat kuvastuneet luonnossakin. Kuumaa ja helteistä heinäkuuta seurasi elokuu ukkoisilmoineen, myrskyineen ja kylmine säineen. Luonnonvoimain raivo puhdisti ilman, ja raittiit pohjoiset tuulet poistivat helteen. Syyskuussa jatkui myrskysäitä, Suomenlahden rantoja peittivät laivojen pirstaleet ja kauppiasten tavarat lisäsivät meren rikkauksia.
Eräänä päivänä syyskuun keskipalkoilla v. 1599 kiiti sirotekoinen jahti levitetyin purjein pitkin Suomenlahtea pohjoiseen päin. Ylt'ympäri näkyi vaan taivasta ja vettä, vaan keulan etupuolella häämöittivät Suursaaren porfyyrikalliot ja kimaltelivat auringon säteissä. Jahdin hienot piirteet, sen lumivalkeat purjeet, sen taklaus ja kaksi pientä tykkiä, kaikki nämä seikat ilmaisivat, ettei se ollut mikään tavallinen kauppalaiva eikä niitäkään aluksia, joilla talonpojat kuljettivat tavaroitaan Tukholmaan tai harjoittivat luvatonta Räävelin kauppaa. Kaikesta päättäen oli jahti erinomainen purjehtija ja kulki nytkin hyvää vauhtia. Päivä oli ollut kirkas ja lämmin, myötäinen lounastuuli puhalsi vielä, vaikka se vähitellen alkoi laimentua, kuten useasti tapahtuu illan suussa.
Eipä ollutkaan enää kuin pari tuntia päivän laskuun, sen voi huomata auringon asemasta taivaalla ja muistakin merkeistä, Samalla alkoi se valoisa ja miellyttävä kuva, minkä meri ja taivas yhdessä muodostivat, saada synkemmän värityksen. Pilvenhattaroita keräytyi taivaalle, meri musteni ja sen pinnalle alkoi ilmestyä synkkiä kenttiä, täynnä teräviä katkonaisia aaltoja ja kareita. Nämä kentät muuttivat paikkaa ja näytti siltä, kuin tuuli olisi niitä lennätellyt pitkin selkää. Tuuli muuttui vähitellen katkonaiseksi ja lakkasi viimein kokonaan. Kalalokit koettivat tuskallisesti saavuttaa Suursaaren rantoja ja kirkuivat kimakasti. Vaikkei tuulta enää ollut, hyökyivät mainingit raskaasti, keltaisia, sameita pilviä kokoutui taivaanrannalle ja silloin tällöin kuului kumeata jyrinää etäältä.
Levottomuudella tarkasteli näitä enteitä laivaväki, johon paitsi kapteenia kuului neljä miestä ja yksi matkustaja, Aluksen kapteeni oli vanhanläntä, mutta vielä roteva ja reipas mies. Hänen leveät hartiansa, verevät kasvonsa ja tanakka vartalonsa ilmaisivat voimaa ja kestävyyttä. Levollisena seisoi hän kannella ja varjoten kädellään antoi hän terävän katseensa harhailla pitkin taivaanrantaa. Syvä ryppy ilmestyi kulmien sivuun, ja kasvot kävivät totisiksi, kun hän oli lopettanut tarkastuksensa. Hän mutisi jotakin hampaittensa välistä ja aikoi mennä perämiehen luo, kun samalla käsi laskettiin hänen olalleen ja soinnukas ääni lausui:
— Ei mitään aihetta levottomuuteen, vai kuinka, mestari Didrik?
Kapteeni kääntyi, hänen kasvonsa saivat kunnioittavan ilmeen ja hän vastasi:
— Ei vielä, arvoisa herra, mutta päättäen kaikista taivaan merkeistä on meillä odotettavissa yksi niitä raju-ilmoja, joista tämä syksy on ollut niin rikas.
Kysyjä, laivan ainoa matkustaja, oli pitkä ja roteva mies. Kaikki hänen olennossaan ilmaisi henkilöä, joka oli tottunut käskemään ja näkemään käskyjänsä noudatettavan. Korkea otsa, viisas ja kylmä katse todistivat henkistä etevyyttä ja älyä, juonteet suun ympärillä taipumatonta tahdonlujuutta ja sielunvoimaa. Kasvot olivat kalpeat ja jäykät, niistä oli vaikea arvata hänen ikäänsä, luultavasti oli hän jo yli keski-ijän. Hänen puvustansa: viitasta, samettinutusta, töyhtöhatusta ja kupeella riippuvasta miekasta päättäen olisi luullut häntä soturiksi; kuitenkin näkyi hänen käytöksestään, että hänen aikansa oli enemmin kulunut kirjoituspöydän ja kirjojen ääressä kuin sotaisissa harjoituksissa. Silti ei ole sanottu, että hän olisi näitä viimemainittuja kokonaan laiminlyönyt, päinvastoin todistivat hänen suonikkaat käsivartensa ja leveät hartiansa suurtakin ruumiillista voimaa.
— Tunnetteko tarkoin nämä kulkuväylät? mestari Didrik, jatkoi tuntematon.
— Kuinka, herrani, vastasi laivuri, luuletteko, että kuningas Sigismundin käskynhaltija Dantsigissa olisi valinnut minut viemään Teitä Viipuriin, jollei nämä selät ja lahdet olisi minulle tuttuja. Enemmän kuin kolmekymmentä vuotta olen purjehtinut näitä vesiä, syksyllä ja kesällä, päiväpaisteella ja myrskyllä, vesisateessa ja lumirännässä. Viipurissa olen käynyt lähes viisikymmentä kertaa ja melkein jokaisessa Itämeren satamassa, alkaen Räävelistä Tanskaan saakka. Sentähden valitsikin Wielopolski juuri minut tähän tärkeään toimeen.
Laivuri heitti varovaisen katseen ympärilleen ja jatkoi sitte matalammalla äänellä:
— Didrik, sanoi pan [herra] Wielopolski minulle, sinun haltuusi uskon minä tärkeän henkilön. Hän on varustettu avonaisella kuninkaallisella valtakirjalla, jossa kaikin tavoin käsketään hänen matkaansa edesauttamaan, sillä tärkeät asiat vaativat hänen läsnäoloaan Viipurissa. Minun suosioni ja runsaan palkinnon saat, jos onnellisesti viet hänet määräpaikkaan.
