Nuoren Wertherin kärsimykset

by Johann Wolfgang von Goethe

TOINEN KIRJA.

20 p. lokak. 1771.

Eilen saavuimme tänne. Lähettiläs ei ole oikein voimissaan ja pysähtyy senvuoksi muutamaksi päiväksi tänne. Ellei hän vain olisi niin häijy, olisi kaikki hyvin. Huomaan, huomaan sen, kohtalo on määrännyt osakseni kovia koettelemuksia. Mutta rohkeutta vain! Kevyt mieli kestää kaiken! Kevyt mieli? Minun täytyy nauraa, kun tuommoinen sana pujahtaa kynästäni. Oi, pisarainen keveämpää verta tekisikin todella minut onnellisimmaksi ihmiseksi auringon alla. Mitä tämä oikeastaan on merkitsevinään! Siinä missä toiset vähäisellä voimallaan ja kyvyllään mukavassa itsetyytyväisyydessä rehentelevät, siinä minä epäilen voimiani ja lahjojani? Hyvä Jumala, sinä joka olet antanut minulle kaikkea tuota, voimia ja lahjoja, miks'et pidättänyt puolia antimistasi ja lahjoittanut sen sijaan minulle itseluottamusta ja tyytyväisyyttä!

Mutta kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! Kaikki kääntyy hyväksi vielä. Sillä, ystäväni, sinä sittenkin olet oikeassa. Siitä saakka kuin joka päivä olen joutunut tungeksimaan ihmisten parissa, kun näen kaikki heidän touhunsa ja toimituksensa, olen paljoa tyytyväisempi itseeni. Tottakin, kun nyt kerran olemme semmoisia, että vertaamme kaikkea itseemme ja itseämme kaikkeen, niin riippuu onnemme tai onnettomuutemme niistä asioista, joiden yhteydessä elämme, ja niinpä ei mikään ole vaarallisempaa kuin yksinäisyys. Mielikuvituksemme, jossa jo itsessäänkin on pyrkimys kohottautumaan, kuvailee runouden ihanteellisten mielikuvain elähdyttämänä yläpuolelleen sarjan olentoja, joiden piirissä me itse olemme alimpana, kaikki ulkopuolellamme näkyy meille ihanampana, jokainen muu ihminen täydellisempänä kuin me itse. Ja tuo tapahtuu ihan luonnollisesti. Niin usein joudumme tuntemaan, että meiltä puuttuu paljon, ja juuri sen, mikä meiltä puuttuu, näyttää joku toinen omistavan, jolle lisäksi kuvittelemme kaiken sen, mitä meillä itsellämme on, ja päällepäätteeksi vielä erikoisen ihanteellisen täydellisyyssulon. Ja siten on onnellisin ihminen, oman itsemme luoma, ihka elävänä edessämme.

Sitävastoin, jos kaikkine heikkouksinemme ja kaikkine puutteinemme aherramme suoraan eteenpäin vain, niin huomaammepa päinvastoin usein, että vetelehtimisellämme ja luovimisellamme sentään olemme päässeet pitemmälle kuin toiset purjehtimisellaan ja soutamisellaan — ja — onhan tuo toki oikeaa laatua itsetuntoa, kun tuntee olevansa toisen tasalla tai vieläpä heistä edelläkin.

26 p. marrask.

Viihdyn täällä jo hieman paremmin. Onnellisinta on, että työtä on yllinkyllin; sitäpaitsi kiinnittävät nuo kaikki erilaiset ihmiset ja aina uudet nähtävät kirjavuudellaan huomiotani. Olen tullut tuttavaksi kreivi C——n kanssa; hän on mies, jota minä päivä päivältä kunnioitan yhä enemmän, selväjärkinen, laajanäköinen ihminen, joka ei silti ole kylmä, vaikka näköalansa ovatkin laajat, ja jonka koko käytöksessä kajastaa niin lempeä ystävyys. Hänen huomionsa kiintyi minuun, kun jouduin asioissa tekemisiin hänen kanssaan, ja hän heti ensimmäisistä sanoistani huomasi, että käsitimme toisiamme ja että hän saattoi puhua kanssani toisella tapaa kuin monen muun. En voi myöskään kylliksi kiittää hänen vapaata, avointa käytöstään minua kohtaan. Eipä ole maailmassa ihmisellä toista niin todellista ja lämmintä iloa kuin se, että saa kohdata jalon ihmisen, joka avautuu toiselle.

24 p. jouluk.

Lähettiläästä minulla on paljon mieliharmia; aavistinkin sitä jo kohta alussa. Hän on täsmällisin narri, mitä olla voi; hidas ja juurtajaksainen kuin mikäkin täti; ihminen, joka ei koskaan ole tyytyväinen itseensä ja jonka mieliksi ei siis kukaan muukaan voi mitään tehdä. Minä työskentelen mieluimmin vauhdikkaasti ja tuli mitä tuli; silloin hän saattaa jättää minulle kirjoitukseni takaisin ja sanoa: Hyvähän se on, mutta käykää nyt kerta vielä se lävitse, ainahan saattaa johtua mieleen jokin sattuvampi sana tai kuvaavampi määritys. — Hitto vieköön. Ei yksikään "ja", ei yksikään sidesana saa jäädä pois, hän vihaa kuolemakseen kaikkia sanajärjestysvirheitä, joihin minä useasti hairahdun; jos lausejaksot eivät mene vanhaan totuttuun nuottiin, ei hän ymmärrä niistä mitään. On sietämätöntä olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa.

