ENSIMMÄINEN KIRJA.
4 p. toukok. 1771.
Kuinka iloissani olen, että sittenkin lähdin! Ystäväni, ymmärrätkö ihmissydäntä! Jättää sinut, joka olet minulle niin rakas, niin rakas, etten ikinä olisi luullut voivani sinusta erotakaan, ja kuitenkin olla iloissaan! Mutta tiedänhän, sinä annat sen anteeksi. Kaikki muut suhteethan siellä olivat kehittyneet vartavasten kiusaamaan minunkaltaistani ihmistä! Leonore parka! Ja kuitenkin, minä olen viaton. Taisinko mitään sille, että sillävälin kuin hänen sisarensa omituinen, oikullinen sulo viehätti ja kiinnitti minua, että sillävälin tuo sydänraukka sai sairautensa? Ja kuitenkin — olenko niin ihan viaton sentään? Enkö pitänyt vireillä hänen tunteitansa? enkö itsekin ollut huvitettu noista luonnollisista ja vilpittömistä tunteenilmauksista, jotka niin usein saivat meidät hymyilemään, niin vähän naurettavaa kuin niissä olikin, enkö? — Mutta mitä on ihminen ryhtyäkseen tuomiolle itsensä kanssa! Ei, tässä täytyy tapahtua käänne, minä lupaan sen, minä tahdon, oma ystäväni, en tahdo enää jamata ja jamata, kuten aina ennen, sitä hituista pahaa, jonka kohtalo on osalleni suonut; tahdon nauttia siitä, mikä minulla on, ja mennyt olkoon mennyttä. Olet kuin oletkin oikeassa, ystäväni, ihmisillä olisi paljon vähemmän kärsimyksiä, elleivät he — jumala ties miksi he sellaisia ovat — alinomaa mielikuvituksellaan askaroisi ja liikkuisi niissä kärsimyksissä, joita ovat kestäneet, sen sijaan että nauttisivat tasaisesta ja tyvenestä nykyisyydestä. Olethan hyvä ja ilmoitat äidilleni, että parhaimpani mukaan koetan toimittaa hänen asiansa ja että niin pian kuin suinkin ilmoitan hänelle enemmän siitä. Olen tavannut tätinikin, eikä hän minusta läheskään ollut semmoinen syöjätär, kuin miksi häntä kotona kuvaillaan. Hän on vilkas ja tulinen, mutta hyväsydäminen nainen. Esitin hänelle äitini valitukset perintöosuuden johdosta, jonka hän on pidättänyt; hän selitti minulle menettelynsä syyt ja perusteet ja esitti ehdot, joilla hän suostuisi suorittamaan kaiken ja enemmänkin kuin vaadimme — lyhyesti, en viitsi tällä erää kirjoittaa siitä sen enempää, sano äidilleni vain, että kaikki käy hyvin vielä. Ja ystäväiseni, olen tässäkin vähäpätöisessä asiassa päässyt huomaamaan, että väärinkäsitykset ja leväperäisyys saavat maailmassa aikaan paljon enemmän pahennusta kuin viekkaus ja ilkeys. Ainakin ovat molemmat jälkimmäiset paljoa harvinaisempia.
Muuten viihdyn täällä erinomaisesti. Yksinäisyys tässä paratiisillisessa ympäristössä on kuin suloisin viihdytys sydämelleni, ja nykyinen nuorekas vuodenaika lämmittää ja tulvahduttaa minun useinkin kaiheksuvaa mieltäni. Jokainen puu ja jokainen pensas on yhtenä kukkaskimppuna, ja tekisi mieli muuttua perhoseksi saadakseen häilyä tässä tuoksujen meressä ja elää siinä.
Kaupunki itse ei ole miellyttävä, mutta ympäristö on sen sijaan sanomattoman kaunis. Tämä luonnonkauneus on saanut kreivi von M—— vainajankin perustamaan puistonsa eräälle näistä vuorenrinteistä, jotka mitä ihanimmassa vaihtelussa risteilevät ja muodostavat armaita laaksoja. Puisto on yksinkertainen, ja kohta sisään astuttuansa tuntee, ettei sen pohjakaavaa ole piirtänyt mikään tieteellinen puutarhuri, vaan tunteellinen sydän, joka sen siimeksessä on tahtonut nauttia omaa itseään. Monet kyynelet olen jo vuodattanut vainajan muistolle siinä rappeutuneessa puistohuoneessa, joka oli hänen lempipaikkansa ja joka nyt on minunkin. Pian saan vallita mielin määrin puutarhassa; parissa päivässä olen jo voittanut puutarhurin suosion, eikä hänen tarvitse sitä katua.
10 p. toukok.
Sieluni on vallannut iloisuus, ihmeellinen kuin tämä suloinen kevätaamu, josta koko sydämeni nauttii. Olen yksin ja iloitsen elämästäni täällä, tässä ympäristössä, joka on luotu semmoisia sieluja varten kuin minun. Olen niin onnellinen, ystäväni; olen niin tulvillani levollista, rauhallista olemistuntemista, että taiteenikin kärsii siitä. En osaisi nyt piirtää, en vetäisyäkään, mutta koskaan en ole ollut suurempi maalari kuin näinä hetkinä. Kun tämä armas laakso autereisena huuruu ympärilläni, kun aurinko tuossa korkeana lepää tämän metsäni siimeksisen pimennon yllä ja ainoastaan jokin yksityinen säde murtautuu sen pyhättöön, ja kun minä tässä makaan korkeassa heinikossa juoksevan puron partaalla ja ihmetellen huomaan nuo tuhannet monenkaltaiset ruohonkorret lähelläni maan pinnalla; kun tunnen lähempänä sydämelläni tuon korsien välillä pujotteleivan pikkumaailman, nuo lukemattomat, selittämättömät ja monimuotoiset madot ja itikat, ja kun tunnen lähelläni tuon Kaikkivaltiaan, joka meidät kaikki on luonut kuvansa mukaan, kun tunnen tuon Kaikkirakkauden humisevan läsnäolon, jonka sylissä me ihanuudessa värjyen iäti olemme ja elämme — ystäväni, kun silloin silmissäni hämärtää ja liikkuu, ja kun maailma ympärilläni ja taivas lepäävät sielullani kuin rakastetun kuva, silloin sulaa mieleni usein kaipaukseksi ja minä ajattelen: oi, että voisit ilmaista kaiken tuon, voisit huokua paperille kaiken tuon, joka niin täytenä ja niin lämpimänä elää sinussa, niin että heijastuisi sielusi siinä, kuten heijastuu sielussasi äärettömän Jumalan läsnäolo! — Ystäväni, mun ystäväni. — Mutta minä menehdyn, minä uuvun näiden näkyjeni ihanuushurmaan.
12 p. toukok.
En ymmärrä, keijuvatko pettävät henget tämän seudun yllä, vai sydämeni lämmin taivainen kuvitusko loihtii kaiken täällä ympärilläni niin paratiisilliseksi. Tässä on ihan edustalla eräs kaivo, kaivo, jonka partaalle olen lumottu, kuin konsanaan Melusine sisarinensa. — Menet alas matalaa mäentörmää ja tapaat edessäsi holvin, josta parikymmentä porrasta johtaa alas paikalle, missä kumpuaa marmorilohkelmista esiin mitä kirkkainta vettä. Matala muuri, joka ylempänä reunustaa paikkaa, korkeat puut, jotka ympärillä varjoovat sitä, paikan viileys, kaikessa siinä on jotain niin vetävää, jotain oudon värisyttävää. Ei mene päivääkään, etten istuisi hetkistä siellä. Kaupungin tytöt käyvät siellä vettä noutamassa, viattomin ja välttämättömin toimitus maailmassa, jonka muinoin kuninkaitten tyttäretkin itse tekivät. Siinä istuissani herää mielessäni niin elävänä patriarkkojen aika, näen heidät kaikki, nuo vanhat, kuinka he tekevät tuttavuuksiaan ja kosivat kaivojen partailla ja kuinka kaivojen ja lähteitten yllä liihoittelee kuin hyvää suovia haltioita. Oi, eipä liene helteisen kesäpäiväkävelyn jälkeen saanut virkistää itseään lähteen viileässä se, joka ei olisi tuntenut tätä samaa.
13 p. toukok.
Kysyt, lähetätkö minulle tänne kirjani? Ystäväiseni, säästä Herran nimessä minua niiltä! En enää kaipaa johtoa ja rohkaisua ja innostuttamista; kohiseehan tämä sydämeni jo itsessäänkin tarpeeksi; tuutulaulua minä nyt tarvitsen ja semmoisen olen koko täydellisyydessään löytänyt Homeroksessani. Kuinka usein hiljennänkään kiihtynyttä levotonta vertani lepoon, sillä mitään niin epätasaista ja epävakaista et voi löytää kuin tämä sydämeni. Mutta rakkaani! tarvitseekohan minun sanoakaan sitä sinulle, sinulle, joka niin usein saat kärsiä nähdessäsi, kuinka heittäydyn tuskasta hurjailuun ja suloisesta surumielisyydestä turmiolliseen intohimoon. Niinpä hemmoittelenkin sydäntäni kuin sairasta lasta, annan sen noudattaa kaikkia oikkujaan. Mutta älä puhu tästä muille; on ihmisiä, jotka paheksuisivat minua sen takia.
15 p. toukok.
Seudun rahvas alkaa jo tutustua minuun ja pitää minusta, varsinkin lapset. Kun ensin alussa menin heidän seuraansa ja ystävällisesti kyselin yhtä ja toista, luulivat muutamat, että aioin tehdä pilaa heistä, ja antoivat välisti hyvinkin töykeitä vastauksia. Se ei sentään pahoittanut mieltäni, tunsin vain elävästi mitä jo usein ennenkin olen ollut huomaavinani, että nimittäin muutamat säätyläisluokkaan kuuluvat henkilöt aina koettavat pysytellä kylmässä etäisyydessä varsinaisesta rahvaasta, ikäänkuin pelkäisivät kadottavansa jotakin, jos lähenisivät sitä; sitäpaitsi on raukkoja ja ilkeitä irvihampaita, jotka näyttävät alentuvan ainoastaan antaakseen alhaisemman kansan sitten sitä kipeämmin tuntea ylimielisyyttään.
Tiedänhän kyllä, ettemme kaikki ole emmekä voi olla samanarvoisia; mutta mielestäni ne, jotka pitääkseen arvoansa yllä arvelevat tarpeelliseksi pysytellä erillään n.s. rahvaasta, ovat aivan yhtä raukkamaisia kuin semmoinen pelkuri, joka kätkeytyy vihollisensa edestä, koska pelkää joutuvansa tappiolle.
Tulin äsken juuri kaivolle ja tapasin siellä nuoren palvelustytön, joka oli laskenut astiansa alimmalle portaalle ja nyt tähysteli, tulisiko ketään toveria, joka auttaisi häntä nostamaan sitä päälaelleen. Minä alas ja katsahdin häneen. — Saanko auttaa, tyttöseni? sanoin. — Hän lensi tulipunaiseksi. — Eihän nyt, herra, sanoi hän. — No kursailematta. — Hän järjesteli kantosuojustaan ja minä autoin. Hän kumarsi kiitokseksi ja nousi portaita.
17 p. toukok.
Tuttavia olen saanut täällä jo paljon, seuraa ei minulla sentään vielä ole minkäänmoista. En ymmärrä mikä minussa niin vetää ihmisiä puoleensa; niin moni kiintyy minuun ja jää riippumaan minuun, ja sitten on minun niin tuskallista, kun tiemme kulkeekin vain niin pienen taipaleen yhdessä. Jos kysyt, millaisia ihmiset täällä ovat, niin minun täytyy vastata: kuten kaikkialla! Onpa se yksitoikkoinen juttu, tuo ihmissuku! Useimmat kuluttavat suurimman osan aikaansa saadakseen elää, ja se hitunen vapautta, joka heille siitä liikenee, kiusaa heitä niin, etteivät tiedä mitä tehdä siitä päästäkseen. Oi ihmistäkin ja hänen tarkoitustaan!
Eräs omituisuus sentään on minusta erinomainen ihmisissä! Kun toisinaan saa unohtaa itsensä ja nauttia heidän mukanaan iloista, joita ihmiselle vielä on suotu, kun saa hyvin katetun pöydän ääressä huolettomasti ja hilpeästi lasketella kaskujaan tai sopivissa tilaisuuksissa järjestää kävelyretkiä, tanssiaisia tai muuta semmoista, niin se vaikuttaa viihdyttävästi minuun; ei sentään saa silloin johtua mieleeni, että minussa sitäpaitsi lepää niin paljon muita voimia, jotka kaikki käyttämättöminä lahovat ja joita minun huolellisesti täytyy salata. Oi, semmoinen ahdistaa niin koko sydäntä. — Ja meikäläisten osana on sittenkin aina tulla väärinkäsitetyiksi!
Oi, ettei minulla enää ole nuoruuteni ystävätärtä! oi, että ollenkaan olen tuntenutkaan häntä! — Sanoisin silloin: houkkio sinä olet, etsit semmoista, jota ei meille maan vaeltajille ole suotukaan. Mutta nyt on minulla ollut hän, olen saanut tuntea tuon sydämen, tuon suuren sielun, jonka rinnalla näytin mielessäni enemmältä kuin olinkaan, minä kun silloin olin kaikkea mitä olla voin. Hyvä Jumala, jäikö mitään sielussani salaan silloin? Eikö hän kirvoittanut minussa tuota ihmeellistä tunnetta, jolla sydämeni syleilee koko luontoa? Koko seurustelummehan herkkyi iäistä, hienointa, hennointa tunnelmaa, säihkyi henkevintä terävyyttä, jonka joka vivahdus melkein ylimielisyyteen saakka välähteli nerokkuutta. Ja nyt! — Oi, vuodet, jotka hän oli vanhempi minua, veivät hänet, varhemmin hautaankin. En koskaan unohda häntä, en koskaan hänen ylevää sielunlujuuttaan, en hänen jumalaista nöyrää mielenmalttiaan.
Muutama päivä sitten tulin tuttavaksi erään nuoren herra V——n kanssa; hän on avomielinen nuorukainen, jonka kasvonpiirteet tekevät varsin edullisen vaikutuksen. Hän on vast'ikään palannut akatemioista, ei taida juuri kuvitella itseään ihan täysoppineeksi, mutta arvelee sentään tietävänsä enemmän kuin muut. Ahkera hän näkyy olleenkin, huomaan sen kaikesta; lyhyesti, somat tiedot näkyy miehellä olevan. Kun hän kuuli, että piirustelen ahkerasti ja osaan kreikkaa (kaksi merkillisyyttä näillä main), tuli hän kohta luokseni ja lateli minulle tietoja paljon, puhui Batteux'sta Woodiin, de Piles'istä Winckelmanniin asti, ja vakuutti minulle, että hän oli lukenut ihan lävitse Sulzerin "Teorian" ensimmäisen osan, ja että hänellä oli hallussaan eräs Heynen käsikirjoitus, joka käsitteli antiikin tutkimusta. Annoin hänen jutella ja kuuntelin.
Erään toisenkin uuden tuttavuuden olen tehnyt; hän on eräs perin kunnon mies, joka on ruhtinaallisena amtmannina täällä, avomielinen, vilpitön ihminen. Kerrotaan ihan virkistävän sielua saada nähdä häntä lastensa piirissä, joita hänellä on yhdeksän; hänen vanhimmasta tyttärestään varsinkin puhutaan paljon. Hän on kutsunut minua tervehtimään itseään, ja näinä päivinä pistäynkin siellä. Hän asuu eräässä ruhtinaallisessa metsästyslinnassa, puolentoista tunnin matkan päässä täältä, jonne hän on saanut luvan muuttaa vaimonsa kuoltua, hänestä kun olisi ollut liian tuskallista jäädä tänne kaupunkiin ja virkataloonsa.
Muuten on tielleni osunut muutamia kieroja originaaleja, jotka ovat ihan sietämättömiä, sietämättömimpiä ystävyydenosoituksissaan.
Hyvästi nyt! Kirjeeseen olet kai tyytyväinen, sehän on ihan kertovaa laatua.
22 p. toukok.
Niin monella on ollut sellainen tunne, kuin ihmiselämä olisi ainoastaan unta, ja minussakin on tämä tunne aina valveilla. Kun katselen, kuinka ahtaassa piirissä ihmisen toimivat ja tutkivat voimat saavat liikkua, kun katselen, kuinka kaikki ihmistoiminta tähtää vain siihen, että tarpeet, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin pidentää tätä vaivaista olemassaoloamme, saisivat tyydytyksensä, ja kun sitten näen, kuinka kaikki varmaan rajaan asti ulottuvan tutkimuksen tyydytys ja tyynnytys on vain uneksuvaa, nöyrtyvää alistumista, jonka vallassa ihminen kuvaa seinät, jotka joka puolelta ahdistavat ja vangitsevat hänen sieluaan, kirjavilla, välkkyvillä hahmoilla ja valoisilla näköaloilla, — niin tuo kaikki, oi Wilhelm, lyö minut mykäksi. Minä vaivun itseeni takaisin ja tapaan siellä kokonaisen maailman! Mutta senkin enemmän aavistuksena ja hämäränä pyrkimyksenä kuin selvänä kuvana ja elävänä voimana. Ja silloin uiskentelee ja värjyy kaikki aisteissani, ja minä hymyilen niin uneksuvana ympärilleni maailmaan.
Etteivät lapset tiedä, mitä ja miksi he tahtovat, se nyt on perin selvää kaikille korkeastioppineille opettajille ja hovimestareille, mutta että täysi-ikäisetkin harhailevat ja hapuilevat täällä maanpinnalla kuin lapset eivätkä tiedä sen paremmin kuin nämäkään mistä he tulevat ja minne menevät, ja yhtä vähän toimivat todellisten tarkoitusperien mukaisesti, ja yhdellä tapaa antavat makeisten ja namusten ja koivuvitsan määrätä toimintansa: sitä ei kukaan mielellään uskoisi, ja minusta tuntuu sentään, kuin se olisi niin silminnähtävää.