— Meri on epävarma, vastasin minä, ja hoetaanpa Kaarlo herttuan
Ruotsin laivastolla risteilevän Suomen vesillä.
— Sinä saat nopeakulkuisen aluksen ja runsas summa dukaatteja on korvaava matkan vaivat. Ja heti kun Te astuitte laivaan, tunsin minä Teidät. Kuka ei tuntisi pater Laurentiusta, jonka oppi ja hurskaus ovat tehneet kuninkaan uskotuksi ja valtakunnan turvaksi.
Omituinen vivahdus näkyi muukalaisen kasvoilla, mutta laivuri jatkoi viipymättä:
— Olkaa huoletta, Teidän korkea-arvoisuutenne, minä en ilmaise salaisuuttanne, minun luonani on se hyvässä kätkössä.
— Minä tiedän, vastasi pater Laurentius, että sinä olet sen kirkon oikeauskoinen poika, jonka asiaa minä puolustan. Nyt juuri tarvitsisi se uskollisia tunnustajia, kun kerettiläisyys uhkamielin kohottaa päätään ja yhteydessä kapinahengen kanssa uhkaa riistää Herran voidellulta Sigismundilta sen kruunun, jonka sallimus on hänen päähänsä asettanut. Tämä Kaarlo herttua, jonka hornan vallat ovat mahtavuuteen kohottaneet, on jo anastanut koko Ruotsin, ja sen aatelisto tottelee häntä neuvotonna ja voimatonna. Suomen aatelisto kyllä uskollisesti pitää laillisen kuninkaansa puolta, mutta valitettavasti ei menestys aina näy seuraavan laillista ja oikeaa asiaa. Luotettavat tiedot ovat nimittäin saapuneet Suomesta, ja ne kertovat herttuan voitosta ja suomalaisten tappioista. Suomen sotajoukko on lyöty ja hajoitettu, sen jäännökset ovat etsineet pelastusta Viipurin lujien muurien takaa. Tämä linna on meidän viimeinen turvamme. Kun herttua on laskenut jalkansa näitten muurien sisälle, silloin on Sigismundin valta ja kruunu mennyttä, silloin riemuitsevat kerettiläisyys ja kapinoitsijat. Joka hetki on kallis. Ehdinkö ajoissa perille, onnistunko herättämään luottamusta ja rohkeutta näissä miehissä, jotka jo ovat saatetut epätoivoon? Hurskaus ja lainkuuliainen mieliala hyödyttävät vähän, kun voimaa puuttuu ja petos hiipii ympärillä kuin käärme ruohostossa.
Pater vaikeni ja heitti katseen merelle, jossa mainingit levottomasti kohoilivat. Jahdin vauhti oli paljon vähentynyt, se hyppeli kuten äksy hevonen pilttuussa ja viskautui sinne tänne aaltojen välissä. Alkoi jo hämärtää, ei voinut enää nähdä kauas pitkin meren pintaa, joka kimalteli eri värivivahduksissa. Pimeys tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, peittäen meren, taivaan ja jahdin mustalla harsollaan, ja kohta oli koko ympäristö sopivana kuvauksena niistä synkistä ajatuksista, joita pater Laurentius äsken oli ilmituonut.
— Tuuli kääntyy, sanoi Didrik hetkisen vaitiolon jälkeen, jo nyt puhaltaa vieno pohjonen, yöksi saamme varmaan myrskyn.
— Milloin voimme saapua perille, jos kaikki käy onnellisesti? tiedusteli pater kärsimättömästi.
— Viipuriin saakka en minä kenties voi Teitä viedä. Jos herttua jo on saapunut, josta meillä, paha kyllä, ei ole mitään tietoja, vallitsee hänen laivastonsa Uuraan ahdasta väylää ja hiukan laajempaa selkää kaupungin ja Uuraan välillä. Parasta siis lienee pyrkiä maihin Koiviston seuduissa ja siitä sitte jatkaa matkaa kaupunkiin joko hevosella maitse tai veneellä, jolla paremmin pääsee huomaamatta kulkemaan kuin suurella aluksella. Koivistolta on Viipuriin noin viiden tunnin matka.
Pater ei vastannut mitään, nyökkäsi vaan hiukan päättään ja näytti täydellisesti yhtyvän mestari Didrikin mielipiteeseen.
Laivurin ennustus myrskystä kävi täydellisesti toteen. Tuskin oli puoli tuntia kulunut, niin alkoi äsken niin vieno tuuli muuttua vinhaksi ja väkeväksi, kiihtyen kiihtymistään.
Nuorissa ja takkelissa kuului omituista viuhinaa, aallot vyöryivät suunnattoman suurina ja koko alus ritisi ja rutisi joka kerran, kun semmoinen jättiläisaalto vyöryi sitä vastaan. Samassa puhkesi raju-ilma. Salamat risteilivät avaruudessa, ja rankka sade virtasi alas, piesten merimiesten kasvoja ja kastellen heidät läpimäriksi.
Koska tuuli oli kääntynyt aivan vastaiseksi, ei alus voinut jatkaa matkaansa samaan suuntaan. Sen täytyi luovia syrjittäin, ja purjeiden paljous, joihin tuuli puhalsi yhä enenevällä voimalla, uhkasi kaataa sen tai ainakin taittaa maston.
— Reivatkaa purjeet — kuului mestari Didrikin komentosana, ja suurien ponnistusten jälkeen onnistui miesten saada alas purjeet; ainoastaan nokkapurjeen avulla jatkoi alus kulkuaan. Mutta huolimatta kaikista perämiehen ponnistuksista ei jahti voinut pitää entistä suuntaansa eikä nousta ylös tuuleen päin, vaan kiiti kohta hurjaa vauhtia myötä tuulta ja myötä aaltoa ja oli vaarassa joka hetki joutua särkyvien aaltojen peittoon.
Laineet huuhtoivat sen kantta alinomaa ja laivaväen täytyi pitää kiinni mastosta ja köysistä. Pater Laurentius oli kaiken aikaa pysynyt maston luona ja katseli kylmäverisesti tätä luonnonvoimain raivoa. Vihdoin läheni mestari Didrik pateria ja sanoi epävarmalla äänellä, pudistellen vettä vaatteistaan:
— Kuten näette, emme enää itse voi määrätä suuntaamme. Tuulen ja aaltojen voima on kauhea. Huonompi alus kuin tämä olisi jo kauan sitte upoksissa. Jos nyt satumme luodolle eli salakarille, olemme hukassa, pirstaleina. Kuulkoon taivas rukouksenne, kunnianarvoissa isä!