Kreivi von C——n luottamus yksin enää korvaa minulle kaiken. Tuonoin hän tunnusti ihan avomielisesti minulle, kuinka tyytymätön hän oli lähettilääni hitauteen ja vitkasteluun. Semmoiset ihmiset kiusaavat sekä itseään että muita; kuitenkin, sanoi hän, on pakko tyytyä siihen ja mukautua, kuten matkustajan, jonka pitää päästä yli vuoren; totta kyllä, ellei vuorta olisi siinä edessä, olisi tie paljoa mukavampi ja lyhyempi, mutta kun se nyt kerran on siinä, niin pitäähän sen ylitse päästä! —

Ukko vainuaa ehkä myöskin, että olen paremmin kreivin suosiossa kuin hän, ja se pahoittaa häntä, ja hän käyttääkin jokaista tilaisuutta puhuakseen minulle pahaa kreivistä: minä väitän tietysti vastaan, ja asia vain pahenee. Eilen hän sai minut ihan kuohuksiin, hän näkyi nimittäin tähtäävän minuun myöskin: tuollaisiin hienon maailman toimiin kreivissä kyllä muka on miestä, työhän käy häneltä keveästi, ja hänellä on sujuva kynä; mutta perinpohjaista oppineisuutta häneltä puuttuu, kuten kaikilta kaunosieluilta. Tämän sanoessaan hänellä oli kasvoillaan sellainen ilme, kuin hän olisi tahtonut sanoa: Ähäs, sattuiko? Mutta minä en ollut millänikään; minun täytyi ylenkatsoa ihmistä, joka saattoi ajatella ja käyttäytyä tuolla tapaa. Rupesin vastustamaan häntä ja väittelin oikein kiihkeästikin. Sanoin, että kreivi sekä luonteeltaan että tiedoiltaan oli mies, jota täytyi kunnioittaa. Sanoin, etten tuntenut ketään, jonka siinä määrässä kuin hänen olisi onnistunut valistaa ja väljentää sieluansa ja vetää huomiopiiriinsä niin monenlaisia asioita, ja joka samalla kuitenkin olisi voinut pysyä niin toimeliaana käytännöllisen elämän piirissä. — Nuo olivat ukolle kovia pähkinöitä, ja minä poistuin, ettei tarvitsisi pitemmässä kinastelussa niellä vielä enempää sappea.

Ja tämä kaikki on teidän syynne, teidän, jotka puheillanne saitte minun antautumaan tähän ikeeseen ja jotka lavertelitte minulle suut silmät täyteen "toiminnasta". Toiminnasta! Ellei se, joka istuttaa perunansa ja ajaa kaupunkiin myymään viljaansa, toimi enempää kuin minä, niin lupaanpa vaikka kymmenen vuotta vielä raataa sinä kaleeriorjana, joksi nyt olen sidottu.

Ja sitä loistavaa kurjuutta, sitä ikävyyttä, jota täkäläinen joutava joukko huokaa! Kuinka he juoksevat ja matelevat arvojen perään, kuinka he vaanivat ja vartioivat, ettei kukaan vain saisi askelenkaan etusijaa heistä; tuommoisia vaivaisia, ihan lakeijapyyteitä! Tuossa on eräs nainen esimerkiksi, joka aina puhuu aatelisesta suvustaan ja maatiluksistaan, niin että jokainen, joka ei tuntisi oloja, ajattelisi, että tuopas nyt on hohkoutunut sukuunsa ja maatiluksiinsa, ties miksi kuvitteleekaan itseään niiden takia! — Mutta asia on vielä hullummin: nainen on täältä lähistöltä erään virastokirjurin tytär. — Oh, en käsitä ihmissukua, että sillä voi olla niin vähän aistia, että se tuolla tapaa noin kömpelösti paljastaa koko tyhjänpäiväisyytensä.

No, huomaanhan sentään, ystäväni, päivä päivältä selvemmin, kuinka tuhmaa on arvostella toisia itsensä mukaan. Ja koska minulla on niin paljon tekemistä oman itseni kanssa, ja koska tämä sydämeni on niin myrskyävä — oi, niin annan mielelläni toisten taivallella polkujaan, kun he vain voisivat suoda minullekin saman vapauden.

