Faust I

by Johann Wolfgang von Goethe

NOITA-AKAN KEITTIÖ.

(Matalalla takalla on suuri kattila valkialla. Siitä nousevissa höyryissä liikkuu jos joitakin kummallisia haamuja. Marakatti, istuen kattilan ääressä, kuorii siitä vaahdot pois ja varoo, ettei se kiehahda yli laitojensa. Naarasmarakatti pentuineen istuu vieressä ja lämmitteleiksen. Seinät ja katto täynnä eriskummaisia kaluja ja kapineita.)

FAUST. MEFISTOFELES.

FAUST.
Nää hurjat noitavehkeet inhoani nostaa.
Vai terveyteni täytyy mun siis ostaa
Merestä hullutuksien?
Mun ämmän neuvoihinko tulee luottaa!
Ja hänkö sotkukeittoineen
Voi niskaltani luoda kolmekymment' vuotta!
Voi! jos et tiedä parempaa!
Jo heitän toivon viimeisenki.
Siis eikö mitään voidelmaa
Oo luonto löynnyt tai joku oiva henki?

MEFISTOFELES.
Taas järkevästi haastat, veikkonen;
Sua nuorentaa voi keino luontonainen,
Vaan siitä puhuu toinen kirjanen,
Ja sepä luku kummallainen.

FAUST.
Mik' on se?

MEFISTOFELES.
Helppo keino, johon tarpehen
Ei raha, lääkär', eikä noita:
Nyt lähde oitis pellollen
Ja kuoki, kaiva, viljeleppä soita!
Sulkeudu sieluin sydämin
Mit' ahtahimpaan piirihin!
Sun ruokas olkoon yksinkertainen,
Eläinnä elä kesken eläinten,
Ja ällös herrastelko suotta,
Vaan lannoitappa itse sarkojasi
Kaheksankymmenenpä vuotta
Tää keino säilyttää sun nuoruuttas.

FAUST.
En siihen tottunut, en saata
Ma lapiolla uurtaa maata.
Tuo ahdas toim' ei oo mun mielehen.

MEFISTOFELES.
Siis noidan täytyy sentään esillen.

FAUST.
Vaan miksi juur' tuo ämmä rauska?
Sä voithan keittää juoman itsekin!

MEFISTOFELES.
Kas sepä juuri toimi hauska!
Ei! ennen tuhat siltaa salvaisin!
Ei tiede, taide riitä yksinään,
Vaan kärsivyyttä kysytään.
Hiljainen henki vuosikaudet toimii;
Vast' aikaa myöden kalja voimii.
Ja kaikki taikatemppuset
Lisäksi siihen tuhannet?
Pirulta kyllä opin sai se noita,
Vaan piru tuot' ei itse tehdä voi.
(silmäten marakatteja).
Kas, sukkeloita elukoita!
Tää piika on ja renki toi!
(elukoille).
Ei rouva liene kotosalla?

MARAKATIT.

Atrialla!
Savutorvesta vaan
Kotoaan!

MEFISTOFELES,

Ja kauanko leijaa
Kemuissa ja reijaa?

MARAKATIT.

Mink' aian lämmitämme
Käpäliämme.

MEFISTOFELES (Faustille).
Mit' arvaat? Eikös oo ne näppäröitä?

FAUST.
En koskaan nähnyt oo niin äitelöitä.

MEFISTOFELES.
Ma niiden kanssa kyllä juttelen,
Se tekee hyvää minun luonnollen,
(marakatille).
No, sano mulle hiiden-poppa,
Mit' ahjossas sä sekoitat?

MARAKATTI.
Mä keitän laihaa kerjuu-soppaa.

MEFISTOFELES.
Kyll' yleisöä sitten saat.

NAARASMARAKATTI (hiipii liki Mefistofelesta ja ailakoitsee häntä).

Voi, heitä nyt noppaa!
Mua rikkaaks tee!
Hätä ahdistelee.
Jos markkojen kieltä
Kultaista vain
Sois taskustain,
Mull' oisipa mieltä.

MEFISTOFELES.
Kuink' iloinen tuo katti rukka ois,
Jos arpapelihin se päästä vois!

(Sillä välin marakatin-pentut ovat asuilleet suuren
pallon kanssa, jonka nyt pyörittävät esiin).

KOIRAS-MARAKATTI.

Maailma näin
Ylös- alaspäin
Yhä vierähtää
Ja kierähtää!
Kuin las' kilisee
Ja särkyilee;
On onttokin;
Se tältä kohtaa
Heleenä, hohtaa
Tuost' enemmin.
Oon hengiss' mie,
Vaan toisin sie.
Se, poikasen',
On savinen:
Mee tieltä pois,
Tai vie sun piru;
Se särkyä vois,
Sun tappaa siru!

(Urosmarakatti ottaa seinästä seulan).

MEFISTOFELES.

Mitä, teet sä veijari?

UROSMARAKATTI.

Jos oot sä peijari,
Sen seulasta tiedän.
(juoksee naaraan luo ja antaa senkin katsoa läpi).
Kah, muija paras,
Hän onkin varas.
Sit' ei mainita siedä.

MEFISTOFELES.

Entä pata-kollo?

MARAKATIT.

Ei tiedä se tollo,
Mitä patamme on,
Ja kattila voi.

MEFISTOFELES.

Peto ruokoton!

UROSMARAKATTI.

Kas täss' on tuoli!
Etkö viuhkaa huoli?

(Pakottaa Mefistofelesta istumaan ja antaa hänelle viuhkan).

FAUST (joka sillä välin on seisonut peilin ääressä ja milloin
lähennyt sitä, milloin etääntynyt siitä).
Mi näkö! Taikapeilihin
Kuvautuu taivaallinen hempi!
Suo mulle siipes sukkelin, oi lempi,
Ja lennätä mua hänen sylihin!
Jos lähetä vaan uskaltaisin!
Vaan lähempää kun katselen,
Hämärtyy multa pilvehen
Tää neitsen haamu ihanaisin.
Vai näinkö kaunis nainen tosiaan?
Ja kaikki taivaan sulot nähdä saisin
Sulaa van tuohon varteen uinuvaan?
Tää maanko päällä mahdollista?

MEFISTOFELES.
Kai niin! Kun Luoja kaiken viikkoa hikoilee
Ja lopuks' itse työstään riemuitsee,
Kai syntyä täytyy jotain oivallista.
Nyt katsele ja tyydytä tuo kaipuu!
Mä vainun sulle moisen aartehen.
Ja onnen myyrä on se sulhanen,
Jon sylihin tää morsianna vaipuu!

(Faust katselee ehtimiseen peiliin. Mefistofeles,
loikoen tuolissa ja leikkien viuhkalla, jatkaa).

Täss' istuimella niinkuin keisar majaan!
Tää valtikas on, kruunua vielä vajaan.

(Elukat, jotka tähän asti ovat kummallisilla liikkeillä
hypelleet sikin sokin, kantavat hälisten ja meluten kruunua
Mefistofeleelle).

MARAKATIT.

Ah, kruunupa tuo
Nyt yhteen luo
Sä verin ja hi'in

(Ne pitelevät kruunua varomatta, särkevät sen kahtia;
ja juokselevat, kappaleet käsissä).

Haa! kuulen ja näen
Ja runoja käen,
Ja nyt kävi niin!

FAUST (peiliin päin).
Voi! järkeni on miltei harhatiellä!

MEFISTOFELES (osottaen elukoita).
Koht' ikään munki pään' on hourumiellä.

MARAKATIT.

Jos on onnestus,
Hyvä sattumus,
Kyll' aatteet syntyy vielä.

FAUST (kuten ylempänä).
Mun alkaa rinnassain jo palaa.
Voi, rientäkäämme matkoihin!

MEFISTOFELES (entisessä asennossaan).
Ei laulele ne runoniekat salaa,
Se myöntää täytyy ainakin.

(Kattila, jota naarasmarakatti on jättänyt vaalimatta, kiehahtaa yli laitojensa: suuri valkea lieskahtaa ylös savutorveen. Noita-akka tulla leijuttaa lieskan kautta, kauheasti kirkuen).

NOITA-AKKA.

Ai ai! uhuu!
Kirottu konna! irvisuu!
Padan heität, rouvasi korventuu!
Sen ryökäle!

(Äkkää Faustin ja Mefistofeleen).

Ket' ootte te?
Mit' aiotte?
Mi tänne ne toi?
Ken pääsyn soi?
Ui! tuli lyököön
Ja luunne syököön!

(Pistää kauhan kattilaan ja viskaa tuliliekkiä Faustin,
Mefistofeleen ja elukoiden päälle. Elukat poraavat).

MEFISTOFELES (huitoo viuhkan varrella lasit ja astiat pirstoiksi).

Siin' astias
Ja sotkelmas
Kaikk' kahtia
Ja pirstana!
Se tahtia
On virrelles,
Sä ryökäles!

(Akka peräytyy kiehuen kiukkua ja kauhistuen).

Tunnetko mun, luuranko irstainen,
Sun herras ynnä haltias?
Jos tahdon, kerran läimäisen!
Ja ruhjon sun ja katti perhanas!
Vai etkö enää pelkää punatakkia,
Ja etkö huomaa kukonsulka-lakkia?
Tulinko täänne naama piilossa?
Pitäiskö nimikin viel' ilmoittaa?

NOITA-AKKA.
Tapani nuiva anteeks' antakaa!
Vaan enhän, herra, nähnyt hevos-kampuraa.
Ja korppi-parikin on poissa?

MEFISTOFELES.
Täks' kertaa sikseen olkohon;
Sill' aikaa paljo luistanut jo on
Siit' asti, kuin me oltiin jutteloissa.
Näät, sivistys, mi kaikki silailee,
Jo itse piruakin nuolaisee.
Ei hirmu pohjoinen oo enää nähtävissä;
Miss' on sen sarvet? häntä, kynnet missä?
Tosin varsanjalkaa en mä heitä pois;
Vaan ettei mainettain se haittaa vois,
Mull' aikaa, niinkuin teikareilla muilla,
On valepohkeet täyttönä sääriluilla.

NOITA-AKKA (hypellen).
Mua hulluttaa ja ailahdan,
Kun nään taas herra Saatanan.

MEFISTOFELES.
Nimeä tuota et sä käyttää saa!

NOITA-AKKA.
Mitäspä nimi miestä pahentaa?

MEFISTOFELES.
Se satukirjass' aikaa kummittelee;
Mutt' ihmiset ei siitä paranneet,
Häjystä pääsivät, häjyt viel' eleskelee,
Sano "parooni," niin asian korjailet;
Äl' epäillös mun aateliuttani;
Oon aatelmies kuin muutkin ylhäiset!
Kas tässä vaan mun vankka vaakunani!

(Tekee rivon liikkeen).

NOITA-AKKA (nauraa hohottaa).
Ha haa! Kas tuopa juuri teidän moista!
Se vanha veitikka teist' aina loistaa.

MEFISTOFELES (Faustille).
Täst', ystäväin, saat opiskella,
Kuink' akkanoitain kanss' saa seurustella.

NOITA-AKKA.
No mitäs herroill' onpi asiaa?

MEFISTOFELES.
Yks' sarkka tuota lientäs kuuluisaa!
Vaan kaikkein vanhimpaa mun täytyy saada.
Sill' aikahan sen voimistaa.
Siit' ystävällein kulppi kaada!

NOITA-AKKA.
Halusti vallan! Täss' on potti,
Jost' itse noita usein naukut otti;
Siit' yhtään haisua ei tunnu nenään.
Kas siitä lasin annan mielleläin.
(hiljaa Mefistofeleelle).
Vaan jos tuo miesi juo siit' äkkipäin,
Ei elä, tiedätten, hän tuntiakaan enään.

MEFISTOFELES.
Hän ystäv' on, jot' auttakoon sun juotavas;
Hän ansaitsee sun kyökkis parhaat kaljat.
Tee piiris nyt ja laske loihtujas,
Ja anna hälle kelpo maljat!

(Noita-akka kummallisilla eleillä vetää piirin ja asettaa sen
sisään eriskummaisia kaluja. Tall' aikaa alkaa lasit helistä ja
kattilat kalista. Vihdoin kantaa hän ison kirjan esille, asettaa
piiriin marakatit, jotka ovat hänen pöytänänsä ja joiden täytyy
pidellä tulisoihtuja. Hän viittaa Faustia tulemaan luoksensa).

FAUST. (Mefistofeleelle).
Oih, sano mitä tästä koituu?
Hän hulluttelee, riehuu, noituu.
Tuo petos raaka, äitelin —
Sen tunnen ja sitä halveksin.

MEFISTOFELES.
No, pankaa pois tuo tuima naama vaan
Ja naurakaa! Sen ansaitsee nää maljat.
Tekeehän lääkär' pikkutaikojaan,
Ett' tepsis varmemmin sen rohtokaljat.

(Pakottaa Faustia astumaan piiriin).

NOITA-AKKA (lukee hyvin mahtipontisesti kirjasta).

Nyt tiedä tuo:
Jos kahden suo
Vaan mennä, luo
Yks' kymmenen.
Tee kolmonen
Tasaksi, niin
Sä rikastut.
Pois neljäkin!
Niin viis ja kuus —
Sen noita huus —
Saa seitsemän
Ja kahdeksan,
Näin valmistan:
Yks' yhdeksän saa olla,
Ja kymmen on nolla.
Kas sepä vasta loihtulaulu,
Se onpi noidan kertotaulu!

FAUST.
Ma luulen, akka haastaa houreissansa.

MEFISTOFELES.
S'ei siihen pääty; niinpä kauttaaltansa —
Ma tunnen sen — tää kirja soi.
Siit' en oo hullua viisaamaksi tullut
Ma tutkimall'; ei ristiriitaa voi
Selittää viisahat, ei hullut.
Vaan keino vanha on ja uus,
Se on ollut kaiken aian viisain salaisuus;
"Yks kolme on ja kolme yhtä" — sanottiin
Ja toden eestä valhe levis' niin.
Näin opetellaan tyynnä, pakistaan; —
Ken viitsis kiistää hölmöin kanssa?
Yleensä uskois, sanoja kuullessaan,
Ett' aatteen kätkee sana verhossansa.

NOITA-AKKA (jatkaa).

Ei oivaltaa
Voi tenhoisaa
Tiedettä mailman kansa!
Ken aatella
Ei voi, hän saa
Sen lahjaks' vaivattansa.

FAUST.
Mitä mieletyyttä kuulla sain!
Pelkäänpä aivuni halkeavan.
On, niinkuin kuulisin ma kuorottain
Tuhannen narria jaarittavan.

MEFISTOFELES.
Jo riittää, oiva Sipilla! vaan näytä
Nyt juomas sie, ja malja sillä täytä
Nopeesti myötä reunojen!
Tää veikko käynyt on jos jotkin asteet
Ja kaulahansa kaannut monet kasteet!
Hän kyllä kestää täänkin nestetien.

