TOINEN NÄYTÖS.
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
Orestes. Pylades.
ORESTES. Kuljemme kuolon tietä: sydämeni jokaisell' askeleella hiljenee. Apolloa kun anoin ottamahan pois multa kostotarten hirmuseuran, varmoin ja toivorikkain jumal-sanoin lupaavan pelastusta näytti hän templissä siskon, paljon lempimänsä, mi Tauriin valtiatar on; nyt täyttyy lupaus, katoo hätä kaikki, koska elämä multa katoo. Kuink' on helppo mun olla vailla päivän armautta, mun jolta käsi jumalainen rinnan kovasti kouristaa ja järjen huumaa! Ja jos ei Atreun lapset taistelossa saa surmaa voiton-seppelöimää, jos kuin kanta-isäni, kuin taatto oma kurjasti uhriteuraana ma kuolen: niin olkoon! Paremp' alttarin tään eessä kuin sukulaisten salamurhaan kuolla sopessa syrjäisessä. Sallikaa se aika mulle, Manalaiset, jotka jo verta, askelistain tippuvaista ja tieni tänne viittovaa, kuin koirat irralle päässeet, näytte vainuavan! Pian saavun luoksenne, nyt hetki suokaa; ei valo päivän teitä nää, ei mua. Vihanta, kaunis verho maan ei ole kuolleiden kisakenttä. Teidät etsin alhaalta: siellä sitoo kaikki yöhön ikuiseen, valjuun sama sallimus. Sua vain, oi Pylades, mun syyni sekä kironi viatonta kumppania, en liian varhain maahan tummaan tuonne veis kerallain! Sun elos, kuolos yksin on enää toivoni tai pelkoni.
PYLADES. En vielä valmis ole niinkuin sinä ma varjoin valtakuntaan astumaan. Viel' aion, kautta teiden sokkeloisten, jotk' yöhön mustaan vievän näyttävät, elohon jälleen johtaa askeleemme. En tuumi kuolemaa; ma kuuntelen, jumalat eikö keinoja jo keksi ja tietä meille pakoon iloiseen. Peläten taikka pelkäämättä, kuolo tulevi torjumaton. Papitar jos vihkein leikkaamahan suortuvamme jo käden nostaa, ainoo aatteheni oleva on vain pelastuksemme. Äl' epätoivoon antaudu! Näin vaaraa vain kiirehdit. Apollo antoi sanan: sisaren pyhäkössä sulle lohtu, apu ja palaus on valmistettu. Kaksmieliset ei jumal-lauseet ole kuin luulee kurja epätoivossaan.
ORESTES. Elämän synkän hunnun heitti jo emoni ympärille pääni hennon. Näin kasvoin; kuva olin taaton oman, katseeni mykkä oli nuhde karsas emolle ynnä hänen lempijälleen. Ah, usein, kun Elektra, siskoni, huoneessa himmeässä luona lieden vait istui, hiivin pelokkaana hänen syliinsä, katsoin suurin silmin, kuinka hän itki katkerasti. Silloin kertoi hän taatostamme korkeasta; kuinka halasin häntä nähdä, olla luonaan! Ma milloin toivoin Troijaan, milloin hänet kotihin. Koitti päivä —
PYLADES. Salli siitä hetkestä Manan henkein öisin haastaa! Mut meille muisto ajan kauniin suokoon uralle urhon uutta voimaa. Monta jumalat miestä hyvää käyttävät maan laajan päällä palveluksellensa. Sinusta aikovat he jotain; eivät isäsi seuraksi sua antaneet, kun vasten tahtoaan hän kuoloon kulki.
ORESTES. Josp' oisin, liepeesensä tarttuen, seurannut häntä!
PYLADES. Mua muistivat ne, jotka sinut säilyttivät. Minä mit' oisin, ellet sinä eläisi! Vain sinun tähtes, sinun kanssas elän, elänyt olen saakka lapsuudesta.
ORESTES. Armasta aikaa ällös muistuta, kun talossasi sain ma turvan vapaan, ja isäs jalo, viisas, rakkaudella vilustunutta nuorta vesaa hoiti; kun sinä, aina kirkas kasvin-veli, laill' liedon kirjosiipi-perhon, joka kukkaista tummaa kiertää, ympärilläin jok' aamu iloin uusin ilvehdit ja soitit sieluhuni riemus oman, ma että murheen unhoitin ja kanssas kisailin nopsat nuoruuspäivät.
PYLADES. Alkoi eloni kera kiintymyksen sinuun.