Enimmän kiusaavat minua nuo nurjat säätysuhteet. Tiedänhän kyllä yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukin, kuinka välttämätön säätyerotus on ja kuinka suuret edut siitä itsellenikin koituvat; mutta älköön se tukitko juuri silloin tietäni, kun minulla vielä voisi olla jokin hitunen iloa ja edes jokin onnen kajaste täällä maan päällä. Tulin äskettäin muutamalla kävelyretkellä tuntemaan erään neiti von B——n, hän on herttainen olento, joka on säilynyt koko nuorekkaana ja luonnollisena täkäläisessäkin jäykistyneessä elämässä. Keskustelumme kehittyi hupaiseksi, ja erotessamme pyysin saada käydä tervehtimässä häntä. Hän myönsi sen niin avomielisen vapaasti, että tuskin maltoin varrota ensimmäistä sopivaa tilaisuutta käydäkseni hänen luonaan. Hän ei ole täältä, hän asuu erään tätinsä luona. Vanhuksen kasvojenilmeessä oli jotain, joka vieroitti minua. Koetin osoittaa suurta huomaavaisuutta hänelle, kohdistin puheeni enimmäkseen hänelle, ja oli tuskin kulunut puoltakaan tuntia, kun jo olin jotakuinkin selvillä rouvan olosuhteista — perästäpäin tunnusti neitikin huomioni oikeiksi —: että täti-hyvänsä nyt vanhoilla päivillään kärsii puutetta kaikesta, ettei hänellä ole omaisuutta, ei henkevyyttä, ei yleensä mitään muuta turvaa kuin esi-isäinsä sarja, ei muuta suojaa kuin säätynsä, jonka turviin hän sitten onkin lujasti linnoittautunut, eikä muuta iloa kuin tähystellä yläkerrastaan tavallisten porvarillisten ihmisten ylitse. Nuorempana hän lienee ollut kaunis ja keikaillut elämänsä; ensin hän oli oikuillaan kiusannut monta nuorukaisraukkaa, sitten kypsyneempinä vuosinaan hän oli alistunut erään vanhan upseerin komennettavaksi, joka siitä hyvästä ja kohtalaisesta elatuksesta vietti viimeiset ilottomat vuotensa hänen kanssaan ja kuoli. Nyt elää vanha rouva yksin, eikä kukaan loisi silmäystäkään häneen, ellei hänen sisarentyttärensä olisi niin rakastettava.

8 p. tammik. 1772.

Minkälaisia ovatkaan ihmiset, joiden koko mieli on takertunut muotoihin, joiden koko olo ja elo vuodet umpeensa on tähdättynä vain siihen, kuinka voisivat pujahtaa tuolia korkeammalle pöydässä! Eikä suinkaan siksi, ettei heillä olisi muuta tehtävää: ei, päinvastoin kasautuu tehtäviä juuri sen tähden, että pikkuseikat ja pikkuharmit häiritsevät tärkeämpiä asioita. Viime viikolla sattui rekiretkellä selkkaus, ja koko huvi oli pilalla.

Houkkioita, jotka eivät huomaa, että ihmisen asema oikeastaan merkitsee niin vähän, ja että ne, jotka ovat ensimmäisellä sijalla, niin harvoin sentään näyttelevät pääosaa! Kuinka moni kuningas onkaan riippuvainen ministeristään, kuinka moni ministeri kirjuristaan! Ja kukahan heistä silloin on ensimmäinen? Se, minusta nähden, joka osaa käyttää toisia hyväkseen ja jolla on niin paljon voimaa tai viekkautta, että hän voi käyttää toisten voimia ja pyyteitä omain tarkoitusperäinsä saavuttamiseksi.

20 p. tammik.

Kirjoitan teille täältä, rakas Lotte, eräästä vähäpätöisestä maalaiskestikievarista, jonne olen paennut ankaraa rajuilmaa. Siitä saakka kuin olen ollut täällä ikävässä D——ssä, täällä vierasten, sydämelleni ihan vierasten ihmisten keskellä, ei minulla vielä ole ollut silmänräpäystäkään, ei ainoatakaan, jolloin sydämeni olisi käskenyt minun kirjoittaa teille; ja nyt tässä majassa, tässä yksinäisyydessä, tässä syrjäisyydessä, kun lumi ja räntä pieksävät ikkunoita, täällä te olitte ensimmäinen ajatukseni. Kohta kun astuin sisään tänne, heräsi teidän kuvanne, teidän muistonne, oi, Lotte! niin pyhänä ja lämpimänä mielessäni! Laupias Jumala, ensimmäinen onnellinen hetki taas!

Kun näkisitte minut siinä huvitusten ja pikkuaskartelujen pyörteessä, jossa nyt elän! kuinka koko mieleni on näännyksissä; ei hetkeäkään tulvahtele sydämeni täytenä, ei autuasta silmänräpäystäkään; ei mitään, ei yhtään mitään! On kuin näyteltäisiin edessäni jotain kummallisuusnäytelmää, näen noiden mies- ja hevoskääpiöiden liikehtivän edessäni ja kysyn usein itseltäni, eikö kaikki olekin vain näköharhaa. Minä leikin mukana, tai paremmin sanoen minulla leikitään kuin puunukella, saan usein naapurini puisen käden käteeni ja vavahdan. Iltaisin päätän, että aamulla nousen katsomaan auringon nousua, mutta kun tulee aamu, en tulekaan nousseeksi vuoteeltani; päivisin toivon, että illalla saan lähteä ulos kuutamoon, mutta jäänkin sisään. Minulla ei ole selvää tuntoa miksi nousen, miksi menen maata.

Puuttuu hapatusta, joka saisi elämäni käyntiin; se kiihdyke, joka pidätti minut valveilla yöt umpeensa, joka herätti minut aamuisin unesta, on häipynyt ja poissa.

