NELJÄS NÄYTÖS.
Katu.
Jetter. Rakennusmestari.
JETTER. Hoi! Kuules! Hoi, naapuri, yksi sana!
RAKENNUSMESTARI. Mene tiehes, ja ole hiljaa!
JETTER. Vaan yks' sana! Eikö mitään uutta?
RAKENNUSMESTARI. Ei mitään, sen kun meidät on taas uudestaan kielletty puhumasta.
JETTER. Mitä, hä'?
RAKENNUSMESTARI. Käykää tänne lähemmä seinustaa! Varokaa itseänne! Herttua Alba on, heti tulennastaan, julistuttanut semmoisen käskyn, että jos kaksi tai kolme keskenään puhelee kadulla, niin ne julistetaan, ilman ensin tutkimatta, tuota päätä valtiorikokseen syypääksi.
JETTER. Voi onnettomuutta!
RAKENNUSMESTARI. Ikuisen vankeuden uhalla on kielletty, ett' ei saa valtio-asioista, ei mitään puhua.
JETTER. Voi meidän vapauttamme!
RAKENNUSMESTARI. Ja kuoleman-rangaistuksen uhalla ei kerrassa kukaan saa hallituksen toimia moittia.
JETTER. Voi meidän päitämme!
RAKENNUSMESTARI. Ja oikein varalta hyväntekijäisiä luvaten kehotetaan isiä, äitejä, lapsia, sukulaisia, ystäviä, palkollisia ilmoittamaan asian alkain asetetulle tuomio-istuimelle, mitä ikään sisinnä missäkin talossa tapahtuu.
JETTER. Lähtään kotia!
RAKENNUSMESTARI. Ja nöyrille on luvattu, että he eivät tule kärsimään mitään vahinkoa, ei hengen, kunnian eikä omaisuuden puolesta.
JETTER. Niin lempeätä! Oli se minusta kuitenkin kohta onnetonta, kun tuo herttua tuli kaupunkiin. Hamasta siitä päivin on tuntunut, niin kuin taivas olis' yltäänsä vetäynnyt mustaan huntuun, ja riippuisi niin matalana, että täytyisi kumartua, jos mieli päästä siihen päällään puukkaamatta.
RAKENNUSMESTARI. Vaan mitenkä sinua hänen sotamiehensä miellyttävät? Vielä vainen! Nämä on toinen laji äyrijäisiä, kuin joihin me ennestään olemme tottuneet.
JETTER. Uh! Oikein sydäntä kouristaa, kun näkee muutaman osaston mokomia samoilevan pitkin katuja. Suoria kuin seipään-nielijöitä — värvähtämätön katse, yks' askel koko lituisella liudalla! Ja näitä kun on vartiona seisomassa, ja menet jonkun ohitse, niin siinä hän jurottaa, kuin tahtoisi sinut katsoa ihan läpi ja puhki, ja näyttää niin karuksi karjenneelta äkäpuralta, että luulet joka nurkalla näkeväsi kuritusmestarin. Ei nämä minulle ollenkaan mieleen. Olivathan meidän sotilaamme kumminkin hauskaa väkeä. Ne hennoivat ottaa pikku vapaisuuksiakin, seista hajalla säärin, lakki toisella korvalla, elivät ja antoivat muidenkin elää. Mutta nää urokset ovat kuin koneita joiden sisässä asuu perkele.
RAKENNUSMESTARI. Jos tuommoinen ärjäisee: "Seis!" ja ojentaa, tokko luulet, että siinä seisotutaan, vai mitä?
JETTER. Minä paikalla olisin kuoleman oma.
RAKENNUSMESTARI. Lähtään pois kotiin!
JETTER. Siit' ei hyvä seuraa. Jää terveeksi!
SOEST (tulee). Hyvät ystävät! Toverit!
RAKENNUSMESTARI. Hiljaa! Anna meidän mennä.
SOEST. Olettenko kuulleet?
JETTER. Yltä kyllin!
SOEST. Hallitsijatar on lähtenyt.
JETTER. No Jumala armahtakoon meitä!
RAKENNUSMESTARI. Hän se oli meidän viimeinen tukemme.
SOEST. Aivan äkkiä ja kaikessa hiljaisuudessa. Hän ei voinut tulla aikaan herttuan kanssa; hän ilmoitutti aatelisille, että hän muka tulee takaisin. Ei kukaan usko sitä.
RAKENNUSMESTARI. Jumala antakoon aatelille anteeksi, että he ovat tämän uuden ikeen laskeneet meidän niskaamme. He olisivat voineet estää sen. Nyt on meidän etuoikeutemmekin mennyttä.
JETTER. Jumalan tähden, ei sanaakaan etuoikeuksista! Minä vainustelen jotain teloitus-aamun hajua; aurinko ei näytä kasvojaan, sumussa löyhkää katkua.
SOEST. Oranialainen myös on poissa.
RAKENNUSMESTARI. Niin olemme siis kokonaan turvattomina.
SOEST. Kreivi Egmont on jäljellä.
JETTER. Niin, Jumalan kiitos! Vahvistakoot kaikki pyhimykset häntä, että hän koettaa tehdä parastansa! Hän se on ainoa, joka kykenee jotakin toimittamaan.
VANSEN (esiytyy). Tapaanpas minä vihdoin parisen, jotk' eivät vielä ole kursoon mataneet.
JETTER. Tee meille niin hyvin, ja mene matkaas'!
VANSEN. Tn ette jnur' ole kohtelijas.
RAKENNUSMESTARI. Täss' ei, maar, olekaan aika kursailla. Syyhyttääkö taas selkänahkaanne? Joko siit' on äsköinen kylpy haihtunut?
VANSEN. Kysy sotamiehen haavoja! Jos minä olisin piitannut selkäsaunoista, niin eihän minust' olisi kuuna kullan valkeana tullut mitään.
JETTER. Vaan tästäpä vielä saattaa tulla toimoinen tosi eteen.
VANSEN. Minun nähdäkseni, tuosta ukonilmasta, jok' on nousemassa, on surkean lamaava hervaus paneutunut tuntumaan teidän jäsenissänne.
RAKENNUSMESTARI. Sinun jäsenes' saavat pian jännistellä toisessa paikassa, joll' et pysy kuoressasi.
VANSEN. Voi vihelijäisiä rottia, jotka paikalla huikaisee epätoivo, sikäli kun talonisäntä vaan hankkii yhden uuden kissan! Jospa nyt tuleekin hiukan toinen temppu, niin kyllä tässä elää mylhetään vielä entiseen tapaan, olkaa varmat siitä!
RAKENNUSMESTARI. Sinä olet hurjapäinen renttu!