Myönnän kyllä, tiedänhän nimittäin mitä väittäisit tähän vastaan, myönnän mielellänikin, että ne ovat onnellisimpia, jotka elävät päivästä päivään kuin lapset, jotka laahaavat nukkiansa mukanaan, pukevat ne ja riisuvat taas, jotka harras-uskoisina nuuskivat kaapin ympärillä, jonne äiti on lukinnut makeiset, ja jotka, kun vihdoinkin saavat kahmaista haluamaansa, sullovat sitä suunsa täyteen ja huutavat: enemmän! He ovat onnellisia. Mukavaa on niidenkin, jotka osaavat vaivaisille pikkupyrinnöilleen, vieläpä intohimoilleenkin antaa komealta kajahtavia nimiä ja kuulutella niitä ihmiskunnalle kuin mitäkin suurtekoja sen hyväksi ja siunaukseksi. — Onnellisia he! — Mutta se, joka nöyränä huomaa, mihinkä tämä kaikki päätyy, joka näkee, kuinka näppärästi jokainen pikkuporvari, joka on saanut onnipahasensa satamaan, osaa somistaa puutarhatukkunsa paratiisiksi, ja kuinka hartaasti onnetonkin taakkoineen mennä laahustaa tietään, ja kuinka kaikki yhtä kiihkeästi pyrkivät nauttimaan tämän auringon valosta hetkenkin kauemmin — niin, hän vaikenee ja muodostaa oman maailmansa itsestään, ja on hänkin onnellinen, koska hänkin on ihminen. Ja sitten, niin rajoitettu kuin onkin tilansa, elää hänellä sentään sydämessään aina suloinen vapaudentunto ja hän tietää, että hän, milloin vain tahtoo, voi jättää tämän vankikoppinsa.
26 p. toukok.
Tunnethan ennestään tapani kotiutua, kuinka valitsen jonkin ystävällisen paikan ja omastun sinne ja elelen siellä kaikessa kodikkaassa hupaisuudessa. Täälläkin olen keksinyt paikan, joka on miellyttänyt minua.
Noin tunnin matkan päässä kaupungista on kylä, jonka nimi on Wahlheim. [Lukija älköön vaivautuko etsimään tässä mainittuja paikkoja; olemme katsoneet tarpeelliseksi muuttaa alkuperäisissä kirjeissä mainitut oikeat nimet toisiksi.] Se sijaitsee erinomaisen hauskasti eräällä kukkulalla, ja kun ylhäällä astelee jalkapolkua kylää kohden, näkee edessään yhtä haavaa koko laakson. Hyvä ravintolanemäntä, joka vanhanakin vielä on ripeä ja ystävällinen, pitää tarjolla viiniä, olutta ja kahvia; paikan paras vetovoima on sentään pari lehmusta, mitkä tuuheine latvoineen siimestävät pientä kirkon edustalla olevaa aukiota, jota ympäröi piiri talonpoikaistaloja, aittoja ja pihoja. Semmoista, niin kodikasta ja omaista paikkaa en helpolla voisi löytää toista; olenkin antanut kantaa ravintolasta itselleni pöydän ja tuolin sinne ulos, juon kahvini siellä ja luen Homerostani. Kun eräänä kauniina iltapäivänä ensimmäistä kertaa satuin tulemaan sinne lehmusten alle, oli siellä niin yksinäistä. Kaikki olivat ulkona pelloilla, vain eräs noin nelivuotias poika istui nurmikolla ja piti toista, ehkä puolivuotiasta lasta, joka istui hänen edessään, jalkojensa välissä, molemmin käsin rintaansa vastaan, niin että pikkulapsi istui kuin nojatuolissa; huolimatta vilkkaudesta, jolla poika mustine silmineen vilkuili ympärilleen, istui hän ihan hiljaa. Näky miellytti minua: istahdin eräälle auralle vastapäätä ja rupesin suurella mielenkiinnolla piirtämään tuota veljellistä ryhmää. Otin kuvaan vielä lähimmän aidan, erään aitan oven ja muutamia särkyneitä rattaanpyöriä, kaiken niinkuin ne sattuivat olemaan siinä toistensa takana, ja hetken kuluttua havaitsin, että olin valmistanut hyvin järjestetyn ja sangen mieltäkiinnittävän piirroksen sepittämättä siihen mitään omastani. Tämä vahvisti päätöstäni vastaisuudessa aina pysyä luonnon pohjalla. Se yksin on pohjattoman rikas, ja sen perustalla yksin voi muodostua suureksi taiteilijaksi. Voihan esittää monenmoista sääntöjenkin puolustukseksi, melkein samaa kuin voi puhua porvarillisen seurapiirin puolustukseksi. Ihminen, joka kehittää itseään niiden mukaan, ei kyllä koskaan tee mitään ehdottomasti mieletöntä ja kehnoa, samoinkuin ihmisestä, joka antaa lakien ja säädyllisyyden muovata itseään, ei koskaan voi tulla ihan sietämätöntä naapuria eikä mitään merkillistä konnaa; sitävastoin, sanottakoon mitä tahansa, todellista luonnontuntoa ja sen todellista ilmaisua nuo kaikki säännöt sentään turmelevat! Sano sinä, että tämä on liian jyrkkää puhetta! että säännöt ainoastaan rajoittavat, ainoastaan leikkelevät liiaksi rehottavat rypäleet pois j.m.s. — Ystäväni, kertoisinko vertauksen? Tuon laita on sama kuin rakkauden. Nuorukainen liittyy koko sydämellään neitoon, viettää kaiket päivänsä hänen luonaan, tuhlaa voimansa, koko omaisuutensa, ilmaistaksensa joka silmänräpäys neidille, että hän kokonaan antautuu ja kuuluu hänelle. Tulisi silloin siihen joku tusinaherra, mies, jolla on vakinainen valtionvirkansa, ja sanoisi hänelle: Hieno, nuori herra! On ihmisellistä, että ihminen rakastaa, mutta sitten pitää rakastaa myöskin ihmisellisesti! Jakakaa aikanne, toiset tunnit työlle, lepohetkenne omistakaa neidollenne. Tehkää itsellenne selväksi omaisuutenne suuruus, ja jos siitä liikenee yli välttämättömäin tarpeittenne, niin en kiellä teitä siitä tuolloin tällöin antamasta hänelle lahjaa, kun ette vain tee sitä liian usein sanokaamme nyt esimerkiksi hänen syntymä- ja nimipäivikseen j.n.e. — Jos nyt nuorukainen noudattaa näitä neuvoja, niin hän on varsin käyttökelpoinen nuori mies, ja olisin itse ensimmäinen neuvomaan jokaista ruhtinasta ottamaan hänet neuvostoonsa, mutta hänen rakkaudestaan en menisi takuuseen enkä hänen taiteestaankaan, jos hän olisi taiteilija. Hyvät ystävät! miksi puhkee neronvirta niin harvoin esiin, miksi se kuohuu niin harvoin korkealaineisena, ja miksi se niin harvoin järkyttää teidän hämmästyviä sielujanne? — Rakkaat ystäväni, niitä asuu kummallakin puolella rantaa niin paljon noita mukavia, maltillisia herrasmiehiä, joiden puistohuoneet, kukkatarhat ja ryytimaat sortuisivat, ja jotka sentähden jo ajoissa osaavat tokeilla ja johdoilla varjella itseään tuolta tulevaisuudessa uhkaavalta vaaralta.
27 p. toukok.
Huomaanpa, että olen eksynyt intoilemaan, deklamoimaan ja puhumaan vertauksilla ja siinä kokonaan unohtanut kertoa, kuinka lasten sitten kävi. Istuin ehkä pari tuntia siinä aurallani kokonaan vaipuneena taiteelliseen tunnelmaan, josta eilinen lehteni antaa varsin hajanaisen kuvan. Tulee silloin illempana nuori nainen lasten tykö, jotka sillävälin eivät koko aikana olleet liikahtaneetkaan, hän tulee vasu käsivarrella ja huutaa jo kaukaa: Filip, sinä olet oikein kiltti poika. — Hän tervehti minua, minä vastasin, nousin, astuin lähemmäksi ja kysyin, oliko hän lasten äiti. Hän vastasi myöntävästi, ja antaen vanhemmalle puolikkaan vehnäkakkua käteen hän nosti pienemmän syliinsä ja suuteli sitä kaikella äidin hellyydellä. — Jätin, kertoi hän, tämän pikkuiseni Filipin huostaan ja kävin vanhimman poikani kanssa kaupungissa ostamassa vehnästä ja sokeria ja puuropannua. — Tavarat näkyivät vasussa, josta kansi oli pudonnut. — Keitän Hannulleni (se oli nuorimman nimi) lientä illaksi; vanhin poikani, senkin ilkimys, rikkoi eilen pannun, kun riiteli Filipin kanssa puuron karstasta. — Kysyin, missä tämä vanhin oli, ja hän ennätti tuskin kertoa, että poika oli jäänyt niitylle juoksentelemaan erään hanhiparin perässä, kun tämä jo juosten tuli paikalle, kädessä pähkinäpuuraippa, jonka hän antoi keskimmäiselle. Jatkoin keskusteluani vaimon kanssa ja kuulin, että hän oli koulumestarin tytär ja että hänen miehensä oli matkalla Sveitsissä nostamassa perintöä, jonka eräs serkku oli jättänyt jälkeensä. — Ovat yrittäneet petkuttaa häntä, kertoi vaimo, eivätkä ole vastanneet hänen kirjeisiinsä, siksi hän matkusti itse sinne. Ettei hänelle vain olisi sattunut mitään onnettomuutta, hän ei ole ilmoittanut mitään itsestään. — Minun kävi vaikeaksi erota vaimosta, annoin kullekin lapselle roposen, nuorimmankin varalle jätin vaimolle kolikon, että hän kaupungissa käydessään toisi sillä vehnäskakkua pojalle keittoon, ja sitten erosimme.
Kuule nyt, ystäväiseni, kun mieleni jännitys on äärimmillään, ja kun tuntuu kuin en enää voisi kestää, niin silloin lievittyy minussa kaikki se repeily, kun saan nähdä tuollaisen olennon, joka onnellisena ja tyytyväisenä häärää ja toimii omassa pienessä piirissään, joka elää päivästä toiseen ja näkee lehtien putoilevan eikä siitä ajattele sen enempää, kuin että nyt tulee talvi.
Siitä asti olen käynyt usein siellä. Lapset ovat jo aivan omastuneet minuun, he saavat sokeria, kun minä juon kahvia, ja iltaisin he saavat osansa voileivästäni ja piimästäni. Sunnuntaisin he saavat aina roposensa, ja ellen rukoushetken jälkeen ole siellä, on ravintolan emännällä määräys maksaa se puolestani.
Olemme jo hyvinkin tuttavia, he kertovat minulle kaikenmoista, ja erittäinkin huvittaa minua katsella, kuinka luonnollisesti ja paljaasti heidän intohimonsa ja pyyteensä ilmenevät, kun sattuu tulemaan paikalle muita kylän lapsia.
Paljon vaivaa on minulla ollut saada äiti uskomaan, etteivät lapset suinkaan häiritse herraa.
30 p. toukok.
Mitä äskettäin puhuin maalaustaiteesta, pitää varmasti paikkansa myöskin runouteen nähden; tulee vain osata ymmärtää ja nähdä paras ja uskaltaa lausua se, ja siinä onkin sitten lyhyesti sanottuna paljon. Sattui minulle tänään kohtaus, joka semmoisenaan kuvattuna muodostaisi ihanimman idyllin; mutta mitä tässä nuo runoudet, kohtaukset, idyllit! pitääköhän siis aina kohta puhua kaavoissa, kun yrittää käydä luontoon käsiksi.
Jos tämmöisen alun jälkeen odotat jotain hyvin ylevää ja suurenmoista, niin pahastipa petyt taaskin; eihän tässä sen enempää ole, eräs maalaispoika vain, joka minussa on herättänyt näin vilkasta myötätuntoa, — kerron tietysti taaskin huonosti, kuten tavallista, ja sinä taas, arvaan ma, pidät kuvaustani liioiteltuna; Wahlheim se taaskin on ja aina Wahlheim, jossa näitä kummia tapahtuu.
Oli eräs seurue juomassa kahvia tuolla ulkona lehmusten alla. Kun se ei oikein ollut mieleiseni, jäin jonkin tekosyyn nojalla syrjään.
Nuori talonpoikainen mies tuli silloin eräästä läheisestä talosta ja alkoi korjata jotakin vikaa aurassa, jonka tuonoin olin piirtänyt. Kun hänen olentonsa miellytti minua, menin puhuttelemaan häntä ja tiedustelin hänen olojansa; tulimme kohta tutuiksi ja, kuten minulle tavallisesti käy hänenkaltaistensa seurassa, ystäviksikin. Hän kertoi palvelevansa erään leskiemännän luona, joka kohteli häntä erittäin hyvin. Hän puheli niin paljon emännästään ja kiitti häntä niin, että piankin huomasin hänen koko sydämellään ja sielullaan kiintyneen häneen. Emäntä ei enää ollut nuori, kertoi hän, ensimmäinen miehensä oli ollut paha hänelle, eikä hän enää tahtonut mennä naimisiin; miehen kertomuksesta kuulsi niin selvästi esiin, kuinka kaunis ja suloinen emäntä oli hänen silmissään ja kuinka hartaasti hän toivoi, että tämä valitsisi hänet haihduttaakseen muistoa edellisen miehensä vioista, se kuulsi siitä niin elävästi, että minun pitäisi sana sanalta toistaa hänen puheensa, voidaksesi oivaltaa hänen mieltymyksensä, hänen rakkautensa ja uskollisuutensa. Niin, suurimman runoilijan lahjat täytyisi minulla olla, jotta samalla voisin elävästi kuvata sinulle hänen liikkeittensä ilmeen, hänen äänensä soinnun ja hänen katseensa taivaisen tulen. Ei, eivät mitkään sanat voisi ilmaista sitä hienoa hellyyttä, joka lepäsi koko hänen olentonsa ja kaikkien hänen liikkeittensä yllä; kaikki mitä minä voisin sanoa siitä on vain kömpelöä sen rinnalla. Varsinkin liikutti minua hänen pelkonsa, että voisin ajatella pahaa heidän suhteestaan ja epäillä lesken sopivaa käytöstä. Voin ainoastaan sisimmässä itsessäni toistaa, kuinka kaunista oli, kun hän puhui hänen vartalostaan ja hänen kasvustaan, joka ilman nuoruuden suloakin vielä niin voimakkaasti kiehtoen veti häntä puoleensa. En ole eläissäni nähnyt tuota pakottavaa halua ja polttavaa kaipauksen vetoa noin puhtaassa muodossa, niin, voinpa vaikka sanoa, etten ole edes uneksinut enkä kuvitellutkaan sitä noin puhtaaksi. Älä nyt toru minua, jos tunnustan, että kun ajattelen tuota viattomuutta ja totuutta, sulan palavaksi aina sisimpään sieluuni, ja että kaikkialla näen edessäni kuvan tuosta uskollisuudesta ja hellyydestä, ja että riudun ja näännyn, ikäänkuin itse olisin sytyksissä siitä.
Koetan nyt pikimmiten saada nähdä naisenkin, tai, kun oikein ajattelen, en sentään koetakaan. On parempi, että näen hänet hänen rakastajansa silmillä; ehk'ei hän näkyisikään omille silmilleni samanlaisena kuin hänet nyt näen, ja miksi turmelisin itseltäni kaunista kuvaa.
16 p. kesäk.
Miks'en kirjoita sinulle? — Semmoistako kysyt, ja olet sentään kuuluvinasi tietoviisaitten joukkoon sinäkin? Pitäisihän sinun arvatakin, että voin hyvin, ja vieläpä, että — lyhyesti vain, olen tehnyt tuttavuuden, joka koskee varsin läheltä sydäntäni. Olen — oh, enhän tiedä.
Vaikeaksipa käynee kertoa järjestyksessä sinulle, kuinka kaikki on tapahtunut, että olen tullut tuntemaan mitä suloisimman olennon. Olen iloinen ja onnellinen ja siis huono kertoja.
Enkeli! — Äsh, samaahan sanoo jokainen omastaan, eikö niin? Ja kuitenkaan en osaa sanoa sinulle, kuinka täydellinen hän on, ja miksi hän on niin täydellinen; lyhyesti vain, hän on vallannut ja vanginnut koko mieleni.
Niin yksinkertainen ja niin järkevä, niin hyvä ja niin lujaluontoinen, sielunsa niin tyyni ja sentään niin toimelias ja todelliseen elämään kiintynyt.
Tuo kaikki, mitä tuossa latelen, on joutavaa, ihan joutavaa lorua ja tyhjää ylimalkaisuutta, jossa ei ole piirtoakaan hänen todellisesta itsestään. Joskus toiste — ei, ei toiste, nyt kohta tahdon kertoa sinulle kaiken. Ellen nyt sitä tee, en tekisi sitä koskaan. Sillä, näin meidän kesken, siitä kun rupesin kirjoittamaan, olen jo kolme kertaa ollut viskaamaisillani kynän kädestäni ja antamaisillani satuloida hevoseni lähteäkseni ulos ratsastamaan. Ja kuitenkin vannoin aamulla herätessäni, että tänään en lähde ratsastamaan, ja nyt sentään joka hetki juoksen ikkunaan katsomaan, kuinka korkealla aurinko vielä on. — — —
En vain saanut maltetuksi itseäni, minun täytyi lähteä häntä näkemään. Tässä nyt taas olen, Wilhelm, syön illallisvoileipääni ja kirjoitan sinulle. Kuinka nautinkaan koko sielullani, kun saan nähdä hänet armasten, vilkkaitten lasten keskellä, hänen kahdeksan siskoksensa keskellä! —
Mutta jos jatkan tähän tapaan, olet lopussa yhtä viisas kuin alussakin.
Kuule nyt siis, pakotan itseni yksityiskohtiin.
Kirjoitinhan äskettäin sinulle, että olin tullut tuttavaksi erään amtmanni S——n kanssa ja että hän kutsui minua käymään luonansa erakkomajassaan, tai paremmin pikku kuningaskunnassaan. Unohdin kutsun enkä ehkä olisi tullut käyneeksikään siellä, ellen sattumalta olisi keksinyt aarretta, joka piilee tuon hiljaisen seudun rauhassa.