Yhden ainoan todellisen naisen olen täällä tavannut, erään neiti von B——n. Hän muistuttaa teitä, rakas Lotte, jos sitä voi sanoa kenestäkään. Oh, huudahdatte, nyt hän rupeaa laskettelemaan kohteliaisuuksiakin! Ehkä siinä olisi hiukan perääkin. Olen viime aikoina nimittäin muuttunut sangen kohteliaaksi, kosk'ei muukaan käy päinsä, koetan olla sukkela puheissani, ja naiset sanovat, ettei kukaan osaa kehua niin hienosti kuin minä (ja valehdella, lisätkää, sillä muuten se ei käy, ymmärrättehän?). Minun piti puhua neiti von B——stä. Hänessä on sielua, joka loistaa kirkkaasti hänen sinisistä silmistäänkin. Säätyasemansa rasittaa häntä, se kun ei tyydytä hänen sisimpiä toiveitaan. Hän kaipaa pois tästä hälystä ja humusta, ja monet hetket haaveilemme yhdessä kohtauksista niin maalaisrauhaisista ja onnenlämpimistä, oi, ja teistä! Kuinka usein hänen täytyy ihastella teitä, taikka ei täydy, hän tekee sen vapaasti, hän kuulee niin mielellään teistä, pitää teistä. —

Oi, että saisin istua siellä edessänne, rakkaassa armaassa huoneessa siellä, lapsoset mekastelisivat ympärilläni, ja kun he kävisivät teistä liian äänekkäiksi, kertoisin heille jonkin kammottavan sadun, joka keräisi heidät liikkumattomaan piiriin ympärilleni.

Aurinko laskee ihanana lumessa välkkyilevän maiseman taakse, myrsky on ohitse, ja minun — minun pitää taas sulkeutua vankihäkkiini. — Hyvästi! Onko Albert luonanne? Ja missä asemassa —? Suokoon Jumala minulle anteeksi tämän kysymyksen!

8 p. helmik.

On jo viikon päivät ollut mitä ilkein ilma, mutta minulle se on mieleen. Sillä siitä asti kuin tänne olen tullut, ei vielä ole taivaalle noussut ainoatakaan kaunista päivää, jota ei joku aina olisi pilannut ja turmellut minulta. Mutta kun oikein sataa ja tuiskuaa ja on koleata ja märkää, niin ajattelen: oh, nyt ei toki voi kotona olla sen kurjempaa kuin on ulkona, eikä päinvastoinkaan, ja silloinhan kaikki on sopusoinnussa. Kun aurinko aamuisin nousee ja lupaa kaunista päivää, en koskaan voi olla huudahtamatta: kas nyt heillä taas on jotakin taivaallista, jonka saattavat tärvellä toisiltaan. Ei ole mitään, jota he eivät osaisi turmella toisiltaan. Terveyden, hyvän nimen, ilomielen, levon ja virkistyksen! Ja useimmiten ihan typeryyttään, ymmärtämättömyyttään ja ahdasmielisyyttään; ja kun kuuntelen heitä, tekevät he sen parhaimmassa tarkoituksessa. Monesti tekisi mieleni oikein polvillani rukoilla, etteivät he noin mielettömästi raatelisi omia sisuksiaan.

17 p. helmik.

Pelkään, ettemme me, lähettilääni ja minä, enää kauan tule toimeen yhdessä. Se ihminen on ihan sietämätön. Hänen tapansa tehdä työtä ja ajaa asioita on niin naurettava, etten voi olla tekemättä vastaväitteitä ja toisinaan toimimatta oman mieleni ja käsitykseni mukaan, joka silloin, luonnollisestikin, on hänestä aina ihan väärä. Sen johdosta hän onkin äskettäin valittanut hoviin minua vastaan, josta oli seurauksena varoitus minulle ministeriltä, varoitus, joka kyllä oli lievä, mutta joka tapauksessa sentään varoitus, ja olinkin aikeissa jättää erohakemukseni, kunnes sain ministeriltä yksityiskirjeen, kirjeen, jota jumaloin ja jonka ylevää, jaloa ja viisasta henkeä ihailen. [Kunnioituksesta tuota kunnon herraa kohtaan emme julkaise mainittua kirjettä emmekä erästä toistakaan, josta myöhemmin tulee puhetta; otaksumme nimittäin, ettei edes yleisön lämpimin kiitollisuuskaan oikeuttaisi sellaiseen omavaltaisuuteen.] Kuinka hän neuvookaan minua koettamaan hillitä liian arkaa ja herkkää itsetuntoani; kuinka hän. kunnioittaen yltiöllisiä aatteitani toiminnasta, toisiin kohdistuvasta vaikutuksesta ja tehtäviin syventymisestä nuorekkaan, kelpo mielen ilmauksina, ei koeta kitkeä niitä pois, vaan ainoastaan lieventää niiden liikanaista intoa ja johtaa niitä suuntaan, missä niillä olisi todellinen vaikutusala ja enemmän oikeata tehoa! Olenkin taas muutamaksi päiväksi rohkaistu ja sopusoinnussa itseni kanssa. Tyyni mieli ja itsestään iloitseminen ovat ihanaa ihmiselle. Rakas ystäväni, ellei tuo aarre vain olisi yhtä hauras kuin se on ihana ja kallis!

20 p. helmik.

Antakoon Jumala teille siunauksensa, rakkaani, ja suokoon teille kaikki ne onnelliset päivät, jotka hän minulta riistää!