NOITA-AKKA (tehden monta metkua ja temppua, kaataa juoman maljaan.
Kun Faust nostaa maljan huulilleen, lehahtaa siitä pieni lieska).
Yks siemaus! No nielaiskaa!
Se mieltänne koht' ilahuttaa.
Hän perkelettä sinuttaa —
Ja pieni liekki kammoksuttaa!

(Akka aukaisee piirin. Faust astuu ulos).

MEFISTOFELES.
Nyt jaloitellos! levähtää et saa!

NOITA-AKKA.
Se juoma onneks' olkoon teille!

MEFISTOFELES (noita-akalle).
Jos voimme jollakin sua onnestaa,
Siit' ensi Vapun-yönä virka meille.

NOITA-AKKA.
Tää laulu laulakaatte toisinaan!
Siit' tuta saatte oivan vaikutuksen.

MEFISTOFELES (Faustille).
Kätesi tänne, riennä sukkelaan!
Nyt tarvitset vaan aika hikoiluksen,
Jott' ulos tunkis voima, sisäänkin.
Sitt' opit lempimään sä jaloa laiskuruutta,
Näet ihastuin, kuink' kaikk' on sinuss' uutta,
Ja Amor hyppii ees ja takaisin.

FAUST.
Suo, vilkun vielä peiliin pikimmältä, —
Naishaamu ihmeen suloinen!

MEFISTOFELES.
Ihailla saat sä kohta elävältä
Ylintä ihannetta naisien!
(hiljaa)
Tää taikajuoma ruumihissa,
Heleenoja pian löydät neitosissa! —

Katu.

MARGAREETA KÄY OHITSE.

FAUST (käy Margareetan käsivarteen kiinni).
Oi fröökinä kaunihin, jos sallitten,
Käs'varrellain ma teitä saattelen.

MARGAREETA.
En fröökinä oo, en kaunihin,
Ja kotia pääsen saattamattakin.

(Irroitaksen ja lähtee.)

FAUST.
Oi taivas, lasta ihanaa!
En nähnyt neittä kauniimpaa.
Niin kaino, siveä, sävykäs,
Ja sentään hieman pisteliäs!
Punaposkiaan, helohuuliaan
Niit' unhota en milloinkaan!
Kuink' alas silmänsä hän loi!
Se mielestäin ei mennä voi!
Kuink' äkkipäinen sulosuu!
Tuost' aivan sieluni hurmautuu.

MEFISTOFELES ASTUU ESIIN.

FAUST (kiivaasti hänelle).
Hankippa mulle tuo! ma käsken!

MEFISTOFELES.
No ken?

FAUST.
Jok' ohi kulki tästä äsken.

MEFISTOFELES.
Vai tuo? Hän tulee rippi-isän luota,
Ku päästi tytön vioistaan.
Mä hiivin liki rippituolin.
Hän viaton on lapsi vaan,
Ripillä käypi syyttä suotta. —
Hänt' ajatella älä huoli!

FAUST.
Hän on tok' yli neljätoista vuotta!

MEFISTOFELES.
Jopa haastelet kuin herra Kiimanen,
Jok' etsii kaikki ruusut itselleen,
Jon mielest' ei oo hempee eikä kunniaa,
Jot' ei hän vois muka anastaa.
Vaan hillitä sun täytyy himojas.

FAUST.
Oi herra Maister' kunnian-arvokas!
Tuo saarnanne on turhaa työtä.
Sen sanon teille suorastaan:
Jollei tuo sulo impi vaan
Tän' yönä uinu rinnallan',
Te eron saatte ennen keskiyötä.

MEFISTOFELES.
Tää toim' on monimutkainen:
Kaks' viikkoa yksin tarvitsen
Ma pyynti-aikaa keksiäksein.

FAUST.
Saisinpa seitsemän tiimaa vaan,
En pirun apua kaipaiskaan
Ma tyttölasta vietelläksein.

MEFISTOFELES.
Hei, kuules vainen Ranskalaista!
Vaan älkää moittiko mua tuosta:
Ei herkullen saa kohta juosta;
Sa nautit kahta hauskemmin,
Kun konsteilla jos joillakin
Sä ensin vellot leivokses
Ja höystelet sen maistilles;
Kas silloin vasta lempi sulostaa.
Sen moni Ranskan juttu opettaa.

FAUST.
Kyll' ilmankin jo näljittää.

MEFISTOFELES.
Pois turha pila jättäkää!
Tää kaunis laps' — sen vakuutan —
Ei hevin tartu ansahan.
Täss' suotta rynnäköidä koitat,
Vaan viekkaudella immen voitat.

FAUST.
E'es liina tuo tai jotakin,
Mi verhos rinnan kaunihin!
Mua vie tuon enkel'-vuoteellen,
Niin saisin lemmen-lievikkeen!

MEFISTOFELES.
No, näyttääksein kuink' altis oon
Ma hekkumanne palveloon —
Viel' iltapäivän kuluessa
Olette neiden huonehessa.

FAUST.
Ja häntä näen ja lemmin?

MEFISTOFELES.
Ei!
Hän naapur'rouvan luokse käy.
Sill' aikaa voitte itseksenne
Iloita lempitoiveinenne
Edes ilmapiiriss' impyenne.

FAUST.
Joko meemme?

MEFISTOFELES.
Viel' on varhainen.

FAUST.
Vaan laita lahja nyt armaallen!

(Menee).

MEFISTOFELES.
Heti lahjat! Niin hän kiinni saa tuon tähden!
Ma tiedän monet aartehet
Ja aarninhaudat salaiset,
Nyt niitä katsomaan ma lähden.

(Menee),

Ilta.

MARGAREETAN PIENESSÄ KAMMIOSSA.

MARGAREETA (palmikoi hiuksiaan).
Ah jospa tietäisin mä vain,
Kuka herra ol', jonk' äsken nähdä sain!
Somalta näytti hän vaatteissaan,
Ja ylhäinen oli sukujaan;
Sitä silmistään näki loistavista,
Sepä uljuus puuttuu alhaisista.

(Menee).

MEFISTOFELES JA FAUST ASTUVAT SISÄÄN.

MEFISTOFELES.
Käy hiljaa … hiivi varpahin'

FAUST (lyhyen vaiti-olon jälkeen).
Tääll' yksin olla mielisin!

MEFISTOFELES (urkkien ympärilleen).
Näin puhdas ei oo aina neito-säilytin.

(Menee).

FAUST, (katselee ympäriinsä).
Oi terve, armas hämyvalo,
Pyhästön kautta väreillen!
Sytytä sydämein, sulo lemmen-palo,
Ku toivon kasteest' elät kaivaten!
Mit' iloa, tyyntä rauhaisuutta,
Mi järjestys tääll' henkäilee!
Köyhyyden kesken rikkautta!
Mik' autuus tyrmäss' sijaitsee!
(Heittäytyy nojatuoliin sängyn viereen).
Mä ota vastahan! ah, suvun muinoisen
Iloineen, suruineen sun sulki avohelmas!
Kuink' usein lapsiparvi riemuten
Isän-istuimen tään ympärillä telmas!
Tääll' ehkä lasna hylly-poskillas
Sä kulta, kiitit joulua lahjoistas,
Ja taaton kuivaa kättä peitti muiskutelmas.
Tääll', impi, tunnen henkes liehuvan
Rikasna, järjestellen kotosalla:
Se äidillisnä ohjailee sua ainian,
Levitti pöydälles tuon liinan puhtahan
Ja kruusas hiekankin sun jalkais alla.
Oi armas, kelle onnen suot?
Sä kodin taivahaksi luot.
Ja tääll'!
(Hän nostelee vuoteen-uutimia).
Ah! värisen sulo-hurmoksissa!
Tääll' tuntikausin viipyisin.
Tääll' luonto keveiss' unelmissa
Loi eloon ihmis-enkelin.
Tääll' liikkui voima pyhä vieno,
Jost' alkoi Luojan-kuva tää!
Tääll' uinui laps' ja povi hieno
Elämän uhkui lämpimää.

Ja sie! Mik' on sun tänne vietellyt?
Ah, kuinka sieluin täst' on heltynyt!
Mit' etsit? Miks' on mieles kolkostua?
Oi kurja Faust! en tunne enää sua.

Vai taika-ilmaakos tääll' henkäilen?
Haluni hehkui äsken nautinnoihin,
Nyt sulaa sielu lemmen unelmoihin.
Mua heitelleekö vaan joka tuulonen?

Vaan astelispa hän nyt kammariin,
Kuink' ilkityötäs maksaa saisit, konna!
Sa uljas, ah! nyt immen jalkoihin
Niin piennä vaipuisit sä hervotonna.

MEFISTOFELES.
Pian pois! näen tytön palaavan!

FAUST
Niin pois! en palaa milloinkaan!

MEFISTOFELES.
Täss' lipas on ja hiukan raskaskin,
Muualta saamani! kätke kaappihin,
Niin vannon sulle, sillä kurin
Pian tytön järjen käännät nurin.
Mä pistin sinne helyä kaikellaista,
Lumoaksein sillä toista naista.
Vaan laps' on laps' ja leikk' on leikki.

FAUST.
En tiedä tokko…

MEFISTOFELES.
Ain' oot Horju-Heikki!
Kun vaan et itse mielis korukalua?
No sitten neuvoisin sun saaliin-halua
Paremmin aikaas käyttämään
Ja minua hiukan säästämään.
Ma puuhaan päin ja kourin, ettei enää laitaa!
Vaan ethän, veikkonen, sä olle saita —
(Asettaa lippaan kaappihin ja lukitsee tämän).
Nyt tullos vaan!
Sill' armahan
Et mieltä muuten mielin määrin taita!
Miks' tuijotatte niin
Kuin noustava ois kateederiin
Ja näkisitte haamun harmajan
Fysiikan tai Metafyysikan?
Nyt pois! —

(Menevät).

MARGAREETA (lamppu kädessä)
Tääll' on niin kuuma, raskas sää —
(Avaa akkunan)
Ja ulkona kyll' on viileää!
En tiedä — on niin kamalaa,
Koko ruumistani mun kauhistaa!…
Voi jospa äiti tulis vainen!
Olenpa arka hupsu nainen!
(Laulaa riisuen vaatteet yltänsä)

Kuningas Thulen kansan
Ol' aina uskoinen.
Hälle vaimo kuollessansa
Soi maljan kultaisen.

Se hälle kallihin kalu,
Kemuissa siitä joi;
Vesi silmistään yhä valui,
Kun huulilleen sen loi.

Soi kuolon kutsu hälle:
Niin kaupungit ja maan
Kaikk' sääsi perijälle —
Ei kultamaljaa vaan

Hän istui atrialla,
Jalot urhot sivuillaan,
Sukusalissa korkealla,
Meri hyrskivä alla vaan.

Nyt nousi juoja vanha,
Joi viime virvokkeen —
Ja heitti pyhän maljan
Pauhaavaan syvyyteen.

Se syöksyi, aaltoon suupui
Ja painui Ahtolaan.
Kuninkaan silmä uupui,
Ei juonut hän milloinkaan.

(Hän avaa kaapin ripustaakseen sinne verhansa
ja huomaa koriste-lippaan).

Kas! kuinka kaunis lipas tänne tullut on?
Ja sentään suljin kaapin lukkohon,
Voi ihmeellistä! mitä siin' olleekaan?
Sen ehkä joku pantiks toi,
Ja äiti siitä lainan soi.
Tuoss' avain rippuu nauhassaan!
Mitäspä siitä, jos sen aukaisen!
Voi mitä! Herra taivasten!
Ah! koristusta herttaista!
En koskaan nähnyt vertaista.
Sopispa jalon rouvankin
Sitä pitää juhlapäivisin.
Koitanko vitjoja somia!
Ken lienee niiden omija?

(Hän menee peilin ääreen, koristaiksen vitjoilla
ja korvarenkailla).

Jos mun ois korvakellukat!
Nää kohta muodon muuttavat.
Mit' auttaa nuoruus, kauneus vaan?
Sitä oivaks' kyllä mainitaan,
Mut siin' on kaikki — arvellaan.
Surkeillen kiittävät he meitä.
Rahoja anoo,
Rahoja janoo
Vaan kaikk'. Oi köyhiä teitä!

Kävely.

FAUST KÄY MIETTIVÄISENÄ EDES TAKAISIN. MEFISTOFELES TULEE.

MEFISTOFELES.
No kautta hylky-lemmen ja kiehuva helvetin uuni!
Jos löytyis saatanampaa sadatella jo puhtaaks' suuni.

FAUST.
Mik' on? mikä mieltäs kirveltää nyt näin?
En naamaa julmempaa mä nähnyt eläissäin.

MEFISTOFELES.
Mun perkele vieköön! Niin ma milt'en soisi,
Jos itse perkele en oisi.

FAUST.
Sun onko aivuihis joku vamma tullut?
Sä meluat ja raivoot niin kuin hullut.

MEFISTOFELES.
No etpä usko! Kreetan koristeet
On pappi-rontit kynsäisseet! —
Tytön äiti hemmut nähdä saa,
Het' alkaa häntä kammottaa.
On akka tarkka vainultansa,
Ain' nuuskii rukouskirjassansa.
Hän haistaa kaikki kapineet,
Pyhätkö ne on vai saastaiset.
Ja urkkien oitis koristusta,
Näki ettei siin' ole siunausta;
Huus': "väärin saamat tavarat
Ne, lapsi, sielun hukkaavat,
Pyhitämme sen Herran äidille vain,
Iki-mannaa saamme virroittain."
Kyll' arveli Kreeta mielin karsain:
"Ei suuhun katsota lahjavarsain.
Epähurskas ei se olla voi,
Ken sievän lippaan tänne toi."
Vaan äitipä papin käski tulla;
Tää jutun tuskin ehti kuulla,
Kun arkkua katsoi sima-suulla
Ja arveli: "tuop' on hurskas työ;
Ken voitaiksen, sitä muut ei lyö;
Vaan kylläpä kirkon vatsa syö!
Se syönyt on kokonaisia maita,
Sitä sentään ei mahatauti haita.
Niin, naiseni, kirkko vaan ilomieliä
Voi väärän mammonankin niellä".

FAUST.
Ei ruoka tuo ole harvinainen:
Sitä kuningas syö ja juutalainen.

MEFISTOFELES.
Solet, sormus, vitjat suuhun suisti,
Kuin tyhjää vaan — ne alas luisti.
Ei kiitellyt ees enemmin,
Kuin saanut ois korin omenoita,
Lupas heille taivaan armoloita,
Jost' eukon miel' oli hartahin.

FAUST.
Ja Kreeta?

MEFISTOFELES.
Ei tiedä rauhaton,
Mit' tahtois tai mitä tehtävä on.
Öin muistaa koruja, päivisin,
Ja antajaa viel' enemmin.

FAUST.
Armaani murhe on myös mun.
Koru uusi laita joutuhun!
Ei ollut eellinen niin kasia.

MEFISTOFELES.
Herrasta kaikk' on leikin asia!

FAUST.
Tee kohta niinkuin määräsin,
Ota naapur-akka liittoihin!
Kun perkel' oot, ole kelpolailla,
Ja muista: koruja hän on vailla!