Meidän nuoret herrat olivat järjestäneet pienet maalaistanssiaiset, joihin minäkin kernaasti lähdin. Kutsuin mukaani erään täkäläisen neidon, hyvän ja sievän, mutta muuten vähäpätöisen tytön, ja sovimme, että ottaisin vaunut ja menisimme huvipaikalle yhdessä tanssitoverini ja hänen serkkunsa kanssa ja matkalla ottaisimme mukaamme Charlotte S——n. — Saatte tutustua sangen kauniiseen neitoon, sanoi seuralaiseni, kun ajoimme avaraa, hakattua metsää metsästyslinnaa kohden. — Varokaa rakastumasta! lisäsi serkku. — Miksi niin? kysäisin. — Hän on kihloissa jo, vastaa tämä, hän on kihloissa erään kelpo miehen kanssa, joka nyt on matkoilla järjestämässä asioitaan, isänsä kun äskettäin on kuollut, ja samalla koettaa hankkia itselleen erästä edullista virkapaikkaa. — Kuuntelin tuota jotenkin välinpitämättömästi.
Aurinko oli vielä noin neljännestunnin matkan päässä vuoren reunalta, kun saavuimme portille. Ilma oli hyvin helteinen, ja naiset olivat huolissaan ukonilman takia, jota vaaleanharmaat raskaat pilvet taivaanrannalla uhkasivat. Tekeysin ilmantuntijaksi ja koetin tyynnyttää heitä, vaikka itseänikin jo rupesi aavistuttamaan, että huvimme ehkä häiriytyisi.
Olin astunut alas, ja palvelustyttö, joka tuli portille, pyysi meitä hetkisen odottamaan; Lotte-neiti tulisi kohta. Menin pihan poikki hyvinrakennettua taloa kohden, ja kun olin noussut edessä olevia portaita ja astunut ovelle, osui silmiini suloisin näky, mitä koskaan olen nähnyt. Etuhuoneessa juosta vilisteli kuusi lasta, noin yksitoistavuotiaasta kaksivuotiaaseen saakka, erään kaunisvartaloisen, keskikokoisen tytön ympärillä, joka oli puettu yksinkertaiseen vaaleaan pukuun, vaaleanpunaiset nauhat käsivarsilla ja rinnalla. Hänellä oli kädessään musta leipä, ja hän leikkasi siitä jokaiselle iän ja ruokahalun mukaisen viipaleen ja oli niin herttaisen näköinen antaessaan kullekin kappaleensa, ja jokainen kiitti niin koruttomasti, ensin sentään jo kauan, ennenkuin se oli leikattukaan, kurotettuaan pikku kätösiään ylös, ja lähti sitten illallisleipineen tyytyväisenä juosta livistämään pois tai hiljaisemman luonteensa mukaan tyynesti pihaveräjälle katsomaan vieraita ja vaunuja, joissa heidän Lottensa piti lähteä. — Pyydän anteeksi, sanoi tyttö, että vaivaan teidät sisään ja annan neitien odottaa. Olin pukeutuessani ja kaikenlaista poissaoloni ajaksi järjestellessäni unohtanut antaa lapsille illallisleipää, eivätkä he ota sitä vastaan keneltäkään muulta kuin minulta. — Lausuin jonkin tyhjänpäiväisen kohteliaisuuden; koko sieluni väilyi ja lepäsi hänen muotonsa, hänen äänensä, koko hänen olentonsa yllä, mutta sain aikaa sentään hiukan tointua hämmästyksestäni, kun hän juoksi sisään noutamaan hansikkaitaan ja viuhkaansa. Pikkuväki tarkasteli, pysytellen vähän etempänä, syrjästä minua, ja minä lähestyin nuorinta, joka oli erinomaisen kaunismuotoinen lapsi. Tämä vetäytyi poispäin, mutta juuri silloin Lotte tuli ovesta sisään ja sanoi: Louis, anna kättä herra serkulle. Poika tekikin sen vallan uljaasti, enkä voinut olla suutelematta sitä pikku palleroista. — Serkulle? sanoin, ojentaen käteni tytölle. Arveletteko, että ansaitsen onnen olla sukulaisenne? — Oh, sanoi hän hilpeästi hymyillen, serkkupiirimme on sangen laaja, ja ikävä olisi, jos te olisitte huonoin heidän joukossaan. — Lähtiessään hän antoi Sofielle, hänen jälkeensä vanhimmalle sisarelle, noin yksitoistavuotiaalle tytölle, toimeksi pitää huolta lapsista ja tervehtiä isää, kun hän palaisi ratsastusretkeltään. Lapsille hän määräsi, että heidän tuli totella Sofieta aivan kuin tämä olisi hän itse, minkä muutamat nimenomaan lupasivatkin. Eräs pieni pikkuviisas valkotukka sentään, noin kuusivuotias, sanoi: Mutta ethän se sinä sentään ole, Lotte; sinut me sentään mieluummin pitäisimme. — Molemmat vanhimmat pojat olivat kavunneet vaunuihin, ja pyynnöstäni hän salli heidän seurata mukana metsään asti, jos he lupasivat olla härnäämättä toisiaan ja pitää kiinni lujasti.
Olimme tuskin ennättäneet istua paikoillemme ja naiset ehtineet tervehtiä ja tehdä huomautuksiaan toistensa pukujen, varsinkin hattujen johdosta, ja asianomaisesti arvostella seuraa, joka oli odotettavissa, kun Lotte jo käski kuskin pysähdyttää ja antaa veljiensä astua alas; nämä pyysivät kerran vielä saada suudella häntä kädelle, jonka toimituksen vanhempi pojista suorittikin kaikella sillä hellyydellä, joka voi olla ominaista viidentoista-ikäisiile, toinen taas hätäisesti ja huolettomasti. Lotte lähetti kerran vielä terveiset pikkuväelle, ja me jatkoimme matkaamme.
Serkkuneitonen kysäisi, oliko hän jo lukenut kirjan, jonka hän äskettäin oli lähettänyt hänelle? — En, vastasi Lotte, se ei miellytä minua, voitte saada sen takaisin. Edellinenkään ei ollut sen parempi. — Hämmästyin, kun kysyin, mitä kirjoja ne olivat, ja hän vastasi: [Meidän täytyy poistaa tämä kohta kirjeestä, jottei kenelläkään olisi syytä pahastua. Teemme sen, vaikkapa vakaammin katsoen onkin jokaiselle kirjailijalle jokseenkin yhdentekevää, mitä joku yksityinen tyttö tai joku nuori epävakaa herrasmies heistä sattuu ajattelemaan.] — Minusta kuvastui kaikessa, mitä hän puhui, niin varmapiirteinen luonne, ja oli kuin jokainen sana, minkä hän lausui, olisi levittänyt hänen kasvoilleen yhä uutta suloa ja henkevyyden välkettä, ja näytti kuin hänen kasvonsa olisivat vähän väliä selkeyneet yhä iloisemman tyytyväisiksi, kun hän tunsi, kuinka hyvin minä ymmärsin häntä.
Kun olin nuorempi, kertoi hän, en pitänyt mistään niin kuin romaaneista. Hyvä Jumala, kuinka hauskalta tuntui, kun sunnuntaisin sai vetäytyä jonnekin nurkkaan ja sydämensä pohjasta ottaa osaa jonkun Miss Jennyn onneen ja onnettomuuteen. Taitaisi tuo olla vieläkin hiukan mieleeni. Kun kuitenkin niin harvoin pääsen kirjan pariin, niin sen pitää sitten ollakin ihan mieleiseni. Ja semmoisesta kirjailijasta minä pidän parhaiten, joka kuvaa minun omaa maailmaani, jonka teoksissa tapahtuu samoin kuin ympärillänikin, ja jonka kertomus kiinnittää minua ja on yhtä lähellä sydäntäni kuin oma kotoinen elämänikin, joka tosin ei ole mikään paratiisi, mutta yhtä kaikki sentään sisältää niin sanomattoman paljon onnea.
Koetin salata liikutusta, jonka nämä sanat herättivät minussa. Se ei sentään kauaa onnistunut minulta: sillä kun kuulin, kuinka todesti hän sivumennen mainitsi Wakefieldin maalaispapista [On täytynyt tästäkin jättää muutamain kotimaisten kirjailijain nimiä. Ne, joille Lotte on antanut tunnustuksensa, tuntevat kyllä itse sen sydämessään, jos sattuvat lukemaan tämän kohdan, ja muillehan se asia ei kuulukaan.], — — jouduin ihan haltioihini, avasin hänelle koko sydämeni ja vasta muutaman hetken kuluttua, kun Lotte veti toiset taaskin osallisiksi keskusteluun, huomasin, että nämä koko ajan olivat istuneet siinä silmät selällään, ikäänkuin eivät olisi olleet samassa seurassakaan meidän kanssamme. Serkkuneiti vilkaisi aina tuon tuostakin ivallisesti minuun, mutta en välittänyt siitä mitään.
Keskustelu kääntyi tanssiin ja siitä lähtevään huviin. — Jos tanssinhalu on virhe, sanoi Lotte, niin tunnustan kernaasti, etten tiedä mitään, joka minusta vetää vertoja tanssille. Jos joskus satun olemaan hermostunut jostakin, niin menen vain epävireisen klaveerini ääreen ja rummutan sillä jonkin tanssisävelen, ja kohta on kaikki hyvin taas. — —
Kuinka hivelikään mieltäni keskustelun aikana uppoutua noihin tummiin silmiin! kuinka vangitsivatkaan ja kiehtoivat koko sieluni nuo elävinä värähtelevät huulet ja nuo raikkaat, iloiset kasvot! kuinka unohdin kuunnella niitä sanojakin, joita hän käytti, kun vaivuin tuntemaan niiden ihanaa ajatussisällystä — voit kuvitella sen, sinä kun tunnet minut. Lyhyesti, kun vihdoin pysähdyimme juhlatalon edustalle, astuin vaunuista kuin uneksuva ja olin niin häipynyt uniini tämän värjyisän maailman keskellä, että tuskin huomasin soittoa, joka humuili vastaamme valaistusta salista.
Herra Audran ja joku N.N. — kuka niitä kaikkia nimiä muistaa! — jotka olivat serkun ja Lotten kavaljeereina, olivat vastassa vaunun astimilla ja ottivat naisensa hoiviinsa; minäkin johdin omani ylös saliin.
Kiertelimme toisiamme menuetin siroissa kaarroksissa; kutsuin naisen toisensa perään kanssani tanssiin, ja kaikkein sietämättömimmät ne juuri vitkastelivat, ennenkuin ojensivat kätensä, jotta heistä pääsi. Lotte tanssijansa kanssa aloitti angleesin, ja arvaat iloni, kun tuli vuoromme tanssia häntä vastaan. Tanssimassa täytyy hänet nähdä! Kuule, hän on niin koko sielullaan ja sydämellään siinä mukana, hänen koko olonsa on yhtä sopusoinnun aaltoa, hän on niin huoleton, niin hilpeän välitön, ikäänkuin ei koko maailmassa olisikaan mitään muuta, ikäänkuin hän muuten ei ajattelisi, ei tuntisikaan mitään, ja varmaan on semmoisena hetkenä kaikki muu maailmassa hävinnyt ja häipynyt hänen tunnostaan.
Pyysin häntä toiseen kuviotanssiin, hän lupasi minulle kolmannen ja vakuutti samalla herttaisen avomielisesti minulle, että hän tanssii valssia niin äärettömän mielellään. — Täällä on tapana, jatkoi hän, että jokainen pari, joka kuuluu yhteen, tanssii valssinkin yhdessä, mutta minun kavaljeerini valssaa huonosti ja on minulle kiitollinen, jos hiukan helpotan hänen velvollisuuksiaan. Teidän neitinne ei myöskään osaa eikä viitsi sitä, ja huomasin angleesissa, että valssaatte hyvin; jos nyt tahdotte tanssia kanssani valssin, niin käykää pyytämässä herraltani, minä käyn samalla puhumassa neitinne kanssa. — Annoin kättä vahvistukseksi, ja sovimme, että hänen tanssijansa sill'aikaa pitäisi seuraa minun neidilleni.
Nyt alkoi tanssi, ja aluksi huvittelimme tekemällä eri kädenliikkeitä ja kierroksia. Mikä sulo ja mikä keveys hänen jokaisessa liikkeessään! Ja kun viimein sukelsimme valssin pyörteisiin ja piirit alkoivat häilyä toistensa ohitse, kävi tanssi aluksi kyllä hiukan sekavasti, ainoastaan harvat kun osasivat sitä. Olimme niin järkeviä, että annoimme toisten ensin mekastaa aikansa; vasta kun taitamattomimmat rupesivat väistymään tanssialalta, aloimme me ja kestimme sitten erään toisen parin, Audranin ja hänen neitinsä kanssa loppuun asti. En milloinkaan ole tanssinut niin keveästi. En ollut ihminenkään enää. Pitää käsivarrellaan maailman rakastettavinta olentoa ja liihoitella hänen kanssaan kuin ilman tuuli, niin että kaikki ympärilläni hälveni silmistä, ja kuitenkin — ollakseni ihan rehellinen, Wilhelm, kuitenkin minä vannoin, että tyttö, jota minä rakastaisin ja joka olisi minun, ei ikinä saisi tanssia valssia kenenkään muun kanssa kuin minun, ei vaikka se sitten maksaisi henkeni. Sinä ymmärrät minua!
Kävimme muutaman vuoron salissa hiukan hengähtääksemme. Sitten hän istuutui, ja appelsiinit, viimeiset, jotka enää olivat saatavissa ja jotka olin pitänyt varalla meitä varten, maistuivat erinomaisen hyvälle; minua harmitti vain joka palanen, jonka hän kohteliaisuudesta leikkasi eräälle tungettelevalle neidille, joka oli tullut istumaan viereemme.
Kolmannessa angleesissa olimme toisena porina. Kun tanssimme piiriä ja minä, Jumala tietäköön millä nautintoisella hurmauksella, riipuin hänen käsivarressaan ja silmissään, jotka olivat sulaa avointa ja puhdasta riemua, satuimme erään rouvan kohdalle, johon huomioni jo aiemmin oli kiintynyt, hänen ystävällisillä ja ei enää vallan nuorilla kasvoillaan kun oli mitä herttaisin ilme. Hän hymyili Lottelle, kohotti varoittavasti sormeaan ja mainitsi ohimennessään merkitsevällä äänenpainolla pari kertaa nimen Albert.
Kuka Albert on, ellei ole tungettelevaa kysyä? kysäisin Lottelta. —- Hänen piti juuri vastata, kun meidän samassa täytyi erota tehdäksemme suuren kumarruksen ja minusta näytti, kuin hänen otsaansa olisi varjostanut jokin ajatus, kun siinä kiertelimme toistemme ohitse. — Miksi en sanoisi sitä teille, virkkoi hän ojentaessaan kätensä minulle kävelyyn. Albert on eräs kunnon nuorukainen, jonka kanssa minä olen melkein kuin kihloissa. — Tämä nyt ei ollut minulle mitään uutta (neidithän olivat jo matkalla kertoneet siitä); mutta kuitenkin se oli uutta minulle, minä kun en vielä ollut ajatellut sitä suhteessa häneen, joka muutamassa hetkessä oli tullut minulle niin kalliiksi. Lyhyesti, minä hämmennyin, menetin malttini, jouduin väärien parien joukkoon, niin että kaikki meni sekaisin ja hämmentyi ja tarvittiin Lotten koko mielenmaltti ja kaikki hänen ponnistuksensa, ennenkuin taas pikaisesti saatiin järjestys palautetuksi.
Tanssi ei vielä ollut lopussa, kun salamat, jotka jo kauan olivat leimahdelleet taivaanrannalla ja jotka joka kerta olin koettanut selittää ilmanvälähdyksiksi, alkoivat kiihtyä ja jyrähdykset kuulua yli soiton. Kolme naista jätti piirin, heidän kavaljeerinsa seurasivat heitä; syntyi yleinen hämminki, ja soitto taukosi. On luonnollista, että kesken jotakin huvitusta ihmistä kohtaava onnettomuus tekee häneen syvemmän vaikutuksen kuin muuten, osaksi vastakkaisuuden tähden, joka astuu niin elävänä huomioon, osaksi ja ehkä enemmänkin siksi, että silloin olemme herkemmät kaikille vaikutuksille, alttiimmin tunnemme kaiken. Täten luulen voivani selittää ne kummalliset hätäytyneet ilmeet, joita näin useiden naisten kasvoilla. Kekseliäin kyyristyi erääseen nurkkaan, selin ikkunaan ja tukki käsillä korvansa. Eräs toinen polvistui hänen eteensä ja kätki kasvonsa hänen syliinsä. Kolmas tunkihe näiden väliin ja syleili onnettomuussiskojaan, silmät yhtenä kyyneltulvana. Muutamat tahtoivat kotiin; toisilla, jotka olivat vielä pahemmin tuperruksissaan, ei ollut edes sen vertaa mielenmalttia, että olisivat osanneet panna pientäkään tenää nuorten keikailijaimme vapauksille, jotka täydessä touhussaan sieppailivat suoraan suloisten pelonalaisten huulilta hätäisiä rukouksia, jotka olivat tarkoitetut taivaan taatolle. Muutamat herroistamme olivat vetäytyneet alas tupakoimaan kaikessa rauhassa, muu seura suostui kohta, kun emäntämme keksi kutsua meitä huoneeseen, jossa oli ikkunaluukut ja verhot. Tuskin olimme siellä, kun Lotte jo oli täydessä toimessa järjestämässä tuoleja piiriin, ja kun seura hänen pyynnöstään oli istuutunut, hän esitti jotakin leikkiä.