VANSEN. Setä pöllö! Anna sinä vaan herttuan hersua! Tuo vanha katti näyttää minusta siltä, kuin hän olis' sisäänsä ahtanut perkeleitä rottain asusta ja nyt ei jaksaisikaan niitä sulattaa. Antaa hänen olla rauhassa! Hän tarvitsee hänkin syödä, juoda, nukkua, kuin ihminen konsanaan. Ei minua tuo peloita, jahka me oikein otetaan ajasta vaari. Alussa se käy ryöppy. Sittenpä älyää hänkin! mitenkä on paljon mukavampi elää ruokavarikossa, sikolappeiden siiressä, ja viettää yörauhaa, kuin jyvä-aitassa vaania mitä kuta rotta-rukkaa. Nyt alkakaa laputtaa, tiehenne, kyllä minä tunnen herrat vallanpitäjät!
RAKENNUSMESTARI. Nääs, mitä kaikkea tuollainen kalu saa purkaa puuttumatta! Jos minä iki eläissäni olisin mitään tuommoista sanonut, en hetkeäkään pitäis' itseäni varmana.
VANSEN. Olkaa te vaan huoleti! Ylijumala itse ei tuon taivaallista tule tietämään teistä, maanmatosista, saatikka sitten hallitsija.
JETTER. Panettelija!
VANSEN. Minä tiedän taas toisia, joille olisi parempi, jos heillä sankaruuden sijaan olisi joku räätälin-suoni ruumiissa.
RAKENNUSMESTARI. Ketä te sillä tarkoitatte?
VANSEN. Hm! minä tarkoitan kreiviä.
JETTER. Egmontia! Mitä hänen olisi peljättävä?
VANSEN. Min' olen vaan köyhä juutas, joka voisin koko vuoden elää sillä, minkä hän tuhlaa yhdessä illassa. Ja kuitenkin hänen kannattaisi hyvin antaa kerran mulle koko vuoden-tulonsa, jos hänellä olisi minun pääni yhden ainoan neljänneksen tuntia!
JETTER. Kylläpä sin' olet olevinasi koko mielenpesä! Ovathan toki
Egmontin hiuksetkin selvemmät kuin sinun aivosi.
VANSEN. Sanokaa mitä sanotte! Vaan hienoudessa eivät vedä vertoja. Ne korkeat herrat pettyvät kaikkein ensimmäiseksi. Hänen ei pitäis' olla niin varma.
JETTER. Mitä tuo latelee? Semmoisen herran!
VANSEN. Niin juuri siitä syystä, kun häness' ei ollenkaan ole räätäli-kepsua.
JETTER. Ruokkoo suusi, suupaltto!
VANSEN. Hänelle minä toivoisin ainoastaan hetkeksi ruumiiseen teidän miehuisenne miehuuden, joka häneen loisi rauhattomuuden ja häntä niin kauvan nykkisi ja näykkisi, kunnes hänen täytyisi pois kaupungista suoriutua.
JETTER. Te juttelette kovin yksinkertaisesti. Hän on niin varma kuin taivaalla tähti.
VANSEN. Etkö sin' ole milloinkaan nähnyt tähdenlentoa? Yks hui — hai — se on poissa!
RAKENNUSMESTARI. Kuka tahtoo hänelle mitä tehdä?
VANSEN. Kuka tahtoo? Tahdotko sinä miten estää? Tahdotko sinä nostaa kapinan, jos ne hänen ottavat vangiksi?
JBTTER. Ah!
VANSEN. Uskallattenko te panna nahkanne hänen edestään?
SOEST. Oh!
VANSEN (heitä matkien). Oh! Äh! Öh! Ihmetelkää läpi koko aakkonen! Se on niin ja siksi jää! Jumalapa häntä varjelkoon!
JETTER. Minä ihan hämmästyn teidän hävyttömyyttänne. Semmoisen, jalon, rehellisen miehen olisi jotakin peljättävä?
VANSEN. Roisto on kaikkialla etukynnessä. Syyhyn syytettyin jakkaralla istuissaan tekaisee se tuomarista hassun, taas tuomio-istuimelta käsin se on tuiki kärkäs kanteen-alaisen pahantekijäksi sukaisemaan. Minulla on ollut kirjoitettavana ote semmoisesta pöytäkirjasta, jonka mukaan viranomainen tuomari näkyy hovista saaneen yllin kyllin kiitosta ja rahaa, sen vuoksi, että hän, tutkiessaan muutamaa rehellistä raukkaa, jota tahdottiin saada kiikkiin, teki tästä mies-pahasta konnan.
RAKENNUSMESTARI. Siinä sinä taas valhettelit oikein losauttamalla. Mitä pystyvät ne ongittelemaan, jos kuka on syytön?
VANSEN. O, varpusenpää! Miss' ei mitään tartu ongittelemalla onkeen, siinä tutkitaan otus pussiin. Kunniantunto tekee ihmisen varomattomaksi, pianpa uhkamieliseksi myös. Tällöin kysellään ensimmältä hyvin lievästi ja säysysti, ja vanki on ylpeä viattomuudestaan, joksika sitä nimittävät, puhuu kuin putkesta suoraan kaikki, minkä toinen ovelampi kieltäisi kieleltään. Sitten kutoo inkvisitori vastauksista uusia kysymyksiä ja tähtää juuri siihen kohti, missä kipenekään hiilahtaa ristiriitaa ilmi. Siinä kuraisee hän paulansa ja antaa sen tuhma-Jussin tallustaa sitä jälehmäänsä, että se tässä kohti on sanonut vähän liika paljon, tuossa kohti vähän liika vähän, tai että se on, Jumala ties mitenkä päähän pistäen, jättänyt jonkun niksin mainitsematta, ja hyvinkin vielä on tullut miten kuten hätäytyneeksi, — niin, kas, silloin sitä ollaan oikealla tolalla! Ja minä vakuutan teille sen, että tarkemmin ei etsiä nourostele kerjäläis-ämmä riepurättiä rikkoläjältä, kuin tuo moinen konnaseppä setvien vähänpätöisistä, vinoista ja vatvotuista, vääristä ja vanutetuista, arvatuista, tunnetuista, epuutetuista ilmiannoista ja suhteista, viimein sepustaa itsellensä ryysyrepaleisen variksenpelvon, voidakseen hirttää orpopirunsa, vähintäänkin in effigie. Ja tämä utra hirtehinen kiittäköön luojaansa, jos hän vielä itse voi nähdä itsensä riippumassa.
JETTER. Onpas sillä liukas kieli.
RAKENNUSMESTARI. Kärpästen kanssa tuo tuommoinen saattaa käydä päinsä.
Vaan ampijaiset he pilkkaavat teidän hämähäkin-verkkoanne.