MEFISTOFELES.
Kyll' armias herra, tarmoni alta!
(Faust menee).
Nuo lemmen narrit taivahalta
Vois kuita ja tähtiä singahuttaa,
Jos henttuja vaan se hauskututtaa!

(Menee).

Naapuri-rouvan talo.

MARTTA (yksin).
Mies-kullallein Jumal' anteeks suokohon,
Hän pahoin mulle tehnyt on!
Heti leijaamaan meni maille muille,
Mun jätti paljahille puille.
Ja päiviäänkö mä katkeroitin?
Ei! hellin häntä, lempiä koitin!
(Itkee).
Kenties hän on kuollut — surkeus!
Kun ois edes kuolintodistus!

MARGAREETA (tulee).
Rouva Martta!

MARTTA.
No mitä, kultaseni?

MARGAREETA.
Ma milt'en vaivu polvilleni;
Sain kaapist' uuden lippahan
Entistä vieläki kauniimman:
Se on eebenpuuta, ja koruloita
Se täynn' on ihmeen ihanoita.

MARTTA.
Sit' äidilles älä kerro sie,
Ne muuten pappi taaskin vie.

MARGAREETA.
Ah, katsokaapa näitä vainen!

MARTTA (koristaa häntä kauneilla).
Kuink', onnen laps, oot ihanainen!

MARGAREETA.
Vaan kirkkohon en saa — paha kyllä —
En kylään mennä korut yllä.

MARTTA.
Tääll' usein käy, ja kaulaas
Pane helmivyös ja vaulas!
Peilissä saat sulouttas ihastella;
Me kahden saamme siitä riemuella.
Voit sitten juhlin, tilapäin
Niit' ihmisille näyttää vähittäin,
Sormuksen, sitte helmet — äit' ei huomaa, tai
Tekosyytä jotain keksinemme kai.

MARGAREETA.
Vaan kukahan ne kauneet mulle toi?
Täss' oikein asiat ei olla voi!
(Ovea koputellaan).
Voi taivas! äiti — kun ei vaan?

MARTTA (urkkii uutimen takaa).
Eräs outo herra… Sisään vaan!

MEFISTOFELES (astuu sisään).
Uskalsin sisään oitis astuskella!
Kai naiset, ette moiti tapaa rohkeaa?
Jos saisin Schwerdtlein rouvaa puhutella!

MARTTA.
Min' oon se. Mit' ois herrall' asiaa?

MEFISTOFELES (peräytyy kunnioittavaisesti Margareetan edestä
ja virkkaa vähän alennetulla äänellä Martalle).
No, toiseks kertaa jääköön juttu tuo!
Teill' ylhäinen on vieras tuolla.
Anteeksi häirintää! Jos rouva suo,
Palajan tänne iltapuolla.

MARTTA (Margareetalle).
No, kaikess mailmass! tyttö, kuule,
Sua aatel'neidoks herra luulee!

MARGAREETA.
Kiitosta liikaa kuulla saan;
Ma olen köyhä tyttö vaan,
Ei korut, helmet ole omaa.

MEFISTOFELES.
Ei niistä yksin synny somaa;
Olento, silmä luopi uljuuden. —
Jos tänne jäädä saan, oon iloinen.

MARTTA.
Olkaapa hyvä! — Uutta kuulla haluan!

MEFISTOFELES.
Jos voisin tuoda tiedon hauskemman!
Vaan toivon, ette siitä syytä meitä:
Miehenne kuoli, käski tervehdellä teitä.

MARTTA.
On kuollut? armas sydän sie!
Mun mieheni kuol'! Mun hukka vie!

MARGAREETA.
Ei toivoansa rouva heittää saa!

MEFISTOFELES.
Vaan kuunnelkaa nyt murhesanomaa!

MARGAREETA.
En tahtois armastaa … ois kuolemani,
Jos kuolo veisi multa armahani.

MEFISTOFELES.
Surusta ilo, yöstä aamu.

MARTTA.
Vaan missä kohtas häntä surman haamu?

MEFISTOFELES.
Hän haudattuna Paduassa
On luona pyhän Antonion,
Sai paikass' aivan siunaamassa
Iki-viileen lepokammion.

MARTTA.
Jos toimimist' on muuta, kertoelkaa!

MEFISTOFELES.
Niin, pyyntö viel' on tärkeä ja suuri,
Jonk' ootte vainaan autuudelle velkaa:
Kaks'sataa sielumessua laulatelkaa!
Vaan muuten mull' on taskut tyhjät juuri.

MARTTA.
Ei kaune-kaluakaan, jommoisen sällikin
Taskussa tallentaa ja muistaa tyttöään,
Ja ennen kerjäiliskin näljissään,
Kuin möisi muiston kallihin!

MEFISTOFELES.
Ma tunnen siitä, rouva, mielipahaa;
Ei haaskannut hän sentään paljo rahaa;
Katuipa vielä vikojansa,
Ja itki katkerasti onneansa.

MARGAREETA.
Voi, miks' on elämä niin onnetonta!
Luenpa vainaan eestä reqviem'iä monta.

MEFISTOFELES.
Te ootte lapsi herttaisin,
Ja ansaitsette oitis puolison.

MARGAREETA.
Ei, se on vielä mahdoton.

MEFISTOFELES.
Jos miestä ei, niin armasteljan ainakin;
Ei taivaan lahjaa kalliimpaa
Voi tyttö helmahansa painaltaa.

MARGAREETA.
Ei meidän maass' oo tapa sellainen.

MEFISTOFELES.
Se käypi päinsä … tavat hirtehen!

MARTTA.
Vaan kertokaapa edelleen!

MEFISTOFELES.
Olinpa läsnä hänen kuollessansa;
Hän makas — jollei juuri tunkiolla —
Niin pahnain päällä. Mutta uskonnolla
Hän kuoli, itkein syntivelkojansa.
"Sydämmestäin", hän huus, "mä inhoon itseäin,
Kun ammatin ja vaimon heitin näin;
Se muisto ah! se tappaa mun.
Josp', eukko, päällä maan viel' anteeks' soisit mulle!"

MARTTA (itkien).
Voi, kulta mies! sen anteeks' soin jo sulle.

MEFISTOFELES.
"Vaan Herra ties, on syy vähemmin mun kuin sun!"

MARTTA.
S' on valhe! haudan suulla valehdella!

MEFISTOFELES.
Kenties, jos oikein tunnen noita, houri
Hän hädissään, kun kuolo häntä kouri.
"En saanut" — virkki — "jouten tollotella,
Vaan lapset laittaa sain ja lapsilleni
Myös leipää, niinpä oikein tukevaa.
Olisin ees rauhass' saanut syödä osuuteni!"

MARTTA.
Kuink' uskollisen lempeni tais niin unhottaa?
Mä päivin öin vaan ponnistin.

MEFISTOFELES.
Ei, vaan hän muisti teitä hyvinkin. —
"Maltasta lähteissäin — hän jatkoi kertoen —
Rukoilin perheen eestä hartahasti;
Sen taivas kuuli suopeasti —
Laivamme sieppas Turkin-aluksen,
Suur'sulttanille vievän tavaroita.
Ja silloin, jaeltaissa vaivan palkinnoita,
Kuin kohtuullista olikin,
Sain miekin runsaan saalihin."

MARTTA.
Vai niin! No minne hän sen maahan peitti?

MEFISTOFELES.
Ken tietää, minne taivaan tuulet sen jo heitti.
Kun sitten Naapolissa kulki
Hän siellä täällä vieraillen,
Hänet impi kaunis suosioonsa sulki;
Ja armollansa holhoen,
Hän lempi miestänne niin hartahasti,
Ett' autuaasen lähtöhönsä asti
Tää siitä jäljet pitää sai.

MARTTA.
Se konna! peijas lapsiansa
Ja kurjuudessa niitä näitä nai
Ja jatkoi rietast' eloansa!

MEFISTOFELES.
Niin, siksipä hän moisen lopun sai.
Siveesti nyt, jos Teinä oisin,
Surisin leskivuoden umpehen;
Sill' aikaa silmän' uuteen kultaan loisin.

MARTTA.
Sit' ilman all' ah! tuskin löytänen,
Ken täyttää vois mun ensi miehen' sijaa.
Se narri herttainen siin' eksyi vaan,
Kun suosi kuljeksintaa liian,
Vieraita naisia ja viiniä ulkomaan
Ja hiiden kortin heittoansa.

MEFISTOFELES.
Väliinne varmaan ois se soinnun luonut,
Jos juuri saman verran puolestansa
Ois hänkin teidän velkojanne anteeks' suonut.
Kas niillä ehdoin minäkin
Kanssanne sormusta vaihtaisin.

MARTTA.
Ah, herra laskee pientä pilaa.

MEFISTOFELES (itsekseen).
Nyt lähden aikanain ma pois;
Sanasta pirunkin tuo kiinni pitää vois.
(Margareetalle).
No, saisko kuulla Teidän sydämenne tilaa?

MARGAREETA.
Mitä herra tarkoittaa?

MEFISTOFELES (itsekseen).
Sä lapsi puhtahin!
(ääneensä).
Hyvästi nyt!

MARGAREETA.
Hyvästi!

MARTTA.
Kuulkaas vieläkin!
Hyv' olis saada kirja-todistusta,
Miss', kuinka, milloin tuon peri multa musta.
Ma suosin säällisyyttä: tahtoisin
Kuolonsa ilmoittaa myös viikkolehtihin.

MEFISTOFELES.
Ka rouva kulta! vannomalla kaksi
Ain' ilmi saapi totuuden.
Voin tuoda toiseks' todistelijaksi
Niin hienon herran tuomaritten etehen.
Hänet tänne tuon…

MARTTA.
Niin, tuokaa vaan!

MEFISTOFELES.
Kai silloin neiden täällä nähdä saan?
S' on pulska poika, mailmaa eleskellyt
Ja neitoloita aina miellytellyt.

MARGAREETA.
Mun täytyy punestua ja häntä ujostella.

MEFISTOFELES.
Ei kuninkaitakaan maan manterella.

MARTTA.
Teit' oottelemme iltamalla
Puistossa huoneen ta'ustalla.

Katu.

FAUST JA MEFISTOFELES.

FAUST.
Kuink' onnistuu? joko saitte selvillen?

MEFISTOFELES.
Hei vaan! te leimahdatte ilmitulta!
Pian Kreeta ompi teidän kulta.
Illalla naapur'rouvan luona näätte sen.
Se akka aivan luontojansa
Parittajaks' on omiansa.

FAUST.
Hyvin!

MEFISTOFELES.
Jotainpa meiltäkin nyt vaaditaan.

FAUST.
Avunhan apu ansaitseekin vaan.

MEFISTOFELES.
Todistus annetaan ja vankka,
Ett' ukko rääsyn kylkipankka
Pääs' Paduassa haudan lepohon.

FAUST.
Viisaasti vaan! siis täytyy tuonne matkustaa!

MEFISTOFELES. Sancta simplicitas! se aivan tarpeeton! On toista tietää, toista todistaa.

FAUST.
Jos neuvos siin' on, tuuma raukiaa.

MEFISTOFELES.
Oi pyhä mies, pyhyyspä helppo on!
Vai eläissään vast' ensikerran
Nyt väärin todistaisi herra!?
Vai ettekös jo määritellyt jumalata
Ja maailmaa ja mitkä siinä hyörii
Ja ihmistä, sen päässä mitä pyörii,
Ja määritelmän arjistelemata
Syyditte ilmi suusta pontevasta?
Itseenne käyden sentään myöntänette,
Ett' enempää näist' asioista ette
Te tiennyt oo kuin Schwerdtlein herran kuolemasta.

FAUST.
Sa valhetellen viisastelet jällen.

MEFISTOFELES.
Niin, ellen katso hiukan syvemmällen.
Siivosti muuten käytellen,
Huomenna tyttö rukkasen
Sa hurmaat, lempeä vannoen.

FAUST.
Niin syämestäin!

MEFISTOFELES.
Hyvä! Entäs virret ikuisesta
Uskollisuudesta ja rakkaudesta —
Ne soinevatko myöskin sydämestä?

FAUST.
Ne soivat! Kun mun hehkuu mieli,
Kun tyrskiessä tunteiden
Nimeä turhaan etsii kieli,
Ja lennän kautta maan ja taivasten
Ja etsin kielen sanaa korkeinta,
Ja kutsun tenho-tulta, josta riehuu rinta,
Kuolottomaks', ijankaikkiseksi —
Se onko valhe? senkö horna keksi?

MEFISTOFELES.
Niin varmaan.

FAUST.
Kuule sanani viimeisin:
Sitä pyydän vaan, ja mun keuhkoloita säästä —
Ken mielii voitollen vaan kielin päästä,
Hän kyllä pääseekin.
Nyt tullos! Suututtaa mua jankutus.
Mun täytyy — siks' on sulla oikeus.

Puutarha.

MARGAREETA FAUSTIN KÄSIVARREN NOJASSA.
MARTTA MEFISTOFELEEN KERA.
(He vaeltavat edes takasin).

MARGAREETA.
Minua säästelette vaan; oon hämillän',
Kun herra näin mun puoleen' alennaikse.
Niin siivo matkamieskin hyvänään
Pitänee, mitä maalla hälle tarjoaikse.
Noin viisaan miehen eess' oon aivan arka:
Hänt' ei voi huvittaa mun juttu parka.

FAUST.
Sananen sulta, silmäys vaan
Enemmin miellyttää kuin viisaus maailman.

(Suutelee hänen kättään).

MARGAREETA.
Voi liian hyvä ootte! Kuinka suutelette
Niin rumaa kättä karkeaa?
On täytynyt niin paljo askartaa;
Kuink' äit' on tarkka, tuskin arvannette.

(Käyvät ohitse).

MARTTA.
Ja herra matkustaa siis alinomaa?

MEFISTOFELES.
Niin, velvoitus ja virka vaatii pois,
Vaikk' usein paikoin hauska jäädä ois;
Vaan viipymään meill' ei oo lomaa.

MARTTA.
No, nuoren viel' on ehkä rattoisaa
Noin haihatella maita vapahasti.
Mutt' aika paha vihdoin saavuttaa —
Ja vanhan poian eipä liene ihanaa
Noin yksin laahustella hautaan asti.

MEFISTOFELES.
Kauhulla kaukaa nään sen kohtalon.

MARTTA.
Siis miettikää, kun vielä aikaa on!

(Käyvät ohi).

MARGAREETA.
"Näkyvistä mennehen pian unhottaa".
Lumootte kaikki siivo-kohtelulla;
Teill' lienee monta tuttavaa,
Joill' enemmin on järkeä kuin mulla.

FAUST.
Useinpa kätkee, kultasein, tuo järkevyys
Typeryyttä, turhaisuutta takanansa.

MARGAREETA.
Eihän?

FAUST.
Ah! viattomuus ja vilpityys
Ei tunne omaa pyhää arvoansa!
Ja kaino nöyryys, lahja ylhäisin,
Mill' armas antiluoja siunas meitä —

MARGAREETA.
Ah, muistelkaa mua hiukan jolloinkin,
Kyll' aikaa mie saan muistaa teitä.