— Taivas ei anna mitään ilman ponnistusta ja työtä. Ei ole vielä kaikki toivo mennyttä, olen ennenkin ollut tällaisessa tilassa ja olen kuitenkin pelastunut. Säilyttäkää malttinne, mestari Didrik.
Laiva kiiti eteenpäin kauhistavaa vauhtia. — Jos tämmöistä vauhtia kestää kauan, vie se meidät takaisin Viron rannalle, tai kauas Itämerelle, arveli pater Laurentius ja tuijotti synkästi pimeyteen.
Mestari Didrik pysyttihe paikoillaan paterin läheisyydessä ja koetti katseellaan havaita jotakin synkeydestä. Äkkiä alkoi pimeä joukkio, joka kohosi aalloista, näkyä. Samassa selitti kapteenin tottunut korva omituisen kohinan, joka tuntuvasti erosi tuulen huminasta.
Sinertävä salama välähti avaruudessa, ja sen valossa näkivät laivassaolijat aution rannan, kaksi ulkonevaa soikeaa, sileää kallioista nientä ja niiden välillä pienoisen lahden. Vähän taampana kohosi ranta kallioiksi, mäiksi ja kauempaa häämöitti metsä. Aallot hyökyivät kellertävänä vaahtona vasten rantaa, vyöryivät yli sileiden kalliokaistaleitten ja pysähtyivät vasta siihen, missä kallio alkoi kohota, kastellen suolaisella vaahdollaan marjanvarret, kanervat ja maksaheinät, joita kasvoi kallionrinteillä.
Valaistusta oli kestänyt vaan hetkisen. Vaan se oli ollut tarpeeksi ilmoittamaan laivaväelle heidän toivottoman tilansa. Synkkä pimeys vallitsi taas, mutta pater Laurentius oli yhä vielä näkevinään kallioisen rannan, vaahtoisan meren ja merimiesten kalpeat kasvot.
— Me olemme hukassa, huudahti mestari Didrik. Myrsky ajaa meidät auttamattomasti kiviä, kallioita vastaan. Tuo kallioinen maa on Suursaari, jonka sivuitse äsken purjehdimme. Alus on mennyttä, koettakoon jokainen pelastaa henkensä miten paraiten voi.
Pater teki ristinmerkin lausumatta sanaakaan. Hetken kuluttua kuului kauhea rysähdys, jahti oli tarttunut vedenalaiselle karille. Pohjalankut musertuivat, vesi tunkeutui sisään, täytti kajuutat ja ruoman; samassa kadotti alus tasapainon, heittäytyi kyljelleen, upposi ja painui vähitellen näkymättömiin, ja veden pinnalla alkoi lilliä esineitä, joita aallot kiskoivat irti hylystä.
Pater, mestari Didrik ja miehistö oli heittäytynyt veteen. Paikka, jossa alus oli sattunut karille, oli noin kolme- tai neljäkymmentä syltä rannasta, jonka he taannoin olivat nähneet salaman valossa. Matka ei siis ollut pitkä, vaan mahdottoman suuret aallot ja synkkä pimeys tekivät taitavallekin uijalle maallenousun sangen vaikeaksi, koska laineet äärettömällä voimallaan uhkasivat musertaa heidät rannan kiviä ja kallioita vastaan.
Pater Laurentius oli tarttunut vedessä uiskentelevaan esineeseen, jonka hän sittemmin huomasi kajuutan särkyneeksi oveksi. Aallot kiidättivät hänet aika vauhtia; suuri aalto viskasi hänet maalle juuri siinä, jossa kalliolohkareet muodostivat lahdentapaisen poukaman. Kesän kuluessa oli siihen kokoontunut paljon kuivia kaisloja, turaa ja ruo'on juuria, joista oli syntynyt pehmeitä mättäitä kivien väliin. Tähän viskasi laine paterin, hänen onnistui pimeässä hapuellen saada molemmilla käsillään kiinni käyrästä, kuivuneesta petäjästä, joka juurillaan imi niukkaa ravintoa kallionkolosta. Aalto vetäytyi takaisin hänen ylitsensä, mutta pater jäi kuivalle maalle ja — pelastui.
Pater Laurentius kapusi varovaisesti ylöspäin siksi kunnes hän saavutti paikan, johon aallot eivät ulottuneet. Hän pudisti meriveden vaatteistaan ja ojensi jäseniään tullakseen vakuutetuksi, ettei hän ollut vahingoittunut.
Päästyänsä turvaan koetti hän saada selvää toveriensa kohtalosta. Vaan myrskyn pauhina ja synkkä pimeys estivät kaikki yritykset tässä suhteessa. Mitään inhimillistä olentoa ei hän voinut huomata läheisyydessään. Hän vaipui mietteisiin, jotka eivät juuri olleet suloisinta laatua.
Tämä keskeytys oli tullut aivan odottamattomasti. Hänen mielensä ja hänen halunsa hehkui Viipuriin. Joka hetki oli kallis, kenties oli jo herttua saapunut piirittämään kaupunkia, ja kun se täydellisesti oli saarrettu, silloin oli pääsykin sinne vaikeaa. Nyt hän oli vankina tällä kurjalla kalliosaarella, kaukana tapahtumain polttopisteestä ja pakoitettuna toimetonna odottamaan vapahdusta tahi pelastusta. Kenties oli saari vielä asumaton ja hän saisi pitkätkin ajat odottaa, siksi kunnes joku purjehtija sattuisi hänet huomaamaan.
Hiljainen valitus tai oihkiminen herätti hänet näistä ajatuksista. Hän kuunteli tarkasti. Myrskyn ja aaltojen pauhinasta huolimatta oli hän kuulevinansa ihmisolennon valitusta. Uteliaana ja toivoen löytävänsä jonkun toverin onnettomuudessa ohjasi pater askeleensa sinne, josta valitus kuului. Aivan lähellä tyrskyn reunaa virui ihmisolento, jonka pater pimeässäkin tunsi mestari Didrikiksi. Hän makasi tiedottomana, ainoastaan taajat hengitykset osoittivat, että hänessä vielä oli henki. Kun pater Laurentius kädellään koski hänen päähänsä, tunsi hän jotakin lämmintä ja samaskaista, jonka hän kohta havaitsi vereksi. Luultavasti oli hyöky paiskannut laivurin vasten teräviä kiviä, ja siinä tilaisuudessa oli hän saanut haavan päähänsä. Pater pyyhkäsi hiukset syrjään ja alkoi vedellä valella pyörtyneen päätä. Sitte otti hän laivurin syliinsä ja kantoi hänet keveästi kuten lapsen turvallisempaan paikkaan.