VANSEN. Sitä myöten, mitä lajia hämähäkit ovat. Katsokaas, tuo pitkä herttua on hahmoltaan vaseti kuin umpilukki, ei niin kuin joku mahakas maukku, n'ei hetikään ole niin tihulaisia, vaan tuommoinen pitkäpiippa, laihankälppä — hapsinkakkijainen — jok' ei haaskasta saa täyttään ja vetää oikein hienoja kinosäikeitä, mut sen sitkeämpiä.
JETTER. Egmont on Kultaisen Taljan ritari. Ken uskaltaa häneen kättä puuttaa? Ainoastaan hänen vertaisensa voivat häntä tuomita, ainoastaan koko tähtikunta. Sinun ilkeä kielesi ja sinun paha omatuntosi heruttaa sinusta tuota suunantinetta.
VANSEN. Tahdonko minä siltä pahaa hänelle? Minulle se voi olla yhdentekevä. Hän on oivallinen herra. Pari mun hyvää ystävääni, jotka missä tahansa muualla olisi jo hirtetty, on hän kuvan selkäsaunalla päästänyt. — Menkää nyt, menkää! Sen minä itse teille neuvon. Tuolla tulee patrulli, näen mä. Nep' ei näytä minusta semmoisilta, että huolisivat niin sanomin juoda veljenmaljaa meidän kanssamme. Me varrotaan asian juoksua ja siivolla vaan tässä katsellaan päältä. Minull' on tuolla joku kakkonen orpanahempukoita, ja hyvä veikko kapakanisäntänä; jos ne noilta pääsevät makuun, eivätkä sitten kesyty, niin kyllä ne ovat paatuneita hornansusia!
Kulenburgin palatsi.
Herttua Alban asunto. Silva ja Gomez kohtaavat toisensa.
SILVA. Oletko sinä toimittanut herttuan käskyt?
GOMEZ. Tempuilleen. Kaikkein päivysvartioitten on säädetty saapua määrättyyn aikaan eri paikoille, jotka minä olen heille osviitannut. Ne siihen asti kävelevät ympäri kaupunkia, niin kuin tavallisesti, järjestystä pitämässä. Kellään ei ole mitään tietoa toisestaan. Itse kukin luulee yksistänsä itseään tämän käskyn koskevan, ja yhdessä silmänräpäyksessä saattaa sitten saartorintama olla ummessa ja kaikki palatsin ovet miehitettyinä. Tiedätkö sinä syyn, mistä tämä käsky koituu?
SILVA. Minä olen tottunut sokeasti tottelemaan. Ja ketä on niin helppo totella kuin herttuata, kun seuraus heti kohta näyttää, että hän on käskenyt oikein?
GOMEZ. Hyvä! Vai niin! Ei tuo minusta tunnukaan niin kummalta, että sinä tulet hänen laisekseen, yhtä umpinaiseksi ja harvapuheiseksi, sinun kun täytyy alinomaa olla hänen hoteillaan. Minä vähän vierastan semmoista outoutta, minä joka olen tottunut siihen herkempään italialais-palvelukseen. Uskollisuudessa ja kuuliaisuudessa olen minä sama kuin ennenkin, vaan minulle on tavaksi tullut jutella ja tarinoida. Te olette kaikki vaiti, ettenkä suo itsellenne yhtään. iloista hetkeä. Herttua on minun mielestäni, kuin portiton kuparitorni, jonka miehistöllä on siivet. Nykyjään kuulin minä hänen pöydässä sanovan eräästä iloisesta ja ystävällisestä miehestä, että se on kuin paha kapakka, jonka oven päällä seisoo paloviina-osviitta viehättämässä sisään laiskimuksia, kerjäläisiä ja varkaita.
SILVA. Ja eikö hän vaiti ollen tuonut meitä tänne?
GOMEZ. Siitä ei ole mitään sanomista. Se on varma se! Ken on saanut olla sitä viisautta näkemässä, mitenkä hän armeijan toi Italiasta tänne, se on nähnyt jotakin. Mitenkä hän, sanalla sanoen, ihan kuin pujottelihen läpi ystäväin ja vihollisten, läpi franskalaisten, sekä kuninkaallisten, että kerettiläisten, läpi sveitsiläisten ja liittolaisten, piti ankarinta sotakuria sekä osasi rentonansa ja estymättä johtaa retken, jota pidettiin aina niin vaarallisena! — Me olemme nähneet jotakin ja saaneet oppia jotakin.
SILVA. Niin, ja täällä myös! Eikö ole kaikki tyynni niin hiljaista ja tyyntä niinkuin ei mitään kapinaa olis' ollutkaan?
GOMEZ. Nono, täällähän oli enimmäkseen tyyntä jo silloin kun me tulimme tänne.
SILVA. Maakunnissa on tullut paljon tyynempi, ja jospa jokunen vielä liikehtii, niin senkin paetakseen. Mutta niiltäkin hän pian tukkee tiet, luulen ma.
GOMEZ. Nyt vasta hän oikein voittaakin kuninkaan suosion.
SILVA. Ja meillä ei ole mikään tärkeämpää kuin pysyä herttuan suosiossa. Jos kuningas tulee tänne, ei varmaan jää herttua eikä kukaan, ketä hän puolustaa, palkkiota vaille.
GOMEZ. Uskotko sinä kuninkaan tulevan?
SILVA. Sitä varten puuhataan niin monenmoisia valmistuksia, että onpa sitä hyvin uskottava.
GOMEZ. Minuapa vaan eivät saa uskomaan.
SILVA. Niin elä ainakaan puhu siitä. Sillä vaikka kuninkaan aikomus ei olisikaan tulla, niin se ainakin on varmaan hänen aikomuksena, että uskotaan hänen tulevan.
(Ferdinand, Alban äpäräpoika.)
FERDINAND. Eikö isäni ole vielä tullut ulos?
SILVA. Me odotamme häntä.
FERDINAND. Ruhtinasten pitäisi pian tulla tänne.
GOMEZ. Tulevatko he tänään?
FERDINAND. Oranialainen ja Egmont.
GOMEZ (kuiskaa Silvalle). Minä huomaan jotakin.
SILVA. Niin pidä se omana tietonasi!
(Herttua Alba. Kun hän tulee sisään, ja astuu esiin, peräytyvät nämä toiset.)
ALBA. Gomez!
GOMEZ (astuu esiin). Herra!
ALBA. Sin' olet jakanut ja järjestänyt vartiot?
GOMEZ. Aivan täsmälleen. Päivys-vartiot —
ALBA. Siinä kylliksi! Sinä odotat kalleriassa. Silva sanoo sinulle hetken, milloin sinun pitää ne yhdistää ja miehittää palatsin käytävät. Muun sinä tiedät.
GOMEZ. Niin, herra!