FAUST.
Siis yksin paljo oletten?

MARGAREETA.
Niin, talous meill' on pikkainen
Ja sentään runsas-toiminen.
Meill' ei oo piikaa: yksin kudon, neulon,
Lakaisen, juoksen, keitän, seulon;
Sill' äiti on niin työteliäs
Ja säntikäs.
Ei pakko sentään ois näin elää hiljaa,
Varoja kyll' ois herrastella;
Isältä periytyi tavaraa ja viljaa
Ja talo puistoineen tään kylän liepehellä.
Kuluupa päivät nyt jo hiljakseen;
Veli on sotilas,
Ja pikku sisko kuoli.
Kyll' lapsest' oli mulla armas huoli;
Halusti kärsisin sen sentään uudelleen,
Niin armas laps' ol'…

FAUST.
Enkel', jos sun moises vaan!

MARGAREETA.
Minuhun se mielistyi, mun hoidellessa.
Ei isä elänyt sen syntyessä,
Ja eipä äidist' toivon hiukkaakaan;
Niin heikkona hän sairasteli,
Ja vasta hiljoitellen tointueli.
Tuoss' ei nyt ollut tuumimista,
Ett' eläis raasu äidin rintasista.
Niin yksin mie hänt' elätin
Vedellä, maidoin; näin hänet omistin.
Mun helmassain se pyristeli,
Suloisna kasvoi, naureskeli.

FAUST.
Ja varmaan tunsit onnea puhtahinta?

MARGAREETA.
Kyll' usein myöskin huolta painavinta.
Vuoteeni luona kehto pienoisen
Ol' öisin. Tuskin sai se säpsähdellä,
Sävähdin kohta valveillen;
Sain lasta milloin juottaa, milloin vyyhdytellä
Viereeni, milloin taas, sen itkustellen,
Sain nousta, heiluttaa sitä tansiskellen.
Pesupunkall' aikaisin taas seistä,
Tai keittää ruokaa, käyttää kyökkiveistä,
Torilta sitte ostamaan,
Sama leikki huomenna uudestaan —
Se ain' ei tunnu rattoisalta;
Vaan lepo ja ruoka maistuu sitä paremmalta.

(Menevät ohi).

MARTTA.
Nais-rukka täss' on hämillänsä aivan,
Ei vanhaa poikaa voi hän parantaa.

MEFISTOFELES.
Ah, nähkööt teidän kaltaisenne vaivan
Ja näyttäkööt vaan tietä parempaa!

MARTTA.
Vai ette viel' oo ketään armastellut?
Ja eikö sydän teissä leimahdellut?

MEFISTOFELES.
Niin lausutaan: oma pirtti, oma impi
On kultaa, helmilöitä kallihimpi.

MARTTA.
Ei … ettekös oo mitään kaivanneet?

MEFISTOFELES.
Mua siivost' ain' on kaikki kohdelleet.

MARTTA.
No, ettekös voi totta lemmiskellä?

MEFISTOFELES.
Hei, uskallappa naisten kanssa leikitellä!

MARTTA.
Ah, ette oivalla…

MEFISTOFELES.
Siit' oonkin pahoillain.
Tok' ootte lempee … oivallan sen vain.

(Menevät ohi).

FAUST.
Oi tunsithan, sä kultasein,
Mun kohta tänne tullessani?

MARGAREETA.
Sen näitte … loinhan maahan katsehein.

FAUST.
Oi suotko anteeks' uhka-rohkeuttani,
Kun solvaista ma uskalsin
Sua palatessas kirkkotiellä?

MARGAREETA.
Säikähdin; moint' en ollut nähnyt vielä.
Ah, liekö käytöksessän' — aattelin —
Jotaki säädytöntä, rivonlaista?
Ei mistäkään mua voitu moitiskella.
Näyitte luulevan: "kas tuota naista!
Sen kanssa suorastaan saa menetellä!"
Vaan, myöntänenpä, tässä kumminkin
On teitä suosiellen ääni soinut;
Kovinpa itseäin vaan vihasin,
Kun teit' en oikein vihata ma voinut.

FAUST.
Oi armas!

MARGAREETA.
Laskekaa!

(Hän poimii tähtimö-kukan ja nyhtää lehdet yhden kerrallaan).

FAUST.
Mitä siitä? Vihkonen?

MARGAREETA.
Se leikki vaan on.

FAUST.
Kuinka?

MARGAREETA.
Mulle nauratten.

(Nyppii ja kuiskaa).

FAUST.
Mitä kuiskit?

MARGAREETA (puoliääneen).
Lempii — empii…

FAUST.
Oi taivaan hempi!

MARGAREETA (jatkaa).
Lempii — ei — lempii —
Ei —
(Nyhtää viimeisen lehden, säteillen ilosta:)
Hän lempii mua!

FAUST.
Niin, lapsonen! suo kukan kuiskailla
Jumalais-enteenä: hän lempii sua!
Tiedätkö mit' on tuo? hän lempii sua!

(Pusertaa hänen kumpaakin kättänsä).

MARGAREETA.
Mua vavistaa…

FAUST.
Oi ellös vavisko! suo silmäni,
Käteni suo sun kättäs puserrellen
Sanoa sulle sanomaton tuo:
Toisiinsa vaipuneina sielut tuntee
Autuutta, jonka täytyy olla ikuisen!
Ikuisen! loppu toivon hukka ois.
Ei, ääretön! ikuinen!

(Margareeta painaltaa hänen käsiään, irtautuu ja juoksee
pois. Faust seisoo hetkisen mietteissään; sitten seuraa
hän häntä.)

MARTTA (tullen).
Jo pimenee.

MEFISTOFELES.
Ja meidän täytyy pois.

MARTTA.
Pyytäisin teitä viipymään tääll' yötä,
Jos naapuristo ei niin ilkee ois.
Niill' — luulen — ei oo muuta työtä
Kuin panetella
Ja naapureitans' urkiskella;
Ja vaikka koettais olla kuinkakin,
Sit' aina joutuu akkain hampaisin.
Parimme?

MEFISTOFELES.
Lensi puiston-tietä myöden,
Iloiset perhot leikkilöitä lyöden.

MARTTA.
Tais miesi jäädä paulahan.

MEFISTOFELES.
Niin tyttökin. Se meno maaliman.

Huvimaja.

MARGAREETA (jouksee sisään, piiloutuu oven taa, panee sormenpään huulilleen ja tirkistää ra'osta). Hän tulee.

FAUST.
Veitikas, ivaatko mua!
Jo löysin!

(Suutelee häntä).

MARGAREETA. (syleilee häntä ja maksaa suudelman takasin).
Kulta mies, mä lemmin, lemmin sua.

(Mefistofeles koputtaa ovella).

FAUST (kopistaen jalallaan).
Ken siellä?

MEFISTOFELES.
Veikko!

FAUST.
Peikko!

MEFISTOFELES.
Nytpä erotaan!

MARTTA (tulee).
Niin, herra, myöhä on.

FAUST (Margareetalle).
Kai seurata ma saan?

MARGAREETA.
Ei, johan äiti … ei! hyvästi vaan!

FAUST.
Hyvästi! ah! ja näinkö jätän sun?

MARGAREETA.
Hyvästi! taas pian näet sa mun.
(Faust ja Mefistofeles menevät).
Voi Herra! Kuinka moinen mies
Kaikk' aattelee ja kaikki ties!
Hänen eessään seison häveten
Ja vastaan vainen jaa tai en.
Oon tuhma tyttö parka mie;
Miks' minuun mieltynyt hän lie?

Metsä ja vuorenluola.

FAUST (yksin).

Ylhäinen henki, annoit mulle kaikki,
Mit' anoelin: oot mulle näyttänyt
Sä kasvos leimuvaiset; etkä suotta, sillä
Soit suuren luontos mulle valtakunnaks,
Soit voimaa tutaksein ja nauttiaksein tuota.
En kylmäst' ihmetellen saanut siellä käydä;
Vaan silmätä mun soit sen sieluhun
Syvälti, niinkuin ystäväisen rintaan.
Ja eläväisten sarjat saattelet
Mun sivutsen', suot tuta veljiäin
Vesissä, ilmass', öisen viidan hiljakossa.
Kun myrsky metsän halki pauhaa, jyskää,
Ja aarnihonka toisen päälle ryskää
Ja oksat kätkee, murtuu vieruspuut, —
Kumeesti kumpu ryskinästä kaikuu,
Niin silloin viet mun luolan turviin, viet
Mua itsehein, — ja silloin aukenee
Poveni syvät sala-taiat mulle.
Ja konsa taivahalle nousee puhdas kuu
Sydäntä viihdyttäin, niin vuoren-seinämiltä
Ja alhon lehtoloista liitelee
Hopeiset haamut entis-aian luoksein
Ja aatelmaini ankaruutta lientää.
Täydellisyytt' ei ihmiselle suotu —
Sen tunnen nyt. Tään ylhäis-onnen myötä,
Mi luontelee mua taivon jumaloihin,
Sain sulta kumppalin, jot' ilman en
Mä enää olla voi, vaikk' kylmä rietas
Omissa silmissäin mua halventaa.
Sanalla tyhjiin haihduttaa hän lahjas;
Poveeni lieskat riehumaan hän lietsoo,
Halua hurjaa sulo-kuvahan.
Haluista horjun liekkumaan ja siinä
Kun herkkuilen, taas riuduttaa mua kaipuu.

MEFISTOFELES (ilmestyy).
Luulispa kyltyvän jo moiseen elantoon!
Mit' ollee siinä suloisuutta?
Koitteena hiukan aikaa kelvatkoon,
Vaan kohta kaipaat jotain uutta.

FAUST.
Muut' eikö sull' oo toimimista,
Kuin turmella mun päivään' onnellista?

MEFISTOFELES.
Tosissa lausu vainen näin,
Sun jätän aivan mielelläin!
Kah, eihän paljo hukkaamista
Oo tuommoisesta toverista,
Kun ain' oot tuittupää ja tuima
Ja aina tiuskit mulle, huima!
Mun yhtenään on puuha karvas — —
Ja jospa herran nenäst' arvais,
Mitä mielinee hän kulloinkin!

FAUST.
Jop' osuit oivaan nuottihin!
Kai pitäis kiittääkin, kun mieltäni pahoitat?

MEFISTOFELES
Mik' onnes, kurja lapsi maan,
Mua ilman oisi ollutkaan!
Sun fantasiias roju-rihkamat
Ma toistaiseksi siivosin.
Jo aikaa, ell'ei minua ollut ois.
Maapallon päält' ois herra mennyt pois.
Miks' uinut kulta-hetkises,
Kuin huuhkain, holvin onkaloissa,
Kuin konna rähmit rahka-soissa
Ja tippupaasist' imet särpimes?
Voi hauskaa aian-viettoas!
Viel' elää maister' ruumiissas.

FAUST.
Erämaissa sielu uutta voimaa saa.
Vaan sit' et sie voi koskaan aavistaa;
Sä muuten siksi pirullinen oisit,
Ett' onneain sa kadehdella voisit.

MEFISTOFELES.
Yön usviss' ylängöillä maata —
Voi riemu suur', jot, arvata en saata! —
Syleillä maat ja taivaat innoissansa,
Jumalten verraks' paisuellen,
Maan sydämmykset uurtaa aavistellen,
Ja tuta luomis-viikon ihmeet rinnoissansa,
Ja, ties mitä, tenhovoimin nautiskellen
Sulata autuaasti kaikkisuuden kanssa,
Ja liitää ylhäisyyteen sinne,
Pois viime-haamukin maan-lasta,
Ja sitten korkeasta unelmasta
Kapsahtaa — virkankos ma minne!

(Sopimattomalla liikkeellä.)

FAUST.
Hyi sua!

MEFISTOFELES.
S' ei maistu teille makealta?
Sanoa kaino "hyi" — no siihen teill' on valta.
Puhtaille korvillen se loukkaavalta soi,
Jot' ilman puhdas sydän ei olla voi.
No niin: suon teidän lystiksenne
Välisti valhetella itsellenne!
Vaan kauan ette tuota kestää voi.
Teit' onhan tuska, huimuus, kauhu
Niin runnellut, ett' ootte varjo, sauhu.
Jo riittää, hoi!
Sun kultas istuu siellä
Kotona, kaivaten ja murhe-miellä.
Kuvaasi ei hän sielustansa saa,
Vaan ääreti sua rakastaa.
Sun raivo-lempes ensin kuohui, kiehui,
Kuin lunten sulatess' on virta tulvillaan,
Koht' immen sydämeen se syösten riehui —
Ja nyt jo kuivui virtas uomassaan.
Paremmin kuin on metsiss' aimostella
Sopispa — luulen — herran arvokkaan
Nuort' impi-rukkaa armahdella
Ja suoda hälle palkka rakkaudestaan.
Hän istuu ikkunassa katsellen,
Kuin pilvet purjehtii,
Yli vanhan linnan-muurin kuljeksii;
Hän laulelee: "jos oisin lintunen"
Vaan päivät, puolet yöt, on toisinaan
Iloinen, milloin murheissaan.
Taas kyllikseen hän itkenynnä
On hiukan aikaa tyynnä
Tok' armastellen ainiaan.

FAUST.
Pois käärme, pois sun paulas!

MEFISTOFELES (itsekseen.)
Ja siihen kohta pistät kaulas.

FAUST.
Pois, konna, ryömi matkojas!
Et mainita saa sulo-naista!
Älä loihdi vartta hurmaavaista
Halujen hurjain sytykkeeksi taas!

MEFISTOFELES.
Niin kuinkas mie? Hän luulee vain
Sun karanneen, kuten ootkin puolittain.

FAUST.
Hänt' oon ma läsnä kaukomaillakin;
Ei huku hän eik' unhotu hän multa.
Niin — Herran ruumistakin kadehdin,
Sitä huulillaan kun koskee kulta.

MEFISTOFELES.
Niin miekin teiltä kahta keijukaista
Kadehdin, ruusumailla leijuvaista.

FAUST.
Pois parittelija!

MEFISTOFELES.
Herjaatten — ma nauran vaan!
Kun sulhon ja neidon Luoja loi,
Hän senkin kelpo-lahjan soi,
Että vaill' ei oltais tilaisuutta.
Nyt tulkaa vaan! voi surkeutta!
Pitäähän teidän neitolaan,
Vaan eipä hirmukuolemaan!

FAUST.
Mik' autuus taivasten hänen rinnoillansa!
Mun lämmetä suo hänen helmoissansa!
Ain' enkö tunne hänen tuskiaan?
Olenhan karkulainen turvaton,
Jok' eksyn vailla määrää, rauhaa;
Kuin koski kalliolta kalliolle pauhaa
Ja raivoo syösten synkkään nielohon,
Ja läsnä hän niin hento lapsen-miellä
Majassa Alppi-nurmellansa,
Ja kodilliset askareensa siellä
On hänen pikku-maalimansa!
Vaan jumalan-hylky mie — ei siinä kyllä vielä
Että kallio-paasin
Sen pirstasin, kaasin —
Hänen ja rauhans' oon ma turmellut!
Sen uhrin, helvett', oot sä vaatinut!
Lyhennä tuskan aika, hornalainen!
Mi sattuneekin, kohta sattukoon!
Mun päälle syösköön kohtalos, sä nainen,
Mun kanssa suistu siekin turmioon!

