KOLMAS NÄYTÖS.
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
Iphigeneia. Orestes.
IPHIGENEIA. Mies onneton, sun sitees irti päästän merkiksi kolkomman nyt kohtalon. Vapaus, min templi suo, on surmanviesti kuin elon viime, kirkas katse on sairaalle, tuonen-tuskaiselle. Vielä en voi, en saata sanoa, ett' ootte hukassa! Kuinka voisin vihkiä kädellä murhaajan ma kuoloon teidät? Kajota päähänne ei tohdi kukaan, niin kauan kuin ma olen papitar tään templin. Mutta jos ma kieltäyn työstä, min vihastunut vaatii valtias, hän jonkun neidoistani määrää siihen ja seuraajakseni. Teit' auttaa silloin palavin voin ma toivotuksin vaan. Oi kallis maamies! Alin orjakin, ken liettä kotijumalaimme koski, vieraalla maali' on meille tervetullut: kuin teitä riemuin, siunauksin on mun vastaan-ottaminen! Tuotte mulle urosten kuvan, joita vanhemmilta jo opin kunnioittamaan, ja mieleen ihanan, uuden toivon virvoituksen!
ORESTES. Salaatko nimes, syntys päätöksestä viisaasta? Vaiko tietää saanen, ken mua, taivahisten kaltainen, näin kohtaa?
IPHIGENEIA. Mun olet tunteva. Nyt virka mulle, min puoliksi vain veljeltäs ma kuulin, Troijasta palaavien loppu kerro, kuin kova, outo, mykkä kohtalo tervehti heitä kodin kynnyksellä. Ma nuorna tosin tänne tuotu lienen, mut hyvin muistan katseen aran, jonka pelolla heitin, hämmästyksellä uroihin noihin. Nousivat he sotaan kuin ois Olympo itse noussut, haamut muinaisen ajan hohtavaisen alas kauhuksi Ilionin astuneet. Ja kaikist' uljain Agamemnon oli! Nyt lausu: kaatuiko hän kotiin tullen juonista vaimonsa ja Aigistheen?
ORESTES.
Sinä sen sanoit!
IPHIGENEIA. Voi Mykeenaa kurjaa! Siis kylvi Tantaloksen heimo herja kiroa kiron päälle täysin käsin! Kuin rikkaruoho, terää pahaa tehden, siementä tuhantista siroittaen, lastensa lasten sukumurhaajia ikuiseen vuororaivoon siitti! — Kerro, mink' äsken multa kauhun äkki-yö puheesta veljes peitti! Kuinka pääsi tuon suvun suuren poika viimeinen, laps armas, isän kostajaksi säätty, kuink' alta veripäivän pääs Orestes? Samako sallimus Avernus-verkoin hänetkin kiersi? Pelastuiko? Onko elossa vielä hän? Elektra vielä?
ORESTES.
He ovat.
IPHIGENEIA. Anna, kulta-aurinko, säteesi mulle kauneimmat, ne laske Zeun eteen kiitokseksi! köyhä olen ja mykkä minä.
ORESTES. Ystävä jos lienet tuon valtahuoneen, siihen liitetty lähemmin, niinkuin ilos ilmaisee, hillitse, vahvista nyt sydämesi! Näät sietämätön iloisalle lie taas suruun suistuminen? Tiedät vasta, ma huomaan, ett' on Agamemnon kuollut.
IPHIGENEIA.
Tää tieto eikö mulle riitä siis?
ORESTES.
Vain puolet kauhusta sa kuullut olet.
IPHIGENEIA.
Mitä ma pelkäisin? Orestes elää,
Elektra myös.
ORESTES.
Et Klytaimnestraa muista.
IPHIGENEIA.
Pelastu ei hän, toivon taikka pelkään.
ORESTES.
Erosi myös hän mailta toivon.
IPHIGENEIA. Itse verensä raivoten hän vuodattiko?
ORESTES.
Ei, vaikka surman antoi veri oma.
IPHIGENEIA.
Selvemmin haasta, ett'en miettis enää!
Tuhannet tunnen päällä pääni ankeen
ma epätiedon tummain siipein iskut.