Hetkisen kuluttua avasi laivuri silmänsä. Hän käsitti heti asemansa.
— Tekö olette, arvoisa isä? Se oli vaarallinen maallenousu. Viidessä haaksirikossa olen ollut, kuudennessa olin nyt vähällä menettää henkeni. Missä ovat seuralaisemme?
— Luultavasti ovat he löytäneet hautansa aalloissa, Rauha olkoon heidän sieluillansa. Minä olen lähettävä esirukouksia korkeuteen heidän sielujensa pelastukseksi. — Olemmeko joutuneet vallan autiolle saarelle, mestari Didrik?
— Olisi melkein parempi, jos niin olisi asian laita. Saarella asuu raaka, uhkamielinen ja saaliinhimoinen väestö ja voimme pitää itseämme onnellisina, jos hengissä pääsemme heidän käsistään.
Mestari Didrik oli sanonut totuuden. Suursaari, jossa nykyään on noin satakuusikymmentä taloa, oli silloin harvasti asuttu.
Rauhattomina sotavuosina olivat mantereen asukkaat paenneet tänne ja saavuttaneet turvallisen piilopaikan. Täällä meren suojassa kasvoi karaistu ja rohkea sukupolvi huolimatonna laista ja esivallasta ja elätti itseään kalastuksella, hylkeenpyynnillä ja rantaryöstöllä. Harvoin tuli joku purjehtija tai muu syrjäinen saarelle, jonka porfyyrikalliot jylhinä ja pääsemättöminä kohoavat merestä. Koillista kohti avoinna on hyvä satama, joka antaa suojaa aluksille. Saari on nykyjään metsätön, mutta entiseen aikaan kasvoi täällä sankka metsä, joka kuitenkin aikojen kuluessa on tullut käytetyksi laivahirsiksi ja mastopuiksi. Sen suojassa olivat talot hyvästi kätketyt ja ainoastaan kohoava savu ilmaisi purjehtijalle ihmisasuntoja.
Kun mestari Didrik ja pater Laurentius olivat vilkkaassa keskustelussa, alkoi äkkiä kuulua askeleita ja ihmisääniä ja lyhdyn valo pilkki pimeässä heijastuen märkiin kallioihin ja vaahtoilevaan tyrskyyn.
— Nyt tulevat rantarosvot, sanoi mestari Didrik matalalla äänellä.
Neljä miestä lähestyi. Heillä oli pitkät rautakoukulla varustetut sauvat ja köysiä. Eräs vanhempi roteva mies kävi edellä lyhti kädessä, muut kantoivat tavaroita, jotka kuuluivat haaksirikkoon joutuneeseen laivaan ja joita aallot olivat heittäneet maalle. Nähtyänsä haaksirikkoiset, jotka olivat nousseet seisomaan ja tarttuneet miekkoihinsa päättäen puolustaa itseään viimeiseen saakka, pysähtyi joukon johtaja. Hän kääntyi seuralaisiinsa ja he pitivät pienen neuvottelun, jonka päätöstä pater ja mestari Didrik jännityksellä odottivat. Vihdoin astui johtaja esiin ja kysyi lyhyesti:
— Keitä te olette? Onko tämä teidän aluksenne, jonka pirstaleita aallot nyt ajelevat rantaan?
Mestari Didrik astui esiin ja vastasi:
— Me olemme juuri kärsineet haaksirikon rannallanne. Ilman lastia purjehdimme Dantsigista aikoen Viipuriin, jonne tärkeät asiat meitä vetävät. Taivas antoi meille myötäisen tuulen ja onnellisen matkan, mutta tämän saaren kohdalla ehätti meidät myrsky, laivamme musertui ja ainoastaan me kaksi pelastuimme, neljä merimiestä sai hautansa aalloissa. Suojaa ja turvaa me pyydämme; tämä henkilö vieressäni on kuninkaallinen neuvosherra, jonka kuolema teille ankarasti kostetaan, jos häneen ryhdytte, minä taas olen vanha laivuri, jonka henki ei enää liene suuremmassa arvossa kuin vanhan laivan, joka aikansa on purjehtinut.
Sekä Didrikin että saarelaisten suureksi hämmästykseksi puuttui pater
Laurentius puheeseen sanoen:
— Runsaan palkinnon voitte saada, jos annatte meille turvaa ja suojaa.
Muistakaa, että meitä on kaksi ja molemmat olemme aseilla varustetut ja
molemmat tottuneet miekkaa käyttämään. Taistelun päätös on epävarma.
Jos meitä taas autatte, ette tule sitä katumaan.
Hämmästyneet saarelaiset, jotka kuulivat muukalaisen puhuvan heidän omalla kielellään, pitivät taas neuvottelun. Sitte kääntyi johtaja uudestaan heidän puoleensa:
— Rauhaa ja apua lupaamme teille. Vaan kaikki, mitä aallot heittävät rannalle, on meidän. Semmoinen on lakimme, ja teidän tulee sitoutua sitä noudattamaan.
— Sen kernaasti lupaamme, ehätti pater sanomaan.
— Seuratkaa sitte meitä, vaatteenne ovat läpimärät, ja yöilma on kolea, sanoi johtaja.
Yön hiljaisuudessa läksi pieni joukko liikkeelle. Ensin kulki vanhus lyhtyineen osoittaen tietä, sitte pater Laurentius ja mestari Didrik, vanhuksen seuralaiset viimeisinä. Neljännes tunnin kuljettuaan metsässä luikertelevaa polkua myöten näkivät haaksirikkoiset tulen välkkyvän pimeässä ja kohta tulivat he neliöön rakennetun asuinryhmän luo; valtava, jykevistä puista tehty portti kohosi keskelle polkua ja oli ainoana tienä tähän linnoitukseen, johon muuten näkyi olevan mahdoton tunkeutua.