MEFISTOFELES.
Jo kiehuu, hyrskyy uudestansa!
Nyt, narri, neittäs lohduta!
Tuommoinen pää, kun pula saa,
Het' arvaa hukkaan joutuvansa.
Ei, eläköönpä uljas vaan!
Olitpa miltei pirustua.
En mitään voi niin inhoksua
Kuin pirua epätoivossaan.

Margareetan kamari.

MARGAREETA (yksin rukin ääressä).

Pois riemu jäi,
Ja syömmen' on
Niin raskas vaan
Ja rauhaton.

Kun poiss' on hän,
Mun elämän'
Yö kolkko on
Ja toivoton.

Mun pääni on
Kuin houreissaan,
Miel' outo on
Ja suunniltaan.

Pois riemu jäi,
Ja syömmen on
Niin raskas vaan
Ja rauhaton.

Hänt' ikkunasta
Tähtäilen,
Hänt' ulkon' etsii
Askelein.

Sit' astuntaa!
Vars' uljas on,
Hymy huulillaan,
Puhe verraton!

Mi viehätys
On katseissaan!
Oi kättelysi
Ja ah suudelmaa!

Pois riemu jäi,
Ja syömmen' on
Niin raskas vaan
Ja rauhaton.

Poveni vaan
Sua halajaa:
Sua saanko siihen
Painaltaa?

Ja kyllältäin
Sua suudella,
Ja suuteloihis
Riutua!

Martan puutarha

FAUST. MARGAREETA.

MARGAREETA.
Lupaatko, Henrik?…

FAUST.
No kenties!

MARGAREETA.
Sanoppa, kuinka uskos laita on?
Oot herttainen ja hellä mies,
Vaan pelkään, siinä hieman huoleton.

FAUST.
Ei noista laps'! Sua — tiedät — armastan,
Armaani eestä henken' altistan,
Suon kunkin kirkkons', uskontonsa pitää.

MARGAREETA.
Ei kyllin! itse uskoa myös pitää.

FAUST.
Pitääkö?

MARGAREETA.
Miks' en nurjaa mieltäs voita?
Et Herran sakramentteja kunnioita.

FAUST.
Ma kunnioitan…

MARGAREETA.
Niit' et mieli lainkaan,
Et rippikirkoss' käynyt pitkään aikaan.
Uskotko Jumalaa?

FAUST.
Ken väittää uskaltaapi:
Ma uskon Jumalaa?
Papilta, viisahilta saapi
Vaan vastuun, joka tutkijaa
Ivaavan näyttää.

MARGAREETA.
Et siis uskokaan?

FAUST.
Mua, armas, oikein oivalla nyt vaan!
Ken Hälle antais
Nimen ja kantais
Tään uhrin: uskon?
Ken tohtis kielin
Ja uhkamielin
Sanella: usko en?
Hän kaiken luoja,
Hän kaiken suoja,
Hän eikö sulje, suojele
Sua, mua ja itseään?
Tuoll' ylhääll' eikö taivas kaarru?
Eikö alla makaa vankka maa?
Ja eikö lempi-silmin tähdet
Ijäti kantta kaartele?
Sua silmäst' enkö silmähän
Näe? eikö kaikki tulvaa
Poveesi, päähäs? Eikö tuo
Eteesi iki-salaisuutta
Sun nähtes', näkemättäs luo?
Sydämmes tuolla täytä tulvillen,
Ja autuaana tuntees vuossa uiskellen
Suo tuolle nimi mikä vaan!
Sydän, onni, lempi, Jumala!
Ma sille nimeä
En tiedä! Kaikk' on tunnetta.
Nimi on tyhjä pauhu,
Ikiloiston kaihtava sauhu.

MARGAREETA,
Kauniilta kuuluu kaikki tuo,
Ja sinnepäin myös pappi puhuu,
Vaikk' ei oo sanat juuri nuo.

FAUST.
Sydämmet kaikki sitä huhuu
Joka paikass' taivaan valon alla,
Kukin kielellään, en huonommalla
Kuin muut ma luullakseni.

MARGAREETA.
Jopahan se kuulla myötä meni;
Mutt' on se sentään joutavaa,
Kun vaill' oot — kristin-uskontaa.

FAUST.
No rakas laps'!

MARGAREETA.
Jo kauan paheksin,
Kun näin sulla moisen kumppalin.

FAUST.
Miten niin?

MARGARETA.
Mies, joka kanssas' seurustaa,
Mua syömmeni pohjast' inhottaa.
Ei ikipäivin sydäntäni
Niin pistänyt oo, kuin nähdessäni
Sen julmaa katsantaa.

FAUST.
Hänt' älä pelkää, tyttöseni!

MARGAREETA.
Vaikk' oon hyvä kaikille luullakseni,
Tuon läsn'-olo vertani kuohuttaa;
Jos kuinka halajanki luokses tulla —
Hänet nähtyäin on sala-kauhu mulla.
Hän roisto on! Jumal' anteeks suo,
Jos suottainen oli soimuu tuo!

FAUST.
On veitikatkin paikallansa.

MARGAREETA.
En mie vaan viihtyis' niiden kanssa!
Hän tänne tullen ovellen,
Sisälle urkkii ilkkuen
Ja miltei kiukuissaan;
Sen sydän on, luulen, jäätä vaan.
Sen otsaan piirretty on: ei ikään
Hänt innostaa voi lempi mikään,
Sun luonas oon niin autuas,
Niin lämmin, mieli lennokas, —
Tuon tulo oitis hyytää tuntehen.

FAUST.
Oi enkel' aavistelmien!

MARGAREETA.
Tää sydämmeeni viilsi haavan:
Kun nään tuon julman tänne saavan,
Mun lemp' on haihtumaisillaan,
Ja rukoilla en taida ollenkaan,
Ja se, se vihloo sydäntäin.
Kai sunkin, Henrik, tuntuu näin?

FAUST.
Se on antipatiiaa vaan.

MARGAREETA.
Hyvästi nyt!

FAUST.
Ah, milloin saan
Povellas hetken aikaa levähdellä
Kerallas sylitysten sielutusten elää?

MARGAREETA.
Ah, jospa yksin nukkuisin,
Mult' yöksi salpa työntämättä jäisi;
Mutt' äiti nukkuu valvehin,
Ja jos hän meidät yllättäisi, —
Ma oitis oisin kuollon oma!

FAUST.
Ei yhtään hätää, lapsi soma!
Tää pullo ota, kolme tippaa ka'a
Hänen juotavaans' — se uneen sikeään
Pian heikon luonnon uuvuttaa.

MARGAREETA.
Mit' en sun tähtes tehnekään?
Kun tuost' ei vainen vaaraa saisi?

FAUST
Sua sitten enpä siihen kehottaisi.

MARGAREETA.
Jos kerrankin sua silmäilen.
On tahtos mulle pyhä — tunnen sen.
Niin paljon oon jo antanut ma sulle,
Ett' tuskin mitään säilynyt on mulle.

(Lähtee.)

MEFISTOFELES.
Menikö helttu?

FAUST.
Ootko vakoilija?

MEFISTOFELES.
Jokaisen lauseen kuullut oon.
No, kovin ripitettiin tohtoria!
Vaan onneksenne olhohon!
Se ain' on miellytellyt neitosia,
Mies ett' on hurskas lammaspää —
Naisvallan on niin helppo häntä nöyristää.

FAUST.
Sä hirviö, et oivalla,
Mitenkä hurskas lapsen sielu,
Jot' usko yksin autuuttaa,
On pyhän vaivan vallassa,
Peläten, että perikadon nielu
Aukeepi sille, jota armastaa.

MEFISTOFELES.
Himokas sulho taivahainen,
Sua nokast' ohjaa tyttönen!

FAUST.
Sä likaluonnos lieskamainen!

MEFISTOFELES.
Ja perhettynnä on hän naamatieteesen,
Mun läsnä ollen voi kuin potilas.
Kai salahenki naamaristan' vilkkuu.
Ja kenties itse piru siitä ilkkuu!
Hän tuntee varmaan, ett' oon nerokas.
Ens' yönä siis —?

FAUST.
S'ei koske sua!

MEFISTOFELES.
No hauskuttaa se myöskin mua.

Kaivolla.

MARGAREETA JA LIISU VESIRUUKKUINEEN.

LIISU.
Kai kuullut oot sä Kaisusta?

MARGAREETA.
En yhtään; käyn niin harvoin ihmisissä.

LIISU.
Se on aivan totta. Kuulin Annalta:
No nyt on tuokin satimissa.
Niin korskan käypi.

MARGAREETA.
Kuinka?

LIISU.
Liian paisuu!
Ruualla, minkä syö, nyt kahta syöttää Kaisu.

MARGAREETA.
Ah!

LIISU.
Sai se raiska palkinnonkin,
Jos miehen kanssa jo leijunut onkin!
No siinä pasteerailtihin,
Hypeltiin, kurttiseerattiin!
Kuink' ylhäällen hän nokkaa nosti!
Mies viinit, vehnäset hälle osti;
Kyll' itse mielestään oli sorja,
Ja kehtas sentään synnin orja
Tuon miehen suostua antimiin!
Siin' aina suuta suikattiin —
Ja vihdoin heltisi neitsyyskin!

MARGAREETA.
Voi raukkaa!

LIISU.
Häntäkö surkutella?
Me kehrätä saimme ja istuskella,
Eik' äiti laskenut ulos illoin,
Vaan heill' oli kahden hauska silloin;
Oven takana oltaiss' lempisillä,
Lens aika siivillä kiitävillä.
Häveten nyt jalkapuussa saa
Hän kirkoss' syntinsä tunnustaa.

MARGAREETA.
Kai mies hänet sentään naipi?

LIISU.
Ei,
Hän hullupa ois! On maailmaa
Tuon veitikan muualla liipottaa.
Hän tiehens' onkin pötkinyt.

MARGAREETA,
Oi!
Ja mies niin kurjasti tehdä voi!

LIISU.
Vaan kurja hän, jos miehen saa!
Hääkruunun pojat tallajaa,
Hänen tielleen neidot silppuja sirottaa.

MARGAREETA.
Jos ennen eksyi tyttö kurja,
Kuink' olin moittimaan ma hurja!
En sanoja luullut löytäväni
Ma toisen syntiä sättiessäni;
Mik' oli mustaa muutoinkin
Ma mustemmaksi mustasin.
Kopeilin silmiä ristiten,
Nyt itse ollen saastainen.
Vaan — mikä mun siihen viettel' — oi!
Ei suloisempaa olla voi!

(Menee).

Kaupungin muurin vieruksella.

Mater dolorosa'n palvekuva muurin kolossa. Sen edessä kukkas-ruukkuja.

MARGAREETA (pannen rukkuihin vereksiä kukkia).

Luo silmäs puoleen'
Mun tuskan huoleen,
Oi armias, sa tuskan tuttava!

Sun syämmes halkee
Ja vaivan valkee
Sua polttaa, nähden poikas kuolemaa.

Ja isän luoksi
Sä poikas vuoksi
Silmäillen, huokaat tuskan lievintää.

Ken tuntoo,
Kuin runtoo
Mun tuska rintoain?
Mitä kaipaa sydän parka,
Kuink' on kauhistumia arka,
Sä sen tiedät, sinä vain.

Jos kuljen vaikka minne,
Ah voi, ah voi, myös sinne
Mun tuskat saavuttaa!
Jos yksin oleskelen,
Vaan itken, kyyneltelen,
Sydämen' on pakahtaa!

Ah! kukkia ikkunalla
Ma kastin kyynelin,
Kun aamusella varhain
Ne sulle taittelin

Koi ensi loistehilla
Kun loihe ikkunaan,
Jo istuin valvehilla
Ja toivotonna vaan.

Häpeästä auta, kuolosta!
Mun puoleen'
Luo tuskan huoleen
Sä armosilmäs, tuskan tuttava!

Yö.

Katu Margareetan oven ääressä.

VALENTIINI (soturi, Margareetan veli).
Kun seurass' istuin iloiten,
Miss' haastelee moni kerskaillen;
Ja veikot, pöytään painetuin
Käs'varsin, kiitteli soivin suin
Kukin immyttään ja olvellaan
Alas huuhteli kerskut kurkustaan:
Ma tyynnä istuin, kuuntelin
Ja lorun loppua vartosin.
Hymysuin nyt pyyhkin partoain,
Käteeni täyden sarkan sain
Ja virkoin: tähtinä nuotkin loistaa,
Vaan onko tässä maassa toista,
Ken Kreetu siskoa paremp' ois
Tai hälle vertoja vetää vois?
Hei! hei! kilinää ja kalinaa
Soi ympärilt': "ei hullumpaa!
On siskos naisten kaunistus!" —
Mykistyi silloin kerskaus. —
Ja nyt! — hiuskarvat päästäkö nyppään
Ja seiniä vasten kalloni hyppään!
Nyt uskaltaa, mua pistellen,
Joka lurjus nokkaa nyrpistellä,
Saan arkana kuin mikä vaivainen
Joka kokka-sanasta säpsähdellä.
Ja vaikka ne löisin pirstaleiksi,
Niit' en vois väittää valhelleiksi.

Ken siellä hiipii, luikertain?
Ma luulen … niit' on siellä kaksi
Jos hän — het' isken kalvallain
Ja lyön sen konnan kuolijaksi.

FAUST. MEFISTOFELES,
FAUST.
Sakastin ikkunasta läikkyy
Ikuisen lampun loiste ylöspäin,
Sivuille hälvenee se vähittäin,
Ja ympärill' yön varjot väikkyy:
Samaten mun sielun' yöhön riukee.

MEFISTOFELES.
Ja munpa niinkuin kiima-kissa hiukee,
Jok' ylös tikkapuita kiipii
Ja harjaa myöten hiljaa hiipii.
Niin hurskas mull' on mieli silloin:
Näpistys viettelee tai kiima illoin.
Näin Valpor'yö jo kummittaa
Iloineen koko ruumiissani;
Yl'huomenna se meille palajaa,
Silloinkos tiedän, miks' oon valveillani!

FAUST.
Vaan aarre tuolla, mistä väikkyy liemu,
Kohooko vaan se ylemmäs?

MEFISTOFELES.
Koht' itse sulla on se riemu,
Ett' aarni-arkun nostat käsilläs.
Vilkaisin sinne: ihanoita
Se täynn' on kulta-kolikoita.

FAUST.
Ei sormust' oo tai jotakin,
Min kaunisteeksi kultani saisi?

MEFISTOFELES.
No näinhän jotain: koristin
Tai helmivyö se olla taisi.