ORESTES. Jumalat valinneet siis ovat minut viestiksi teon, jonka mielelläni salaisin soinnuttomaan, kumeaan yön valtakuntaan. Vastoin tahtoani mua pakottaa sun suusi armas; mutta myös tuskallista pyytää voi se, saakin. Pelasti isän kuolinpäivänä Elektra piiloon veljensä: tään luokseen Strophios, taaton lanko, otti. Kanssa kasvatti oman poikansa, min nimi Pylades oli; saapuneen tää sulki siteillä ystävyyden ihanilla. He kasvoivat, ja kasvoi sieluissansa palava halu kostaa kuolema kuninkaan. Huomaamatta, valepuvuin Mykeenaan saapuvat he saattamahan Oresteen tuhkaa, kuolonsanaa muka suruista. Hyvin vastaan ottaa heidät nyt valtiatar, linnahan he käyvät. Orestes ilmoittaikse siskollensa: hänessä sisko lietsoo koston tulta, mi eessä äidin pyhän läsnäolon jo oli sammunut. Hän hiljaa johtaa veljensä paikkaan, kussa taatto kuoli, ja missä vanha, kevyt jälki veren, riettaasti vuodatetun, juovat valjut, kamalat painoi palkkiin usein pestyyn. Kuvasi tulikielin kaikki seikat tuon konnantyön, ja elämänsä kurjan, eletyn orjaellen, onnellisten myös petturien ylimielen, vaarat ne, jotka vartoi veljeä ja häntä taholta äidin, äitipuoleks käyneen. Täss' antoi veljelle hän veitsen vanhan, tuon Tantaloksen talon kauhun: kaatui poikansa käden kautta Klytaimnestra.
IPHIGENEIA. Taivaiset, joiden päivät puhtaat vierii pääll' aina uutten pilvein autuaasti, mun ihmisistä erotitteko vain siks niin monta vuotta, lähellänne piditte minut, mulle lapsellisen tuon toimen, pyhän tulen hoidon, soitte, mun sieluni kuin liekin luoksenne hurskaassa kirkkaudessa kirvoititte, vain siksi, että herjat heimoni syvemmin tuntisin? — Ah, kerro mulle Oresteen kohtalot, tuon onnettoman!
ORESTES. Oi, jospa virkkaa vois, ett' on hän kuollut! Kuin synkkä-huuruin kuolleen hurmehesta nous äidin ääni, yön ikivanhan tyttärille huutain: "Saa äidinmurhaaja ei pakoon päästä! Syypäätä vainotkaa! Hän teidän on!" He kuulevat, kuin kotkat ahnaat luovat jo ympärilleen ontot katsehensa, pimeissä luolissaan he liikahtavat, jo hiljaa hiipii seuralaiset heidän, katumus ynnä epätoivo, esiin. Käy heidän eellään usma kuolon virran; jälestä pitkin pilvikaartein vyöryy työn tapahtuneen ikikatselmus, sekoittain päätä rikollista. Luvan kun saivat turmaa tuomaan, maalle käyvät kauniille, kylvämälle jumalien, jost' ammoin ajoi heidät vanha kiro. Nuo nopsin jaloin pakolaista vainoo: he väistyvät vain jälleen vaivatakseen.
IPHIGENEIA. Mies onneton, on kärsimykses sama, sa tunnet tuskat pakolaisen kurjan!
ORESTES.
Sa mitä lausut? Samaa kärsinkö?
IPHIGENEIA.
Kuin häntä, sua sukumurha painaa.
Sen nuorin veljes mulle uskoi jo.
ORESTES. En sietää voi, sun että, suuri sielu, näin sana väärä pettää. Vieras vieraan verkolla valheisella kiertäköön ja, vilppiin tottuneena, paulan pankoon hänelle; meidän välillämme on oleva totuus! Orestes olen! Pääni rikollinen jo painuu, hakee hautaa, kuolemaa; se joka muodossaan on tervetullut! Ken lietkin, toivon pelastusta sulle ja kumppanilleni, en itselleni. Sa vasten mieltäs täällä viivyt, arvaan; te keino pakoon keksikää, ma jään. Ruumiini kuollut kalliolta syösköön, vereni mereen saakka sauhutkoon, kiroksi tulkoon raakalaisten rannan! Te maahan Hellaan menkää ihanaan eloa uutta auvoin alkamahan.
(Etääntyy.)