Vanhus löi muutaman kerran porttiin sauvoimella, se avautui, odottavaiset astuivat sisään ja ratisten sulkeutui raskas ovi heidän jälkeensä.
Kylmä väristys tärisytti pater Laurentius'en ja mestari Didrikin jäseniä ja ehdottomasti tarttuivat he molemmat miekankahvaan.
Vanhus, jolta tämä liike ei jäänyt huomaamatta, lausui tyynesti:
— Olkaa huoletta, me emme murhaa turvattomia, joille kerran olemme luvanneet suojaa.
Tulijat astuivat avaraan, melkein jättiläismoiseen tupaan. Yhdessä nurkassa oli suuri liesi eli kiuas ilman savupiippua, Räppänä-reikä oli auki ja siitä savu johtui ulos. Tuvan seinät olivat sysimustat ja kiiltävät kuten kiilloitettu mustapuu. Seinähirsinä oli mahdottoman jykeviä honkia; leveät, seinässä kiinni olevat penkit ulottuivat oven suusta kahdelle taholle. Seinillä riippui kaikenlaisia aseita, kirveitä, keihäitä, Joutsia, jäätuuria, olipa siellä kaksi kivääriäkin. Orsilla oli kuivamassa verkkoja ja muita kalastuskapineita.
Noin kymmenkunta ihmistä oli tuvassa. Naiset työskentelivät lieden ääressä, miehet kutoivat verkkoa pitkän pöydän ääressä tai loikoivat toimettomina penkeillä. Tupaa valaisivat päreet ja pikkuiset tulisoihdut, joita oli pistetty sinne tänne tuvan seiniin.
Muukalaisten tulo herätti suurta huomiota. Pater ja Didrik astuivat lieden luo ja kuivailivat märkiä vaatteitaan. Vanhus sanoi jotakin naisille ja kohta asetettiin ruokaa pöydälle, yksinkertaista, mutta ravitsevaa. Vanhus poistui tuvan vieressä olevaan pienempään suojaan eli tupaseen ja palasi kantaen pientä tammipuusta tehtyä lekkeriä.
— Noin vuosi sitte, sanoi hän kääntyen vieraiden puoleen, joutui eräs laiva haaksirikkoon rannallamme. Monta tämmöistä tynnyriä uiskenteli sieltä maihin. Maistakaa tätä, se tulistuttaa kastuneita jäseniä.
Näin sanoen kaasi hän tynnyristä kahteen puuhaarikkaan. Pater ja mestari Didrik maistoivat kumpikin.
— Tämähän on parainta Espanjan viiniä, puhkesi mestari Didrik sanomaan.
— Meren annit ovat loppumattomia, sanoi vanhus hymyillen. Niinkauan kuin vieraat söivät, vallitsi hiljaisuus tuvassa eikä kukaan tehnyt heille kysymyksiä.
Aterian jälkeen oikaisi mestari Didrik itsensä suoraksi penkille ja vaipui kohta uneen. Pater sitä vastoin ei näy olleen levon tarpeessa, hän istahti penkille ja alkoi tarkastaa ympäristöään. Mies, joka oli kantanut lyhtiä rannalla, näkyi olevan isäntänä talossa. Hänen roteva vartalonsa, kiiluvat silmänsä, joita tuuheat kulmakarvat suojasivat, tiheä, hiukan harmahtava tukkansa ja punertava, pitkä parta antoivat hänelle hurjan, jopa julmankin ulkonäön. Pater, joka oli suuri ihmistuntija ja oli ollut tekemisissä monenlaisten ihmisten kanssa, huomasi kohta, että tarmo, voima ja kavaluus olivat tämän miehen luonteen perusjuonteina. Pater ryhtyi ensin puhumaan.
— Oletteko syntynyt tällä saarella?
— Enemmän kuin kaksikymmentä talvea on siroittanut luntaan ja kaksikymmentä kesää on antanut lämpöä ja valoa, sitte kuin minä asetuin tälle saarelle, mutta enemmän kuin neljäkymmentä vuotta ijästäni on kulunut muualla.
— Mikä sitte saattoi Teidät asettumaan tälle yksinäiselle saarelle?
Suonet vanhuksen otsassa paisuivat, hänen kasvonsa sävähtivät tummanpunaisiksi. Pian voitti hän kuitenkin nousevan liikutuksen ja vastasi:
— Te ette näy olevan niin vieras tässä maassa, kuin ensi silmäyksessä voisi luulla, ja paljon lienee siis Teille tuttua. Minä vastaan kuitenkin Teille: kysykää taivaan linnuilta, miksi he rakentavat pesänsä luoksepääsemättömiin paikkoihin, ja metsänpedoilta, miksi he kaivavat kolonsa erämaihin. Itsensä säilyttämisvaisto ja rakkaus vapauteen kehoittavat heitä pakenemaan pahimman vihollisensa, ihmisen, asuntoja.
Hän vaikeni hetkeksi. Senjälkeen kohoittaen luisen kätensä, jonka jänteet sinertävinä paisuivat todistaen työstä ja taistelusta, viittasi hän itää kohti.
— Tuolla kaukana mannermaalla, joka joskus kirkkaina päivinä häämöittää kuten hälvenevä sumu ja josta aurinko joka aamu nousee ikäänkuin uudistettuna, asuin minä viljavalla maatilalla, jonka olin perinyt isältäni. Laajalti ympäri ulottuivat sen vainiot, pellot ja niityt, monta heinäistä saarta kuului siihen hyvine laitumineen, joilla karjani käyskenteli turvattuna petoeläimiltä ja söi kylliksensä arohumalaa ja keltaista voiheinää. Kalavesi oli erinomainen ja kutuaikana tulivat kaikki aitat täyteen suolattua kalaa, jota hyvällä voitolla myin Viipuriin. Maksoin verot kuninkaalle ja kaksi pojistani kaatui Juhana kuninkaan sodissa; mutta minä istuin turvassa tilallani ja luotin Ruotsin lakiin, joka suojelee talonpojankin oikeutta. Kuitenkin oli tuho ja turmio lähellä. Maa, joka ympäröi tilaani, kalavedet kummallakin puolella kuuluivat Viipurin linnaan ja olivat linnanvoudin hoidettavina. Mutta kun vouti ja hänen käskyläisensä näkivät, mitkä mainiot nautinnot ja edut olivat minun tilallani, hyvät kalavedet ja mehuisat laitumet, syttyi heissä synnillinen himo. He rupesivat rettelöimään minua vastaan ja etsivät tilaisuutta minua vahingoittaaksensa. Minua pakoitettiin tekemään liiallisia päivätöitä Viipurin linnaan. Olen ollut kiertämässä ja asettamassa paikoilleen monta kallionlohkaretta, jotka vieläkin linnan muurissa törröttävät. Kun vouti ja hänen käskyläisensä huomasivat, että minä nurkumatta kärsin nämä rasitukset, ryhtyivät he viimeiseen, tehokkaaseen keinoon. Eräänä päivänä — se oli kirkas pakkaispäivä — saapui vouti suuren ratsujoukon kanssa talolleni. Tupaan astuttuaan luki hän julki kirjoituksen, jonka hän sanoi linnanisännän antamaksi. Se sisälsi lyhykäisesti, ettei minulla ollut mitään oikeutta niihin tiluksiin, joilla olin asustanut, vaan että ne kuuluivat kruunulle. Minä huomasin, että kaikki vastustus oli turha. Minä taivuin. Kaksi viikkoa myönsi vouti muutto-aikaa ja sanoi ilkkuen.