ORESTES. Jos sanot: murhe alkoi, totta haastat. Se tuska kohtaloni on, ma että saastaisen pakolaisen lailla kannan salaista povessani huolta, surmaa; jos paikkahan ma terveimpäänkin tulen, pian siellä kasvot kukkivaiset näyttää vitkaisen kuolon valjun ilmeen.
PYLADES. Lähin olisin kuolemaan siis minä silloin, jos henkäykses myrkyttäisi. Enkö iloinen aina ole, uljas yhä? Ja ilo ynnä rakkaus siivet ovat tekoihin suuriin.
ORESTES. Niin, ma muistan ajan, kun teot suuret suihki silmissämme! Yhdessä usein koska kautta vuorten ja laaksoin riistaa ajettiin, ja toivo meill' oli miekoin, nuijin hirviötä tai ryövärejä ajaa, kantataaton kaltaisna kouralta ja ryntähiltä; ja sitten illoin, meren äärell' aavan nojaten toisiimme kuu istuttiin, ja aallot jalkoihimme asti läikkyi, maailma eessämme niin laaja lepäs: kai silloin usein käsi kalpaa etsi, työt tulevaiset tunkivat kuin tähdet yön taivahalle lukemattomat.
PYLADES. Rajaton toimi on, min täyttää tahtoo inehmon sielu. Tahtoo joka teon niin suureks heti kuin sen kasvattaa suu runoniekan, vyörytellen vuodet polvesta polveen, maasta maahan sitä. Kauniilta kaikuu taattojemme työ, kun nuorukainen varjoss' illan tyynen sen ahmii kera harpun äänen heljän. Mit' itse teemme, on kuin heille oli vain vaivaa turhaa, pikku-palasia! Jälestä juoksemme näin haihtuvaisen, välitä emme tiestä, jota käymme, näe emme kanta-isäin askeleita, elonsa maisen jälkiäkään tuskin. Ajamme aina heidän varjoansa, mi jumalaisna etäisyydessä kuin kultapilvi vuorten huiput kruunaa. En pidä siitä, joka tuumii, kuinka kentiesi kerran hänet kansa nostaa. Mut, nuorukainen, jumaloita kiitä, niin varhain että tekivät niin paljon sun kauttas he.
ORESTES. On hetki kiittää heitä, työn iloisen jos ihmiselle suovat, hän että turman omistaan pois kääntää, valtansa varmentaa, sen rajat siirtää, vihollisensa sortaa, pakoon ajaa. Elämän ensi, viime riemu hälle on suotu. Teurastajaks säätty minä, murhaajaks oman kalliin äidin olen, työn katalan nyt katalasti kostain mun viittauksellaan he tuhoo. Usko: on kiron alla Tantaloksen talo, ja minä, heimon viimeinen, en kuole syytönnä, kunnialla.
PYLADES. Isäin töitä pojalle jumalat ei kosta. Ottaa jokainen, hyvä taikka paha, palkan teostaan omasta vain myötä tuonne. Suvussa siirtyy siunaus vanhempain, ei kiro.
ORESTES.
Siunaus meit' ei tänne tuone.
PYTLADES.
Vaan varmaan tahto valtain korkeain.
ORESTES.
Hukumme siis nyt heidän tahdostansa.
PYLADES. Tee, mitä sulle käskevät, ja varro! Apollon luokse sisaren jos saatat Delphoissa kaksin asumaan, ja kansa ylistää heitä jalo-aattehinen, niin työstäs sulle pari korkea suo palkan, Manalaisten vainon alta sun varmaan päästäen. Ei tulla ykskään heist' enää tohdi tähän lehtoon pyhään.
ORESTES.
Niin ainakin ma tyynen surman saan.
PYLADES. Ma aivan toisin tuumin. Taidoll' olen tuleviin liittänyt jo tapahtuneet ja seikat kaikki hiljaa selvitellyt. Neuvossa jumalten kenties jo kauan työ suuri kypsyy. Kaipaa Artemis rannalta täältä raakalaisten ynnä veristen ihmis-uhrein pois. Me työhön olemme jaloon määrätyt, se meidän on tehtävä, ja oudon onnen pakko jo meidät johti tälle portille.
ORESTES. Jumalten neuvot ynnä toivees omat sa punot yhteen viisahasti.
PYLADES. Mitä on ihmisviisaus, se ellei heidän ylhäistä tahtoansa tarkkaan kuule? Jumala kutsuu tekoon suureen miehen jalon ja paljon rikkoneen, ja täyttää suo hänen, mik' on mahdotonta meistä. Hän voittaa, syynsä korvaa jumalille ja maailmalle, joka häntä kiittää.