Näin muutamain jo, kuvitellen mielessään iloista panttileikkiä, suipistelevan huuliaan ja tyytyväisinä asettuvan mukavammin istumaan. — Leikimme numeroa, sanoi hän. Kuulkaa nyt! Kierrän teitä näin piirissä oikealta vasempaan, samalla te lausutte myöskin piirissä kukin vuorostaan numeron, joka tulee hänen osalleen, leikin täytyy lentää nopeasti kuin valkea, ja ken takertuu lausuessaan tai sanoo väärän numeron, saa korvapuustin, ja niin edespäin tuhanteen asti. — Nyt tuli hauskaa nähtävää. Lotte astui piiriä käsi ojossa. Yks', alkoi ensimmäinen, kaksi, sanoi seuraava, kolme kolmas, ja niin edespäin. Sitten hän rupesi astumaan nopeammin, yhä nopeammin; jo sekaantui yksi, läiskis! korvapuusti, kesken naurua toinen läiskis! ja nopeammin, nopeammin vain. Minäkin sain kaksi korvapuustia ja olin suureksi riemukseni huomaavinani, että ne olivat lujemmat kuin toisille annetut. Ennenkuin vielä oli päästykään tuhanteen, hukkui leikki jo yleiseen nauruun ja hälinään. Tuttavammat vetivät toisiaan syrjään, rajuilma oli ohitse, ja minä seurasin Lottea saliin. Mennessämme hän sanoi: Korvapuustit ovat saaneet heidät unohtamaan sekä ilman että muun! — En osannut vastata mitään. — Minä itse pelkäsin melkein pahimmin, jatkoi hän, mutta kun toisia rohkaistakseni tekeydyin rohkeaksi, unohdin koko pelkoni. — Astuimme ikkunan ääreen. Etäämpänä jyrähteli vielä, vieno sade suhisi maahan, ja ilman virkistävä tuoksu leyhyi niin lämpimän täyteläisenä vastaamme. Hän nojasi kyynärpäihinsä, katseensa häilyi yli seudun, hän kohotti silmänsä taivasta kohden, hän katsahti minuun, hänen silmänsä vettyivät, hän laski kätensä kädelleni ja sanoi: Klopstock! — Muistin kohta sen ihanan oodin, jota hän tarkoitti, ja hukuin siihen tunnelmani tulvaan, jonka tämä sana vuodatti ylitseni. En kestänyt enää, kumarruin hänen kättänsä kohden ja suutelin sitä silmäni sulavina suloisimpiin kyyneliin, ja kohotin katseeni taas hänen silmiinsä. — Ylevä runoilija, olisit nähnyt sen jumaloinnin, joka ilmeni tuossa katseessa, ja minä, oi etten tämän jälkeen enää ikinä saisi kuulla mainittavan nimeäsi, jota niin usein lausutaan turhaan.
19 p. kesäk.
En enää muista, mihin viimeksi ennätin kertomuksessani; sen vain tiedän, että kello oli kaksi, kun menin levolle, ja että jos, sen sijaan että kirjoitin, olisin saanut puhua kanssasi, olisin ehkä laverrellut aamuun asti.
En vielä kertonut kotimatkastamme tanssiaisista, en tänäänkään joutaisi kirjoittaa siitä.
Oli ihanin auringonnousu! Metsä pisarteli ja nurmikot välkkyivät raikkaina ympärillä. Neidit mukanamme nukahtivat. Lotte kysyi, tahdoinko seurata heidän esimerkkiään, hänestä ei tarvitsisi välittää. — Niin kauan kuin nuo silmät ovat avoimina, sanoin katsoen häntä silmästä silmään, ei ole vaaraa. — Kestimmekin molemmat hänen portilleen saakka, jonka eräs palvelustyttö varovasti aukaisi ja samalla vakuutti hänen kysymyksiinsä, että isä ja lapset voivat hyvin ja nukkuivat kaikki vielä. Erotessani pyysin, että samana päivänä vielä saisin käydä tervehtimässä häntä; hän antoi luvan ja minä kävin, ja siitä päivästä lähtien toimittakoot aurinko, kuu ja tähdet rauhassa tehtäviään, en tiedä päivästä enkä yöstä, ja koko maailma häipyy ympäriltäni.
21 p. kesäk.
Vietän päiviä niin onnellisia, kuin ainoastaan taivas voi valmistaa autuailleen; ja minusta tulkoon mitä tulleekin ja käyköön minulle kuinka käyneekin, ei koskaan ole minulla oleva oikeutta valittaa, etten ole saanut nauttia elämän iloista, elämän puhtaimmista iloista. — Tunnethan Wahlheimini; siellä olen ihan kotonani, sieltä on minulla vain puolen tunnin matka Lotten luokse, siellä nautin itseäni, siellä nautin kaikkea onnea, joka ihmiselle on suotu.
Kun valitsin Wahlheimin kävelyjeni päämääräksi, enpä silloin aavistanut, että se oli niin lähellä taivasta! Kuinka usein olin pitemmillä kävelyilläni milloin kukkuloilta milloin alempaa laaksoista virran ylitse tähystellyt tuota metsästyslinnaa kohden, joka nyt sulkee sisäänsä kaikki toiveeni!
Wilhelm! niin monenlaista olen ajatellut, olen ajatellut ihmisen pyrkimystä laajentamaan ja levittämään vaikutusalaansa, kuinka hän kokeilee ja yrittelee ja harhailee kaukaiseen; olen sitten ajatellut myöskin sitä sisäistä vetoa, joka saa ihmisen alttiisti mukautumaan kaikkiin siteihin ja rajoihin, joka saa hänet tahdottomana luisumaan tottumuksen uomaa ja olemaan välittämättä oikeasta ja vasemmasta.
Omituista, kun tulin tänne ja tuolta kukkulalta tähystelin alas tähän ihanaan laaksoon, kuinka kaikki ympärillä veti minua puoleensa! — Tuo metsikkö tuossa! — Oi, että saisit harhailla sen siimeksessä! Ja tuossa tuo vuorenhuippu! — Oi, että saisit sieltä katsella avaraa näköalaa! — Nuo kukkulajonot ja nuo omaiset, sydäntä hyväilevät laaksot! Oi, että saisi häipyä niiden näkyyn! — — Minä riensin sinne ja palasin jälleen, mutt'en löytänyt sitä, mitä etsin. Oi, etäisyys on kuin tulevaisuus! Sielumme edessä lepää suuri, väräjöivä kokonaisuus, koko mielemme sulaa ja hukkuu siihen kuten silmämme, ja me kaipaamme, ah, kaipaamme antautua koko olennollamme sille, kokonaan hukkua ja huveta yhden ainoan suuren, ihanan tunteen hekumaan. — Ja oi, kun olemme perillä, kun tuo, joka oli kaukana, nyt oli läsnä, niin on kaikki kuin ennenkin, ja seisomme taas siinä yhtä köyhinä ja rajoitettuina, ja sielumme riutuu ja janoaa tuota edestämme huvennutta viivoitusta.
Siten kaipaa levottominkin kulkija aina lopulta isänmaahansa takaisin ja löytää majassaan, puolisonsa povella ja lastensa piirissä ja heidän hyväksensä työskennellessään sen ilon ja tyydytyksen, jota hän turhaan on etsinyt avarasta maailmasta.
Kun aamulla auringon noustessa lähden Wahlheimiin ja siellä ravintolan puutarhassa itse poimin sokeriliemeeni, ja sitten istun ja kynin ne ja siinä sivussa luen Homerostani, kun käväisen pienessä keittiössä valitsemassa itselleni pannun, kun otan voita ja panen palkoni tulelle ja kannen päälle ja istun viereen ja tuon tuostakin liikuttelen niitä, niin näen elävästi edessäni, kuinka Penelopen ylimieliset kosijat teurastavat härkiään ja sikojaan, paloittelevat niitä ja paistavat. Ei mikään herätä mielessäni sellaista hiljaisen tyyntä, todellista tunnetta kuin tuommoinen patriarkaalinen elämä, josta nyt, Jumalan kiitos, voin kutoa piirteitä omaan elämääni, näyttämättä teennäiseltä. Kuinka hyvältä tuntuu minusta, kun saan sydämessäni tuntea sitä yksinkertaista ja viatonta iloa, jota ihminen tuntee, kun hän voi laskea pöydälleen kaalinkerän, jonka hän itse on kasvattanut, ja kun hän samassa silmänräpäyksessä voi nauttia, ei ainoastaan kaalista, vaan kaikista niistä onnellisista päivistä, siitä kauniista aamusta, jona hän sen istutti, ja niistä ihanista illoista, joina hän kasteli sitä ja joina hän iloiten katseli sen edistymistä ja varttumista.
29 p. kesäk.
Toissa päivänä kävi lääkäri täältä kaupungista amtmannilla ja tapasi minut maassa piehtaroimassa Lotten lasten kanssa, joista muutamat ryömivät ylitseni, toiset nykivät minua, minä taas kutittelin heitä ja pidin kauheaa mekastusta. Tohtori, joka on tarkasti muotoja noudattava puunukke ja joka puhellessaan yhtäpäätä hypistelee kalvosimiaan ja nykii loputonta kaularöyhelöään, piti moista sopimattomana järkevälle ihmiselle, huomasin sen hänen nenästään. En sentään ollut millänikään, annoin hänen puhella viisauksiaan ja pystyttelin sill'aikaa lasten korttilinnoja, jotka he olivat särkeneet. Tohtori kuuluu sittemmin käyneenkin ympäri kaupungilla ja valitelleen, että amtmannin lapset ovat jo muutenkin tarpeeksi vallattomia, ja nyt se Werther turmelee ne kokonaan.
Niin, Wilhelm, lapset ovat minulle kalleimmat maailmassa. Kun katselen heitä ja näen pienessä olennossa idut kaikkiin niihin avuihin ja voimiin, joita he kerran välttämättä tarvitsevat menestyäkseen elämässä; kun itsepäisyydessä näen tulevaa kestävyyttä ja luonteenlujuutta, kun vilkkaudessa näen tulevaa hilpeyttä ja kyvyn keveästi karttaa maailman vaaroja, kun näen kaiken sen niin turmeltumattomana ja kokonaisena, niin aina, aina silloin toistan itselleni ihmiskunnan opettajan kultaiset sanat: ellette tule niinkuin yksi näistä! Ja nyt, ystäväni, nyt kohtelemme näitä, jotka ovat vertaisiamme ja joita meidän pitäisi pitää esikuvinamme, kohtelemme näitä kuin alamaisiamme. Heillä ei saa olla omaa tahtoa! — Eikö meillä itsellämme sitten ole? Ja mikä oikeus meillä on siihen? Sekö, että olemme vanhempia ja kokeneempia? — Jumala taivaassa! vanhoja lapsia näet edessäsi ja nuoria lapsia, et mitään muuta; ja kumpaisista sinulla on suurempi ilo, sen on Poikasi jo aikoja sitten julistanut. Mutta he uskovat häneen eivätkä kuule hänen sanojaan — tuohan on sitä iänikuisesti vanhaa ja aina uutta — ja kasvattavat lapsensa itsensä kaltaisiksi, ja hyvästi nyt, Wilhelm! Lopetan jo saarnani.
1 p. heinäk.
Kuinka lievittävä Lotten läsnäolon täytyy olla sairaalle, sen tunnen omasta sydänraukastani, joka kärsii pahemmin kuin moni sairasvuoteella kituva. Hän viipyy nyt jonkin päivän kaupungissa erään kelpo naisen luona, joka lääkärien lausunnon mukaan on lähellä loppuaan ja joka viime hetkisekseen haluaa Lotten luokseen. Olin viime viikolla hänen kanssaan tervehtimässä St——n pastoria; St—— on kappaleen matkaa syrjempänä vuoristossa. Tulimme perille kello neljän tienoissa. Lotte oli ottanut nuoremman sisarensa mukaan. Kun tulimme pappilan pihalle, jota kaksi korkeata pähkinäpuuta tuuheasti varjostaa, tapasimme tuon kunnon vanhuksen istumassa penkillä sisäänkäytävän edessä, ja hän virkistyi ihan kuin uudeksi mieheksi, kun näki Lotten, unohti ryhmyisen sauvansakin ja uskaltautui pystyyn häntä vastaan. Lotte juoksi hänen luokseen ja pakotti hänet istumaan, istuen itse hänen viereensä, sanoi monet terveiset isältään ja hyväili hänen rumaa likaista pikkupoikaansa, vanhuksen lemmikkiä. Olisit nähnyt, kuinka hän hääräili vanhuksen kanssa, kuinka hän koroitti ääntään, että puolikuuro vanhus kuulisi häntä, kuinka hän kertoi hänelle nuorista terveistä ihmisistä, jotka äkkiarvaamatta olivat kuolleet, kuinka hän ylisti Karlsbadin kylpylaitosta ja kiitti hänen aiettaan lähteä ensi kesänä sinne, kuinka hän kertoi, että ukko nyt näytti paljon terveemmältä ja reippaammalta kuin viime kerralla, kun hän oli nähnyt hänet. Minä olin sillä välin koettanut olla kohtelias pastorin rouvalle. Ukko vilkastui oikein, ja kun en voinut olla kiittämättä kauniita pähkinäpuita, jotka niin armaasti varjostivat meitä, rupesi hän, vaikka se näyttikin käyvän häneltä vaikeanlaisesti, kertomaan meille niiden historiaa. — Tuosta vanhemmasta, sanoi hän, emme oikein tiedä, kuka sen on istuttanut; muutamat sanovat sen, toiset tämän papin. Mutta tuo nuorempi tuossa takana on yhtä vanha kuin vaimoni, lokakuussa viidenkymmenen. Hänen isänsä istutti sen samana aamuna, kuin hän illalla syntyi. Hän oli edeltäjäni virassa, ja olisi vaikeata sanoin kuvata, kuinka rakas tämä puu hänelle oli; minulle se on yhtä kallis. Sen varjossa istui vaimoni eräällä penkillä ja kutoi jotain, kun kaksikymmentäseitsemän vuotta sitten köyhänä ylioppilaana ensi kertaa astuin tälle pihalle. — Lotte kysyi hänen tytärtään; tämän sanottiin lähteneen herra Schmidtin kanssa niitylle katsomaan työväkeä, ja sitten vanhus jatkoi taas kertomustaan: kuinka hän oli saavuttanut edeltäjänsä suosion, samoin hänen tyttärensä, ja kuinka hän ensin oli tullut papin apulaiseksi, sitten hänen seuraajakseen. Kertomus ei vielä ollut läheskään päättynyt, kun pastorin tytär, seurassaan herra, jota vast'ikään oli nimitetty Schmidtiksi, tuli puiston halki; hän tervehti sydämellisesti Lottea, ja minun täytyy tunnustaa, ettei hän tehnyt minuun lainkaan epäedullista vaikutusta. Reipas, soreavartaloinen, tummanverevä tyttö, joka kyllä näin maalla olisi jonkin aikaa saattanut huvittaa hyvinkin. Hänen sulhasensa (siksi osoittautui herra Schmidt nimittäin kohta) oli hieno, mutta hiljainen mies, joka ei tahtonut ottaa osaa keskusteluumme, vaikka Lotte tuon tuostakin koetti vetää häntä siihen. Pahimmin kiusasi minua se, että olin hänen kasvoistaan huomaavinani, ettei hän ollut tuommoinen umpimielinen niin paljon hengenlahjojen puutteesta kuin oikullisuuttaan ja happamuuttaan. Jälkeenpäin se ilmeni, ikävä kyllä, liiankin selvästi; kun Friederike nimittäin, ollessamme kävelyllä, kulki Lotten ja toisinaan minunkin rinnallani, synkkenivät herran muutenkin tummahkot kasvot niin huomattavasti, että Lotte katsoi parhaaksi nykäistä minua hihasta ja selittää, että olin ollut liian kohtelias Friederikelle. Nyt ei minua kiusaa mikään niin kuin nähdä ihmisten piinaavan toisiaan; varsinkin kiusaa minua, kun näen nuorten, jotka vielä ovat elämänsä kukoistuksessa, jolloin he voisivat hilpeästi ja avoimesti iloita elämän riemuista, turmelevan toisiltaan harvat hyvät päivänsä kaikenlaisella joutavalla happamuudella, huomatakseen sitten vasta, kun se on liian myöhäistä, mitä korvaamatonta ovat tuhlanneet. Tuo kiusoitti minua, ja kun illemmalla palasimme pappilaan ja istuimme maitopöydän ääressä ja keskustelu sattui kääntymään elämän iloihin ja suruihin, niin en osannut olla tarttumatta lankaan ja oikein sydämeni pohjasta puhumatta kaikkea ärtyilemistä ja nurjatuulisuutta vastaan. Me ihmiset, aloitin, valitamme usein, mutta useimmiten mielestäni ihan syyttä, että hyvät ja onnelliset päivät ovat niin harvat elämässämme, mutta vastoinkäymisen päivät sitävastoin niin runsaat. Mutta jos aina avoimina ja alttiina ottaisimme vastaan sen hyvän, minkä kukin päivä mukanaan tuo, olisi meillä voimaa kestää kaikki pahakin, kun se vuorostaan kohtaa meitä. — Mutta eihän mielemme ole omassa vallassamme, väitti papinrouva: kuinka riippuvatkaan kaikki mielialamme ruumiintilastamme! Ellemme voi hyvin, tuntuu meistä kaikki käyvän nurin. — Myönsin tuon. — Katsokaamme siis, jatkoin, tuota joksikin sairaalloisuudeksi ja kysykäämme, onko mitään keinoja sitä vastaan? — Kas, ihan niin, sanoi Lotte: minä ainakin luulen, että meistä itsestämme riippuu siinä suhteessa paljon. Tiedän sen itsestäni. Kun jokin kiusaa minua ja on pahoittamaisillaan mieleni, pistäydyn ulos vaiti ja laulaa hyräilen jonkin tanssisävelen puutarhassa ja olen iloinen taas. — Juuri tuota tarkoitin, vastasin minä: ärtyisyyden laita on ihan sama kuin velttouden, se onkin yhtä lajia velttoutta. Luontomme on hyvin taipuvainen siihen, mutta jos kerrankin vain karkaisemme itsemme, sujuu työ kohta keveästi käsissämme, ja meillä on todellinen ilo siitä. — Friederike kuunteli hyvin tarkkaavasti, mutta nuorukainen huomautti, etteihän aina voi hallita itseään, ja ettei ainakaan voi olla tunteittensa herra. — Huomautin, että tässähän olikin kysymys ainoastaan epämieluisista tunnelmista, joista sentään jokainen aina tahtoisi vapautua; eikähän kukaan voi tietää, kuinka pitkälle hänen voimansa riittävät, ennenkuin on koettanut. Sairaat ainakin mielellään kysyvät neuvoa jokaiselta lääkäriltä ja alistuvat suurimpiinkin kieltäymyksiin ja nauttivat katkerimpiakin lääkkeitä, jos niiden avulla vain on toivoa saada terveys takaisin. — Huomasin että vanhuksemmekin koetti tarkistaa kuuloaan voidakseen seurata keskusteluamme, ja koroitin sentähden ääntäni, kohdistaen puheeni hänelle. — Saarnataan niin monenlaisia paheita vastaan, sanoin, mutta en ole kuullut, että vielä kukaan olisi saarnastuolista puhunut ärtyilemistä ja pahaa tuulta vastaan. [Nyttemmin on meillä sentään jo Lavaterin oivallinen saarna tästä aineesta, niiden saarnain joukossa, jotka hän on pitänyt Joonaan kirjan johdosta.] — Semmoinen kuuluisi kaupunkipappien tehtäviin, sanoi hän, talonpojat eivät tunne mitään "pahaa tuulta"; ehk'ei se sentään olisi niinkään turhaa, voisihan sillä antaa läksytyksen omalle rouvalleen edes ja herra amtmannille. — Me nauroimme kaikki, hän itse sydämen pohjasta mukana, kunnes sai ankaran yskäkohtauksen, joka keskeytti joksikin aikaa keskustelumme; sitten nuori herra taas aloitti katkenneen keskustelun: Tehän sanoitte ärtyilemistä paheeksi, minusta se on sentään liikaa? — Ei ollenkaan, sanoin minä, jos vain se, mikä vahingoittaa minua itseäni ja lähimmäistäni, ansaitsee sen nimityksen. Eikö se riitä, ettemme voi tehdä toisiamme onnellisiksi, pitääkö meidän vielä päällepäätteeksi turmella toisiltamme nekin ilot, joita sydän kullekin joskus valmistaa? Ja sanokaas minulle joku, joka pahalla tuulella ollessaan olisi niin ystävällinen, että kätkisi sen itseensä ja kärsisi siitä yksin, turmelematta toisten iloa ympärillään! Vai eikö koko pahoitteleminen pohjaltaan liene jonkinlaista sisäistä nöyryyttymistä, kun tuntee oman mitättömyytensä; eiköhän se lähtene jonkinlaisesta tyytymättömyydestä itseemme, jossa aina on mukana jommoinenkin annos kateutta, minkä joutava itserakas turhamielisyys on ärsyttänyt hereille? Näemme onnellisia ihmisiä, joiden onnen luojia me emme ole, ja sitä emme voi sietää. — Lotte hymyili minulle, kun huomasi, kuinka liikutettu olin, ja kyynel Friederiken silmässä kiihoitti minua jatkamaan. — Voi sitä, sanoin, joka käyttää vaikutusta, mikä hänellä on jonkun sydämeen, riistääkseen siltä ne yksinkertaiset ilot, jotka siinä itsestään taimivat. Kaikki lahjat ja kaikki ystävällisyydet maailmassa eivät korvaa yhtä ainoatakaan silmänräpäystä, jolloin ihminen on iloinnut itsessään ja jonka tyrannimme kateellinen ärtymys on myrkyttänyt.