(Pois.)
ALBA. Silva!
SILVA. Täss' olen.
ALBA. Kaikkea mitä minä olen vanhastaan sinussa arvottanut, rohkeutta, päättäväisyyttä, empimätöntä toimelijaisuutta, sitä sinä näytä tänä päivänä!
SILVA. Minä kiitän teitä siitä, että te annatte tilaisuuden näyttääkseni, että min' olen sama kuin ennenkin!
ALBA. Niin pian kuin ruhtinaat ovat minun tyköni astuneet, riennä heti paikalla panemaan Egmontin kotikirjuri kiinni! Oletko sinä toimittanut niin, että saat ne muut kiinni, jotka sinun on määrä?
SILVA. Luota meihin! Heidän kohtalonsa sattuu heihin, niin kuin hyvin laskettu auringon pimennys, säntilleen ja kauhistavasti.
ALBA. Oletko sinä heitä tarkoin pidättänyt silmällä?
SILVA. Kaikkia, Egmontia liijatenkin. Hän se on ainoa, jok' ei ole käytöstään muuttanut, sinun tultuasi kaupunkiin. Päivät päästään ratsahilta ratsahille, pitää kemuja, on aina hauska ja puhelijas pöydässä, pelaa, ampuu, ja illat hiipii lemmityisensä luona. Toiset ovat tuntuvan taitteen tehneet elantotavassaan. He pysyvät kotona, ja heidän ovensa edusta näyttää siltä, kuin sairas olisi huoneessa.
ALBA. Ruttoon siis, ennen kuin ne virkuvat vastoin meidän tahtoamme!
SILVA. Minä saan ansaan heidät. Sinun käskyäsi myöten syydämme heille kohtelijaita kunnianosotuksia kosolta. Se heitä karsii; valtioviisaudessaan osottavat he meille tuskaista kiitollisuutta, tuntevat, että osavinta on paeta, kukaan ei uskalla hievahtaa, he vitkailevat, eivät kuonnu yhdistymään, ja omin päinsä yrittämästä jotakaan uskalijasta askelta estää heitä yhteisyys-henki. He tahtoisivat mielellään välttää kaikkea epäluulon alaisuutta ja koituvatkin yhä enemmän epäluulon alaisiksi. — Ilolla näen minä koko sinun aikeesi jo täytettynä.
ALBA. Minä iloitsen ainoastaan siitä, mik' on todella tapahtunutta enkä herkästi siitäkään; sillä aina sitä jääpi aihetta, mikä meitä ajatteluttaa ja huolestuttaa. Onnetar on oikullinen kyllä, usein ylentää halvat, katalat puuhat ja alentaa hyvin tuumitut katalalla seurauksella. Odota täällä, kunnes ruhtinaat tulevat! Anna sitten Gomez'ille määrä kadut miehittää ja kiiruhda sinä itse panemaan Egmontin kotikirjuri ja ne muut kiinni, jotka sinun on määrä! Kun se on tehty, tule takaisin ja ilmoita pojalleni, että hän neuvoskuntaan saa mulle antaa tiedon.
SILVA. Minä toivon, että minä julkean tänä iltana hörymättä astua sinun silmies eteen.
(Alba menee pois hakemaan poikaansa, joka tähän asti on
seissut kalleriassa.)
SILVA. Min' en ole mies sitä sanomaan, vaan minun toivoni horjuu. Minä pelkään, ett' ei se käy niin kuin hän ajattelee. Minä näen edessäni henkiä, jotka vaiti ja miettien mustilla maljoilla mittaavat ruhtinasten ja tuhansien kohtaloa. Verkkaan vaaruu vaa'an kielo edes-takaisin; tuomareita näyttää syvästi ajatteluttavan; vihdoin painuu malja toinen, nousee toinen, kohtalon oikun henkäyksestä; ja se on päätetty.
(Poistuu. Alba astuu esiin Ferdinandin kanssa.)
ALBA. Miltä näytti kaupunki?
FERDINAND. Se on kokonaan antautunut alle-kynsin. Minä ratsastelin, ikäänkuin ilman aikojaan, katu katua sinne tänne. Teidän hyvin järjestämänne vartijat pitävät pelkoa niin vireillään, että siell' ei hirvitä, ei hiiskahtaa. Se on kuin joku kenttä, salaman kaukaa välähdellen. Ei näy yhtään lintua, yhtään eläintä, paitsi mikä johonkin piilopaikkaan mennä vilahtaa.
ALBA. Etkö sinä kohdannut mitään muuta?
FERDINAND. Egmont ratsasti muutamain muiden kanssa torilla vastaani. Siinä tervehdittiin. Hänellä oli äkkinäinen sälkö hevosena, jota min' en malttanut olla kehaisematta. "Kiireesti opettakaamme ratsuja, niitä piakkoin tarvitsemme!" huusi hän minulle. Hän tulee vielä tänään minua katsomaan, sanoi, ja, teidän pyyntönne mukaan, keskustelemaan teidän kanssanne.
ALBA. Hän saa sinut tavata.
FERDINAND. Kaikista ritareista, joita minä täällä tunnen, on hän minusta miellyttävin. Näyttää, että meistä tulee hyvät ystävät.
ALBA. Sinä yhäti hätiköit vaan liijaksi ja olet liika vähän varovainen. Yhäti saan minä tuta sinussa tuota äitisi kevytmielisyyttä, joka hänet silmitönnä lennätti minun syliini. Ulkonäkö on sinut jo viekotellut moneen ajattelemattomaan ja vaaralliseen yhdelmykseen.
FERDINAND. Teidän tahtonne on minut osaava muottiinsa muokata.
ALBA. Minä sinun nuorelle verellesi annan tämän kevytmielisen hyväntahtoisuuden, tämän varomattoman iloisuuden anteeksi. Ainoastaan elä unhota, mihin toimeen minut on lähetetty, ja minkä osan minä siitä tahtoisin antaa sinulle.
FERDINAND. Muistuttakaa minua elkääkä säästäkö, milloin niin tarpeelliseksi näette!
ALBA (pikku loman jälkeen). Poikani!
FERDINAND. Isäni!
ALBA. Ruhtinaat tulevat pian, Oranialainen ja Egmont tulevat. Ei siihen ole epäluulo ollut syynä, että minä sinulle nyt vasta julkaisen, mitä pitää tapahtua. He eivät enää täältä pääse pois.
FERDINAND. Mitä aijot?
