VAELTAJA.
Vaeltaja.
Siunattu ollos, nuori vaimo ja imevä poika rinnallasi Suo minun kallioseinää vasten jalavan varjossa taakkani heittää, vierelläs levätä.
Vaimo.
Mikä askar ajaa päivän helteessä sinua tomuista tietä? Kannatko kaupungista tavaraa? Hymyilet kysymystäni, matkamies?
Vaeltaja.
En tuo tavaraa kaupungista. Viileäks muuttuu ilta. Näytä minulle kaivo, josta haet vettä, rakas nuori vaimo.
Vaimo.
Vuoritietä ylös! Kulje edellä! Pensaikon läpi johtaa polku majalle, missä asun, kaivolle, josta juon.
Vaeltaja.
Ihmiskäden jälkiä viidakossa! Noita kiviä et sinä asettanut, antelias luonto.
Vaimo.
Ylemmäs!
Vaeltaja.
Sammalen peittämä templin pääty!
Tunnen sinut, luova henki!
Olet painanut leimasi kiveen.
Vaimo.
Eteenpäin, muukalainen!
Vaeltaja.
Kirjoitus kivessä tuossa! Mahdoton lukea! Kuluneet olette uurretut sanat, te joiden tuli todistaa mestarinne hartautta tuhansiin polviin.
Vaimo.
Ihmettelet, muukalainen kiviä tuossa? Ylhäällä on niitä paljon majani luona.
Vaeltaja.
Ylhäällä?
Vaimo.
Suoraan vasemmalle pensaikon läpi, tänne.
Vaeltaja.
Musat ja Gratiat!
Vaimo.
Tuossa on majani.
Vaeltaja.
Temppelin rauniolla!
Vaimo.
Tuolla syrjässä pulppuaa lähde, josta juon.
Vaeltaja.
Hehkuen leijut hautasi yllä, Genius! Soraan suistunut sun on mestariluomas, kuolematon!
Vaimo.
Varro, noudan ruukun juodaksesi.
Vaeltaja.
Muratti on verhonnut jumalaisen muotos. Kuinka te nousette, nousette tomusta, pylväspari! Ja sinä yksinäinen sisar tuolla, kuinka te kaikki, tumma sammal päänne kiireellä, katsotte kuninkaallisesti kaatuneita siskojanne jaloissanne. Karhunmarjapensaan juurella peittää niitä tomu ja maa ja korkea ruoho huojuu yläpuolla. Niinkö pidät arvossa, luonto, mestariluomaasi? Tunteettomana murskaat pyhäkkösi, kylvät sen rauniolle ohdakkeita.
Vaimo.
Kuinka poika nukkuu! Tahdotko levätä majassa, muukalainen? Vaiko mieluummin viipyä taivasalla? On jo kylmä. Ota poika, että menen noutamaan vettä. Nuku, rakkaani, nuku.
Vaeltaja.
Ihana on leposi! Tai vahan-raikas sun hengityksesi Sinä, syntynyt raunioilla pyhän muinaisuuden, varjelkoon se hengellään sinua! Ketä se ympäröi, jumalten onnea, itsetuntoa saa hän nauttia. Nouse täytenä, oras, kukkivan kevään ihana ylpeys, loistaos vertaistesi keskellä! Kuihtuessa kevääsi nouskoon rinnastas täysi hedelmä ja kypsyköön päivää kohti!
Vaimo.
Jumala siunatkoon nukkuvaa lasta! — Voin tarjota sulle raikkaan veden lisäksi vain palan leipää.
Vaeltaja.
Kiitos. Kuinka ihanasti kaikki kukkii ja viherjöi täällä!
Vaimo.
Mieheni hän pelloltaan pian saapuu kotiin. Viivy luonamme ja kanssamme jaa ehtoollinen.
Vaeltaja.
Te asutte täällä?
Vaimo.
Niin, tuonne muurien väliin isäni jo majan tiilistä ja sorakivistä rakensi. Nyt asumme me täällä, isäni antoi minut peltomiehelle ja kuoli syliimme. — Heräätkö jo, sydänkäpyseni? Kuinka ilakoikaan hän ja leikkii, hän veitikka!
Vaeltaja.
Oi luonto, iki-itäväinen, luot kaikki elon nautintoon ja lapsillesi äidin tavoin oot suonut perinnön, oot majan suonut. On räystään alla pääskyn pesä, se tunteetonna taideluoman keskeen sen rakentaa. Ja hyönteistoukka kutoo suvulleen ylt ympär oksan talvimajan. Ja menneisyyden sa yleville raunioille sun majas pystytät, oi ihminen, ja nautit elämästä haudoilla! Jää hyvästi, sa onnellinen vaimo.
Vaimo.
Et tahdo jäädä?
Vaeltaja.
Herran huomaan!
Siunattu olkoon poikanne!
Vaimo.
Onnea tiellenne!
Vaeltaja.
Mihin johtaa vuoren taakse polku tuo?
Vaimo.
Se Cumaan vie.
Vaeltaja.
Se onko kaukana?
Vaimo.
On hyvän kolmen virstan päässä
Vaeltaja.
Jää hyvästi Oi ohjaa askeltani, luonto, mun, vaeltajan askelta, mi vie mun pyhän menneisyyden hautain yli! Vie askeleeni paikkaan rauhaiseen, mi suojassa on pohjoiselta ja missä helteheltä päivän suo varjon poppelit. Ja ehtoolla kun kotiin käyn ma majallein, jonk' illan viime säteet kultaa, suo että vastahani saisi vaimo tuollainen, sais poika sylissään!