FAUST.
Sep' oivaa! oisin pahoillani,
Jos lahjatonna saisin kullan luo.

MEFISTOFELES.
Päinvastoin oisin riemuissani,
Kun lahjatikkin nauttia hän suo. —
Vaan nyt kun kiiltää tähdet taivahan,
Sois taidelaulu ihanasti;
Moraalisenpa laulun lasketan,
Lumoaksein neittä varmemmasti.

(Laulaa kitaran mukasoitolla).

Hoi, Katri, oi
Miks' aamukoi
Sun tänne toi
Nyt kultas kynnyksellen?
Hän neiden vie
Sisähän, vaan sie
Et neinnä lie,
Kun ulos pääset jällen!
Oo varoillas!
Työ tehty — kas
Het' onnelas
Ja riemus — hyvää yötä!
On kalliit nuo:
Älä varkaan suo
Sun päästä luo,
Paits' jos on sormus myötä!

VALENTIINI (astuu esille).
Kukerra nyt, sun perkeles,
Sä hiirestäjä, rietas riekka!
Nyt helvettiin sun soittimes,
Ja samaa tietä soittoniekka!

MEFISTOFELES.
Kah tuota! kanteleeni pirstas!

VALENTIINI (Faustille).
Nyt kallos halkaisen, sä irstas!

MEFISTOFELES.
Uljaasti tohtor'! emme horju.
Kylkeeni kiinn'! mä johtaa saan.
Nyt säilärauta maalle vaan!
Te pistäkää, mä iskut torjun.

VALENTIINI.
No torju tuo!

MEFISTOFELES.
Miks' en niin tee!

VALENTIINI.
Ja tuokin?

MEFISTOFELES.
Tuokin!

VALENTIINI.
Saatanako tappelee?
Vaan kuinka? käteni halvautui!

MEFISTOFELES (Faustille).
Pistä!

VALENTIINI (kaatuu).
Ooh!

MEFISTOFELES.
Nyt lurjus lannistui.
Vaan nyt on pakko juoksemaan.
On hirmumelske, "murhaa" huudetaan.
Poliisin kanss' oon kyllä tuttu,
Mua hämmentää vaan murhajuttu.

(Pois).

MARTTA (akkunassa).
Ulos, ulos!

ÄÄNI (akkunassa).
Ken tulta tois?

MARTTA
Ne noituu, kirkuu, tappaa, lyö.

VÄKEÄ.
Jo yhden peittää kuolon yö.

MARTTA (tulee ulos).
Ja pääskö murhamiehet pois?

MARGAREETA (tulee ulos,).
Ken siinä makaa?

VALENTIINI.
Äitis poika rukka.

MARGAREETA.
Voi taivaan Herra, mun vie hukka!

VALENTIINI.
Ma kuolen: pian se lausutaan
Ja pian se tapahtuu.
Vait, naisten parku itkusuu!
Mua tulkaa kuulemaan!
(Kaikki keräytyvät hänen ympärilleen).
Sä, Kreeta, viel' oot lapsekas,
Ja uutta elinkeinoas
Harjoitat tottumusta vailla.
No, meidän kesken sana suora:
Kun oot nyt kerran huora,
Sit' ole kelpo-lailla!

MARGAREETA.
Oi veikko! Jumala, lankesin!

VALENTIINI.
Älä Luojaa sotke leikkihin!
Työ tehty muuttumatta jää;
Kuin käydä voi, niin käypi tää.
Aloitat hiljaa yhden kanssa,
Pian tulee muita vuorostansa,
Ja niitä kun on kymmenen,
Koko kaupungin oot sa yhteinen.
Kun häpeä syntyy, koetetaan
Sit' ensin ihmisiltä peittää,
Yön varjot äiti päälle heittää
Sen päätä, korvia verhoomaan,
Ja tappaiskin sen mielellään.
Vaan suuremmaksi kasvaa konna
Ja päivinkin käy alastonna
Somistumatta ensinkään.
Mit' enemmin se rumenee,
Sitä vähemmin se valoa karttelee.

Ne aiat kohta kohdannet,
Kun kaikki siivot ihmiset
Sua karttaa niinkuin rutto-vaaraa
Ja kaartelee sua, naaraa.
Jos katsellaan sua silmihin,
Vapiset asti ytimiin.
Et käydä pitsit kaulassas,
Et kultavitjat rinnallas
Saa; alttarin et pääse luo;
Ei tanssiin muut sun tulla suo!
Vaan roistoin, kerjäläisten kanssa
Saat kurja piillä loukoissansa;
Jos anteeks' saatkin taivahassa,
Kirottu oot toki maalimassa.

MARTTA.
Rukoile armoa Jumalan!
Häväisemästä lakkaa!

VALENTIINI.
Jos ruhjoa ruumiis haurahan
Ma voisin, porttolan akka!
Niin silloin mulla varma toivo oisi,
Ett' anteeks taivas syntini soisi.

MARGAREETA.
Voi veikko! tuskaa helvetin!

VALENTIINI.
Ei talttune se kyynelin!
Kun kunnias sa, sisko, möit,
Sydämeeni kuolin-iskun löit.
Nyt kunnon miekkamiesnä vaan
Ma kuolen, uinun Jumalaan.

(Kuolee).

Tuomiokirkko.

Messua, urun-soittoa, veisuuta.

MARGAREETA PALJON KANSAN KESKEN. PAHA HENKI MARGAREETAN TAKANA.

PAHA HENKI.

Muistatko, Kreeta, silloin
Kun viattominna astuit
Etehen tään alttarin?
Hypistit pikkukirjaas,
Rukoilla laritellen
Osittain leikilläs,
Osittain Jumal' sydämessä!
Kreeta!
Mi järkes vei?
Mik' ilkityö
Sun sydämelläs?
Anotko äitis sielun eestä, kun
Sun kauttas nukkui pitkän pitkiin vaivoihin?
— Ja syömmes allahan
Elää jo paisuin tuo,
Jonk' aavehikas olo
Sua surettaa ja itseään!

MARGAREETA.

Oi voi!
Jos saisin aatteet väistymään,
Jotk' ympärilläin liehuu
Ja vastassain!

KÖÖRI.

Dies irae, dies illa Solvet saeclum in favilla.

(Urkuinsävel).

PAHA HANKI.

Sua kosto kourii!
Pasuunat kaikaa!
Ja haudat horjuu!
Ja sydän parkas,
Levosta tuhkan
Noustuahan
Valkian vaivaan,
Kammahtaa!

MARGAREETA.

Jos kaukana oisin!
On, niinkuin urku
Mua tukahuttais,
Ja syömmeni juuret
Lauluun liukee.

KÖÖRI

Iudex ergo cum sedebit, Quidquid latet adparebit, Nil inultum remanebit.

MARGAREETA.

Tääll' läkähdyn,
Muuripylväät
Mua ahdistaa,
Ja kaarros
Mua painaa… Ilmaa!

PAHA HENKI.

Piile! kyllä ilmi
Saa häpea ja synti.
Ilmaa? Valoa?
Voi sua!

KÖÖRI.

Quid sum miser tunc dicturus? Quem patronum rogaturus? Cum vix justus sit securus.

PAHA HENKI.

Kasvonsa kääntää
Luotasi autuaat,
Puhtaita hirvittää
Kätellä sua.
Voi!

KÖÖRI.

Quid sum miser tunc dicturus?

MARGAREETA.
Hajupullonne, naapuri!

(Pyörtyy).

Valporin-yö.

Harzin vuoristo. Schierken ja Elendin seutu.

FAUST JA MEFISTOFELES.

MEFISTOFELES.
Josp' ois mun ratsunain nyt vahvin jäärä!
Ja sulle sais kai luudan varren antaa?
Viel' loitoll' ompi matkan määrä.

FAUST.
Niinkauan kuin mua polvet kantaa,
Tää ryhmysauva mulle kyllin on.
Mut hauskemp' oisi polku väärä
Kuin retki polveton ja vaiheeton.
Ah! kiertää laakson sokkeloita
Ja nousta sitten kallioita,
Joist' aina lähteet hyrskii kirmaten —
Se hauskutus on retken tämmöisen.
Kutoopa keväätär jo koivusissa
Jo virkoo mäntykin hänen hengestään;
Miksei se elää sais myös meidän ruumihissa?

MEFISTOFELES.
Ma tuost' en tunne, totta, jälkeekään!
Mun henken' uinuu talvi-unta;
Ma soisin retkelläin vaan hyytä, lunta.
Kas kuinka kurjanmoisna taivahalta
Luo myöhää ruskoaan tuo hoikkanaama kuu,
Valaisten kurjast', että joka astumalta
Kivihin ja puihin kompastuu!
Annaspa pyydän virvatulta!
Hoi! riennä tänne, velikulta,
Ku liekiten siell' liehut!
Miks' suotta yksin tanssit, riehut?
Valaise meille ylöspäin nyt tie!

VIRVATULI.
Tosinpa tiemme ristin rastin vie;
Mutt' toivon: hulivili-luonnon voittaa,
Kun täytyy teitä kunnioittaa.

MEFISTOFELES.
Ahaa, vai matkit tapoja ihmisten!
Käy suoraa tietä, helkkarissa,
Tai koht' on heiluhenkes sammuksissa!

VIRVATULI.
Isäntä ootte täällä — huomaan sen;
Sovussa siis paras olla teidän kanssa.
Vaan aatelkaa! nyt vuor' on houreissansa,
Ja virvaliekiltä, jok' opastaa,
Ei liian paljo pyytää saa.

FAUST, MEFISTOFELES, VIRVATULI (vuorolauluin).

Taikamailla, Untolassa
Luulen kohta haihatamme.
Saata sievään rientoamme
Ilmastossa kaameassa,
Että näemme vuoren harjat!
Katso, puiden synkät sarjat
Sivutsemme siintää, vierii,
Vuoren-huiput meille noikkaa!
Katso vuoren-kärsää hoikkaa,
Kuin se kummallaisna kierii,
Kuules kuin se hornaa, huohuu!

Louhikossa lähde kuohuu,
Nurmen halki alhoon vaipuu.
Kuules … pauhu, laulun raiku!
Soiko armas lemmen haiku,
Olleen onnipäivän kaipuu,
Jolloin, täynnä hehkuvinta
Rakkautta, sykki rinta.
Sävelet kun hiljaa haipuu,
Vastaa niihin vuoren kaiku,
Niinkuin kasku muinais-aian.

Ui! uhuu! mit' ääntä kuulen?
Näänkö minkä kumman taian?
Valvehill' on kaikki, luulen,
Hyyppä, närhi, pöllöhaukka.
Pensahiss' on vilkas laukka;
Pyörövatsa sisilisko,
Ällös siellä häntääs visko!
Puiden juuret kiemurrellen
Kyinä maasta, kallioista
Tuhat kouraa hiidenmoista
Kurkottaapi, säikytellen
Taikka kiinni pyytäin meitä.
Puissa hyörii liike, kisa,
Liikkuu, kiikkuu kannon visa,
Tuosta pyörii polypeitä,
Tavoitellen kulkijoita.
Mutta korpimaita, soita
Hiirten pitkä parvi kiitää,
Kirjon-karvallisna väikkyy.
Heidän saattonansa liitää
Kiiltotoukkain laaja lauma —
Kas kuin säihkyy, kas kuin läikkyy,
Niinkuin pitkä liekkisauma!

Virka, tokko matkustamme,
Vaiko oomme kohdallamme?
Kaikki taitaa pyöriskellä,
Puut ja paadet irvistellä,
Virvaliekit ilkamoida,
Karttuneina karkeloida.

MEFISTOFELES.
Tartu liepeeseeni! Tältä
Kukkulalta melkeältä
Ihmesilmin nähnet julki,
Mitk' aarteet Mammon vuoreen sulki.

FAUST.
Mik outo välke alholoissa,
Kuin vaaleahko aamukoi!
Syvimmän kuilun pohjukoissa
Se virtaellen salamoi.
Tuoll' usvapylväs vuorta kiipii,
Savuista lieska leimuaa,
Taas piennä lankana se hiipii,
Tai lähteen lailla purskahtaa.
Tääll' laakson halki leimu hohtaa,
Tuhansin suonin luikertain,
Vaan missä vuoren-kolkka kohtaa,
Taas vuona juosten helmakkain.
Tääll' lähimailla säkenöitä
Kuin kulta-kylvö tupruilee,
Kas vuorta, juurta, ylängöitä
Yks' liekki-laine valkaisee.

MEFISTOFELES.
No, eikös Mammon juhlahan
Valaise oivin linnojansa?
Sen onneks' näit — vaan vaistoan,
Jo saapuu huima juhlakansa.

FAUST.
Kuink' ilman halki riehuu tuulispää,
Ja ankarasti lyö mun niskaa!

MEFISTOFELES.
Likistä vuoren seinämää,
Se muuten kuilun juopahan sun viskaa.
Sumu yön yhä tummentaa.
Kuules, kuin salo pauhajaa!
Pöllöt säikkynä sinkuu,
Oksat kirkuvi, vinkuu,
Rungot ryskäten paukkuu
Juuret niukuvi naukkuu!
Metsän pylvähät kaatuu,
Vehmas metsola maatuu.
Hirmuiseen sekasortoon
Kaikk' yletysten murtuu
Rotkoon, jonneka myrskyn
Viima jo ryntää,
Pirstoja kyntää.
Vaan läpi tyrskyn, hyrskyn
Ääniä vinkuu korkealla,
Läsnä, kaukana, matalalla.
Niin pitkin koko vuoren syrjää
Raivona loihtuvirsi tyrjää.

NOITA-AKKOJA (kuorottain).

Nyt noidat kulkevi Brokkihin,
Heit' aika parvia kertyykin.
Herr' Urian ylhääll' istahtaa.
On vihriä maa,
Kulo kellahtaa,
Näin retki se vierevi metsiä, soita —
Ja puskevi pukki, tu—ii noita.

ÄÄNI.

Kas, yksin Baubo harmaapää
Sian seljäss' tulla hytkyttää!

KÖÖRI.

Niin arvo ansainneelle vaan!
Emo Baubo tulkaa johtamaan!
Kun karju on oiva ja pääll' on muori,
Niin seuraa koko noitakuori.

ÄÄNI.
Mitä tietä sä sait?

TOINEN ÄÄNI.

Yl' Ilsenin.
Ma pöllön pesähän kurkistin;
Se silmiä mulkoi…

ÄÄNI.
No, saakeli soita!
Aja siivoa vaan, sinä lemmon noita!

TOINEN ÄÄNI.
Hän raappi mun nahkaa!
Kas tuossa vaan veripahkaa!

NOITA-AKKAIN KÖÖRI.

Leveä tie ja pitkä on;
Voi lemmon tungos suunnaton!
Tääll' luudat lyö ja hangot rapsii,
Läkähtyy äiti, nääntyy lapsi.

MIES-VELHO. PUOLIKÖÖRI.

Matelemmehan kuin etanat,
Jo naiset eelle joutuvat,
Sill' akka Hiitolaan kun luistaa,
Tuhat askelt' ennall' ompi muista.