Sydämeni oli sinä hetkenä tulvillaan, mielessäni heräsi niin monta mennyttä muistoa, ja silmiini tulvi kyyneliä.
Oi, huudahdin, kunpa muistaisi jokainen sanoa joka päivä itselleen, ettei hän voi tehdä mitään muuta ystäviensä hyväksi kuin jättää heille heidän omat ilonsa ja lisätä heidän onneaan siten, että itse nauttii heidän mukanaan siitä. Vai voitko sinä, kun he sisimmässä sielussaan kärsivät ahdistavaa tuskaa, kun he riutuvat ja menehtyvät kärsimyksiensä alle, voitko silloin antaa heille pisarankaan lievitystä?
Ja entä kun sitten viimeinen tuskanalainen sairaus kohtaa ihmistä, jonka olentoa ja terveyttä sinä hänen kukoistuspäivinään olet kalvanut, ja hän silloin lepää edessäsi niin sydäntäsärkevän raukeana, silmät tunnottomina tuijottaen taivaaseen ja kalpealla otsallaan helmeilevä kuolemanhiki, ja sinä silloin seisot hänen vuoteensa edessä kuin tuomittuna ja kirottuna, tuntien, niin tuhaksi lyövän elävästi tuntien, ettet mitään voi kaikkine rikkauksinesi, ja tuska silloin kouristaa sinun sisintäsi niin, että antaisit kaikkesi, jos sillä voisit tuottaa pisarankaan lohdutusta, kipinänkään rohkaisua tuolle kuolevalle olennolle.
Tätä sanoessani muistui niin järkyttävän elävästi mieleeni eräs juuri tuollainen kohtaus, jota itse olin ollut näkemässä. Nostin nenäliinan silmilleni ja poistuin seurasta, ja vasta Lotten ääni, kun hän kutsui: lähdetään nyt, toinnutti minut. Kuinka hän matkalla nuhteli minua, että otan liian herkästi osaa kaikkeen, että menen ihan turmiolle siitä, ja että minun pitäisi säästää itseäni! — Oi sinua enkeliä! Sinun vuoksesi minun täytyy elää!
6 p. heinäk.
Hän on yhä kuolinsairaan ystävättärensä luona, ja aina hän pysyy samana, aina hän on tuo sama huomaava, armas olento, joka, minne hän silmänsä luokin, aina lievittää tuskia ja tekee onnellisia. Eilen illalla hän lähti Mariannen ja pikku Malchenin kanssa kävelylle, minä tiesin siitä ja menin heitä vastaan ja kävelimme sitten yhdessä. Noin puolentoista tunnin kuluttua käännyimme takaisin kaupunkia kohden ja tulimme kaivolle, joka jo ennestäänkin oli minulle rakas, mutta joka nyt tuli minulle vielä tuhat kertaa kalliimmaksi. Lotte istahti kaivon aitaukselle, me toiset jäimme seisomaan hänen eteensä. Katsahdin ympärilleni, ja samassa muistui mieleeni aika, jolloin vielä olin niin yksin. — Rakas kaivo, ajattelin, siitä saakka en enää ole levähtänyt katveessasi, en toisinaan ole ohitse rientäissäni edes katsetta luonut sinuun. — Katsahdin sinne alas ja näin, kuinka pikku Malchen toimessaan kapusi ylös portaita, kantaen kätösessään vesilasia. — Silmäsin Lotteen ja tunsin mitä kaikkea hän minulle oli. Sillävälin Malchen ennätti laseineen perille. Marianne aikoi ottaa sen häneltä: Ei! huusi lapsi, äänessään mitä suloisin ilme, ei, Lotte saa ensiksi juoda! — Olin niin ihastuksissani siitä suloisesta vakavuudesta ja viattomuudesta, jolla hän lausui tämän, etten osannut olla nostamatta lasta syliini ja suutelematta häntä pikaisesti; lapsi parahti itkemään täyttä kurkkua. — Nyt teitte pahasti, sanoi Lotte. — Seisoin hämmästyneenä. — Tule, Malchen, jatkoi hän, ottaen lasta kädestä ja taluttaen häntä alas portaita, peseydy tuossa puhtaassa lähteessä, pian, pian, niin se ei tee mitään. — Minä seisoin siinä ja katselin, kuinka hartaasti lapsi märillä kätösillään hankasi poskiaan, niin varmasti uskoen, että tuo ihmelähde kyllä puhdistaa hänestä kaiken tahran ja torjuu sen häpeän, että hänen nyt pitäisi saada tuommoinen hirveä parta; Lotte lopulta tyynnytti, että nyt riittää jo, mutta lapsi vain kahta hartaammin hankasi poskiaan, ikäänkuin olisi tuuminut, ettei hyvää tule koskaan liikaa. — Kuule, Wilhelm, en ikinä ole kunnioittavammin tuntein ollut mukana missään kastetoimituksessa — ja kun Lotte viimein tuli ylös portaita, olisin mielelläni heittäytynyt polvilleni hänen eteensä kuin profeetan, joka on sovittanut kansansa synnit.
Illalla en iloltani malttanut olla kertomatta tapauksesta eräälle, jolla luulin olevan tunnettakin, hän kun on teräväjärkinen mies; mutta mihin kekoon pistinkään pääni! Hän sanoi, että Lotte oli menetellyt huonosti: lapsille ei ikinä saisi luulotella mitään; sellainen voi istuttaa heihin monenlaisia erehdyksiä ja taikauskoisuuksia, joilta lapsia jo aikaisin pitäisi varjella. — Muistui silloin mieleeni, että sama mies oli viikko sitten kastattanut lapsensa, ja jätin sentähden asian sikseen, mutta sydämessäni varmenin yhä siitä totuudesta, että meidän pitää menetellä lasten suhteen niinkuin Jumala meidän, joka tuudittaa meidät onnen uniin antaen meidän hapuilla ystävällisten harhakuvien perään.
8 p. heinäk.
Kuinka lapsellinen ihminen onkaan! Kuinka ahnehtii yhtä silmäystäkin! Kuinka lapsellinen onkaan! Olimme lähteneet Wahlheimiin. Naisten piti lähteä ajelemaan, ja kävellessämme olin huomaavinani Lotten tummissa silmissä — — Houkkio minä olen, suo se anteeksi minulle, mutta sinun pitäisi saada nähdä ne, nuo silmät. — Lyhyimmästi vain (minulla on nimittäin niin kova uni, että silmäni väkisin tahtovat painua umpeen), kuule siis, naiset astuivat vaunuihin, me, nuori herra W—— Selstadt, Audran ja minä, seisoimme vieressä. Vaunuista he juttelivat vielä hetkisen herrain kanssa, jotka olivatkin hyvin vilkkaita ja iloisia. — Koetin tavoittaa Lotten katseen; oi, se liiti, liiti toisesta toiseen. Mutta minuun, minuun, minuun, joka vain sitä kaivaten seisoin siinä, minuun se ei sattunut! — Sanoin sydämessäni hänelle niin tuhannet tuhannet hyvästit! Ja hän ei katsonut minuun! Vaunut lähtivät liikkeelle, ja silmääni kiertyi kyynel. Katselin hänen jälkeensä ja näin Lotten päähineen kumartuvan ulos ikkunasta, hän kääntyi katsomaan taakseen, ah! minuako? — Oma ystäväni! Tällaisessa epävarmuudessa minä elän; ainoa lohdutukseni on: ehkä hän sentään katsoi taakseen minua! Ehkä! — Hyvää yötä! Oi, millainen lapsi minä olen!
10 p. heinäk.
Näkisitpä, kuinka tuhmalta näytän, kun jossakin seurassa sattuu puhe kääntymään häneen! Ja jos vielä päällepäätteeksi joku kysyy, miten hän miellyttää minua? — Miellyttää! Sitä sanaa vihaan kuolemakseni. Millainen ihminen se olisi, jota Lotte "miellyttäisi", jonka koko mieltä, koko sielua hän ei täyttäisi! Miellyttää! Äskettäin kysyi minulta eräs, kuinka Ossian minua miellyttää!
11 p. heinäk.
Rouva M—— on hyvin huonona; minä rukoilen hänen henkensä puolesta, kärsin nimittäin Lotten kanssa. Tapaan hänet silloin tällöin ystävättäreni luona, ja tänään hän kertoi minulle omituisen kohtauksen. — Vanha herra M—— on itara, kitsas saituri, joka elämänsä mittaan on ihan tarpeeksi asti kiusannut ja vaivannut vaimoaan; tämä on sentään jotenkuten aina osannut suoriutua kaikista pälkähistä. Muutama päivä sitten, kun lääkäri oli sanonut hänen loppunsa lähenevän, kutsutti hän miehensä luokseen (Lotte oli saapuvilla huoneessa) ja puhutteli häntä tähän tapaan: Minun pitää tunnustaa sinulle eräs asia, joka kuoltuani voisi saada aikaan harmia ja mielipahaa. Olen tähän päivään asti hoitanut talouttani mahdollisimman huolellisesti ja säästävästi, mutta sittenkin saat antaa minulle anteeksi, että näinä kolmenakymmenenä vuotena olen eräässä kohdassa pettänyt sinua. Avioliittomme alussa sinä määräsit keittiötä ja muita taloustarpeita varten pienen viikkosumman. Kun taloutemme laajeni ja liikkeemme kasvoi, en saanut sinua samassa suhteessa lisäämään määrärahojani; lyhyesti, tiedät, että aikoina, jolloin taloutemme oli laajimmillaan, sinä vaadit, että minun olisi pitänyt tulla toimeen seitsemällä guldenilla viikossa. — Ne otinkin nurkumatta vastaan, mutta sen, mitä puuttui, otin joka viikko itse rahalippaasta, kukaan kun ei voinut epäillä, että emäntä itse näpistelisi kassasta. En niitä mihinkään tuhlannut, ja olisin kyllä voinut ilmankin tätä tunnustusta lähteä rauhassa iäisyyteen, mutta johduin ajattelemaan, että se, joka jälkeeni joutuu hoitamaan taloutta, ei voisi tulla toimeen, ja sinä silloin aina voisit väittää, että ensimmäinen vaimosi sentään tuli toimeen sillä.
Puhuin Lotten kanssa tuommoisesta uskomattomasta ihmismielen sokeudesta, kun ei sekään saata epäilemään asiassa täytyvän jotain piillä, että joku tulee toimeen seitsemällä guldenilla, vaikka ihan selvään voi nähdä, että täytyy olla käytetty ehkä kahta vertaa enemmän. Mutta olen itsekin tavannut ihmisiä, jotka totisesti eivät olisi hitustakaan kummeksineet, vaikka heidän huoneessaan olisi ollut profeetan aina uudestaan täyttyvä öljyruukku.
13 p. heinäk.
Ei, en ole pettynyt! Luen hänen mustista silmistään todellista osanottoa minua ja kohtaloani kohtaan. Oi, minä tunnen — ja siinä uskallan luottaa sydämeeni, minä tunnen, että hän — oi, uskallanko, voinko minä lausua nuo taivaalliset sanat? — että hän rakastaa minua.
Rakastaa minua! — Ja kuinka itse tunnen kohoavani omissa silmissäni, kuinka minä — sinullehan tohdin tunnustaa sen, sinä ymmärrät semmoista — kuinka itse ihastelen itseäni siitä saakka kuin hän minua rakastaa!
Onko tämä hurjaa luulottelua, vai tunnenko todellisesti meidän suhteemme? — En tiedä ihmistä, jota pelkäisin Lotten sydämen suhteen. Ja kuitenkin — kun hän puhuu sulhasestaan, puhuu sellaisella lämmöllä ja sellaisella rakkaudella hänestä — silloin tunnen olevani kuin mies, joka on menettänyt arvonsa ja kunniansa ja jolta miekka on riistetty.
26 p. heinäk.
Ah, kuinka värähtää jokainen veripisara, kun sattumalta käteni hipaisee hänen kättänsä, kun jalkamme koskettavat toisiaan pöydän alla! Minä kavahdan kuin valkean satuttamana, mutta samassa vetää minua jokin salaperäinen voima takaisin jälleen — kummallinen huumaus levittäytyy koko oloni ylle. — Oi, ja viattomassa sielussaan hän ei aavista, kuinka syvästi kaikki nuo tuollaiset pienet tuttavallisuudet koskevat ja repivät minua! Ja jos hän sitten vielä puhellessamme laskee kätensä kädelleni, tai keskustelusta lämmenneenä vetää tuolinsa lähemmä minua, niin että tunnen huulillani hänen taivaisen hengityksensä — on kuin vaipuisin maahan, kuin salaman iskemänä. — Ja Wilhelm, jos nyt joskus kohottaisin käteni tuota taivasta, tuota luottamusta — — sinä ymmärrät mitä tarkoitan. Ei, niin turmeltunut ei sydämeni ole! Mutta heikko! heikko se on! — Ja eikö se silloin ole turmeltunutkin?
Hän on minulle pyhä. Kaikki halut vaikenevat hänen edessään. En tiedä kuinka minun on, kun olen hänen luonaan; on kuin värjyisi ja kärsisi sieluni joka hermoni säikeessä. — On eräs sävellys, jota hän soittaa klaveerillaan ihan enkelin lumolla, niin yksinkertaisesti ja niin henkevästi. Se on hänen lempilaulunsa, ja kun hän vain lyö ensimmäisen sävelenkin siitä, tyyntyy ja tuudittuu mieleni kaikesta ahdistuksesta ja hämmennyksestä ja kaikista kiusaavista ajatuksista.
Uskon kaikki kertomukset soiton muinaisesta taikavoimasta. Kuinka valtaakaan tuo yksinkertainen laulu mieleni! Ja kuinka hän useasti osaa esittää sen juuri sellaisina hetkinä, jolloin minun tekisi mieli ampua kuula otsaani! Sieluni häiriö ja synkeys haihtuu, ja minä hengitän taas vapaammin.
18 p. heinäk.
Wilhelm, mitä olisi meille maailma ilman rakkautta! Kuin valoton taikalyhty. Mutta tuskin olet saanut valon sisään, niin jo säteilevät välkkyvät kuvat valkealla seinällä! Ja ellei rakkaus olisikaan muuta kuin tuota, ellei se olisikaan kuin ohitsemme liihoittelevaa mielenharhaa, niin se on onnemme sentään, kun vielä turmeltumattomina nuorukaisina seisomme sen edessä ja ihastelemme sen ihmenäkyjä. Tänään en voinut päästä Lottea tervehtimään, eräs seura, josta en voinut vapautua, pidätti minua. Mitä tehdä? Lähetin palveluspoikani hänen luokseen, että olisi edes lähelläni joku, joka oli nähnyt hänet tänään. Millä kärsimättömyydellä odotin häntä, ja kuinka iloinen olin, kun vihdoin näin hänen palaavan. Olisin ottanut häntä kaulasta ja suudellut häntä, jos vain olisin kehdannut.