— Voit pitää itsesi onnellisena, jos pääset kärsimästä rangaistusta, kun niin kauan olet pitänyt hallussasi kruunun omaisuutta.
Kahden viikon kuluttua läksi surullinen joukkue liikkeelle. Osan irtaimistostani olin myönyt; osan vein mukanani. Tiesin että tällä saarella oli pirtti, jossa ihmiset ennen suurina sotavuosina olivat etsineet suojaa venäläisten ilkitöiltä. Tänne suuntasin matkani. Kaikki, mitä täällä näette on kätteni työtä. Paljon vaivaa se on maksanut. Perheeni on karttunut, poikani ovat ottanet itselleen vaimoja mantereelta. Turvallisesti ja rauhassa olen asunut täällä, harvoin osuu muukalainen tänne. Onpa minulla sitäpaitsi laillinen omistusoikeuskin siihen osaan saarta, jossa asun.
Vanhus nousi ja palasi hetken kuluttua tupasesta tuoden mukanaan paperikäärön.
— Tässä se on! Te, joka olette lukutaitoinen, saatte siitä helposti selvän.
Pater Laurentius avasi käärön. Se oli Juhana kuninkaan sotasankarin Pontus De la Gardien antama ja myönsi vanhukselle ja hänen jälkeisillensä verovapauden ja omistusoikeuden saarella tehtyyn uudisasutukseen ja kalaveteen.
— Se on arvokas paperi. Kuinka olette sen saanut?
— Voinhan sen kertoa, jollei uupumus vielä paina Teitä.
— Kertokaa vaan, en vielä tunne levon tarvetta, vastasi pater
Laurentius.
Tuvassa olivat jo melkein kaikki menneet levolle. Useammat tulet ja päreet olivat sammuneet ja ainoastaan siinä osassa tupaa, jossa vanhus ja pater Laurentius istuivat, roihusivat vielä valkeat. Vanhus otti uuden pihkaisen puun, asetti sen vanhan sijaan ja jatkoi sitte:
Se tapahtui talvella v. 1581. Melkein kaksi vuotta olin viettänyt tällä saarella, tupa oli saatu valmiiksi, kaskesta olin saanut runsaasti viljaa, maa ja meri lykkäsi elantoa ja lupasi vielä enemmän. Hädästä ei ollut tietoakaan. Joulupyhät olivat ohitse, rauhassa olin ne viettänyt ja ensi kerran oli pantu saarella kotitekoista olutta. Talvi oli kova. Pakkanen oli niin ankara, että linnut etsivät suojaa ihmisten asunnoissa ja meren jää oli sylen paksuinen.
Eräänä iltana — se oli siihen aikaan, jolloin päivät alkavat tulla pitemmiksi ja ensimmäinen heikko valonviiva taivaan rannalla ennustaa kevään tuloa — olin pannut rysät veteen matikkoja varten. Se kala kutee sydäntalvella kovalla pakkasella ja pyry-ilmalla. Suurissa parvissa tunkeutuvat sileät matikat kivisille rannoille jään ja pohjan väliin ja herkkuisa määhnä kellastuttaa rantakivet.
Illalla oli kuuvalo ja kun minä palasin kotiini polkua pitkin, jota me tänäänkin kuljimme, iloitsin tulevasta saaliista.
Kun seuraavana aamuna menin kokemaan pyydyksiäni, raivosi ankara lumipyry, niin että tuskin voi nähdä kahta askelta eteensä. Tuuli oli tuima, sen voima suuri, ja kun samalla oli jotensakin pakkanen, oli ilma sietämätön. Lumi, joka tarttui kasvoihin, suli pian ja jäätyi uudestaan ja viileskeli kasvoja kuten terävät neulat. Pyry ei kuitenkaan voinut estää minua kokemasta pyydyksiäni, innokas kuin olin korjaamaan toivottua saalista, sillä samoin kuin tyyni ja lämmin ilma tuomenkukkimis-aikana ajaa lahnat kutemaan rannoille, samoin rakastaa matikka pyryä ja pakkasta.
Saalis olikin runsas. Olin juuri irroittamassa suurta kalaa verkosta, kun äkkiä kuulin hevosen kavioiden kopinaa. Minä loin silmäni ylöspäin ja näin joukon ratsumiehiä ympärilläni. Salaman nopeudella hyppäsivät huovit ratsujensa selästä, paljastivat miekkansa ja ympäröivät minut, niin että pako oli mahdoton. Pidin kädessäni jäätuuraa, jolla olin hakannut avantoja, ja punnitsin mielessäni paon mahdollisuutta.
— Älä pelkää, sanoi eräs ratsumiehistä, sinulle ei tule tapahtumaan mitään pahaa, päällikkömme tahtoo puhutella sinua. Jos voit tehdä hänelle palveluksen, jota hän vaatii, voit saada runsaankin palkkion.
Hämmästyneenä tästä odottamattomasta ja äkkinäisestä seikkailusta seurasin huoveja tekemättä vastarintaa. Joka askeleella tapasimme aina uusia ratsuväenosastoja, jalkaväkeä jopa tykkejäkin, ja vaikka lumen tiheys esti minua näkemästä kauemmas, tulin yhä enemmän siihen luuloon, että suuri sotajoukko oli liikkeellä. Torvet ja rummut soivat lakkaamatta pitäen väkeä koossa.