TOINEN PUOLIKAS.

Niin arkaa ei se oo kenties:
Tuhat askelt' akka tarvitsee,
Vaan jos hän kuinkin hätäilee,
Niin askelella harppaa sinne mies.

ÄÄNI (ylhäältä).
Pois kalliojärven luota tulkaa!

ÄÄNI (alhaalta).
Ois hauska samota vuoren sulkaa.
Peseimme puhtahaks' kuin ulpukat —
Vaan eipä synny meille saalahat.

MOLEMMAT KÖÖRIT.

On tuuli vaiti, piilee tähti,
Ja pilven taakse kuuki lähti;
Vaan noidat lentää suhistaa,
Ett' tulta, tuhkaa sinkoaa.

ÄÄNI (alhaalta).
Seis! seisokaa!

ÄÄNI (ylhäältä).
Ken onkalosta huudahtaa?

ÄÄNI (alhaalta).
Mä myötä ottakaa!
Mä pyrkinyt jo kolmesataa vuotta
Oon huipullen, vaan kaikki suotta.
Halusta heimolaisten kanssa oisin —
Vaan kuinka kukkuloille päästä voisin?

MOLEMMAT KÖÖRIT.

Kyll' luuta kantaa taikka tanko,
Ja kauris kantaa, kantaa hanko.
Ken tänä yön' ei nousta voi,
Sen hukka kohta perikoi.

PUOLINOITA (alempana).

Mä sipsutan, min luistaa luut;
Vaan kauas mun jo jätti muut!
Kotona en ma rauhaa saa,
Ja täällä vast' on tohinaa.

NOITAIN KÖÖRI.

Noidille voide voiman antaa,
Veneenä heitä ruuhi kantaa,
Purjeena riepu. Ken nyt lentämään.
Ei pääse, hän ei lennä ikinään.

MOLEMMAT KÖÖRIT.

Me ensin vuorta kaartelemme,
Ja sitten maata hiipaisemme;
Koko parvi suistuu kankahalle!
Ja peitetään se avaralle!

(He laskeuvat vuorelle).

MEFISTOFELES.
Tääll' lykkii, tunkee, kiskoo, tuiskii,
Ja pauhaa, reutoo, viskoo, huiskii.
Sumusta leiskuu liekki raisu,
Ja päällä kiirii katku vaisu,
Mi kipinöitsee säihkyen —
Tää elo-ilm' on noitien.
Pidä kiinni ett'et eksy tulvihin!
Miss' oot sä?

FAUST.
Tääll'.

MEFISTOFELES.
Oh! kauashan jo eksyitkin!
Nyt täytyy käyttää herran-kieltä.
Hei! junkkar' Voland saa! pois rahvas kulta tieltä!
Käteeni, tohtor', tarttukaa
Ja tungoksesta harpatkaa
Nyt kerrassaan! Mun moistenkin
Tääll' liian hurja olla on.
Vaan muapa vetää tuonne viidan varjohon.
Kas, mitä valoa oudonmoista
Lävitse lehvän sieltä loistaa!
Tuleppa, meemme tuonne urkkimaan!

FAUST.
Sä ristiriidan henki! Niin, no johda vaan
Sä matkaa, mutta onhan omituista:
Me Valpor'yönä käymme Brokkilaan,
Tääll' ollaksemme erin muista.

MEFISTOFELES.
Mi hauska roihu tuolla leiskaa!
Iloinen seura siellä meiskaa.
Vähässä piiriss' en oo yksinäin.

FAUST.
Mieluummin rientäisin mä ylöspäin.
Siell' loimottaa ja sauhu pyörii
Ja lemmon luoksi kansa vyörii.
Kai monta pulmaa siellä purkautuu?

MEFISTOFELES.
Vaan monta myöskin solmeuu.
Kohiskoon mailma meidän sivullamme,
Me täällä rauhan helmass' olostamme.
Hyväksi aikaa nähty kyhäellä
On pienois-mailma suuren liepehellä.
Tuoll' alastoinna noita-tyttöjä näkee
Ja taiten verhottuna vanhaa vaimoväkee.
Oo näille, ees mun vuoksi, kohtelias!
On vaivas pieni, suuri nautintas.
Hei! kuulenhan … ne tanssii soitannolla!
Kirottu kilkutus! vaan niin kai täytyy olla.
Nyt tullos! Et saa jäädä syrjähän!
Esihin ma käyn ja sunki esitän.
Koet uutta alttiutta siinä multa.
Mit' arvaat, veikkonen? Vai ahdas piiri tää!
Kas tuonne! loitoll' onhan toinen pää.
Rivittäin roihuu varmaan tuhat tulta.
Ne tanssii, lempii, juttuu, syö ja juo.
No parempaakos kurja mailma suo?

FAUST.
Aiotko, esittääkses meitä,
Nyt velhona vai perkeleenä näytteleitä?

MEFISTOFELES.
Tapani kyllä on inkognitoa käyttää,
Vaan juhlin mielelläänpä "prenikkaansa" näyttää.
En polvinauhaa pitää saa,
Mut varsanjalkoain tää kansa arvostaa.
Kas simpsukkaa, ku tuolla kompuroi.
Hapuilevalla haistillaan
Se mun jo tunsi. Eipä luontoaan
Tääll' lempo, vaikka kuinka tahtois, peittää voi.
Tuleppa nuotioille, käydään joka liesi!
Sä sulho oot ja mie oon puhemiesi.
(Muutamille sammuvain hiilten ympärillä istujille).
Mit' teette, vanhat herrat, tällä puolla?
Pitäishän teidän kiiriskellä tuolla
Keskellä nuorten tohinaa ja kohinaa.
Kyll' yksin kotonaankin olla saa.

KENRAALI.
Ei kansoihin oo uskomista:
Vaikk' auttais heitä vaaroist' tuhansista;
Ne niinkuin naiset, nuoria vaan pyytää,
Ja vanhat lempijät ne syrjään syytää.

MINISTERI.
Etäälle oikeasta menty on.
Ei! vanhan aian kiitos olkohon.
Kun meidän käsky vaikutti kuin taika!
Kas sepä vasta oikea kulta-aika!

NOUSUKAS.
Ei mekään olleet aivan typeröitä,
Vaikk' usein teimme pieniä lurjustöitä;
Nyt mullin mallin kaikki kaataa kansa,
Mitä vaan me koemme säästää vanhoillansa.

KIRJAILIJA.
Luettaneeko enää kirjaakaan,
Miss' on ees hiukan sisällystä?
En nuorisoa nähnyt konsanaan,
Niin nokkelaa ja äkkikystä.

MEFISTOFELES (näyttää yht'äkkiä hyvin vanhalta).
Tuleentuneena tuomioon on kansa;
Saan itse viimeis-kertaa velhojuhlaa maistaa.
Kun munki astiasta pohja paistaa,
Niin mailmakin jo vartoo loppuansa.

NYLKYKAUPPURI-ÄMMÄ.
Ei, herrat, ohi mennä saa
Ja jättää hyvää tilaisuutta!
Hei, katselkaa mun tavaraa!
Tääll' ompi kaikellaista, jollei vallan uutta,
Niin merkillistä, kamalaa.
Maan pääll' ei niiden vertaa löytää vois.
Ei kapinetta, jok' ei joskus ois
Urojen sydänjuurta syönyt
Ja kansaan vaurioita lyönyt.
Ei veistä oo, jok' ei ois verta juonut,
Ei maljaa, mist' ei myrkky polttoaan
Terveesen ruumiisen ois luonut.
On vietellyt jok' ainut kultaristi
Suloisen naisen hohdollaan.
Jok' ainut kalpa vastusniekan pisti
Takaa, tai liiton rikkoi iskullaan.

MEFISTOFELES.
Ei mummo tunne aikojamme:
Homeista emme lemmi muinaisuutta.
Pinotkaa hyllyillenne uutta,
Sill' uutta vaan me rakastamme!

FAUST.
No, markkinathan täällä hyörii;
Tää sekoittaa jo multa pään.

MEFISTOFELES.
Ylöspä koko pyörre vyöni;
Sä luulet työntäväs — sua työnnetään.

FAUST.
Ken tuo on?

MEFISTOFELES.
Katso häntä silmihin!
Lilith se on.

FAUST.
Ken?

MEFISTOFELES.
Ensi rouva Aatamin.
Kavahda hänen kultakutriansa,
Joill' yksinään hän prameilee!
Jos niillä sulhasen hän vangitsee,
Tuot' ei hän laske pauloistansa.

FAUST.
Tuoss' istuu vanha nainen ynnä nuori.
Kai niiden uupunut on jalka?

MEFISTOFELES.
Ei rauhaa salli velhovuori.
Käy kiinni toisehen! koht' uusi tanssi alkaa.

FAUST (tanssien nuoren kanssa).

Suloista unta kerran näin:
Omenapuu ol' edessäin,
Se loisti kaksin omenin,
Mua vietti, siihen kiipesin.

KAUNOTAR.

Miest' omenuiset hurmajaa
Jo paradiisin aioilta.
Kuink' oon ma raasu riemuissain,
Kun niit' on munki tarhassain!

MEFISTOFELES (tanssien ämmän kanssa).

Ma hurjaa unta kerran näin:
Haljennut puu ol' edessäin,
Ma siinä — huomasin,
Ja — — — — — Iin

ÄMMÄ.

Ritari varsanjalkainen,
Suon teille parhaan terveisen;
Valmiina — — pitäkää,
Jos — — — miellyttää.

PROKTOFANTASMISTI.
Kirottu rahvas! vai te rohkenette?
Eikös jo teistä selväksi se näy,
Ett' eivät henget laita-jalvoin käy?
Ja nyt kuin ihmiset te hyppelette!

KAUNOTAR (hypellen).
Miks' seurahan tuo tungeiksen?

FAUST (hypellen).
Hän käypi kaikkialla haistellen.
Jos tanssii muut, hänen täytyy laverrella.
Jos hän ei saa joka askelt' arvostella,
Se on kuin turhaan tehty vaan.
Etenkin on hän harmissaan,
Niin pian kuin eespäin kuljetaan.
Jos viitsis aina samaa piiriä vääntää,
Niin kuin hän itse mylly-rämässään,
Siit' oisi ukko hyvillään,
Etenki kiitokset jos hälle siitä sääntää.

PROKTOFANTASMISTI.
Tääll' ootte vielä! Onhan hirveää!
Olenhan valoa luonut, pois siis hälvetkää!
Vaan ei nuo Lemmot huoli säädelmistä.
Ma viisas oon — mutt' aaveet Tegelistä
Ei haihdu. Paljo taikaa loin ma ulos,
Mutt' ompa vielä jäljell' aika tulos.

KAUNOTAR.
No herjetkää jo vaivaamasta torallanne!

PROKTOFANTASMISTI.
Sen sanon, henget, vasten naamojanne:
En hengen sortovaltaa siedä;
Mun henken' ei sitä johtaa tiedä.
(Hyppy jatkuu).
Tän' yönä — näen mä — turhaan kyllä koitan;
Vaan ennenkuin ma pääni kallistan,
Teen tästä vielä aika jupakan,
Ja totta maar! ma runojat ja lemmot voitan.

MEFISTOFELES.
Hän lätäkköön käy istumaan,
Siell' lohdutaiksen tavallaan;
Hän hengen ynnä henget torjuu luotaan,
Kun verimadot syövät hänen puotaan.
(Faustille, joka on hypystä lähtenyt).
Miks' sorjan lintus laskit lentohon,
Ku laulellen sun kanssas kiiri?

FAUST.
Uh! kesken laulujen ja karkelon
Sen suusta hyppäs tulikarva-hiiri.

MEFISTOFELES.
No entäs sitten! Ootpa turhan arka.
Hyv' ettei harmaa ollut hiiri parka.
Ken huolii tuommoisista paimenissa?

FAUST.
Ja sitte näin…

MEFISTOFELES.
Mitä?

FAUST.
Kas, Mefisto, tuonne, missä
Tuo kalpee kaunis laps' etäällä yksinään
Niin vitkaan astuu retkeään
Ja näyttää käyvän jalat köyttehissä.
Minusta on — ah, myönnän sen!
Hän Gretchen kullan kaltainen.

MEFISTOFELES.
Ann' olla! Haahmo tuo on sieluton,
Jonk' aave-katse tuopi turmion;
Tavata tuot' on ilkeää.
Sen kylmä silmä veren jähmettää;
Kivettää ihmisen se miltei vois.
Meduusan tunnethan? No riennä pois!

FAUST.
Ah totta! Nuo on silmät jotka Tuoni varjos,
Joit' ei oo hellä käsi sulkenut!
Tuo rinta on, jon Gretchen mulle tarjos,
Ja tuossa helmass' oon ma uinaillut.

MEFISTOFELES.
Pyh! pelkkä taika vaan, mi lumoo silmät sulta!
Jokaisen mielest' tuo on oma kulta.

FAUST.
Mi tuska, ah! ja mikä riemu!
Mua kuinka tenhoo noiden silmäin liemu!
Vaan katsos tummaa! nauha punainen,
Ei leveämpi veitsen hamaraa,
Suloista kaulaa yksin kaunistaa.

MEFISTOFELES.
Niin totta! näenpä miekin sen.
Hän väliin kantaa päätään helmassansa;
Sen silpoi hältä Perseys kalvallansa.
Miks' oot sa aina hourumiellä!
Tuleppa kummun päälle! Siellä
Niin hauska on kuin Praaterissa.
Ja jollei mielen' oo jo riivoksissa,
Näen, totta mar, teaaterin.
Mit' annetaan?

SERVIBILIS.
Koht' alkaa näytelm' uusi
Ja seitsemäs — jo annettu on kuusi —
Niin tapa on. Tää on nyt viimeisin.
Niit' taiteen-lempijä sepitsee,
Ja lempijät myös näyttelee.
Nyt poistun. Herrat, anteeks' antakaa!
Sill' lemmin esiripun nostantaa.

MEFISTOFELES.
On oikein, että ootte Brokin onkaloissa;
Täält' ette saisi koskaan olla poissa.

(Teaaterilla näytellään "Valporinyön-unelma eli
Oberonin ja Titanian kultahäät".)

Samea päivä. Ulkona.

FAUST JA MEFISTOFELES

FAUST. Kurjuudessa ja epätoivossa! Kauan viheliäisenä harhailtuaan maan päällä ja nyt vankina! Pahantekijänä teljetty tyrmään kauheita vaivoja varten, tuo armas onneton olento! Siihenkö on tultu, siihen? — Kavala, mitätöin henki, ja sen olet multa salannut! — Seisoppas, seiso! Vimmastu vaan ja pyörittele pirullisia silmiäs! Seiso siinä kiusallanikin uhmastelemassa inhottavalla olennollasi! Vankina! Peruuttomattomassa polossa! Heitettynä pahain henkien haltuun ja armotonten ihmisten tuomion alle! Ja sinä viihdyttelet minua sillä välin typerillä huvituksilla, kätket minulta hänen karttuvan hätänsä ja jätät hänet auttamatta hukkumaan!