Kerrotaan bononisesta kivestä, että se, kun aurinko paistaa sille, imee sen säteet itseensä ja sitten loistaa osan yötä. Semmoiselta tuntui minusta palvelijani. Tunto siitä, että Lotten silmät olivat levänneet hänen kasvoillaan, hänen poskillaan, hänen takkinsa napeilla, hänen takinkauluksellaan, teki ne kaikki silmissäni niin pyhiksi ja kallisarvoisiksi! En olisi sinä hetkenä luopunut palveluspojastani, en tuhannesta taalerista. Hänen läsnäolonsa tuntui minusta niin hyvältä. — Älä Herran nimessä naura tälle. Voi, Wilhelm, luuletko että on vain mielenharhaa tuntea itsensä onnelliseksi.
19 p. heinäk.
Saan nähdä hänet! huudahdan aamuisin, kun herään unestani ja virkeänä tähystelen ulos ihanaan aurinkoon; saan nähdä hänet! Ja sitten en toivo enää mitään muuta koko päiväksi. Kaikki, kaikki sisältyy siihen toivoon.
20 p. heinäk.
Minua ei oikein ole miellyttänyt ehdotuksenne, että lähtisin lähettilään mukana ——iin. En ole kovin ihastunut virkakuuliaisuuteen, ja tiedämmehän kaikki, että puheenaoleva mies sitäpaitsi on sangen vastenmielinen ihminen. Äitini näkisi mielellään minut jossakin toimessa, sanot; nauroin hyvästi sille. Enkö nyt sitten toimiskele? Ja eiköhän lopulta sittenkin ole jotensakin yhdentekevää, papujako lasken vai herneitä? Kaikkihan maailmassa sentään lopuksi päätyy johonkin jonninjoutavaan, ja ihminen, joka toisten vuoksi, ilman omaa halua ja tarvetta, kamppailee ja vaivaa itseään saavuttaakseen rahaa tai kunniaa tai muuta semmoista, on aina houkkio.
24 p. heinäk.
Koska näyt panevan niin paljon arvoa sille, etten löisi laimin piirustustani, niin mieluummin jättäisin puhumatta koko asiasta kuin tunnustaisin, että viime aikoina olen melkein kokonaan jättänyt sen.
En ikinä ole ollut onnellisempi, ei ikinä vielä ole tunteeni ollut herkempi ja täyteläisempi luonnolle, se sukeltaa jokaiseen kivenmuruseen, jokaiseen ruohonkorteenkin saakka; ja kuitenkin. — En tiedä, kuinka saisin sanotuksi tämän, kuvaamisvoimani on niin heikko, kaikki on yhtä uiskentelua ja värjyntää sieluni edessä, niin etten osaa tavoittaa yhtään ainoata varmaa piirtoa eteeni; mutta kuvittelen, että jos olisi käsissäni savea tai vahaa, niin siitä ehkä voisin muodostaa kuvan. Jos tätä jatkuu kauemmin, hankinkin savea itselleni ja muovaan ja pusertelen sitä, syntyköön sitten vaikka kakkuja siitä.
Kolme kertaa olen alkanut piirtää Lotten kuvaa, ja kolme kertaa on taitoni pettänyt; se tuntuu sitä kiusallisemmalta, kun ennen sentään aina onnistuin näköisyydessä. Sittemmin olen piirtänyt hänestä varjokuvan, ja siihen saan tyytyä.
26 p. heinäk.
Rakas Lotte, niin mielelläni toimitan ja teen kaikkea; uskokaa minulle vain useammin jotain toimitettavaa, oikein usein. Mutta yhtä pyydän: älkää vast'edes sirottako hiekkaa kirjelipuille, joita lähetätte minulle. Äskeisenkin kohotin pikaisesti huulilleni, ja hampaani kirskuvat.
26 p. heinäk.
Jo monta kertaa olen päättänyt, etten käy niin usein häntä tapaamassa. Oi, kunpa voisinkin pitää ne päätökset! Mutta yhtenäkään päivänä en vielä ole lankeematta kestänyt kiusausta, ja joka kerta lupaan sentään pyhästi: huomenna jään kerrankin pois; mutta kun koittaa se huomispäivä, niin jo keksinkin jonkin mielestäni ihan vastustamattoman syyn, ja ennenkuin huomaankaan, olen jo hänen luonaan. Joko hän on sanonut illalla: Tulettehan huomenna taas? — Kuka silloin saattaisi jäädä pois? Tai hän antaa minulle jotain toimitettavaksi, ja silloin katson sopivimmaksi itse käydä ilmoittamassa hänelle tuloksesta; tai sattuu päivä olemaan aivan liian viekoittavan kaunis, lähden ulos Wahlheimiin, ja kun nyt kerran olen siellä, niin onhan enää vain puolen tunnin matka hänen luokseen! — Olen liian lähellä hänen ilmakehäänsä — henkäys vain, ja samassa olen siellä. Isoäidilläni oli tapana kertoa satua magneettivuoresta: laivat, jotka joutuivat liian likelle sitä, menettivät yht'äkkiä kaiken rauta-aineensa, naulat lähtivät lentämään vuorta kohden, ja onnettomat laivamiehet hukkuivat sortuvien lautojen sekaan.
30 p. heinäk.
Albert on saapunut, ja minä saan lähteä; ja vaikka hän olisi paras ja jaloin ihminen maailmassa, jonka edessä joka suhteessa olisin valmis nöyrtymään, niin en sittenkään kestäisi nähdä häntä edessäni niin monen täydellisyyden omistajana. — Omistajana! — Niin, Wilhelm, sulhanen on tullut! Kunnollinen, rakastettava mies, josta täytyy pitää. Onneksi en ollut läsnä ensimmäisessä kohtauksessa! Se olisi viiltänyt sydäntäni. Hän on niin hienotunteinenkin eikä ole vielä kertaakaan suudellut Lottea minun läsnäollessani. Palkitkoon Jumala hänelle sen! Minunkin täytyy pitää hänestä sen kunnioituksen tähden, jota hän kaikessa osoittaa Lottelle. Hän on ystävällinen minua kohtaan ja arvaan, että se on enemmän Lotten vaikutusta kuin hänen omaa tunnettaan: semmoisessa ovatkin naiset taitureita ja ovat oikeassakin siinä; heille on aina eduksi, jos osaavat pitää kaksi ihailijaansa sovussa keskenään, niin harvoin kuin se onnistuukin.
Muuten en voi olla kunnioittamatta Albertia. Hänen tyyni ja maltillinen olemuksensa esiintyy varsin edukseen minun levottomuuteni rinnalla, jota en mitenkään osaa salata. Hän on tunteellinen mies ja tietää mitä hänellä Lottessa on. Hänellä näyttää olevan hyvin vähän taipumusta ärtyilemiseen, ja kuten tiedät, se on se vika, jota kaikkein enimmin vihaan ihmisessä.
Hän pitää minua mielevänä miehenä, ja kiintymykseni Lotteen ja lämmin iloni kaikesta, mitä hän tekee, on vain ikäänkuin lisäuhria hänen voitolleen, ja hän rakastaa Lottea sitä enemmän. Kiusaako hän mahdollisesti häntä toisinaan pienellä mustasukkaisuudella, siitä en mene takuuseen, ainakaan minä en hänen sijassaan voisi olla ihan vapaa siitä pahasta.
Olkoon sen laita kuinka tahansa, minulla ei enää ole iloa Lotten läheisyydestä. Sanoisinko tuota ihan mielettömyydeksi vai sokaistumiseksi? — Mutta mitä nimityksistä! Puhukoon asia itse puolestaan. — Tiesinhän kaiken minkä nytkin tiedän jo ennenkuin Albert tulikaan; tiesin, ettei minulla ollut oikeutta tuudittaa itseäni mihinkään toiveisiin, enkä tuudittanutkaan — tai ainoastaan siinä määrässä en, kuin on mahdollista olla halajoimatta omakseen, kun näkee edessään niin paljon rakastettavuutta — ja nyt olen, houkka, hämmästyksissäni, kun tuo toinen todellakin tulee ja ottaa tytön minulta.
Puraisen hampaani yhteen ja nauran kaksin ja kolmin verroin niille, joilla on älyä neuvoa, että minun pitäisi tyytyä ja mukautua, kosk'ei sitä nyt kumminkaan enää voi muuttaa. — Pois silmistäni semmoiset paperisankarit! Samoan metsiä, ja kun tulen Lotten luokse ja tapaan Albertin istumassa hänen kanssaan puutarhassa puistomajassa, enkä osaa sen enempää, niin heittäydyn vallattoman hilpeäksi ja puhun kaikenlaista puuta heinää. Lotte sanoi tänäänkin minulle: Herran nimessä, älkää olko kuten eilisiltana! Te olette peloittava, kun olette niin hauskalla tuulella. — Näin meidän kesken, olen urkkinut, milloin Albertilla on jotakin tehtävää; yks' kaks' olen ulkona siellä, ja on niin hyvä olla, kun tapaan Lotten yksin.
8 p. elok.
Kuule, kuule, rakas Wilhelm, minä vakuutan sinulle, en todellakaan tarkoittanut sinua, kun moitin semmoisia ihmisiä sietämättömiksi, jotka vaativat meitä alistumaan välttämättömyyteen. En toden totta tullut ajatelleeksikaan, että sinäkin ehkä voisit olla samaa mieltä. Ja itse asiassa olet sentään oikeassa. Mutta ota toki huomioon yksi seikka, rakkaani! Maailmassa riippuu niin harva asia yhden ainoan joko-tahin varassa; tunteet ja teot ovat yhtä monivivahteisia kuin on välimuotoja kotkan- ja pystynenän välillä.
Ethän siis pane pahaksesi, jos hyväksynkin koko perustelusi, mutta sittenkin yritän livahtaa joko-tahisi lävitse.
Joko, sanot sinä, sinulla on toiveita Lotten suhteen, tai sinulla ei ole. Hyvä, edellisessä tapauksessa koeta päästä niiden perille, koeta toteuttaa toivosi; muussa tapauksessa taas karkaise mielesi ja koeta vapautua tuollaisesta onnettomasta tunteesta, jonka täytyy kuluttaa kaikki voimasi. — Ystäväni, tuo on hyvin sanottu, ja — helposti sanottu.
Kuule, sanoisitko jollekulle onnettomalle, jonka elämää hiipivä tauti hiljallensa kalvaa, sanoisitko hänelle, että hänen pitäisi yhdellä ainoalla tikarinpistolla tehdä loppu kaikista kärsimyksistään? Ja kuule, eikö paha, joka kalvaa hänen voimiaan, samalla riistä häneltä rohkeuttakin vapautua sen vallasta?
Voisit kyllä vastata tähän eräällä samansuuntaisella vertauksella: Kuka ei mieluummin anna leikata käsivarttaan poikki kuin epäröimisellä ja empimisellä saattaa henkensä vaaraan? — En tiedä! — ja älkäämme ladelko vertauksiamme. Ja kuule — niin, Wilhelm, toisinaan tunnen itsessäni kuohahtavan semmoisen silmänräpäyksellisen, ravistelevan rohkeuden, ja silloin — silloin lähtisin ehkä, kun vain tietäisin minne.
Illalla.
Sattui tänään käteeni päiväkirjani, jota nyt jo jonkin aikaa olen pitänyt hyvin epäsäännöllisesti, ja hämmästyen huomaan, kuinka tietoisesti olen askel askelelta takertunut tähän! Kuinka joka hetki olen ollut niin selvillä tilastani, ja sentään toiminut umpimähkään kuin lapsi, kuinka yhä vieläkin näen kaiken niin selvästi, osoittamatta sentään vähintäkään parannuksen oiretta itsessäni.
10 p. elok.
Voisin viettää ihaninta, onnellisinta elämää maailmassa, ellen olisi hullu. Vaikeata olisi päästä olosuhteisiin, jotka olisivat niin kauniit ja niin ihmissielua ilahduttavat kuin ne ovat, joissa nykyään elän. Oi, on niin varmaa, että sydän yksin rakentaa oman onnensa. — Olla kuin jäsenenä mitä herttaisimmassa perheessä, olla vanhukselle rakas kuin oma poika, lapsille kuin isä, ja Lottelle! — ja sitten tuo kunnon Albert, joka ei millään luulevaisella oikullisuudella häiritse onneani, joka kohtelee minua sydämellisellä ystävyydellä ja jolle minä Lotten jälkeen olen rakkain maailmassa! — Wilhelm, on ilo kuunnella meitä, kun olemme yhdessä kävelyllä ja puhumme keskenämme Lottesta: ei maailmassa ole mitään hullunkurisempaa kuin tämä suhde, ja kuitenkin se saa silmäni usein kyyneliin.
Kun hän kertoo minulle Lotten toimeliaasta kelpo äidistä: kuinka hän kuolinvuoteellaan oli jättänyt perheensä ja lapsensa Lotten haltuun ja uskonut Lotten hänen huomaansa; kuinka Lotte siitä päivin oli muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi, kuinka hän taloushuolissa ja elämän vakavuudessa oli muuttunut todelliseksi äidiksi, kuinka hänen jokainen hetkensä oli rakastavaa, toimeliasta huolehtimista, ja kuinka hän silti pysyi yhtä iloisena ja hilpeänä. — Astelen siinä hänen rinnallaan, poimin kukkia tien viereltä, sovitan niitä yhteen ja — pudotan ne kädestäni ohitse vierivään virtaan ja katselen niitä, kun ne hiljalleen soluvat pois. — En muista, olenko jo kirjoittanut sinulle, että Albert tulee jäämään tänne; hovi, jonka suosiossa hän on, on nimittäin antanut hänelle hyvätuloisen viran. Olen harvoin tavannut niin uutteraa ja säännöllistä miestä kuin hän on.
12 p. elok.
Ihan varmaa, Albert on paras ihminen auringon alla. Meille sattui eilen omituinen kohtaus keskenämme. Menin hänen luokseen jäähyväisille, aioin nimittäin lähteä ratsastusretkelle vuoristoon, mistä tämän kirjeenkin nyt kirjoitan sinulle, ja kun siinä kävelen edestakaisin hänen huoneessaan, sattuvat silmäni hänen pistoleihinsa. — Lainaapa nuo minulle matkalle, sanoin. — Olkoon menneeksi, sanoi hän, jos vain viitsit ladata ne, minulla ne riippuvat tuossa ainoastaan muodon vuoksi. — Otin toisen niistä alas, ja hän jatkoi: Siitä saakka kuin varovaisuuteni kerran teki minulle kepposet, en enää ole kajonnut koko kapineisiin. — Utelin juttua. — Oleskelin, kertoi hän, lähes neljännesvuoden erään ystäväni luona maalla, mukanani oli pari lataamatonta taskupistolia, ja minä nukuin rauhassa. Eräänä sateisena iltapäivänä sitten, kun ei ollut muutakaan tehtävää, en tiedä mistä sattui mieleeni, että voisi tulla rosvoja ja että pistolit ehkä olisivat hyvät olemassa käyttökunnossa, jotta — no tiedäthän, mitä kaikkea tuolla tapaa saattaa johtua ajattelemaan. Annoin pistolit palvelijalle puhdistettaviksi ja ladattaviksi, tämä rupeaa komeilemaan niillä palvelustyttöjen edessä, koettaa säikyttää heitä, ja, kuinka käykään, pistoli laukeaa, ja latasin, joka vielä oli sisällä, osuu erään tytön oikeaan käteen ja musertaa hänen peukalonsa. Siitäkös hälinä nousi, lääkityksen sain maksaa päällepäätteeksi, enkä sen koommin ole kajonnut koko ampumavehkeisiin. Ystäväiseni, kuinka turhaa on kaikki varovaisuus. Vaaraa ei kumminkaan voi välttää! Taikka oikeastaan —. No niin, sinähän tiedät, että pidän hänestä paljonkin, mutta tuo "taikka oikeastaan" ei ole enää mieleeni, sillä onhan itsestäänkin jo selvää, että jokaisesta yleisestä lauseesta on poikkeuksia. Mutta niin tunnollinen hän on, että kun hän luulee sanoneensa jotain liioiteltua, ylimalkaista ja ainoastaan puoliksi totta, niin hän ei lakkaa sitä silittämästä, sitä lievittämästä, sitä muovailemasta, ennenkuin saa jauhetuksi asian niin, ettei siitä enää ole mitään jäljellä. Nytkin hän takertui syvälle tekstiin: lopulta en enää kuunnellutkaan häntä, jouduin omiin haaveisiini ja kohotin yht'äkkiä pistolin suun otsalleni, oikean silmän yläpuolelle. — Huh! sanoi Albert, vetäen pistolia syrjään, mitä tuo nyt on olevinaan? — Eihän se ole latingissakaan, sanoin. — Ja vaikk'ei olekaan, niin mitä tuommoinen on? vastasi hän kärsimättömästi. En voi kuvitella, että joku saattaisi olla niin järjetön, että ampuisi itsensä; jo pelkkä ajatuskin herättää vastenmielisyyttä minussa.
Te ihmiset, huudahdin, aina kun te jostakin puhutte, pitää teidän sanoa: Tuo on järjetöntä, tuo järkevää, tuo on hyvää, tuo pahaa! Ja miksikä? Oletteko sitä varten tutkineet jonkin teon sisimpiä vaikutteita? osaatteko varmuudella sanoa ne syyt, joiden tähden se on tapahtunut, joiden tähden sen on täytynyt tapahtua? Jos sen olisitte tehneet, ettepä varmaankaan olisi niin nopeat tuomioissanne.
Sinun pitää myöntää, sanoi Albert, että eräät teot aina ovat rikollisia, tapahtukoot ne sitten mistä vaikuttimista tahansa.
Kohautin olkapäitäni ja myönsin. — Mutta ystäväni, jatkoin, onhan tästäkin muutamia poikkeuksia. On totta, että varkaus on pahe: mutta ihminen, joka tekee ryöstön pelastaakseen omaisensa varmasta nälkäkuolemasta, kumpaa hän ansaitsee enemmän, sääliäkö vai rangaistusta? Ken kohottaa ensimmäisen kiven sitä aviomiestä vastaan, joka oikeutetussa vihassaan uhraa uskottoman vaimonsa ja hänen kurjan viettelijänsä? kuka tyttöä vastaan, joka hurmauksen hetkenä unohtuu lemmen hillittömiin iloihin? Lakimmekin, nuo kylmäveriset pedantit, heltyvät semmoisissa tapauksissa ja pidättävät rangaistustaan.