ALBA. On päätetty heidät panna takavarikkoon. — Sinä hämmästyt. Kuule, mitä sinun on tehtävä! Syyt saat tietää vasta, kun teko on tehty. Nyt ei ole aikaa niitä esiin tuoda. Sinun ainoan kanssasi tahtoisin minä keskustella kaikkein suurimmasta, salaisimmasta seikasta. Vahva side yhdistää meidät, sinä olet mulle kallis ja rakas, sinun osaksesi tahtoisin minä kasata kaikki hyvät lahjat. En tottumusta tottelemaan ainoastansa tahtoisi minä sinuun juurruttaa, myöskin sitä neroa, jotta itse pystytään julkilausumaan, käskemään, suorittamaan, tahtoisin minä istuttaa sinuun, minä tahtoisin jättää sinulle mitä suurimman perinnön, kuninkaalle mitä otollisimman palvelijan, varustaa sinut, parhaalla, mitä minull' on, ett' ei sinun tarvitse häveten esiytyä sääty-veljien seassa.
FERDINAND. Mitä minä sinulle jään velkaa tästä rakkaudesta, minkä sinä minulle ainoalle pyhität, sill' aikaa kun kokonainen valtakunta vapisee sinun edessäsi!
ALBA. Nyt kuule, mitä on tehtävä! Niin pian kuin ruhtinaat ovat sisään astuneet, suljetaan kaikki palatsin käytävät. Siihen on Gomez'illa käsky. Silva vangitsee kiireesti Egmontin kirjurin ynnä ne, joita enimmin epäillään. Sinä pidät vartijoita järjestyksessä porteissa ja linnapihoissa. Ennen kaikkia, miehitä luotettavimmilla miehillä nämä viereiset huoneet. Odota sitten kalleriassa, kunne Silva tulee takaisin, ja tuo mulle joku tuhoinen lappu tänne sisään merkiksi, että hän on tehtävänsä toimittanut! Varro sitten etehisessä, kunnes Oranialainen lähtee, ja seuraa häntä! Minä pidätän Egmontin tänne, ikään kuin minun olisi hälle vielä jotain sanottava. Kallerian päässä sinä Oranialaiselta vaadit miekan, huudat vartijoita, kiireesti sieppaat sen vaarallisimman miehen takavarikkoon, ja minä täällä vangitsen Egmontin.
FERDINAND. Minä tottelen, isä — ensi kerran raskaalla sydämellä ja surulla!
ALBA. Minä annan sinulle sen anteeksi. Tää on ensimmäinen suuri päivä elämässäsi.
(Silva astuu sisään).
SILVA. Airut Antverpenista. Täss' on kirje Oranialaiselta. Hän ei tule.
ALBA. Sanoiko se airut niin?
SILVA. Ei, joku aavistus minulle sanoo niin.
ALBA. Sinun suustasi puhuu minun paha haltijani. (Kun on kirjeen lukenut, viittaa hän molemmille, ja nämä vetäytyvät kalleriaan takaisin. Hän jää yksin edustalle). Hän ei tule. Hamaan viho viimeiseen hetkeen lykkää hän selityksensä. Hän uskaltaa siis olla tulematta! Näin oli siis viisas tällä kertaa vastoin luuloani viisas kyllä, ollakseen olematta viisas! — Aika se kiiruhtaa! Vielä tuossa viisarin pikku pyörähdys, ja silloin on suuri teko tehdyilleen tehty tahi laiminlyöty, takaisin-tulemattomiin laiminlyöty! Sillä sit' ei voi uudestaan tehdä eikä pitää salassa. Kaikki tyynni olin minä punninnut kypsäksi, minä olin tämänkin tilapään ajatellut ja päättänyt, mitenkä siinä minun on tehtävä. Ja nyt, kun juuri teko olisi tehtävä, minä tuskin voin estää, ett' ei nuo myöten- ja vasten-syyt uudestaan minun päässäni häily ristiin. — Onko osavata ne muut vangita, jos hän multa pääsee? Myöstytänkö minä ja annanko Egmontin päästä seuralaistensa kanssa, niin monen kanssa, jotka nyt, kukaties ainoastaan tänä päivänä, ovat minun käsissäni? Niin pakottaa siis kohtalo sinuakin, sinä järkähtämätön! Mitenkä kauvan ajateltu! Mitenkä tarkoin valmisteltu! Mitenkä suuri, mitenkä ihana tämä aije! Mitenkä likellä toivo tähteään! Ja nytpä juuri päättävänä hetkenä olet sinä kahden tulen välissä. Sinun kätesi haparoipi kuin arpa-uurnan sisusta, synkkää tulevaisuutta. Se mitä sieltä olet haraisemassa, on vielä umpinaisena kääryssä, et tiedä, onko arpa voittoniekka vaiko tyhjä. (Hän höröstyy, niin kuin kuulisi jotakin, ja menee ikkunaan). Se on hän! — Egmont! Kantoiko sinut hevosesi niin kepeästi tänne, eikö se arastanut verihurmetta ja sitä henkeä, joka, paljas miekka kädessä, on portilla vastaanottamassa sinua? Astu alas! — Niin on sulla toinen jalka haudassa! — ja niinpä molemmatkin! Niin, niin, sivele ja taputtele vaan viimeinen kerta sen kaulaa, uljaan palveluksen edestä! — Ja minulla ei ole valinnan sijaa. Niin sokaistuna, kuin nyt Egmont tänne lähestyy, ei hän voi sinun huostaasi toista kertaa antautua! — Kuulkaa!
(Ferdinand ja Silva kiiruhtavat esiin).
Te teette niin kuin minä käskin, minun tahtoni on järkähtämätön. Minä pidätän, kävi miten kävi, Egmontia täällä, siksi kun sinä mulle annat Silvalta sanoman. Pysy sitten saapuvilla! Sinultakin kohtalo riistää sen suuren ansiotyön, että otat omin käsin kuninkaan pahimman vihollisen vangiksi. (Silvalle). Riennä! (Ferdinandille). Mene häntä vastaan!
(Alba jää hetkeksi yksin ja kävelee ääneti kahdakäteen.
Egmont esiytyy).
EGMONT. Minä tulen kuninkaan käskyjä tietämään, kuullakseni, mitä palvelusta hän pyytää meidän uskollisuudeltamme, joka hänelle on aina altis.
ALBA. Hän haluaa edellä kaikkia tiedustaa teidän neuvoanne.
EGMONT. Missä suhteessa? Tuleeko Oranialainen myös? Minä luulin hänet kohtaavani täällä.
ALBA. Minä olen pahoillani siitä, että häntä puututaan juuri tässä tärkeässä tilaisuudessa. Kuningas haluaa tiedustaa teidän neuvoanne, teidän ajatustanne, millä tavoin voitaisiin taas rauha saada kuntoon tässä maassa. Niin, hän toivoo, että te yhdytte vahvasti vaikuttamaan rauhattomuutten hiljentämisessä täällä, sekä täydellisen ja pysyväisen järjestyksen pohjaamisessa maakuntiin.