Kiitän sinua, Albert, ettet ilmoittanutkaan minulle: odotin tietoa, milloin hääpäivänne olisi, ja olin päättänyt samana päivänä juhlallisesti ottaa alas seinältä Lotten varjokuvan ja haudata sen toisten paperien alle. Nyt te olette aviopari, ja hänen kuvansa on vielä täällä! Ja saakoon se jäädäkin nyt! Ja miks'ei saisi? Tiedänhän, että minä myöskin olen luonanne, olen sinua vahingoittamatta Lotten sydämessä; minulla on, niin, minulla on toinen sija hänen sydämessään, ja minä tahdon ja minun täytyy saada pitää se. Oi, minä voisin mennä suunniltani, jos hän saattaisi unohtaa — Albert, siinä ajatuksessa on tuskien tuska. Albert, hyvästi! Hyvästi, enkelini! Hyvästi Lotte!

15 p. maalisk.

Nyt on sattunut minulle ikävyyksiä, jotka arvatenkin pakottavat minut poistumaan täältä. Kiristelen hampaitani! Perhana! sitä ei enää saa paremmaksi, ja te kuitenkin olette yksin syypäät kaikkeen, te, jotka yllytitte ja pakotitte ja kiusasitte minut antautumaan toimeen, joka ei ole mieleeni. Tässä nyt olen! Tässä nyt olette! Ja ettet taaskin sanoisi, että minun liioitteluni turmelee kaiken, niin kuule tässä, hyvä herra, juttu suora ja soma, kuin jonkun kronikoitsijan kynästä.

Kreivi von C—— pitää minusta, osoittaa erikoista huomiota minulle, senhän tiedät, sen olen jo sata kertaa sanonut sinulle. Nyt olin eilen hänen luonaan päivällisellä, ja osui olemaan juuri se päivä, jolloin ylhäisempi seurapiiri, naiset ja herrat, tapaavat illemmalla kokoontua hänen luokseen, ja minä en ollenkaan tullut ajatelleeksi, se kun ei koskaan ole johtunut mieleeni, ettemme me alemmat virkamiehet kuulu siihen. Noh, olen siis päivällisellä kreivin luona, ruoan jälkeen astelemme edestakaisin isossa salissa, keskustelen hänen kanssaan, keskustelen eversti B——n kanssa, joka myöskin tulee sinne, ja iltakutsujen aika lähenee. Minä en, Jumala tietäköön, ajattele mitään. Astuu silloin sisään kaikkeinkorkeimmasti armollinen rouva von S—— herroine puolisoineen ja tyttärineen, tytär on täyshöyheninen hanhi mataline latuska-rintoineen ja tiukkaan kurottuine vyötäisineen, he astuvat juhlallisesti sisään, silmät ja sieraimet asianmukaisessa virheettömässä ylhäisaatelisessa sävyssä, ja kun se koko joukkue on minulle sydämen pohjasta vastenmielinen, aioin heti poistua ja odottelin vain, että kreivi hetkeksi vapautuisi joutavista, kun yht'äkkiä neiti von B—— astuu sisään. Kun sydämeni aina hiukan ilostuu hänet nähdessäni, jäin vielä hetkeksi, menin hänen istuimensa taakse ja huomasin vasta jonkin hetken kuluttua, että hän puhutteli minua vähemmin avomielisesti kuin tavallisesti ja ikäänkuin epäröiden. Se kummastutti minua. Onko hänkin samanlainen kuin kaikki nuo toiset? ajattelin minä ja tunsin loukkaantuvani ja aioin lähteä, mutta jäin sentään, koska mielelläni olisin nähnyt epäluuloni hänen suhteensa aiheettomaksi, ja kun en saattanut uskoa sitä, ja kun vielä toivoin ystävällistä sanaa häneltä ja — no, oli miten oli, minä jäin. Sillävälin kokoontuu koko seurapiiri. Tulee vapaaherra F—— keisari Frans ensimmäisen kruunauksen aikuisessa pukukomeudessaan, tulee hovineuvos R——, täällä hän kulkee sentään pelkkänä herra von R——nä, kuuroine rouvineen j.n.e., vieläpä huonoasuinen J——kin, joka korjailee iänikuiskuosista pukuaan uusmuotisilla tilkuilla, kaikki nuo saapuvat, minä puhuttelen muutamia tuttujani, jotka kaikki ovat hyvin lyhytsanaisia minua kohtaan. Tuumin yhtä ja toista — ja tarkastelen vain neiti B——täni. En huomaa, että naiset toisessa päässä salia kuiskuttelevat keskenään, että juoru livahtaa herrojenkin piiriin, että rouva von S—— menee puhuttelemaan kreiviä (sen kaiken kertoi neiti B—— minulle sittemmin), kunnes viimein kreivi tulee luokseni ja vie minut syrjään erään ikkunan ääreen. — Tunnettehan, sanoi hän, omituiset olomme; teidän läsnäolonne, huomaan minä, herättää tyytymättömyyttä seurassa. En millään muotoa… — Teidän ylhäisyytenne, keskeytin hänet, pyydän tuhannesti anteeksi, olisi pitänyt itsenikin ajatella sitä ja tiedän, että suotte anteeksi minulle tämän huomaamattomuuteni; aioin jo varhemmin poistua, joku pahansuopa henki lienee pidättänyt minua, lisäsin hymyillen, samalla kumartaen. Kreivi pusersi kättäni lämmöllä, joka ilmaisi kaiken. Pujahdin hiljaisuudessa ylhäisestä seurasta, lähdin, nousin eräille kääseille ja ajoin H——iin nauttiakseni siellä eräällä kukkulalla auringon laskusta ja samalla lukeakseni Homeroksestani sen ihanan runon, jossa kerrotaan, kuinka kelpo sikopaimen kestitsi Odysseusta. Tähän saakka on siis kaikki hyvin.