Tuo on ihan toista, vastasi Albert, sillä ihminen, joka on intohimojensa vallassa, kadottaa kaiken harkintakykynsä, ja häntä pidetäänkin juopuneen tai mielipuolen veroisena.
Oi teitä, te järkevät! huudahdin nauraen. Intohimo! Juopunut! Mielipuoli! Niin tyyniä, niin osaaottamattomia te saatatte olla, te siveelliset ihmiset! Te moititte juopunutta, te halveksitte mieletöntä, astutte hänen ohitsensa kuin pappi ja kiitätte Jumalaa kuin fariseus siitä, ettette ole kuin hän. Olen useasti ollut humalassa, ja intohimoni ovat aina lähellä mielipuolisuuden rajaa, mutta kumpaakaan en kadu: sillä olen mahdollisuuteni mukaan oppinut ymmärtämään, kuinka jokaista erinomaista ihmistä, joka on tehnyt jotain suurta, jotain mahdottomalta näyttävää, kuinka häntä ja hänen kaltaisiaan aina on huudettu humalapäisiksi ja mielipuoliksi.
Mutta tavallisessakin elämässä on sietämätöntä aina jokaisen vähänkin vapaan, jalon ja odottamattoman teon jälkeen kuulla huudettavan: Mutta mieshän on humalassa, hän on höperö! Hävetkää, te raitispäiset! Hävetkää, te viisaat!
Nuo nyt ovat niitä sinun kuvittelujasi, sanoi Albert. Sinä liioittelet ja otat kaikki asiat niin kiihkeästi, ja ainakin olet väärässä siinä, että vertaat itsemurhaa, josta nyt on puhe, suuriin tekoihin, vaikk'ei sitä toki voi katsoa muuksi kuin heikkoudeksi. Sillä tosiaankin on helpompi kuolla kuin miehuudella kestää tuskaista elämää.
Olin vähällä katkaista koko keskustelun; sillä mikään ei suututa minua niin kuin se, että joku tulee ja läiskäyttää jollakin tyhjänpäiväisellä lauseparrella, kun minä puhun täydestä sydämestäni. Hillitsin sentään itseni, olin näet useamminkin jo kuullut matkittavan tuota, ja useasti ennättänyt harmistua siitä, ja vastasin vain vähän kiihkeämmin: Vai sinä sanot sitä heikkoudeksi? Pyydän, älä anna näön pettää itseäsi. Kansaa, joka huokailee hirmuvaltiaan sietämättömän ikeen alla, sanotko sitä heikoksi, jos tyytymättömyys siinä viimein leimahtaa ilmituleen ja se katkoo kahleensa? Ihmistä, joka kauhuissaan, kun tuli on syttynyt hänen talossaan, jännittää kaikki voimansa ja keveästi kantaa taakkoja, joita hän tavallisissa oloissa tuskin jaksaisi liikuttaakaan; ihmistä, joka loukattuna ja vimmoissaan uskaltaa antautua taisteluun kuutta vastaan ja voittaa heidät, sanotko heitä heikoiksi? Ja kuule nyt, ystäväni, jos ponnistus on voimaa, miksi olisi sitten hengen liiallinen jännitys ihan päinvastaista? — Albert katsahti minuun ja sanoi: Älä pahastu, mutta esimerkit, jotka esitit, eivät minusta ollenkaan valaise asiaa. — Olkoon, sanoin, minua on ennenkin moitittu siitä, että tapani yhdistää asioita toisiinsa usein on hyvin sekanaista. Mutta katsotaanpa, voisimmeko jollakin muulla tavoin kuvailla mielessämme ihmisen tilaa, joka päättää heittää päältään elämän muuten sentään niin suloisen taakan. Sillä ainoastaan sikäli kuin sisällisellä herkkyydellä olemme mukana jossakin teossa, on meillä oikeus puhua siitä.
Ihmisluonteella, jatkoin, on rajansa, se voi tuntea iloa, voi tuntea tuskaa ja kärsimystä ainoastaan määrättyyn rajaan asti ja sortuu, kun on menty sen rajan ylitse. Tässä ei siis ole kysymys siitä, onko joku heikko vai vahva, vaan siitä, voiko hän kestää kärsimystensä mittaa, olkoot hänen kärsimyksensä sitten henkistä tai ruumiillista laatua; ja minusta on aivan yhtä omituista sanoa, että ihminen, joka tekee itsemurhan, on pelkuri, kuin olisi mieletöntä sanoa pelkuriksi ihmistä, joka on kuollut kovaan kuumeeseen.
Paradokseja! Paradokseja! huudahti Albert. — Ei niin pahasti kuin näyt luulevan, vastasin. Myönnäthän, me sanomme semmoista kuolemansairaudeksi, kun ihmisluonto tulee niin järkytetyksi, että sen voimat osaksi kuluvat loppuun, osaksi käyvät niin tehottomiksi, ettei ihminen enää voi toipua, ja ettei mikään onnellinen muutoskaan enää voi palauttaa elämän toimintaa hänessä entiselleen.
Nyt, ystäväni, sovittakaamme tämä ihmisen henkiseenkin puoleen. Ota ihminen kaikessa ahtaudessaan ja pienuudessaan ja katso, kuinka hän saa vaikutteita, kuinka hän juurtuu varmoihin aatteihin, kunnes viimein jokin varttuva intohimo kokonaan saa hänet valtoihinsa ja huimaa häneltä kaiken tyynen arvostelukyvyn ja suistaa hänet turmioon.
Turhaa, että tyyni, järkevä ihminen ymmärtää tuon onnettoman tilan, turhaa, että hän koettaa lohduttaa ja rohkaista häntä. Aivan kuin terve, joka istuu sairaan vuoteen ääressä, ei voi antaa hänelle hitustakaan voimistansa.
Albertista tuo oli liian yleistä puhetta. Huomautin silloin hänelle eräästä tytöstä, joka äskettäin oli löydetty hukkuneena vedestä, ja kerroin hänelle uudestaan hänen elämäntarinansa. — Hyvä, lempeä olento, joka oli kasvanut kotoisten askareidensa ja viikkoisten varmasti määrättyjen tehtäviensä ahtaassa piirissä, joka ei tuntenut muuta huvitusta kuin mahdollisesti sunnuntaisin käydä vertaistensa kanssa kaupungilla kävelemässä puettuna koristeihin, jotka vähitellen oli saanut kokoon, joskus suurempina juhlina ehkä hiukan tanssia ja muuten tuolloin tällöin hetkiseksi pysähtyä vilkkaasti ja osanotolla lavertelemaan jonkun naapuritytön kanssa jonkin toran tai juorun johdosta — tämän tulinen luonne rupeaa nyt vihdoinkin tuntemaan sisäisempää kaihoa ja kaipausta, jota miesten imartelut vielä kiihoittavat; hänen entiset ilonsa rupeavat vähitellen tuntumaan hänestä tyhjänpäiväisiltä, kunnes hän viimein kohtaa miehen, jonka puoleen häntä outo tunne vastustamattomasti vetää, johon hän nyt kiinnittää kaikki toivonsa, jonka vuoksi hän unohtaa koko maailman ympärillään, ei kuule, ei näe, ei tunne enää muuta kuin häntä ainoata, vain häntä, häntä yksin vain kaipaa. Kun kevyen turhamaisuuden kevyet ilot eivät ole turmelleet häntä, vetää halunsa häntä suoraan päämäärään; hän tahtoo tulla ystävänsä omaksi, tahtoo ikiajoiksi häneen yhtyen löytää sen onnen, joka häneltä puuttuu, ja nauttia kaikki ne ilot, joita sielunsa on kaivannut. Uudistetut ja uudistetut lupaukset, jotka yhä vahvistavat hänen toiveitaan, rohkeat hyväilyt, jotka kiihoittavat hänen halujaan, kiehtovat koko hänen sielunsa; umea hämärähaluinen toive unnuttaa koko hänen olonsa, hän uiskentelee kuin kaikkien ilojen aavistuksessa, hänen koko sieluntilansa on äärimmäisessä jännityksessä, viimein hän ojentaa kätensä sulkeakseen kaikki toiveensa syliinsä — ja rakastettunsa jättää hänet. — Jäykistyneenä, huumautuneena hän seisoo kuin syvyyden partaalla; kaikki on synkeyttä ympärillä, ei ole edessä mitään pelastuksen tietä, ei mitään lohdutusta, jokainen tunne on kuollut hänen rinnastaan; sillä hän on jättänyt hänet, hän, jossa oli koko hänen elämisensä ja olemisensa. Hän ei näe avaraa maailmaa, joka on hänen edessään, ei niitä lukemattomia, jotka voisivat korvata hänelle hänen tappionsa, hän tuntee itsensä yksinäiseksi, hyljätyksi keskellä maailmaa — ja sokeana, kamalan hätänsä ahdistamana hän syöksyy, syöksyjä alas sammuttaakseen syleilevään kuolemaan kaikki tuskansa. — Siinä, Albert, näet niin monen ihmisen kohtalon! ja sano nyt, eikö se ole sairaustapaus. Ihminen ei löydä enää pääsyä noiden sekavien ja hämmentyneiden voimien sokkeloista, ja hänen täytyy kuolla.
Voi häntä, joka katselisi tuota ja sanoisi: Sitä hupakkoa! Olisi malttanut vain ja antanut ajan kulua, niin epätoivonsa olisi kyllä asettunut ja hän olisi tavannut toisen, joka olisi voinut lohduttaa hänet. — Tuo on ihan samaa, kuin jos joku sanoisi: Voi hupakkoa, kun kuolee kuumeeseen! Olisi odottanut, kunnes voimansa olisivat toipuneet, elinnesteensä parantuneet ja verensä kuohu asettunut: kaikki olisi päättynyt hyvin, ja hän eläisi vielä tänä päivänä.
Albert, jonka mielestä tämäkään vertaus ei vielä ollut tarpeeksi sattuva, väitti vielä jotakin vastaan; muun muassa hän sanoi, että olin puhunut ainoastaan eräästä yksinkertaisesta tytöstä; mutta sitä hän ei vain voisi käsittää, kuinka semmoisessa tapauksessa voisi puolustaa ihmistä, joka olisi järkevämpi, jonka näköpiiri ei olisi niin rajoitettu ja joka vapaammin osaisi nähdä elämänsuhteita. — Ihminen pysyy ihmisenä, ystäväni, huudahdin, ja se hitunen järkeä, joka hänellä sattuu olemaan, merkitsee hyvin vähän tai ei mitään, kun intohimot riehuvat hänessä ja hän on viskattu ihmistunteen äärimmäisille rajoille. Vieläpä — no, toiste siitä, sanoin, ottaen hattuni. Oi, sydämeni oli niin tulvillaan — ja me erosimme toisistamme ilman keskinäistä ymmärtämystä. Kuinka vaikea onkaan tässä maailmassa ihmisten ymmärtää toinen toistaan.
15 p. elok.
Se on toki varmaa, ettei mikään muu maailmassa tee ihmistä välttämättömäksi kuin rakkaus. Tunnen ettei Lottekaan mielellään kadottaisi minua, ja lapsilla nyt ei ole muuta käsitystäkään, kuin että minä aina huomenna taas palaan. Tänään kävin virittämässä Lotten klaveeria; lapset tahtoivat, että kertoisin jonkin sadun, ja Lotte itse pyysi, että tekisin sen. Leikkasin heille illallisleipää, jota he nyt ottavat minulta yhtä mielellään kuin Lotteltakin, ja kerroin heille tarinan prinsessasta, jota kädet olivat palvelemassa. Opin siinä kertoessani, usko se, itsekin paljon, ja näen hämmästyen, miten kertomukseni vaikuttaa heihin. Kun välisti olen pakotettu keksaisemaan jonkin sivujuonen, jonka toista kertaa kertoessani unhotan, huomauttavat he kohta, että edellisellä kerralla tapahtui toisin, niin että minun nyt on täytynyt totuttautua lausumaan kaikki aina samalla tapaa laulavaan nuottiin kuin lankaa myöten. Olen oppinut senkin, että kirjailija aina vahingoittaa kirjaansa sen uudella, muutetulla painoksella, vaikkapa parannukset lisäisivätkin kirjan taiteellista arvoa. Ensimmäinen vaikutus on aina syvin; ja ihminen on sellainen, että hänelle voi uskotella mitä mahdottomintakin; mutta se tarttuukin sitten häneen niin lujasti, että onnetonta sitä, joka yrittää hangata ja hävittää sitä pois.
18 p. elok.
Pitääköhän siis välttämättä olla niin, että ihmisen onni samalla myöskin on hänen kärsimystensä lähde?
Tuo täysi, lämmin tunne, joka aina virkosi sydämessäni luonnon elävällä povella, joka sai mieleni tulvehtimaan niin suloisessa ilossa, joka loihti maailman ympärilläni paratiisiksi, se on nyt muuttunut sietämättömäksi kiduttajakseni, kiusanhengekseni, joka kaikkialla ahdistaa minua. Kun ennen täältä vuorilta tähystelin virran ylitse tuonne kukkuloille ja näin edessäni koko tuon hedelmällisen laakson, kun näin kaiken ympärilläni taimivan ja kumpuavan; kun näin nuo vuoret juurelta huippuun asti korkeiden, tuuheiden puiden peittäminä, kun näin nuo laaksot, jotka tuhansin kiemuroin tuossa kiertelevät, armaitten metsiensä varjoomina, ja tuon lempeän, tyynen virran, joka hiljaa solui kahisevain kaislojensa lomitse ja kalvossaan kuvasteli ihania pilviä, joita lempeä iltatuuli keveästi liidätti taivaan kannella; kun sitten kuulin lintujen heläjöitsevän elämän metsässä ympärilläni, ja kun lukemattomat hyttysparvet iloisesti karkeloivat auringon viimeisen säteen punertavassa hohteessa, jonka viimeinen värähtävä tuikahdus vielä herätti surisevan kuoriaisen kohottaumaan ruohikostaan; kun siinä surina ja virinä ympärilläni sai minun tarkkaamaan maata allani, ja kun sammal, joka imee ravintonsa kovasta kalliosta, ja kanervikko, joka kasvaa hedelmättömän hietakummun kuvetta, paljastivat minulle luonnon povessa vaikuttavan sisäisen, hehkuvan, pyhän elämän; kuinka suljin ja kätkin tuon kaiken lämpimään sydämeeni, kuinka tunsinkaan ylitsetulvehtivassa täyteläisyydessäni itseni kuin jumalaistuneeksi ja kuinka liikahtelikaan koko äärettömän maailman ihana moninaisuus vilvoittavana ja elähdyttävänä sielussani. Äärettömät vuoret kohosivat ympärilläni, silmäni huimaantui summattomiin syvyyksiin, vuoripurot syöksyivät alas, ja virrat juoksivat allani, vuoret ja metsät soivat sielussani; näin kaikkien noiden salaperäisten, selittämättömäin voimain vaikuttavan ja luovan maan syvyyksissä; ja maan pinnalla ja taivaan alla häilyivät ja vilisivät moninaiset eläimet ja olennot. Kaikkialla, kaikkialla tuhannet elämän muodot ja lajit; ja ihmiset sitten, jotka laittavat tupasensa ja pesiytyvät yhteen ja luulevat hallitsevansa avaraa maailmaa! Voi poloista hullua sinua, joka pidät kaikkea vähäpätöisenä, koska itse olet niin pieni! — Luoksepääsemättömästä vuoresta aution erämaan keskellä, jonka hiekkaa ei ihmisjalka ole tallannut, hamaan äärettömän valtameren tuntemattomaan rantaan värjyy ja vaikuttaa iäisesti luovan henki ja iloitsee jokaisesta tomuhiukkasesta, jolla on tunto hänestä ja joka elää. — Oi, kuinka toivoinkaan silloin itselleni kurjen siipiä, joka lensi ylitseni, saadakseni minäkin uiskennella tuon mittaamattoman meren rantaa kohden, saadakseni minäkin juoda äärettömyyden tulvehtivasta maljasta paisuvaa kuohuvaa elämäniloa, saadakseni minäkin rintani rajoitetuilla voimilla edes silmänräpäyksen ajan tuntea pisarankin sen ikiolennon autuushurmausta, joka luo kaiken itsessään ja itsestään.
Veljeni ja ystäväni, jo muistokin näistä hetkistä virkistää sieluani. Yksin sekin jo, että koettaa herättää mielessään ja esittää uudestaan nuo sanomattomat tunteet, kohottaa sieluni itsensä yläpuolelle ja antaa sitten minun kaksin verroin raskaasti tuntea nykyisen tilani ahdistuksen.
On vetäytynyt sieluni edestä kuin esirippu, ja tuo äärettömän, määrättömän elämän näkymö muuttuu edessäni iäisesti avoimen haudan kuiluksi. Voitko sanoa: tuo on, kun kaikki sentään lakkaamatta juoksee ja juoksee ohitsemme? kun kaikki kiitää sivuitsemme kuin myrskyn siivillä ja niin harvoin saa aikaa toteutua koko voimassaan, ja oi, tempautuu ennen aikojansa tuhovirtaan, suistuu sen pyörteihin ja murskautuu kallioita vastaan? Ei kulu hetkeä, joka ei kuluttaisi sinua ja omiasi ympärilläsi, ei kulu hetkeä, jolloin sinä et tuhoaisi jotakin, jolloin sinun ei täytyisi tuhota jotakin; viattomin kävelysi maksaa tuhanten matosten elämän, yksi ainoa jalkasi poljenta särkee muurahaisten vaivoja kysyneen rakennuksen ja tallaa perikatoon ja kuolemaan kokonaisen pienoismaailman. Oh, eivät minua liikuta nuo suuret ja harvinaiset, maailman vaivat, nuo tulvat ja maanjäristykset, jotka hävittävät kaupunkejanne; minun sydäntäni kalvaa tunto siitä kuluttavasta voimasta, joka piilee ja on läsnä kaikessa luonnossa, tuosta, joka ei synnytä mitään mikä ei hävittäisi itseään ja kaikkea lähellänsä olevaa. Siten seison tyrmistyneenä ja ahdistuksen huumaamana, ympärilläni taivas ja maa ja niiden myllertävät voimat, enkä näe edessäni muuta kuin iäisesti nielevän, iäisesti märehtivän hirviön.