EGMONT. Tehän voitte paremmin, kuin minä, tietää, että kaikki tyynni on jo riittävän rauhallista, niin, oli vielä enemmänkin rauhallista, ennen kuin noiden uusien sotamiesten ilmestyminen jälleen täytti mielet pelvolla ja kauhulla.
ALBA. Te tunnutte tahtovan viitata, että olis' osavinta ollut, jos kuningas ei minua olisi teiltä pannutkaan neuvoa kysymään.
EGMONT. Suokaa anteeksi! Pitikö kuninkaan lähettää sotaväki, vai eikö pikemmin pelkkä hänen majesteettinsa läsnä-olon voima olisi vahvemmin vaikuttanut, se asia ei ole minun ratkaistavani. Sotavoima on nyt täällä, hän ei. Mutta me olisimme kovin kiittämättömiä, kovin muistamattomia, ell' ei meidän mieleemme juontuisi, mitä ollaan velkaa hallitsijattarelle. Tunnustakaamme se! Hän saattoi yhtä viisasten kuin urheainkin toimenpidettensä kautta kapinoitsijat rauhaan virkamiehuus-voimalla ja arvolla, houkutuksella ja viekkaudella, ja maailman ihmeeksi palautti muutamissa kuukausissa kapinallisen kansan velvollisuutensa tuntoon.
ALBA. En kiellä sitä. Kapina on hiljennetty, jokainen näkyy taas olevan ojennettuna kuulijaisuuden piiriin. Mutta eikö ole itse kunkin mielivallassa jälleen karata sen rajoista yli? Ken tahtoo kansaa estää riehumasta uudelleen? Miss' on mahti heitä pidättämään? Ken takaa meille, että he yhä edelleen osottavat uskollisuutta ja alamaisuutta? Heidän hyvä tahtonsa on ainoa takaus, mikä meill' on.
EGMONT. Ja eikö kansan hyvä tahto ole varmin, jaloin takaus? Totta totisesti! Milloinka kuningas voi itsensä pitää turvallisempana, kuin silloin, kun he takaavat yksi kaikkein ja kaikki yhden puolesta? Turvallisemmassa rauhassa sekä omamaisilta että ulkomaisilta vihollisilta?
ALBA. Meidän ei sietäne toki ruveta luulemaan, että täällä nyt on niin laita.
EGMONT. Kuningas säätäköön yleisen anteeksi-antamuksen, rauhoittakoon mielet, niin saadaan pian nähdä, mitenkä uskollisuus ja rakkaus taas kotiutuu luottamuksen nojassa.
ALBA. Jako jokainen, joka on loukannut kaninkaan majesteettia, joka on rikkonut uskonnon pyhyyttä, kävelisi vaan vapaana ja irtainna, miten tahansa, eläisi ilmeisenä esikuvana siitä, että äärettömät rikokset on vapautettu rangaistuksesta?
EGMONT. Ja eikö hullus-, päihdys-päin tehty rikos ole pikemmin armahdettava, kuin julmasti rangaistava? Erittäin, kun ollaan niin vakaassa toivossa, kun se varmuus on olemassa, että tuo vaurio ei enää uudistu? Eivätkö kuninkaat ole juuri sen tähden olleet turvallisempia? Eikö sekä nyky- että jälkimaailma ylistä niitä, jotka ovat arvonsa loukkaamisen voineet antaa anteeksi, voineet sitä surkutella, ylenkatsoa? Eikö niitä juuri sen tähden pidetä Jumalan vertaisina, joka on kovin liika suuri, jotta mikin herjaus vois' ulottua häneen?
ALBA. Ja juuri sentähden tulee kuninkaan taistella Jumalan ja uskonnon pyhyyden puolesta, meidän taas taistella kuninkaan arvon puolesta. Mitä tämä esimmäinen laiminlyö torjua, on meidän velvollisuus kostaa. Ei kukaan syyllinen saa, mikäli minulla on valta, ilkkua sitä, että hän on päässyt rankaisematta.
EGMONT. Uskotko sinä, että sinä yllätät heidät kaikki? Eikö joka päivä kuulla, että pelko ajelee heitä sinne tänne, jopa maastakin pois? Rikas korjaa pakenemalla tavaransa, itsensä, lapsensa ja ystävänsä; köyhä tarjoo naapurin eduksi hyödyllisen käsiparinsa.
ALBA. Niin tekevät, sikäli kuin heit' ei voida estää. Sen tähden kuningas vaatii neuvoa ja apua jokaiselta ruhtinaalta ja ankaruutta jokaiselta vallanpitäjältä eikä vaan selityksiä asiain tilasta ynnä siitä, mitä voisi tapahtua, jos annettaisiin kaiken tyynni mennä tuulen teitä. Suurta onnettomuutta huoleti katsella, toivolla itseään imarrella, luottaa tulevaisuuteen, ehkä kerran lyödä, kuin laskijaiskisassa, niin että läjähtää, ja ainakin tuo näyttää muka siltä, että tässä tehdään jotakin, kun ei tahdota tehdä mit' ikään, — eikö täm' ole omansa herättämään sitä epäluuloa, että tässä mielihyvällä katsellaan kapinata, jot' ei mielellään tahdota nostatella, vaan kyllä kannatella.
EGMONT (ratkeamaisillaan, pidätäksen ja pienen loman perästä puhuu vakavalla äänellä). Ei joka aikomus ole ilmiselkeä, ja monenkin aikomusta saattaa väärin selittää. Niin saadaan joka taholta kuulla, että kuninkaan aikomus ei niin paljon ole maakuntia hallita selväin ja yhdenmukaisten lakien mukaan, turvata uskonnon ylevyyttä, ja rakentaa yleistä; rauhaa kansallensa, vaan pikemmin kukistaa heidät kerrassaan ikeensä alle, riistää heiltä heidän vanhat oikeutensa, itse paneutua heidän omaisuutensa herraksi, silpoa; aatelin kalliit etuudet, vaikka näiden vuoksi aatelismies juuri tahtoo häntä palvella, uhrata verensä ja henkensä hänen hyväkseen. Uskonto, niin sanotaan, on ainoastaan ulkokullan kimaltava verho, jonka takana vaan sen helpommin käy keksiä mitä vaarallisimpia vehkeitä. Ja kansa lyyhää hartaasti polvillaan, rukoilee pyhiä kudotuita kuvia, ja tuolla takana väijyy linnustaja saalistamassa sitä ansaan.
ALBA. Ja tätä pitää minun sinulta kuulla?
EGMONT. Ei täm' ole minun mielipiteitäni! Ainoastaan mitä missäkin hoetaan, mitä siellä ja täällä, suuret ja pienet, viisaat ja hullut kuuluttavat koko maailmalle. Alankomaalaiset pelkäävät kaksinaista ijestä, ja kuka takaa heille heidän vapautensa?