Illalla palaan illalliselle, ravintolan ruokasalissa istui vielä muutamia vieraita; he pelasivat noppaa eräässä nurkassa, olivat työntäneet pöytäliinan syrjään. Tulee silloin sisään tuo kunnon Adelin, laskee hattunsa kädestään ja, huomatessaan minut, astuu luokseni ja sanoo hiljaa: Sinullehan on käynyt ikävästi, vai? — Minulle? huudahdin. — Niin, kreivihän on käskenyt sinut poistumaan seurasta. — Piru sen seuran periköön! sanoin; minähän olin hyvilläni, kun pääsin sieltä ulos. — Hyvä, vastasi hän, että otat sen noin keveästi. Se vain pahoittaa mieltäni, että juttu jo on levinnyt niin laajalle. — Silloin vasta asia alkoi minua kismittää. Kaikista, jotka istuivat pöytään ja katsahtivat minuun, ajattelin heti: he katsovat minua siitä syystä! Vereni rupesi sakenemaan.

Ja kun nyt tänään, missä liikunkin, kaikki kohta lausuvat osanottonsa minulle, ja kun kuulen, kuinka kadehtijani nyt riemuitsevat ja sanovat: kas siinä sen näkee, mihin ylpeys vie, kun mies uskoo älypahasensa vuoksi itsestään ties mitä ja luulee sen nojalla voivansa olla välittämättä mistään arvosuhteista, ja mitä muuta tuommoista on tapana hokea — kun kuulee tuota kaikkea, niin tekisi mieli lävistää puukolla rintansa; sillä puhuttakoon mitä tahansa itsenäisyydestä, minä tahtoisin nähdä sen miehen, joka kylmäverisenä sietää roistojen puhuvan hänestä, kun luulevat olevansa voitonpuolella hänen suhteensa; jos juoruilu on ihan tuulesta temmattua, oh, silloin on helppo antaa sen olla sinään.

16 p. maalisk.

Kaikki nyt ärsyttää minua. Kohtasin tänään puistokadulla neiti B——n; en voinut olla puhuttelematta häntä, ja kun olimme päässeet hiukan erille muusta seurasta, ilmaisin hänelle loukkaantumiseni hänen silloisen käytöksensä johdosta. — Oi Werther, sanoi hän hellästi, niinkö te, joka sentään tunnette sydämeni, selititte hämmennykseni? Kuinka minä kärsinkään puolestanne aina siitä asti kuin olin astunut saliin! Aavistin, kuinka kaikki oli käyvä, ja sata kertaa olin jo sanomaisillani sen teille. Tiesin, että nuo von S——t ja T——t puolisoineen ennemmin lähtisivät pois kuin jäisivät samaan seuraan teidän kanssanne; tiesin ettei kreivi voi rikkoa välejään heidän kanssaan, — ja mikä jupakka siitä nyt on syntynyt! — Kuinka neiti? kysyin, koettaen salata säikähdystäni sillä kaikki mitä Adelin toissa päivänä oli puhunut, valahti siinä silmänräpäyksessä kuin kiehuva vesi suonieni lävitse. — Mitä olenkaan jo saanut kärsiä sen tähden! sanoi tuo suloinen olento, samalla saaden silmänsä kyyneliin. — En voinut enää hillitä itseäni, olin heittäytymäisilläni hänen jalkoihinsa ja huudahdin: Selittäkää, selittäkää mitä tarkoitatte. — Kyynelet juoksivat hänen poskiansa alas. Minä olin ihan suunniltani. Hän kuivasi ne, koettamattakaan salata niitä. — Tunnettehan tätini, alkoi hän; hän oli myöskin saapuvilla siellä ja katseli, oh, millä silmillä hän katselikaan tapausta. Werther, viime yönä ja tänä aamuna olen saanut kuunnella saarnaa seurustelustani teidän kanssanne, minun on täytynyt kuulla, kuinka teitä on moitittu ja halvennettu, ja olen vain puolinaisesti voinut ja saanut teitä puolustaa.

Hänen joka sanansa viilsi sydäntäni kuin terävä veitsi. Hän ei tuntenut, kuinka armeliasta olisi ollut olla kertomatta kaikesta tuosta; nyt hän kertoi lisäksi vielä mitä kaikkea nyt juoruiltiin ja kuinka muutamat tunsivat suurta vahingon- ja voitoniloa tapauksen johdosta. Kuinka heitä nyt kutkutti ja ilostutti, että ylimielisyyteni ja toisten halveksimiseni, jota he kauan olivat minussa moittineet, nyt vihdoinkin saisi oikean rangaistuksensa. Kuulla tuo kaikki häneltä, Wilhelm —- ja puhuttuna todellisen osanoton ilmein, — minä olin ihan murskana, ja mieleni kuohuu vieläkin. Soisin, että joku julkenisi moittia minua siitä, saisin silloin syöstä miekkani hänen lävitsensä; on kuin olisi helpompi ollakseni, kun saisin nähdä verta. Oi, tuhannet kerrat olen tarttunut veitseen helpottaakseni tämän sydämeni kolkutusta. Kerrotaan jalorotuisista hevosista, että ne, kun ovat äärimmilleen kiihdyksissään ja ajetut ihan loppuun, itse vaistonsa ajamina aukaisevat jonkin suonensa helpottaakseen hengitystään. Siten tunnen minäkin usein, kuin minunkin pitäisi aukaista suoneni, liidätelläkseni iäiseen vapauteen.