MEFISTOFELES.
Hän ei ole ensimäinen.

FAUST. Koira! ilkeä epäsikiö! — Muuta hänet, sinä ikiääretön henki! muuta mato jälleen koiran-haamuun, jommoisena se usein öisin ajoin huvikseen hössötteli edessäni, pehtaroitsi pahaa aavistamattoman kävelijän jaloissa ja rippui kompastuvan olkapäistä! Luo hänet takaisin hänen lempi-haamuunsa, jotta hän mun edessäni matelisi mahallaan hiekassa ja minä saisin jaloin tallata hylkyä! — Ei ole ensimäinen! — Surkeus, surkeus, jot' ei ihmissielu käsittää voi, että useampi kuin yksi olento vajosi kurjuuden kuiluun, että ensimäinen, joka kuolon tuskissa vääntelihe ikuisen armahtajan silmäin edessä, ei sovittanut muiden kaikkien syytä! Mua vihloo läpi luiden ja ydinten tämän ainoan hätä! sinä mielihyvilläs irvistelet tuhansien kohtaloa!

MEFISTOFELES. Nyt seisomme taaskin älyn rajapyykillä, jossa teidän järkenne, ihmislapset, keikahtaa kallellensa. Miksi pyrit meidän seurahamme, kun et voi siitä hyötyä? Tahdot lentää, vaikka päätäs huimaa? Mekö kärkyimme sinun seurahas vai sinäkö meidän?

FAUST. Älä niin hotkasti hio hampaitas minua vastaan! Mua iljettää! — Ylhäinen ihana henki, joka suvaitsit ilmestyä minulle, joka tunnet sydämeni ja sieluni, miksi kytkit minut tuohon riettaasen kumppaniin, joka tuhosta ja turmiosta riemuitsee?

MEFISTOFELES.
Jokos lopetit?

FAUST. Pelasta hänet tai surma vie sun! Kauhein kirous päällesi vuosituhansiksi!

MEFISTOFELES.
En voi minä hellittää kostajan köysiä, en avata hänen salpojaan. —
Pelasta hänet! — Kuka hänet turmioon syöksi? Minäkö vai sinä?

(Faust tuijottaa tuimasti ympärilleen).

Hapuiletko ukon-leimausta? Hyvä, ettei sitä suotu teille, kurjat kuolevaiset! Musertaa viaton vastaan-tulija — sepä sortovaltiasten keino päästäkseen väljempään ilmaan ahdingoista.

FAUST.
Tuo hän tänne! Hänen pitää vapautua!

MEFISTOFELES. Entäs vaara, jolle antaut alttiiksi? Tiedä, vielä vaivaa kaupunkia verivika, sun kätesi tuottama. Surmatun haudalla liehuu koston henget, vaanien palaavaa murhamiestä.

FAUST. Vieläkö tämäkin sulta? Murhaa ja surmaa koko mailman täydeltä sun päälles, hirviö! Vie minut sinne, minä sanon, ja vapahda hänet!

MEFISTOFELES. Mä vien sun sinne ja kuule, mitä voin tehdä! Onkos kaikki valta taivaassa ja maassa minun? Vartian mielen minä sumennan; ota sinä avaimet ja tuo hänet ulos ihmiskäsin! Minä valvon. Noita-orhit ovat valmiina, ja minä vien teidät pois. Sen minä voin.

FAUST.
Ylös ja täältä!

Yö. Aukea keto.

MEFISTOFELES JA FAUST AJAA KOHISTAVAT OHITSE MUSTILLA HEVOSILLA.

FAUST.
Keitä hirs'puun ympäri vilskuu tuon?

MEFISTOFELES.
Mitä keiton touhua lienee!

FAUST.
Ne kiikkuvi, liikkuvi, teijaa ja leijaa.

MEFISTOFELES.
Joku noitien kökkä.

FAUST.
Sohivat sekä loihtii.

MEFISTOFELES.
Ohi vaan! ohi vaan!

Vankila.

FAUST, AVAINKIMPPU JA LAMPPU KÄSISSÄ, RAUTAOVELLA.

FAUST.
Mun kovan rintani valtaa kauhu kumma,
Mua kauhistaa koko sukuni surkeus.
Siis sulkee armahan tää holvi tumma!
Hänen rikoksens' oli jalo hairahdus!
Sua tuonne-käynti arveluttaa!
Hänet jällen nähdä vavistuttaa!
Esihin! tuon kuoloa kiidättää sun aikailus.

(Hän tarttuu lukkoon).

LAULU (sisältäpäin).

Emo aatta tuo,
Ku mun hengeti löi!
Isä konna tuo,
Ku mun suuhuns' söi!
Ja sisko siisti
Mun luuni riisti
Sijalle viileälle.
Siell' lintuna laulelen,
Yli vuorten lentelen
Etähälle.

FAUST (avaa oven).
Et aavista, ett' armain kuuntelee
Ja kuulee, kuinka oljet, kahleet kalisee.

(Hän astuu sisään).

MARGAREETA.
Ne saapuu! julma kuolo! piilen … kunne?

FAUST (hiljaa).
Oo vaiti! riennän sua vapahtamaan!

MARGAREETA (kiemurteleiksen lattialla).
Liet ihminen, mun hätäni tunne!

FAUST.
Sä nostat vartian hänen horrostaan!

(Hän tarttuu kahleisin kirvottaakseen niitä).

MARGAREETA (polvillaan).
Ken jätti mun pyövelin haltuhun
Ja soi sun tänne päästä?
Jo puol'-yön aikana noudat mun.
Oi armoa! henkeni säästä!
Huomennakin kyll' aikaa on!
(Nousee ylös).
Niin nuor' oon vielä, turvaton, —
Ja sentään saa mun surma.
Olin kauniskin — siit' ehti mulle turma.
Läsn' ystäväin oli — poiss' on nyt,
Hajan on mun kukkas-seppelyt.
Älä kourista niin kovin mua!
En ikipäivinä nähnyt sua!
Mitä sulle tein? miks' noin mua syytää?
Oi säästä kurjaa, kun sua pyytää!

FAUST.
Tätä surkeutt' en kestää voi!

MARGAREETA.
Nyt, pyöveli, oi!
Sun valtoihis jo joudunkin.
Vaan suo mun ensin syöttää lapsi kultaa!
Sitä kaiken yötä mä paijailin;
Pahan-suovat otti pois sen multa,
Sanoen nyt, että sen surmasin.
Enk' ilostu minä iässäin.
Ne ilkkuvat mua lauluillaan! Kuink' ilkeää!
Eräs vanha kasku päättyy näin;
Ken pyys' sitä heidän selvittää?

FAUST (heittyy polvilleen).
Ah! polvillaan sua pyytää oma kulta:
Suo, päästän surkeuden kahleet sulta!

MARGAREETA (laskeuu polvilleen hänen viereensä).
Niin, rukoilkaamme
Pyhiä polvillamme!
Kas, täänpä kammion alla
Pauhinalla
Helvetti kiehuu,
Häijy se riehuu,
Vimmoissansa!

FAUST (kovasti).
Kreeta, Kreeta!

MARGAREETA (tarkasti kuunnellen).
Se ystävän oli ääni!
(Hypähtää seisaalle. Kahleet kirpovat häneltä).
Miss' on hän? Kuulin kutsuntansa.
Vapaa olen! Ken mua estää saa!
Hänen rintaa vasten painan pääni,
Tahon lentää vaan hänen kaulahansa
Ja siin' ikipäiviks' uinahtaa!
Hän "Kreeta" huus' tuoll' oven suulla!
Läpi Hornan lieskuvan, kiljuvan,
Läpi perkelten vihan, ilkunnan
Sulo-äänen lempeimmän sain kuulla!

FAUST.
Mä se oon.

MARGAREETA.
Sä se oot! oi virka kerran vielä!
Se on hän! se on hän! Nyt kuolon kauhu
Ja tyrmä ja kahleet haihtuvi pois kuin sauhu,
Ja kaikki huoleni on pakotiellä!
Sä se oot! tulet auttamaan;
Ja ma turvan saan!
Tuoss' on katu taaskin edessäin,
Mä jolla sun ensin näin,
Ja lehto, jonka kalvehella
Niin hausk' oli ennen armastella.
Tule pois, tule pois!

FAUST (koettaa viedä häntä).
Tule pois, tule pois!

MARGAREETA.
Ei, viivy!
Sun kanss' on viipyä riemu!

(Hyväilee häntä).

FAUST.
Ei riennä pois kuin liemu!
Joll'et riennä,
Kalliisti saamme maksaa.

MARGAREETA.
Vai etkö sä enää suudella jaksa?
Vähäksi aikaa minust' erkenit,
Ja suutelut jo unhotit!
Vaan miks' sun rinnallas mua vapisuttaa,
Vaikk' ennen, sun puhuessa katsellessa,
Elin enkeleiden autuudessa,
Olit suudelmin mua tukehuttaa?
Suutele mua!
Muuten suutelen sua!
(Syleilee häntä).
Voi! kuink' on kylmänä huules!
Kultani, kuules:
Mihin lempesi jäi?
Kuka multa sen vei?

(Kääntyy pois hänestä).

FAUST.
Tule pois! Älä pelkää, armahin!
Sua armastan tuhat kertaa kuumemmin,
Jos seuraat mua! sitä pyydän vaan.

MARGAREETA (kääntyy häneen).
Vaan samako oot? joko varma olla saan?

FAUST.
Minä oon. Tule myötä!

MARGAREETA.
Ja kahleet kirvotat,
Ja rintahas mua jälleen painallat.
Vaan kuink' et kartakaan sä tyttö parkaa?
Tietääkö kultasein, kenen kanss' hän karkaa?

FAUST.
Tule! Aamun tieltä jo väistyy yö.

MARGAREETA.
Ah, äitini kuolo mun on työ,
Ma lapseni upotin.
S' oli suotu mulle ja sullekin —
Niin sulle myös! Mutt' ootko se sie?
Kätes anna! Ei tämä unta lie.
Käsi kultas'! Huu! se on kosteinen!
Pyhi sormes! Sillä, mun arvellen,
Ne on verissään!
Oi Taivas! mit' olet tehnytkään?
Pian miekkas tuppeen pistä!
Minä pyydän sua!

FAUST.
Älä haastele noista mennehistä!
Miks' surmailet sä mua?

MARGAREETA.
Ei, ei! mun luokseni jää!
Saan sulle haudat selvittää.
Jo huomenna varhain
Pidä huolta niistä! Suo
Äidille paikka parhain,
Ja viereen veljeni hauta luo!
Pane mie vähä syrjemmälle,
Älä sentään etähälle!
Pane pienoiseni
Mun oikealle rinnalleni!
Ei luonani saata
Muu kenkään maata.
Sun rinnallas kun ennen uinailin,
Se onneni korkein ol' ja suloisin;
Vaan niin en enää tuntea taida,
On, niinkuin täytyis mun sun luokses pakottaida,
Ikäänkuin työntäisit mua takaisin.
Ja sie se olet kuitenkin
Ja yhtä lempeä on sun katsantosi.

FAUST.
Mun tunnet, niin no joutuos!

MARGAREETA.
Ulosko?

FAUST.
Vapauteen!

MARGAREETA.
Jos siell' on hauta. Senpä yötä
Ja tyyntä unta vaitelen.
Täält' ikilepohon kuljen vaan —
En toisialle jalkaakaan.
Nyt lähdet, Henrik! Voi, jos pääsis myötä!

FAUST.
Sä pääset! Tahdo vaan! Ovi sulle aukes!

MARGAREETA.
En mennä saa: mun toivo aikaa raukes!
Mit' auttaa karku? Ne kumminkin mun vainuu.
Sen kurjat päivät on, joka kerjää,
Ja liioin jos omatunto herjää;
Niin kurja polkea mieron teitä,
Kun kuitenkaan en vältä heitä.

FAUST.
Mun luokseni jäät.

MARGAREETA.
Pian! sukkelaan!
Lastasi auttamaan!
Vuon vartta tie
Mene ylöspäin!
Yli silta vie
Salon helmahan,
Vasemmalle, aidan luo!
Virtaa vuo…
Ota kiinni tuo!
Se tahtoo nousta!
Se potkahtaa!
Auta! auta!

FAUST.
Oih! mieles malta!
Yks' askel vaan, ja poiss' on tyrmän valta.

MARGAREETA.
Jos päästäis vaan tuon vuoren alta!
Siell' äitini paadell' istuilee…
Mikä kylmä päätäni koski!
Siell' äitini hiljaa huojuilee,
Käden nojaan pantuna poski.
Ei viito, ei noikkaa harmaja pää;
Vast' tuomiopäivänä hän heräjää.
Hän nukkui, jott' ilotella
Me saatais. Onnelan päivät!

FAUST.
Kun kaikki pyynnöt turhaks' jäivät,
Mun täytyy sylissäin sua kanniskella.

MARGAREETA.
Pois, pois! En salli väkivaltaa!
Älä kouri mua niin murhaavasti!
Soin ennen sulle kaikki riemuisasti.

FAUST.
Päivä jo koittaa, kultani!

MARGAREETA.
Niin, päivä koittaa! Viimeispäiväni koittelee!
Hääpäiväni näin nyt valkenee!
Älä kerro muille, ett' oot luonani käynyt jo
Voi seppeltäin,
Mi kuihtui näin!
Me kerran vielä kohdataan,
Mutt' eipä tanssittaissa vaan.
Ja kansa tulvii, tungeksii, on vaiti;
Torit, tiet ei mahduttaa sitä voi.
Ja kellot pauhaa, tuomio soi,
Ja sauva murretaan.
Ne kahleihin mun viskaa,
Veripölkyllen minä laahataan;
Ja kohti kurjan niskaa
Jo kalpa välkkyy, uhkaillen
Pian katkoa niskaa jokaisen.
Kuin hauta, mailm' on vaiti.

FAUST.
Oi miksi konsana synnyin mie?

MEFISTOFELES (näkyy ovessa).
Pois! tai heti surma teidät vie!
Turhaa siekailusta ja jaaritusta!
Jo korskuu orhiparini musta.
Koht' aamu sarastaa!

MARGAREETA.
Mikä hirviö maasta kohoaa!
Tuo! tuo! Älä laske häntä luo!
Pyhä paikk' ei häntä suo.
Hän tahtoo mua!

FAUST.
Ma korjaan sun.

MARGAREETA.
Oi Jumalan armo! sinuhun turvaun!

MEFISTOFELES (Faustille).
Pois! taikka jää tuon kanssa turmioon!

MARGAREETA.
Mua korjaa, Isä! Omas oon!
Pyhät enkelis laske laumoillaan
Mua suojaamaan ja varjelemaan!
Sua, Henrik, kauhistun!

MEFISTOFELES.
Hän on tuomittu!

ÄÄNI (ylhäältä).
On pelastettu!

MEFISTOFELES (Faustille).
Tänne mun luo!

(Katoo Faustin kanssa).

ÄÄNI (sisältäpäin, raueten.).
Henrik! Henrik!