ALBA. Vapaus! Se kaunis sana, kun se vaan oikein ymmärretään! Mitä vapautta he tahtovat? Mikä on vapahimman vapaus? Oikein tehdä! — Ja siitä heit' ei tule kuningas estämään. Ei, ei! He eivät luule itseään vapaiksi, ell' eivät saa itseään ja muita vahingoittaa. Eikö olisi paremp' ottaa eronsa, kuin hallita semmoista kansaa? Kun ulkoviholliset uhkaavat, joit' ei kukaan porvari tule ajatelleeksi, tämä kun askartaa vaan lähimpiä tehtäviään, ja kuningas pyytää apua, niin silloin syntyy heissä keskinäinen eripuraisuus, ja ihanpa he liittäytyvät omiin vihollisiinsa. On paljon parempi siis supistaa heidän vapautensa, niin että heitä voi pidellä kuin lapsia, holhota heitä heidän omaa hyväänsä kohti, kuin lapsia. Usko minua, mikään kansa ei tule vanhaksi, ei ymmärtäväiseksi; kansa on ja pysyy aina lapsellisena.
EGMONT. Mitenkä harvoin kuontuu kuningas ymmärtämään! Ja eikös monen ole moneen ennemmin luottaminen kuin yhteen? Eikähän ensinkään yhteen, vaan yhden muutamiin, siihen kansaan, joka vanhenee herransa silmän alla. Senpä ainoan kansan oikeus muka lienee tulla ymmärtäväiseksi.
ALBA. Ehkäpä juuri sentähden, että se ei ole saanut olla omassa varassaan.
EGMONT. Ja senpä tähden ei kernaasti tahdo heittää ketään muutakaan omaan varaansa. — Tehtiinpä miten tahansa; min' olen vastannut sinun kysymykseesi, ja minä sanon vielä kerran: se ei käy päinsä! Se ei voi käydä! Minä tunnen omat maanmieheni. He ovat miehiä, kelpoja tätä Jumalan mantua astumaan! Itse kukin kohdastaan miehinen mies, pikku kuningas, vankka, virkku, nerokas, uskollinen, itsepintainen vanhassa sävyssään! Heidän luottamustaan on vaikea hankkia, säilyttää huokea. Jäykkiä sekä sitkeitä! Sorrettavissa he on; ei sorruksiin sorrettavissa.
ALBA (joka sillä välin on muutamia kertoja ympärilleen katsonut).
Tahtoisitkohan sinä tätä kaikkea kerrata kuninkaan läsnä ollessa?
EGMONT. Sen pahempi, jos minua hänen läsnä-olonsa peljättäisi! Sen parempi hänelle, hänen kansalleen, jos hän minussa herättäis' uskallusta, jos hän minussa herättäisi luottamusta, jotta minä rohkenisin vielä enemmän!
ALBA. Mikä hyödyllistä on, voin minä kuunnella yhtä hyvin kuin hänkin.
EGMONT. Minä hälle sanoisin: helposti voipi paimen ajaa koko laumaa lampaita edellään, härkä vetää auraa tenimättä; vaan jos sinä tahdot ratsastaa jalolla hevosella, täytyy sinun tutkia sen omaa sävyä, sin' et saa sitä pakottaa tekemään mitään tajutonta temppua, sin' et mitään saa tajuttomalla tavalla vaatia siltä. Sen tähden haluaa porvari pitää vanhan valtiosääntönsä entisellään, haluaa, että hän saisi olla omain maanmiestensä hallittavana, kun hän silloin tietää, mitenkä häntä johdetaan, kun hän voi kohtalossaan toivoa, että näiden ojennusnuorana ei ole voiton-pyynti, vaan myötätuntoinen osanottavaisuus.
ALBA. Vaan eikö hallitsijalla saisi olla valta muuttaa tätä vanhaa pitämystä? Ja eikö juuri se olisi hänen parhain esivaltuutensa? Ja mikä tässä maailmassa on pysyväistä? Ja voisikohan joku hallituslaitos olla pysyväinen? Eikö täydy aikain kuluessa kaikkein suhteitten muuttua, ja vanhan valtiomuodon vaikuttaa tuhansia työläyksiä, sen tähden juuri kun se ei vastaa kansan nykyistä kantaa. Minä pahoin pelkään, että nämä vanhat oikeudet ovat vaan sen tähden niin suloisia, kun ne semmoisia kursokohtia muodostavat, joiden varjossa kukin viekas, kukin valtaniekka saattaa kansan turmioksi, kokonaisuuden turmioksi piillä tai päästä — livistämään.
EGMONT. Ja nämä mielivaltaiset muutokset, nämä rajattomat ryntäykset korkeimman vallan puolelta, eivätkö nämä ole sen enteitä ja oireita, että yksi tahtoo tehdä mitä tuhannet eivät saa tehdä? Hän tahtoo yksinomaan oman itsensä tehdä vapaaksi, voidakseen tyydyttää kaikki mielitekonsa, voidakseen täyttää kaikki oikkunsa. Ja jos me täydelleen luottaisimme häneen yhteen ja hyvään, viisaaseen kuninkaasen, voiko hän vastata meille jälkeisistään, ett'ei näistä kukaan tule hallitsemaan säälimättä, säästämättä? Ken tahtoo pelastaa meidät silloin täydellisen mielivallan orjuudesta, kun hän lähettää meille tänne palvelijoitaan, läheisimpiään, jotka tuntematta maata ja sen tarpeita mieltään myöten hallitsevat ja vallitsevat, eivät kohtaa mitään vastarintaa ja tietävät olevansa vapaita kaikesta edesvastuusta?
ALBA (joka taas on ympärilleen tähystänyt). Ei mikään ole luonnollisempaa, kuin että itse kuningas tahtoo itse-kauttansa hallita, ja mieluisemmin jakelee käskyjänsä niille, jotka häntä parhaiten ymmärtävät ja tahtovat ymmärtää, jotka virheettömästi täyttävät hänen tahtoansa.
EGMONT. Ja niin yhtä luonnollista on sekin, että porvari tahtoo olla sen hallittavana, joka on syntynyt ja kasvanut yhtenä hänen kanssaan, joka on saanut saman käsityksen kuin hänkin oikeasta ja väärästä, ja jota hän voi pitää veljenään.
ALBA. Ja kuitenkin on aateli tuiki velipuolen tavalla tasannut näiden veljeinsä kanssa.