24 p. maalisk.

Olen jättänyt erohakemukseni hoviin, ja toivoakseni siihen suostutaan, ja te saatte suoda anteeksi, etten ensin kysynyt teiltä lupaa toimenpiteisiini. Minun täytyy kuin täytyykin päästä pois täältä, ja tiesin kaiken, mitä teillä olisi ollut sanottavaa kehoittaaksenne minua jäämään paikalleni, ja siis — Kerro tämä nyt, jos viitsit, hiukan lievennettynä, äidilleni; en voi auttaa itseänikään, ja hänen täytyy siis tyytyä siihen, etten voi häntäkään auttaa tässä. Tietysti tämä tuntuu hänestä kipeältä. Nähdä tuon kauniin alkuvauhdin, jonka poikansa jo oli ottanut suoraan salaneuvos- ja lähettiläsarvoa kohden, katkeavan noin kesken kaikkea, ja hevoset takaisin talliin taas! Tehkää nyt asiasta mitä tahdotte ja suunnitelkaa kaikkia mahdollisuuksia, joiden nojalla minun olisi pitänyt jäädä paikalleni; sanalla sanoen, minä lähden, ja jotta tietäisitte minne menen, niin on täällä ruhtinas ——, joka näkyy olevan mieltynyt seuraani; kuultuaan aikeestani hän kutsui heti minut luokseen maatiloilleen viettämään nykyistä kaunista kevättä. Hän on luvannut, että saisin siellä olla ihan omassa vapaudessani, ja koska jotakuinkin ymmärrämme toisiamme, niin uskaltaudunkin leikkiin ja lähden hänen mukanaan.

Selitykseksi.

19 p. huhtik.

Kiitos kummastakin kirjeestäsi! En vastannut niihin, kun en tahtonut lähettää ylläolevia rivejä, ennenkuin olin saanut eroni hovista; pelkäsin näet, että äitini saattaisi kääntyä ministerin puoleen ja vaikeuttaa eroani. Nyt olen sen saanut, erokirja on käsissäni. En viitsi kertoa teille, kuinka vastahakoisesti siihen on suostuttu ja mitä ministeri kirjoittaa minulle: saisitte siitä vain aihetta uusiin valitusvirsiin. Perintöprinssi on lähtiäisikseni lähettänyt minulle kaksikymmentäviisi kultarahaa, sanalla sanoen, eroni on saanut minut ihan kyyneliin; en siis tarvitse rahojakaan, joista äskettäin äidille kirjoitin.

5 p. toukok.

Huomenna lähden täältä, ja koska synnyinkaupunkini on vain kuuden penikulman päässä tieltä, käväisen sitäkin katsomassa ja muistelemassa menneitä, uneksittuja onnen päiviä. Aion ajaa kaupunkiin samasta portista, mistä äitini kanssa muinoin ajoimme ulos, kun hän isäni kuoleman jälkeen jätti tuon armaan, kodikkaan paikan sulkeutuakseen kotikaupunkiinsa. Hyvästi, Wilhelm, kerron vielä enemmän matkastani.

9 p. toukok.