Eräällä lakealla paikalla, josta tuuli oli ajanut pois lumen, seisoi reki. Sen eteen oli valjastettu kaksi suurta mustaa hevosta. Reessä istui avaraan turkkiin kääriytynyt mies. Tunsin hänet hyvin. Kuka kerran oli nähnyt nämä kasvot, ei niitä juuri unhoittanut. Mies ei ollut kukaan muu kuin Juhana kuninkaan uskottu sotapäällikkö Pontus herra [Pontus de la Gardie]. Kun olin Viipurissa myömässä hailia linnansillan korvalla, olin useasti nähnyt hänen ratsastavan linnaan. Nyt näytti hän valvoneelta ja väsyneeltä. Hänen ympärillään oli suuri joukko alapäällikköjä, kaikki ratsain. Kun minä lähestyin ratsumiehien ympäröimänä, kiinnitti Pontus herra katseensa minuun ja kysyi murretulla suomen kielellä:
— Kuka sinä olet?
Onnettomuudet tekevät ihmisen varovaiseksi ja viekkaus on heikon turva.
Paljastin pääni ja vastasin sentähden:
— Herra, minä olen köyhä kalastaja mannermaalta, Koiviston seuduilta. Kalastus viime kesänä oli huono, minä vaelsin sentähden muutaman toverin kanssa tänne saarelle kalastamaan ja keväämmällä hylkeitä pyytämään. Me asumme pirtissä saarella ja kesällä aiomme palata kotia. Minä olin juuri rysiäni kokemassa, kun sotamiehenne saavuttivat minut.
Vastaukseni näkyi tyydyttävän häntä, hän jatkoi pikaisesti:
— Eilen läksin joukkoineni Viipurista. Ilma oli suotuisa ja illalla kirkas kuuvalo, vaan aamupuolella yötä saavutti meidät kauhea lumipyry ja me olemme eksyneet oikealta suunnalta. Kolmen tunnin marssin jälkeen olemme samassa paikassa, josta läksimme, väki tulee turhaan väsytetyksi. Tunnetko tien Narvaan yli jään.
— Sen luulen tuntevani. Liian paljon olette kulkeneet länteen päin ja liian paljon pyritte ulapalle. Oleskelu merellä on teroittanut aistiani ja monet merkit, jotka jäävät teiltä huomaamatta, ovat minulle varmoja tienosoittajia.
Mahtavan miehen synkät kasvot kirkastuivat hieman, hän viittasi minulle asettumaan ajurin viereen rekeen, ja kohta läksi sotajoukko liikkeelle. Pontus herra ajoi edellä ja sotatorven ääntä kuunnellen seurasi muu joukkue jäljestä. Kaikki kävi onnellisesti. Lumipyry taukosi illalla, ja aamupuoleen yötä olimme saapuneet Inkerin rannalle. Herra Pontus kääntyi silloin puoleeni:
— Me emme tarvitse enää sinua. Olet tehnyt minulle ja kuninkaalle suuren palveluksen, voit pyytää jonkun suosionosoituksen.
Silloin juolahti mieleeni oiva ajatus. Kerroin, kuinka linnanvouti oli ryöstänyt minulta talon ja maan, kuinka olin asettunut saarelle asumaan ja perannut siellä pellot ja rakentanut asunnot. Pyysin vahvistusta ja omistusoikeutta saareen, etteivät vuodit minua uudestaan karkoittaisi.
Pontus herra kuunteli tarkkaavaisena.
— Sinä olet saava verovapauden kaikista kruunun veroista ja koko saaren ikuiseksi omaisuudeksi sinulle ja jälkeläisillesi, kuten vanha tapa on ollut niiden suhteen, jotka ovat asettuneet kruunun yhteismaille aina kuningas Göstan ajoilta. Mitä tulee siihen tilaan, jolla ennen asustit, olen antava tutkia asiasi, kun palajan Viipuriin.
— Herra, sanoin minä, Teidän lupauksenne on hopeaa, mutta vapauskirje minun kädessäni on kultaa.
Hymyillen viittasi Pontus herra luoksensa sihteerinsä ja käski hänen sommitella asiakirjan.
— Seuraa lähimpään leiripaikkaan, niin saat toivosi täytetyksi.
Vapauskirje hallussani palasin kotia, vaan Pontus herralta jäi suurien sotien tähden asiani tutkimatta, sitte hän hukkui Narva jokeen kesken voittokulkuaan.
Vanha talonpoika vaikeni, heitti pateriin tutkivan katseen, ikäänkuin urkkiakseen hänen ajatuksiaan.
Pater Laurentius vastasi verkalleen ja varovasti:
— Kuningas Juhana oli heikko ja horjuvainen hallitsija, vaihtelevainen uskonnossaan kuten kaikissa muissakin asioissa ja antoi aateliston kasvaa päänsä yli. Paljon sekasortoa ja häiriöitä oli siitä seurauksena. Mutta Sigismund, joka nyt Jumalan armosta kantaa valtikkaa, on oikeutta harrastava mies, ja hän on rankaiseva kaikkia niitä, jotka ovat liittyneet herttuaan, ja on palauttava rauhan ja järjestyksen.
Talonpojan huulet vetäytyivät halveksivaan hymyyn.
— Onko hän oikeutta harrastava vai ei, sitä en tiedä, vaan sen tiedän, että Ruotsin kruunu tällä haavaa horjuu hänen päässänsä. Harvoin saapuu tänne saarelle tietoja maailman menosta, vaan nyt tietää huhu, että herttua on Suomen herrat suuressa taistelussa kukistanut ja aikoo Viipurin linnaa piirittämään. Ja aina Pohjanmaalta Karjalaan saakka nousee talonpoikainen kansa herttuan puolelle ja kostaa ne ilkityöt, ne kärsimykset, joita herramme ovat meille saattaneet. Koston päivä on tullut. Herttuan teloittajalla kuuluu olevan terävä kirves, joka saa ylpeimmätkin niskat taipumaan, ja hamppunuoraa vouteja ja kirjureja varten, jotka ovat täällä laittomasti menetelleet. Voittakoon herttua ja joutukoon Sigismund tappiolle ja Suomen aateliset!