EGMONT. Se tasan-teko on vuosisatoja vanha, ja sitä kärsitään nyt kadehtimatta. Vaan lähetettäisiinpä tänne, tarpeettomasti, ihka uusia henkilöitä, jotka toisen kerran tahtoisivat rikastuttaa itseään kansakuntaa nylkemällä, niin saataisiin kokea, että on jouduttu kiihkeän, julkean, rajattoman ahneuden kuiluun, — siitä nousisi kuohu, jok' ei hevillä lauhtuisi painumaan.
ALBA. Sinä sanot minulle mitä minun ei pitäisi kuulla; minäkin olen vieras.
EGMONT. Jotta minä varsin sinulle sen sanon, osottaa, että min' en tarkoita sinua.
ALBA. Ja yhtä kaikki tahtoisin minä päästä sitä sinulta kuulematta. Kuningas lähetti minut tänne, siinä toivossa, että minä apua saisin aatelistolta. Kuningas tahtoo oman tahtonsa. Kuningas on tullut tyystän miettimisen perästä älynneeksi, mikä kansaa hyödyttää; asia ei saa tästä puoleen enää mennä niin kuin tähän saakka. Kuninkaan aikomus on rajoittaa heidän vapautensa heidän omaksi hyväkseen, heille, jos niin on täytymys, pakata heidän omaa hyväänsä, päänään hukata vahingolliset kansalaiset, niin että muut voisivat saada rauhan, voisivat nauttia onnea viisaan hallituksen huomassa. Tämä se on hänen päätöksensä. Tätä aatelille ilmoittaa on mun tehtäväni, ja hänen nimessään vaadin minä neuvoa siihen, mitenkä nyt on tehtävä, en siihen, mitä on tehtävä; sillä tämän asian on päättänyt hän.
EGMONT. Valitettavasti osottavat nuo sinun lausumasi sanat, että tuo pelko, joka yleensä maleksii ihmisten mielissä, on liijankin oikeassa! Niin siis on päättänyt hän, mitä ei pitäisi päättää minkään ruhtinaan. Kansan tarmon, alamaistensa luontaisen sävyn, heidän itsetuntonsa, tahtoo hän heikontaa, lahmata, poisjuurittaa, voidakseen heitä mukavasti hallita. Hän tahtoo hävittää sisimmän ytimen heidän omituisuuttaan, tietysti aikeessa parantaa heidän onneaan. Hän tahtoo heidät tyhjään-raukaista, jotta heistä tulisi jotakin, toista jotakin. O, jos hänen aikeensa on hyvä, niin onhan se harhaan johdettu! Ei kuningasta vastaan ruveta, paitsi asetutaan ainoasti sen kuninkaan eteen, joka tahtoo ensimmäisiä kovan-onnen askeleita ottaa väärällä tiellä.
ALBA. Sen mielinen kun sinä olet, tuntuu olevan turha yritys koettaa meitä saada yhtymään. Sinulla on kehno ajatus kuninkaasta ja halpa hänen neuvonantajistaan, jos sinä epäilet, ett' ei tätä kaikkea ole tuumittu, harkittu ja mietitty. Minun ei ole määrä vielä kerran läpeensä kertoa kaikkia myöten- ja vasten-syitä. Kuulijaisuutta vaadin minä kansalta; ja teiltä, te, ensimmäiset, etumaiset, neuvoa ja apua tämän ehdottoman velvollisuuden vakuudeksi.
EGMONT. Vaadi meidän päämme, niin on se kerralla tehty. Jos niskan pitää nuukistua tämän ikeen alle, jos pitää panna päänsä pyövelin pölkylle, niin se voi jalolle sielulle olla yhtä kaikki. Turhaanpa olen minä puhunut näin paljon; ilmaa olen värähytellyt, en mitään muuta saanut aikaan.
(Ferdinand tulee).
FERDINAND. Suokaa anteeksi, että minä keskeytän teidän keskustelunne!
Täss' on eräs kirje, johon tuoja pyytää heti vastuuta.
ALBA. Suvaitkaa minun katsoa, mitä se sisältä!
(Menee syrjään).
FERDINAND (Egmontille). Se on kaunis hevonen, jonka teidän palvelijanne ovat tänne tuoneet, teitä noutamaan.
EGMONT. Niin, ei se ole juuri kehnoimpia. Se on minulla jo ollut jonkun aikaa, minä aijon sen hukata. Jos se teitä miellyttää, niin ehkä kaupoilla sovimme.
FERDINAND. Hyvä, saamme nähdä.
(Alba vihjaa pojalleen. Tämä vetäytyy takaisin).
EGMONT. Hyvästi! Suokaa minun lähteä! Sillä minä, — jumaliste! — en tiedä mitä enää sanoisin.
ALBA. Onnellinen sattumus on sinut estänyt enemmän paljastamasta mielenlaatuasi. Varomattomasti auvot sinä sydämen-karsinoitasi ja syytät itseäsi paljon ankarammin, kuin vihamiehesikään voisi sitä tehdä.
EGMONT. Tämä soimaus ei satu minuun. Minä tunnen itseni yltä kyllin ja tiedän, mitenkä minä olen kuninkaalle kuulijainen, paljon enemmän kuin monikin, joka häntä palvelevinaan palvellee vaan omaa itseänsä. Minä vastahakoisesti erkanen tästä kiistasta, näkemättäni sitä sovittuna, ja ainoastaan toivon, että yhteisen hallitsijamme palvelus ja maan hyöty pian saisi meidät sovintoon. Voi tapahtua, että toistainen keskustelu, niiden muitten ruhtinasten läsnä-olo, joita tänäpänä puututaan, joskus onnellisempana hetkenä saa aikaan sen, mikä ei tänäpänä näytä olevan mahdollista. Tällä toivomuksella poistun minä.
ALBA (joka samalla pojalleen antaa merkin). Seis, Egmont! — Miekkasi tänne!
(Perä-ovi aukeaa: nähdään vartijoilla varustettu kalleria,
vartijat seisovat liikkumatta).
EGMONT (joka hämmästyksissään on muutaman silmänräpäyksen seissut mykkänä). Tämä oli siis tarkoitus? Sen tähden sinä olet kutsunut minut tänne? (Tavoittaa miekkaansa, ikään kuin tahtoisi puolustautua). Olenko minä asuton?
ALBA. Kuningas käskee, sinä olet minun vankini.
(Samalla astuu molemmilta puolin aseellisia sisään).
EGMONT (jonkun vaiti-olon perästä). Kuningasko? — Oranialainen! Oranialainen! (Pienen loman perästä, miekkansa jättäen). Niin ota hänet! Se on paljon useammin puolustanut kuninkaan asiata kuin varjellut tätä rintaa.
(Hän menee perä-ovesta pois. Aseelliset, jotka sisällä ovat, seuraavat häntä, samoin Ferdinand. Alba jää seisomaan yksin.)
(Esirippu lankee).