ORESTES. Jos elämään ja toimeen luotu lienen, jumala otsaltani raskahalta huimauksen poistakoon, mi liukkaalla polulla, kastamalla äidin hurmeen, mua kuoloon ajaa; laupiaana lähteen tuon kuivatkoon, mi äidin haavoista mua vastaan virtaa, saastuttaa mun iki!
PYLADES. Sa hiljaa varro! Turmaas enennät, viet raivotarten viran. Tyynnä pysy, suo minun miettiä! Jos tarvis toimeen lopulta yhteiset on voimat, silloin sun huudan, mietityllä miehuudella molemmat työn sen täytämme.
ORESTES.
Ma kuulen
Odysseun haastavan.
PYLADES. Äl' ivaa! Kukin valitkoon sankarinsa, tietä jonka Olympohon hän työssä seuraa. Salli mun tunnustaa: ei viekkaus, ei viisaus minusta näytä miestä häpäisevän, mi töihin suuriin vihkii itsensä.
ORESTES.
Ma kiitän miestä suoraa, urhoollista.
PYLADES. Siks neuvoa en sulta kysynytkään. Otettu ensi askel on. Jo paljon sain vartioilta tähän saakka ilmi. Ma tiedän, outo, jumalainen vaimo lakia veristä tääll' estää tuota; hän jumalille tarjoo mielen puhtaan, rukouksen vain ja uhrisauhun. Paljon hänt' ylistetään, suenneeksi luullaan suvusta amazonein, paenneeksi jotakin suurta turmaa.
ORESTES. Menneen hänen valoisan valtansa jo voima näyttää, kun lähestyy mies syyllinen, min päätä yön laajan lailla kirous peittää, vainoo. Nyt turmaksemme tavan vanhan irti siteistään päästää himo hurskas hurmeen. Kuninkaan hurja mieli meidät tuhoo; jos suuttuu hän, ei meitä nainen auta!
PYLADES. Hyväpä meille, ett' on nainen hän! Mies parhain tottuu julmuuteen, ja siitä, mit' ensin inhosi hän, itsellensä lain vihdoin laatii, muuttuu kovaksi ja tuskin tunnettavaks enää. Nainen samana aina pysyy kuin hän on. Hyvässä varmemmin kuin pahassa voit häneen luottaa. — Vait! Hän saapuu. Jätä nyt yksin meidät! Tohdi hälle heti en nimiämme virkkaa, empimättä en vaiheitamme uskoa. Sa menet, sun tapaan ennen kuin hän kanssas puhuu.
TOINEN KOHTAUS.
Iphigeneia. Pylades.
IPHIGENEIA. Mist' olet, mistä saavut, vieras, sano? Minusta näyttää, helleeniksi ennen kuin Skyythin mieheksi sun luulla voisin. (Päästää hänen kahleensa.) Vapaus, min sulle suon, on vaarallinen; turmansa taivas kääntäköön pois teistä!
PYLADES. Oi, sulo ääni! Sävel äidinkielen niin tervetullut maassa vierahassa! Siniset vuoret isäin valkaman ma, vangittu, taas silmäin eessä näen kuin ennen. Tämän todistaa suo riemun, ma että myöskin olen helleeni! Unohdin hetkeksi, ma kuinka sua kipeesti tarvitsen, ja sielu multa sun haihtui ilmestyksees ihanaan. Oi, sano, ellei sulje kohtalo sun suutas, mistä Hellaan heimosta sa luet syntys jumal-kaltahisen.
IPHIGENEIA. Papitar, jonk' on itse jumalatar valinnut, pyhittänyt, kanssas puhuu. Se riittäköön. Nyt virka, kuka olet, ja mikä turman-tuima sallimus sun kera kumppanis on tänne tuonut.
PYLADES. Helposti virkkaa voin, mik' onnettuus työläällä seurallansa meitä vainoo. Ah, jumal-impi, jospa toivon heljän niin helposti sa meissä syttää voisit! Kreetasta, lapsia Adrasteen oomme: ma nuorin, nimeltäni Kephalos, hän vanhin on, Laodamas. Mut meidän välillä veli keskimmäinen, raaka ja hurja, seisoi, ilon ynnä sovun leikeistä ensi nuoruuden jo hääti. Niin kauan tottelimme äidin sanaa kuin taaton voima eessä Troijan soti; mut kun hän saaliinensa saapui sekä sen jälkeen kohta kuoli, veljekset erotti riita maasta, perinnöstä. Ma pidin puolta vanhimman. Hän veljen löi kuoliaaksi. Verisyyn tuon tähden hänt' ankara nyt ajaa kostotar. Mut tähän rantaan kolkkoon lähettää Apollo Delphoin meidät toivon kera. Templissä siskonsa hän käski avun siunaavan kättä meidän vartoa. Olemme vangit, tänne tuotu meidät on uhriteuraiksesi, tiedät sen.
