PROMETHEUS.
Peitä pilvisumuun, Zeus,
taivahasi,
koeta kuin poika, joka katkoo
ohdakkeita tiellään,
voimaas tammihin ja vuoriin!
Sentään sinun täytyy jättää
maani mulle,
majani, jot' et sa tehnyt,
lieteni,
min hehkun tunnet
kademielin.
En tiedä auringon alla kurjempaa kuin te, jumalat! Niukasti ruokitte uhriveroilla majesteettianne, nääntyen, jolleivät lapset ja kerjurit olisi toivovia houkkoja.
Kun olin lapsi enkä tiennyt kättäni pitemmälle, käänsin harhaavan katseeni päivää kohti kuin siellä olisi korva pyyntöäin kuuleva, sydän kuin minun, surun painamaa armahtava.
Kuka auttoi minua titaanien ylimieltä vastaan? Ken pelasti minut kuolosta, ken orjuudesta? Etkö itse kaikki tehnyt, pyhästi hehkuva sydän? Sinä, joka nuorena ja viatonna hehkuit, petettynä, kiitosta nukkujalle ylhäällä tuolla.
Sinua kunnioittaa? Miksi? Oletko keventänyt koskaan raskautetun tuskia? Oletko koskaan kuivannut ahdistetun kyyneliä? Eikö ole minua mieheksi takonut kaikkivoipa aika ja ikuinen kohtalo, minun herrani ja sinun?
Luuletko ehkä, että ma elämää vihaisin, erämaahan pakenisin, kun eivät kaikki unelmat kypsyneet? Tässä istun, teen ihmisiä kuvani mukaan, suvun kaltaiseni kärsimään, itkemään nauttimaan, iloitsemaan, suvun, joka ei sinua kunnioita, suvun kuin minä!