IPHIGENEIA. Ihanin tytär isän suurimman, oi, Täyttymys, siis vihdoin astut alas! Kuin suunnatonna eessäin seisot! Katse käsiisi tuskin tapaa, jotka täynnään hedelmiä ja siunaus-seppeleitä Olympon aartehet maan päälle tuovat. Kuningas lahjain laajuudesta tutaan — vähältä hälle täytyy näyttää, näät, mi tuhanten jo rikkaus oisi; — tutaan näin jumalaiset kauan säästetyistä, viisaasti valituista antimistaan. Te yksin tiedätte, mik' onneks meille, näette vastaisuuden maahan aavaan, kun joka ilta yön ja tähtein huntu sen meiltä peittää. Tyynnä kuulette te pyyntöämme lapsellista, jolla on kiire ain; ei epäkypsänä kätenne taita taivaan kultaheelmää. Ja häntä voi, ken kärsimättömänä heit' uhmaa, ruoan karvaan kuolemakseen ken nauttii! Älkää kauan varrotun, tuon tuskin ajatellun, onnen suoko ohitse mennä turhaa vaivaa tuoden, kuin kulkee varjo kuolleen ystävän.
ORESTES (jälleen häntä lähestyen). Jos jumaloita avuks Pyladeen ja itses anot, minut unhoon peitä! Syypäätä auta et, jos yhdyt häneen, jaat kiron vaan ja hädän.
IPHIGENEIA. Kohtaloni lujasti liitetty on sinuun.
ORESTES. Ei! Mun yksin ynnä ilman seuraa mennä suo maahan kuolon! Vaikka huntuhusi kattaisit rikollisen, kata et katseilta häntä Iki-valvovien, ja läsnäolos, jumal-impi, tunkee vain heidät syrjään, karkoita ei heitä. Maaperää lehdon pyhän eivät tohdi he vaskijaloin julkein saastuttaa; mut kaukaa sieltä täältä kuulen sentään naurunsa hirmuisen. Niin puuta, johon pelastui matkamiesi, sudet väijyy. He tuonne ulos lepoon leiriytyivät; jos jätän lehdon tään, he nousevat, pudistain käärmepäitään, pöllyttäen tomua kaikkialta, saalistaan ajavat eellään.
IPHIGENEIA.
Ystävällisen,
Orestes, voitko sanan kuulla?
ORESTES. Säästä jumalten ystävälle se!
IPHIGENEIA. He suovat sinulle toivon uuden valon.
ORESTES. Puhki savun ja paahteen kuolon virran kajo hämärä mulle tietä hornaan viittaa.
IPHIGENEIA.
Oliko siskos ainoa Elektra?
ORESTES. Tuon ainoon tunsin; hyvä kohtalo, julmalta joskin näytti, otti varhain vanhemman kurjuudesta huonehemme. Kysyntäs jätä, ah! Äl' liity itse sa seuraan kostotarten! Puhaltavat vahingon riemulla he tuhkaa sielun, ja siedä eivät, että viime hiilet heimomme kauhupalon hiljaa sammuis minussa pois. Siis ikuisesti onko, tahalla lietsottuna, hornan lieskoin tää hehku sieluani kiduttava?
IPHIGENEIA. Tulehes tuon ma suitsutusta hyvää. Suo rakkauden puhtaan hengen hiljaa povesi polttoa sa jäähdyttää! Orestes, kallehin, sit' etkö tunne? Sult' onko saatto kauhu-jumalien niin veren suonissasi kuivattanut? Hiipiikö kuin Gorgonin julman päästä ruumiisi kautta lumous kivettävä? Ah, tuonelaan jos kiroin kumein kutsuu sua ääni äidinveren vuodatetun, avuksi eikö valtoja Olympon kutsuisi siskon puhtaan siunaus?
ORESTES.
Se kutsuu! kutsuu! Turmaani siis tahdot?
Sinussa piileekö siis kostotar?
Ken olet sa, min ääni hirmuisena
sisimmät syvyyteni myllertää?
IPHIGENEIA.
Sydämes syvin todistaa: Orestes,
se olen minä! Nää Iphigeneia!
Ma elän!
ORESTES.
Sinä!
IPHIGENEIA.
Veljeni!
ORESTES. Pois! Pois! Sua neuvon, älä suortuviini koske! Kuin morsiusvaatteesta Kreusan syttyy minusta tuli sammumaton. Mene! Kuin Herakles niin tahdon, arvoton, ma itsekseni kuolon kurjan kuolla.
IPHIGENEIA. Et ole sortuva! Oi, että kuulla ma sulta saisin sanan tyynen vaan! Mun poista epäilyni, varma olla suo onnesta mun kauan-kaivatusta! Ilon ja tuskan pyörä vierii kautta mun sydämeni. Miestä outoa väristen säikyn; mutta valtavasti mua sisimpäni tempaa veljeen päin.