IPHIGENEIA.
Sortuiko Troija? Kerro, kallis mies!
PYLADES. Se sortui. Takaa meille pelastus, apua jouduta, niin meille lupas Apollo! Veljeäni armahda, suo hälle pian hyvä, hellä sana! Mut säästä häntä, jos sa haastat hälle, ma pyydän, anon: sillä helposti sydämen hältä ilo, tuska, muisto valtaa ja järkyttää. Näät kuumehinen käy hulluus hänen päähänsä ja jättää tuon sielun kauniin, vapaan kostotarten saaliiksi julmien.
IPHIGENEIA. Kuin liekin suuri sun onnettuutes, unhota se, pyydän, siks kuin oot kertonut, min kuulla mielin.
PYLADES. Kaupunki korkea, mi Hellaan voimaa vastusti vuotta pitkää kymmenen, nyt tuhkana on, nouse siit' ei enää. Mut monet haudat parhaittemme meitä barbaarein rantaa vaatii muistamaan. Siell' lepää kanssa kauniin ystävänsä Akilles.
IPHIGENEIA.
Tuhkaa siis te jumal-kuvat!
PYLADES. Myös Palamedes, Aias Telamonin ei nähneet päivää isänmaansa jälleen.
IPHIGENEIA.
Hän vait on isästäin, ei virka häntä
keralla vainajain. Hän elää! Niin!
Saan hänet nähdä. Sydän, toivoon syty!
PYLADES. Miekkoiset, jotka miekka kaasi! Saivat tuhannet surman sulokatkeran. Mut kauhut kolkot, lopun kurjan laittoi jumala vihastunut palaaville sijasta voittosaaton. Tänne eikö käy ääni inehmon? Niin kauas kuin se kantaa, kulkee maailmassa maine mies-kohtaloista kuulumattomista. Valitus outo siis on sulle, joka Mykeenan linnat täyttää huokauksin ain uusin? — Avulla Aigistheen on murhannut puolisonsa Klytaimnestra samana päivänä, kun palas hän! — Tuon kuninkaan on huone kallis sulle, nään poves turhaan kamppailevan kanssa sanani kauhun, jot' et vartonut. Oletko hänen ystävänsä tytär vai naapurinsa kaupungista tuosta? Sit' älä salaa, mulle anteeks anna, ett' ensimmäisnä hirmuviestin toin.
IPHIGENEIA.
Työ synkkä kuinka tehtiin, kerro mulle!
PYLADES. Paluunsa päivänä kun kuningas kylvystä nousi tyynnä, virkeänä, pukunsa pyysi puolisolta, heitti tuo turmahinen hänen hartioilleen kudoksen poimukkahan, taidokkaasti pään jalon ympärille kiertyväisen; ja kun hän turhaan pyrki tuosta irti kuin verkosta, löi hänet kuoliaaksi Aigisthes petturi, ja verhottuna kuningas suuri kuoloon kulki näin.
IPHIGENEIA.
Mik' oli palkka miehen syypään?
PYLADES. Valta ja vuode, min jo ennaltaan hän omas.
IPHIGENEIA.
Näin himo häijy johti konnantyöhön?
PYLADES.
Ja syvä tunne koston vanhan.
IPHIGENEIA. Kuinka kuningas heitä oli loukannut?
PYLADES. Teolla raskaalla, mi puolustaa vois murhan, jos ois puolustusta sillä. Kun jumal-valta joku tuulin rajuin helleenein matkaa esti, houkutteli Auliihin tyttärensä vanhimman, Iphigeneian hän, ja uhrina verisnä eestä Hellaan onnen, sortui tää alttarilla Artemiin. Käy puhe: tuost' äidin sydämeen niin syvä syntyi viha ja kammo, että antautui Aigistheen lemmelle ja itse kiersi hän puolisonsa surman verkkohon.
IPHIGENEIA (peittäen kasvonsa).
Jo riittää. Pian jälleen näät sä minut.
PYLADES. Syvästi näyttää häntä liikuttavan kuningashuoneen kohtalo. Ken liekin, hän kuninkaan on hyvin tuntenut. Talosta ylhäisestä, onneksemme, on tänne myöty hän. Nyt hiljaa, sydän! Jo toivon tähti meille vilkkuu, mielin iloisin, viisain sitä kohti käymme.