Tumma puna sävähti paterin kasvoille, ja hänen silmänsä iskivät tulta, kuitenkin hillitsi hän liikutuksensa ja sanoi levollisesti:
— Tulevaisuus on kätketty silmiltämme ja kosto on minun, sanoo Herra.
Päivän vaivat rasittavat ruumistani ja haluan lepoa.
Isäntä saattoi pater Laurentius'en vierashuoneeseen, joka sijaitsi tuvan takana, ja jätti vieraansa, toivottaen hänelle hyvää yötä, ja läksi myös itse levolle.
Myrsky jatkui yhtä voimakkaana seuraavana päivänä. Taittuneet oksat ja kaatuneet puut olivat todistuksena sen hävityksistä yön aikana. Kun pater ja mestari Didrik korkealta kalliontöyräältä loivat katseensa ulapalle, näkivät he vaahtoavan, keltaisen ruskean meren, majesteetillisena kaikessa suuruudessaan. Sade oli lakannut, ilma ja auer läpikuultavan kirkkaita, vaan tuuli vinha ja kolakka eikä yhtään purjehtijaa selällä.
— Joka hetki on kallis, lausui pater kääriytyen viittaansa, jonka liepeitä tuuli tempoili, eikä mitään mahdollisuutta saarelta lähtemiseen. Mieleni on levoton ja toimettomuus raukaisee minua tällä hetkellä enemmän kuin mitä suurimmat ponnistukset..
— Myrsky on niin raivokas, että tuskin rohkeinkaan merimies uskaltaisi merelle tällaisessa ilmassa, mutisi mestari Didrik.
Molemmat palasivat tupaan, jossa väki juuri rupesi aamiaiselle. Pater ryhtyi isännän kanssa keskusteluun.
— Onko Teillä jonkunlaista suurempaa venettä tai muuta alusta?
— Kyllä on jaala, jolla vuosittain purjehdin Viipuriin myömään merellistä ja suolattuja hailia.
— Luuletteko, että olisi tänään mahdollista purjehtia mannermaalle?
— Olisi todellakin uhkarohkeaa lähteä liikkeelle tällaisessa ilmassa, kun tuskin vaivoin pysyy pystyssä maallakaan. Tuskin kolmea kertaa eläissäni olen ollut merellä näin kovan myrskyn vallitessa.
— Onko mielestänne kaksikymmentä hopearahaa suuri rahasumma?
— Totta kaiketi.
— Se summa on oleva Teidän, jos vielä tänään viette minut maihin
Koiviston tienoille?
Isännän silmät loistivat.
— Paljon saan tehdä työtä ennenkuin ansaitsen niin paljon rahaa.
Myös vanhuksen eiliset seuralaiset olivat lähestyneet puhujia. Ne olivat rohkeita, karaistuja miehiä, joiden piirteet olivat ahavoituneet ja ruskettuneet alituisesta oleskelusta tuulessa ja merellä. Niistä oli paterin ehdotus sangen miellyttävä. He innokkaasti kehoittivat matkaan.
Pater Laurentiuskin pysyi päätöksessään. Luja tahto ilmeni hänen kasvonjuonteissaan ja ihmetellen katseli saaren vanhus tuota synkkää, kolkkoa muukalaista, joka ei kammonnut luonnonvoimienkaan raivoa ja joka pysyi aina tyynenä, niinkuin hän olisi ollut erityisen kaitselmuksen suojeluksessa.
Luja tahto tempaa mielet mukaansa ja tekee ne itselleen alamaisiksi.
Samaten kävi tässäkin.
Isäntä nousi päättäväisesti.
— Olkoon menneeksi. Varustautukaa matkaan.
Mestari Didrik suostui vaieten tuumaan.
Miehissä lähdettiin rantaan. Siellä kellui jaala satamassa vahvasti ankkuroituna. Kohta oli se järjestyksessä. Pater ja mestari Didrik suljettiin kajuuttaan, ja luukku pantiin kovasti kiinni. Vanhus antoi sitoa itsensä peräsimeen, ja hänen molemmat poikansa sitoivat itsensä mastoon. Purjeet olivat jo ylös vedetyt, ja jaala läksi liikkeelle.
Suursaaren satama on avoinna koillista kohti. Vallitseva koillistuuli ajoi jättiläismoisia aaltoja vastarannalle ja jaalalla oli sekä vastalaine että vastatuuli. Kun jaala pujahti aaltojen väliin, ei mastonhuippujakaan näkynyt, vaan kevyt alus kohosi aina laineen harjalle, luovien nopeasti eteenpäin. Melkein joka laine huuhtoi kantta, vankkana seisoi vanhus peräsimen ääressä ja ohjasi viisaasti aluksen ulos satamasta. Kun päästiin aavalle selälle, oli vaara ohitse, ja hurjaa vauhtia purjehti jaala päämaaliaan kohti. Jälkeenpuolenpäivän laski vanhus erääseen lahteen Koiviston rannalle ja päästi pater Laurentius'en ja mestari Didrikin maihin vapaaehtoisesta vankeudesta. Kiitollisena luki pater vanhukselle kaksikymmentä hopeakolikkoa ja sitte hän kiiruusti jatkoi matkaansa.
Jonkun matkan päässä rannasta oli talonpoikaistalo. Pater Laurentius otti isännän erilleen ja hän oli heti valmis jättämään kaksi hevosta matkustajien käytettäviksi. Pater ja Didrik nousivat satulaan, ja alkoivat kiiruhtaa eteenpäin Viipuriin vievää tietä myöten, joka ensi alussa seuraa meren rantaa.
Illan suussa saapuivat he Viipuriin. Tehden pienen kierroksen pysäyttivät he hevosensa Karjaportin edustalla pyöreän tornin vieressä. Kun mestari Didrik kolkutti portille, ilmestyi useita Kurjen huoveja muurien reunalle.
— Tärkeitä kirjeitä Varsovasta linnanpäällikkö Arvid Tavastille, sanoi mestari Didrik.
Heti aukenivat portit ratisten, ja kaksi huovia lähetettiin saattamaan vastatulleita linnaan. He poikkesivat kuitenkin ensittäin raastuvantorin vieressä olevaan majataloon, johon he jättivät hevosensa. Mestari Didrik jäi majatalon suureen vierashuoneeseen puhelemaan isännän kanssa, vaan pater Laurentius seurasi huoveja linnaan.