ORESTES. Dionyson onko templi tää? ja raivoon papitar hurmauuko hurjan-pyhään?
IPHIGENEIA. Mua kuule! Katso mua, kuinka mulla taas sydän aukee ajan pitkän takaa auvolle armaimmalle, minkä kantaa maa mulle vielä voi: sun päätäs tahdon suudella, syleillä sua käsivarsin, jotk' ennen ojentuivat tyhjään tuuleen. Äl' estä mua! Äl' estä! Heljempänä ei Parnassolta ikilähde virtaa portaita paatten laaksoon kultaiseen, kuin kumpuaa mun rinnastani riemu, merenä autuaana saartaa minut. Orestes! Veikko! Veli!
ORESTES. Kaunis impi, sua usko en, en imarrustasi. Tää paikka Artemiin on; ankarat hän neitseet vaatii, kostaa templin herjan. Käsvartes poveltani poista! Miehen jos nuoren pelastaa sun lempes tahtoo, hänelle onnen vienon tarjota, sa mieles käännä mieheen arvokkaampaan, mun kumppaniini! Tuolla vuoritiellä hän harhailee; sa hänet etsi, ohjaa hänt' oikeaan ja mua säästä!
IPHIGENEIA. Veli, tajuusi tule, tunne löydettysi! Iloa siskon puhtaan taivahista haluksi hetken irstahan äl' luule! Pois siirry hältä, harha silmän jäykän, ett' ilon ylhäisimmän tuokio ei oisi kurjuus suurin! Tässä on hän, sun siskos kauan-kadotettu. Tempas mun alttarilta Artemis ja tänne templiinsä omaan auttoi. Vanki olet, teuraana tulet, löydät siskon täältä sijasta papittaren.
ORESTES. Onneton! Niin nähköön aurinko siis viime hirmut huoneemme! Eikö tääll' Elektra ole? hän että kanssamme myös perikatoon menisi eikä elämäänsä säästäis kovempaan kohtaloon ja kärsimykseen. Papitar! Hyvä, seuraan alttarille: peritty tapa veljen-murha on sukumme vanhan; jumaloita kiitän, maast' että lapsetonna juurittaa mun ovat päättäneet. Sa neuvo ota: äl' lemmi päivää, älä tähtiä, mua seuraa mustaan valtakuntaan! Kuin tulisen lammen lohikäärmeet vertaan vainoovat, niellen toisiansa, niin hävittää itseään tää hurja heimo; syytönnä, lapsetonna myötä tule! Mua säälisilmin katsot? Lakkaa! Silmin sellaisin etsi Klytaimnestra tietä poikansa sydämeen; mut sattui isku hänelle rintaan kouran kohotetun. Ja äiti kuoli! — Esiin, nurja haamu! Te piiri tehkää, koston hengettäret, ja nähkää näytelmä tää tervetullut, viimeinen, hirvein, minkä valmistitte! Ei hijo veistään viha, kosto; siskon on armaan pakko tehdä surmatyö. Äl' itke! Sull' ei syytä. Lapsest' asti en mitään lempinyt ma liene niin kuin sua rakastaa ma voisin, sisar. Niin, nosta veitsi, avaa auki tie virroille täällä kiehuville!
(Vaipuu maahan taintuneena.)
IPHIGENEIA. Yksin en kantaa jaksa tätä onnea, en onnetuutta. Pylades, sua kaipaan! Apusi mistä löydän, kallis mies?
(Etääntyy etsien.)
TOINEN KOHTAUS.
Orestes.