21 p. elok.
Suotta levitän käteni tavoittaakseni hänet, kun aamuisin virkoan raskaista unistani, suotta etsin häntä yöllä vuoteessani, kun onnellinen, viaton uni on hurmallaan pettänyt minut, kuin istuisin kedolla hänen vieressään, pitäisin kättänsä kädessäni ja suutelisin sitä, suutelisin tuhannet kerrat. Oi, ja kun sitten vielä puolittain unen horroksissa hapuilen käsilläni häntä kohden ja siinä herään — silloin puhkee sydämeni ahdistus kyyneliksi, ja minä itken tuijottaen lohduttomana eteeni synkkään tulevaisuuteen.
22 p. elok.
Onnetonta tämä on, Wilhelm! Kaikki voimani on masentunut levottomaksi raukeudeksi, en jaksa olla toimetonna, mutta en voi tehdäkään mitään. Mielikuvitukseni on ihan lamassa, luonnosta en nauti, ja kirjat tympäisevät minua. Kun olemme itsemme kanssa ristiriidassa, olemme ristiriidassa koko maailman kanssa. Usko minua, monesti soisin olevani päivätyöläinen, jotta aamulla herätessäni minulla olisi edes jokin tarkoitusperä päivän tullen, jokin pyyde, jokin toivo. Usein kadehdin Albertia, joka on korviaan myöten kaivautunut asiakirjoihinsa, ja kuvittelen, että olisin tyytyväinen, jos olisin hänen asemassaan! Jo jonkun kerran on juolahtanut mieleeni kirjoittaa sinulle ja ministerille ja pyytää sitä tointa lähetystössä, josta sanot, että voisin sen saada. Luulen sitä itsekin. Olen jo pitemmän aikaa ollut ministerin suosiossa, ja hän on jo useasti kehoittanut minua antautumaan johonkin toimeen, ja kerran minun on kai se tehtäväkin. Mutta kun sitten taas ajattelen asiaa tarkemmin ja muistuu mieleeni tarina hevosesta, joka kyllästyneenä vapauteensa antaa valjastaa päälleen satulan ja ohjat ja ajetaan piloille — niin en tiedä mitä tekisin — ja ystäväni! ehkä tämä halu päästä toisiin oloihin onkin vain sisäistä, kiusaavaa levottomuutta, joka aina ja kaikkialla on seuraava minua.
28 p. elok.
Totta se on, jos vielä voisin tulla terveeksi, niin se tapahtuisi näiden ihmisten parissa. Tänään on syntymäpäiväni, ja jo aamulla varhain saan pienen käärön Albertilta. Kun aukaisen sen, huomaan ensiksi yhden niitä vaaleanpunaisia nauhoja, jotka Lottella oli yllään, kun ensiksi tulimme tuttaviksi, ja joita sittemmin joskus olin pyytänyt häneltä. Sitäpaitsi oli käärössä kaksi pientä kirjaa, Wetsteinin julkaisema Homeros, jota jo usein olin kaivannut, ettei minun tarvitsisi kävelyilläni laahata mukanani Ernestin isokokoista painosta. Noin he noudattavat kaikkia toiveitani, noin he etsivät tilaisuutta kaikenlaisiin pieniin ystävyydenosoituksiin, jotka tuntuvat tuhatkertaisesti ystävällisemmiltä ja rakkaammilta kuin kaikki semmoiset loistavat lahjat, joilla antajan turhamielisyys nöyryyttää vastaanottajaa. Suutelen tuhannesti noita nauhoja, ja jokaisella henkäykselläni ahmin itseeni muistoja siitä autuudesta, jolla nuo muutamat onnelliset päivät, jotka eivät ikinä enää voi palata, täyttivät mieleni. Wilhelm, niin se on, mutta minä en valita, elämän kukkaset ovat vain kangastuksia! Kuinka moni niistä lakastuu jättämättä jälkeäkään itsestään! kuinka harva puhkee hedelmään, ja kuinka harvat niistä hedelmistä kypsyvät! Ja kuitenkin niitä on sittenkin kylliksi, ja kuitenkin, voimmeko — oi ystäväni ja veljeni! — voimmeko kylminä ja huomaamattomina astua noiden kypsyneiden hedelmien ohitse, hyljeksiä niitä ja jättää ne nauttimattomina mätänemään?
Hyvästi! On ihana kesä, usein kiipeän omenapuihin Lotten puutarhassa, kädessäni omenapudotin, pitkä seiväs, ja karistan hedelmiä alas latvasta. Hän seisoo alhaalla ja ottaa ne vastaan, kun pudotan ne hänelle.
30 p. elok.
Onneton! Oletko ihan järjiltäsi? Sinähän petät itseäsi? Miksikä tuo hurja, kuohuva intohimo? En osaa rukoilla enää kuin häntä; mielikuvituksessani ei elä muuta kuvaa kuin hänen, näen kaiken maailmassa vain suhteessa häneen. Ja niin onnelliseksi tuo saa minut välisti — kunnes minun aina taas täytyy riistää itseni hänestä irti. Oi Wilhelm, mikä veto ja viekoitus sydämessäni! — Kun istun hänen luonaan, kaksi tuntia, kolme tuntia, kun sieluni kylpee hänen vartalonsa, hänen olentonsa, hänen äänensä taivaisen soinnun ihastelussa, ja kun vähitellen kaikki aistini jännittyvät, kun silmieni edessä synkkenee, kun tuskin enää kuulen, ja kun pusertaa kurkkuani kuin salamurhaajan käsi, kun silloin sydämeni lyö ja kolkuttaa ja koettaa vapahtaa aistieni hurjaa pakotusta ja vain lisää niiden ahdistusta — oh, Wilhelm, silloin on välisti kuin en olisi elämässäkään enää! Ja — ellei toisinaan surumielisyyteni valtaa minua ja sulata mieltäni ja Lotte suo minulle sitä vaivaista lievikettä, että saan itkeä ahdistukseni hänen kädelleen, — niin minun täytyy rientää pois, ulos! ja minä harhailen sitten pitkiä matkoja; on iloni silloin kiivetä jyrkän vuoren kuvetta tai tunkea tiettömän, tiheän metsän lävitse, halki pensaikkojen, jotka repivät minua, ja orjantappuroiden, jotka viiltävät käteni verille! Silloin tuntuu hiukan helpommalta! Hiukan! Ja kun sitten uupuneena ja janosta näännyksissä jään paikalleni usein keskellä yötä, kun täysikuu korkealla vaeltaa ylitseni, ja istahdan yksinäisen metsän keskellä jollekin vinokasvuiselle puunrungolle, hiukan lepuuttaakseni haavoittuneita jalkojani, ja sitten siinä hämärässä hetkeksi nukahdan herpaisevaan lepoon! Oi Wilhelm! silloin yksinäinen koppi, jouhipaita ja orjantappuravyö tuntuisivat minusta lievitykseltä, jota koko sieluni halaa. Hyvästi! En näe muuta vapahdusta tästä kuin haudan.
3 p. syysk.
Pois minun lähteä täytyy! Kiitän sinua, Wilhelm, että olet tukenut horjuvaa päätöstäni. Jo kaksi viikkoa on minussa kytenyt ajatus jättää hänet. Minun täytyy poistua. Hän on taasenkin kaupungissa erään ystävättärensä luona. Ja Albert — ja — minun täytyy lähteä!
10 p. syysk.
Oli sekin yö. Wilhelm! Nyt kestän vaikka mitä. En näe häntä enää. Oi, etten saa heittäytyä kaulaasi, ystäväni, ja kyynelin ja riemahduksin ilmaista sinulle tunteita, jotka myrskyävät sydämessäni! Tässä minä istun ja haukon ilmaa keuhkoihini, koetan tyyntyä ja odotan aamua, hevoset ovat tilatut auringonnousuksi.
Oi, hän nukkuu rauhassa eikä aavista, ettei hän ikinä enää ole näkevä minua. Olen riistänyt itseni irti; niin voimakas olin, etten kaksi tuntia kestävässä keskustelussakaan ilmaissut aiettani. Ja hyvä Jumala, millainen keskustelu!
Albert oli luvannut kohta illallisen jälkeen tulla Lotten kanssa puutarhaan. Seisoin penkereellä korkeiden kastanjoiden alla ja katselin aurinkoa, joka nyt viimeistä kertaa laski edessäni tuon suloisen laakson ja lempeänä soljuvan virran ylitse. Niin monet kerrat olin seisonut hänen kanssaan tällä samalla paikalla ja katsellut tätä samaa ihanaa näkyä, ja nyt — Astelin edestakaisin puistokujannetta, joka oli minulle niin rakas; tämä paikka oli salaperäisesti vetänyt minua puoleensa jo ennen kuin vielä tunsinkaan Lottea, ja kuinka olimmekaan iloinneet, kun tuttavuutemme alussa keksimme molemminpuolisen mieltymyksemme tähän paikkaan, joka todella onkin runollisimpia, mitä olen ihmistaidon muodostamia nähnyt.
Ensinnä on edessä avara näköala kastanjojen välitse. — Oi, olenhan muistavinani, että olen useampaan kertaankin kirjoittanut sinulle, kuinka korkea pyökistö vähitellen muodostuu oikeaksi seinämäksi kummallekin puolen ja kuinka sen varjossa kasvava pensaikko saa puukujanteen aina hämärämmäksi, kunnes se viimein päättyy joka taholta suljettuun sopukkaan, jonka yllä kaikki yksinäisyyden väristys tuntuu lepäävän. Vieläkin olen tuntevinani, mikä omituinen rauhaisa tunnelma minut valtasi, kun eräänä lämpimänä keskipäivänä ensikertaa astuin sinne varjoon; minulla oli kuin hämärä aavistus siitä, minkä autuuden ja minkä tuskan näkymöksi tämä paikka vielä oli tuleva minulle.
Olin ehkä ollut jo puolisen tuntia siinä ja antanut suloisenkaihoisten ajatusten tuudittaa mieltäni, ajattelin eroamme ja kohtaisimmeko mahdollisesti enää koskaan toisiamme, kun kuulin heidän tulevan pengertä alas. Juoksin heitä vastaan, tartuin omituisesti väristen hänen käteensä ja suutelin sitä. Olimme juuri astuneet alas, kun kuu hiljaa kohosi metsäisen kukkulan takaa; puhelimme yhtä ja toista ja lähenimme huomaamatta tuota pimeätä lehvämajaa, kujanteen perällä. Lotte astui sisään ja istuutui, Albert asettui hänen viereensä ja samoin minä; levottomuuteni ei sentään sallinut minun kauan istua alallani; minä nousin, menin seisomaan hänen eteensä, kävelin edestakaisin, istuin taas: olin hyvin tuskaisessa mielentilassa. Hän huomautti, kuinka kauniisti kuutamo valaisi pengertä puukujanteen edustalla: näky olikin kaunis ja sitä vaikuttavampi, kun kaikki muu ympärillä oli syvän hämäryyden sylissä. Olimme ihan hiljaa, ja hetken kuluttua hän alkoi taas: Aina kun käyn ulkona kuutamossa, tulevat mieleeni kuolleet omaiseni ja rupean ajattelemaan kuolemaa ja tulevaista elämää. Meillä on toinen, tuleva elämä! jatkoi hän, ja äänensä värisi ihaninta tunnetta; mutta, Werther, tapaammeko me toisemme? tunnemmeko silloin toisemme? Kuinka aavistatte? Sanokaa.
Lotte, vastasin ojentaen käteni hänelle, ja silmäni olivat tulvillaan kyyneliä; me kohtaamme toisemme vielä! kohtaamme täällä ja tuolla vielä! — Ääneni tukahtui. Wilhelm, miksi hänen piti kysyä juuri tuota nyt, kun sydäntäni vihloi tuskallinen eromme!
Ja tietävätkö rakkaat kuolleet omaisemme meistä, jatkoi hän, tuntevatko he, että olemme onnellisia ja että lämpimällä rakkaudella muistelemme heitä? Oi, aina väikkyy mielessäni muisto äidistäni ja äitini kuva, kun hiljaisina iltoina istun hänen lastensa, omain lasteni piirissä, ja he ovat ympärilläni. Silloin saattaa silmääni kohota kaipauksen kyynel, istun ja katselen taivasta kohden ja toivon, että hän silmänräpäyksen ajankin voisi nähdä, kuinka pidän sanani, jonka annoin hänelle hänen kuolinhetkenään: että olisin hänen lastensa äitinä. Millä tuntein minä huokaankaan: anna anteeksi minulle, kallis äitini, ellen voi olla heille sitä, mitä sinä olisit ollut. Oi, teenhän toki kaiken minkä voin; saavathan he vaatteet ja ravintonsa, oi, ja paljoa enemmän, he saavat hoidon ja rakkautta. Oi, kunpa voisit nähdä sopumme, sinä rakas pyhä, niin kuumimmilla kiitoksillasi ylistäisit Jumalaa, jolta viimeisillä katkerilla kyynelilläsi rukoilit lastesi menestystä. —
Noin hän puhui! Oi Wilhelm, kuka voisi toistaa sen, mitä hän puhui! Kuinka voisi kylmä, kuollut kirjain kuvata tuota hengen taivaallista kukoistusta! Albert keskeytti hänet hellästi: Tuo liikuttaa sinua liian syvästi, rakas Lotte! Tiedän kyllä, että olet hyvin taipuvainen noihin ajatuksiin, mutta pyydän sinua — Oi, Albert, sanoi Lotte, tiedänhän, sinä et unohda iltoja, joina istuimme pienen pyöreän pöydän ääressä, kun isäni oli matkoilla ja olimme saaneet lapset nukkumaan. Sinulla oli usein mukanasi jokin hyvä kirja, mutta niin harvoin jouduttiin lukemaan siitä mitään. — Olihan toki seurustelu tuon ihanan sielun kanssa enemmän kuin kaikki muu? Mikä suloinen, hellä, iloinen ja aina toimelias nainen! Jumala tietää kyyneleni, joita usein vuodatin vuoteessani rukoillessani, että hän tekisi minut hänen kaltaiseksensa.
Lotte! huudahdin heittäytyen hänen eteensä, tarttuen hänen käteensä ja kostuttaen sitä tuhansilla kyyneleillä, Lotte! Jumalan siunaus lepää ylläsi, ja äitisi henki! — Olisittepa tuntenut hänet, sanoi hän puristaen kättäni — hän olisi ansainnut että te olisitte tuntenut hänet! — Luulin menehtyväni. Ikinä ei ole minusta sanottu suurempaa ja ylväämpää sanaa — ja hän jatkoi: Ja hänen täytyi lähteä täältä nuoruutensa kukoistuksessa, kun nuorin poikansa vasta oli kuuden kuukauden vanha! Hänen sairautensa ei ollut pitkäaikainen, hän alistui tyynesti kohtaloonsa, ainoastaan lastensa takia hän suri, varsinkin nuorimman. Kun sitten loppu läheni ja hän käski minua tuomaan lapsensa luokseen ja kun toin ne sisään, nuo pienet, jotka eivät käsittäneet mitä tapahtui, ja nuo isommat, jotka olivat tuskasta suunniltaan, kun he kaikki seisoivat hänen vuoteensa ympärillä ja hän kohotti kätensä ja rukoili heidän puolestaan ja suuteli heitä jokaista ja lähetti heidät luotaan ja sanoi minulle: Ole heidän äitinsä! — Minä annoin käteni hänelle! — Lupaat paljon, tyttäreni, sanoi hän, lupaat että sinulla on oleva äidin sydän ja äidin silmä. Olen kiitollisista kyynelistäsi usein huomannut, että tunnet mitä se merkitsee. Ole semmoinen sisarillesi, ja isällesi osoita puolison uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Sinä voit häntä lohduttaa. Hän kysyi isää, mutta tämä oli lähtenyt ulos salatakseen ääretöntä tuskaansa; hänen sydämensä oli sisällisesti ihan revitty.
Sinä Albert olit silloin sisällä. Hän kuuli, että joku kävi, ja kysyi ja käski sinut luokseen, ja kun hän sitten katsoi sinuun ja minuun sillä lohduttuneella, levollisella katseella, että tulisimme onnellisiksi — niin Albert lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä ja huudahti: Me olemme onnelliset ja pysymme aina onnellisina! — Levollinen Albert oli ihan suunniltaan, ja minä kadotin koko tajuntani.
Werther, jatkoi hän, ja sellaisen naisen täytyi kuolla! Hyvä Jumala! Kun toisinaan ajattelen, että voi kannatuttaa rakkaimpansa pois, ja ettei kukaan tunne sitä niin katkerasti kuin lapset, jotka kauan valittivat, että mustat miehet olivat kantaneet äidin pois!
Hän nousi, minä havahduin ja tunsin mieleni järkkyvän, jäin istumaan ja pidin kiinni hänen kädestään. — Mutta nyt meidän pitää lähteä, on jo aika, sanoi hän. — Hän yritti vetää kätensä kädestäni, minä pidin siitä lujemmin kiinni. — Me näemme toisemme vielä, huudahdin, me tapaamme toisemme. Minä lähden, jatkoin, lähden mielelläni, ja kuitenkin, jos minun täytyisi sanoa, että lähden iäksi, en kestäisi sitä. Hyvästi, Lotte! Hyvästi, Albert! Me näemme toisemme vielä. — Huomenna, luulisin, sanoi Lotte leikillään. — Minä tunsin, tunsin tuon huomenen! Oi, mutta hän ei aavistanut mitään, kun irroitti kätensä kädestäni. — He lähtivät puistokäytävää pois, minä seisoin, katselin heidän jälkeensä kuun valossa ja heittäydyin maahan ja puhkesin itkemään, hypähdin ylös ja juoksin penkereelle ja näin hänen vaalean pukunsa vielä häämöttävän siellä alhaalla puutarhan portilla korkeiden lehmuksien varjossa, ojensin molemmat käteni, ja sitten se katosi.