ORESTES (herää horroksistaan ja nousee). Viel' yksi! tarjoo Lethen veestä mulle sa virvoituksen viime kylmä malja! Huuhdottu povestani pois on pian elämän kouristus, ja vitkaan vierii, unessa unhon lähteen, henkeni luo varjovaltain, usmiin ikuisihin. Levätä levossanne viileässä maan pojan suokaa, paljon-harhailleen! — Min kuiskeen kumman kuulen puista? Mikä hälinä hämäryyttä halkoo? Uutta tulevat katsomaan he vierastansa! Mik' on tuo parvi, uljas niinkuin koottu kuningasheimo, iloinen ja kirkas? Rauhaisna käyvät nuoret, vanhat, miehet ja vaimot; jumal-kaltaisilta varjot vaeltavaiset näyttävät. He ovat sukuni kanta-isät! — Atreus kulkee Thyesteen kera, tyynnä haastain, pojat hypellen leikkii heidän ympärillään. Tääll' eikö vihan mieltä enää ole? Sammuiko kosto niinkuin taivaan päivä? Siis olen tervetullut minäkin ja tohdin käydä jonoon juhlalliseen. Oi terve, taatot! Ma oon Orestes, sukunne mies olen viimeinen! te minkä kylvitte, niitti hän: kiroa kantaen kulki kuoloon. Mut keveämmät tääll' ovat kuormat: oi, ottakaa hänet piirihinne! — Sa kunnon Atreus, sa Thyestes: tääll' irti ollahan vainostamme. — Miss' olet taatto, min kerran vain näin elämässä? — Sa ootko isä? Emoa saatatko ystävänä? Kätensä tarjota Klytaimnestra sinulle voiko? Orestes silloin myös tohtii lausua: Katso poikaasi — On tullut poikanne! Tervehtikää! Maan päällä tervehdys murhan varman meill' oli merkkinä heimossamme; yön tuolla puolenpa iloa pitää nyt vanhan Tantalon suuri suku. Te mulle huudatte: tervetullut! Otatte seuraanne minut! Viekää luo minut harmajan kantataaton! Miss' on hän, että ma näkisin hänet, pään kalliin, kunnian-arvoisan, mi jumalain kera neuvotteli. Te näytte empivän? pois te käännytte? Mit' on tää? Kärsiikö jumal-uhmaaja? Voi mua! Vaskisin kahlein kiinni nuo takoneet ovat Ylivoimaiset sankar-rintahan tuskat tuimat.
KOLMAS KOHTAUS.
Orestes. Iphigeneia. Pylades.
ORESTES. Te täällä myöskin? Siis terve sulle, oi sisko! Viel' on Elektra poissa. Jumala laupias nuolin vienoin pian lähettää hänet myöskin kuoloon. Sua säälin, ystävä raukka, vain! Käy myötä, käy Manan valtiasta, me, uudet vierahat, tervehdimme.
IPHIGENEIA. Te sisarukset taivaan laajan, jotka valoa yön ja päivän saatatte luo ihmislasten, jotka ette tohdi tuonelle loistaa, meitä auttakaa! Ylitse kaiken, min maa, taivas tarjoo, rakastat veljeäsi, Artemis, ja kasvos neitseelliset käännät kaihoin hiljaisin puoleen ikivalkeutensa. Ah, ainoaa, ah, myöhään-löytämääni äl' yöhön, raivoon hulluuden sa jätä! Ja täytetty jos tahtos on, mi tänne salasi mun, jos hänen kauttaan mulle, hänelle kautta mun, sa avun aioit, kironsa kirvoittaos, ettei meiltä menisi pelastuksen aika kallis!
PYLADES. Tunnetko meidät ynnä lehdon pyhän ja valon, jok' ei vainajille loista? Käsvarsi ystävän ja siskon pitää lujasti sun viel' elämässä. Tartu vankasti meihin! Emme varjoja me ole. Huomaa, mitä haastan! Toinnu, kokoa voimas! Hetket kalliit ovat, pakomme määrää langat hennot, joita kutovan näyttää hyvä kohtalotar.
ORESTES (Iphigeneialle). Vapaalla suo mun sydämellä noutaa sylistäs ilo puhdas ensi kerta! Jumalat, jotka valta-valkeassa pimeät pilvet käytte murtamahan, ja armon-ankaroina suotte sateen, anotun kauan, kanssa ukkosen ja myrskyn maalle hurjin virroin vuotaa; mut kohta siunaukseksi muutatte maan lasten pelon, jähmetyksen jäisen riemuksi, kiitokseksi äänekkääksi, kun pisaroissa lehtipuun taas tuoreen uus päivä tuhatvärein välkähtää ja Iris kirjokaunis käsin kevein viimeisten pilvein hunnun harmaan poistaa sylissä siskoni myös suokaa minun, povella ystäväni, nauttia lahjoista taivaan mielin kiitollisin! Jo kiro kirpoo, sydän tää sen sanoo. Katoovat kostottaret, kuulen sen, taas Tartaroon ja taakseen kiinni lyövät he vaskiportit kaukojylinällä. Maa tuoksuu henkeä jo heilimöivää, mua kutsuu kummuiltansa etsimään elämän riemua ja urhotöitä.
PYLADES.
Kallista aikaa älkää laiminlyökö!
Ilomme täys Olympoon nouskoon vasta
purjeita pullistavan tuulen kera.
Tulkaatte! Tarpeen täss' on neuvot nopsat.