Olen suorittanut toivioretken kotiseudulleni kaikella pyhiinvaeltajan hartaudella, ja moni outo tunne on hivellyt mieltäni. Pysähdytin korkean lehmuksen luona, joka on noin neljännestunnin matkan päässä kaupungista tien varrella S——ää kohden, astuin vaunuista ja annoin kyytimiehen ajaa edellä, käydäkseni itse lopun matkaa jalan ja mieleni mukaan nauttiakseni jokaisesta muistosta ihan tuoreeltaan ja elävästi. Siinä seisoin nyt lehmuksen vierellä, joka muinoin, lapsuudessani, oli ollut kävelyjeni päämäärä ja raja. Kuinka toisin nyt! Onnellisena ja tietämättömänä halajoitsin silloin ulos outoon maailmaan, missä toivoin sydämelleni niin paljon elähdyttävää ja niin paljon nautittavaa, joka täyttäisi ja viihdyttäisi kaipaavaa, kaihoavaa rintaani. Nyt palaan sieltä avarasta maailmasta — oi ystäväni, kuinka monta pettynyttä toivetta, kuinka monta turhiin rauennutta suunnitelmaa onkaan takanani! — Näin edessäni tuon vuoriston, jota kohden katseeni niin tuhannet kerrat oli kaihoavana liitänyt. Tuntimääriä saatoin istua tässä ja halajoida tuonne toiselle puolelle, sieluni suli siinä katsoessani niin sykähtävän herkkänä metsien ja laaksojen näkyyn, jotka väreilivät silmäini edessä niin ystävällisen omina; ja kun minun sitten määrättyyn aikaan täytyi palata, niin kuinka vastahakoisesti jätinkään tämän armaan paikan! — Lähenin kaupunkia, tervehdin jokaista vanhaa tuttua puistohuonetta, uudet loukkasivat minua kaikki, samoin kaikki muutkin muutokset, jotka oli tehty. Astuin portista sisään ja tapasin kaiken niin entisellään. Ystäväni, en huoli takertua yksityiskohtiin; niin ihastuttavaa kuin kaikki minulle olikin, niin yksitoikkoista se olisi kerrottuna. Olin päättänyt mennä asumaan torin laidalle taloon, joka sijaitsi ihan vanhan kotimme vierellä. Sinne kävellessäni huomasin, että koulutupa, johon lapsuutemme ajan olimme olleet sullotut erään vanhan mummon komennettaviksi, oli muutettu kauppapuodiksi. Tuli mieleeni kaikki se levottomuus, ne kyynelet, se tukahtunut mieli ja sydämenahdistus, jota muinoin olin tuntenut siinä pesässä. — Joka askelella näin jotakin, joka herätti monenlaisia muistoja. Ei voi pyhällä maalla vaeltava toivioretkeläinenkään kohdata niin monta pyhää muistopaikkaa, ja tuskinpa voi hänen sielunsa olla yhtä pyhän liikutuksen valtaama. — Vieläkin yksi esimerkki tuhansien joukosta. Astelin joen vartta alas erääseen rakennukseen asti; samaa tietä olin ennen muinoinkin usein astunut, ja siinä oli paikka, missä meidän poikina oli tapana heitellä "voileipiä" latuskaisilla kivillä. Muistui niin elävästi mieleeni, kuinka monesti seisoin tässä rannalla ja omituisin, aavistuksellisin tuntein katselin joen juoksua, kuinka ihmeellisiksi kuvittelin maita, joiden halki se virtaa, ja kuinka pian silloin mielikuvitukseni herpaantuneena sai tuntea rajansa, mutta kuinka se yhä vain pyrki kauemmaksi, kunnes kokonaan hupeni tuijottamaan näkymättömään etäisyyteen. — Katsos, ystäväni, noin ahdas oli onnellisten esi-isäimmekin näköpiiri, ja noin onnellisia hekin olivat! noin lapsellinen oli heidän tunteensa ja heidän runoutensa! Kun Odysseus puhuu rajattomasta ja rannattomasta merestä ja äärettömästä maanpiiristä, niin se kuulostaa niin todelta ja inhimilliseltä, niin lämpimän läheiseltä, omalta ja salaperäiseltä. Mitä hyvää siitä on, että jokaisen koulupojan kanssa voin matkia, että maa on pallomainen? Ihminen tarvitsee vain pienen tilkun maata elääkseen ja nauttiakseen siinä, ja vielä pienemmän levätäkseen turpeen alla.

Nyt olen täällä ruhtinaallisessa metsästyslinnassa. Ruhtinaan kanssa viihdyn vielä varsin hyvin, hän on suora ja koruton mies. Mutta hänen ympärillään liikkuu omituisia ihmisiä, joita en oikein käsitä. Eivät he suorastaan veijareiltakaan näytä, mutta ei heillä oikein kunnollisen ihmisen näköä myöskään ole. Usein he tuntuvat minusta rehellisiltä, mutta en sittenkään osaa oikein luottaa heihin. Mikä myöskin hiukan kiusaa minua, on se, että hän usein puhuu asioista, joista hän on ainoastaan kuullut tai lukenut, ja puhuu niistä ihan samalta näkökannalta kuin se, jolta hän on kuullut asiasta.

Sitäpaitsi hän pitää järkeäni ja kykyäni suuremmassa arvossa kuin sydäntäni, joka sentään on ainoa ylpeyteni, ja johon yksin kaikki minussa perustuu, kaikki voimani, kaikki autuuteni ja kaikki kärsimykseni. Oi, kuka tahansa saattaa tietää sen, minkä minäkin tiedän, — tämä sydämeni on yksin minun.

25 p. toukok.

Olen hautonut mielessäni erästä aietta, josta en sentään tahtonut puhua mitään teille, ennenkuin olin sen toteuttanut; nyt, kun siitä ei synny mitään, voin kyllä puhuakin siitä jo. Aioin sotaan; se on jo kauan kytenyt mielessäni. Etupäässä juuri siksi seurasin ruhtinastakin tänne, hän kun on kenraalina ——n sotaväessä. Eräällä kävelyllä ilmaisin hänelle aikeeni; hän neuvoi minua luopumaan siitä, ja asian olisi pitänyt olla enemmän oikeata intohimoa kuin oikkua minun puoleltani, jotta olisin voinut olla ottamatta huomiooni hänen vastasyitään.

11 p. kesäk.

Sano mitä tahansa, en voi jäädä tänne kauemmaksi. Mitä minä täällä? Aikani käy pitkäksi. Ruhtinas kohtelee minua niin hyvin kuin kohdella voi, mutta sittenkään en tunne oloani oikein mukavaksi. Pohjaltaan ei meillä ole mitään yhteistä. Hän on järjen, mutta ihan jokapäiväisimmän järjen mies; hänen seuransa ei huvita eikä kiinnitä minua sen enempää, kuin jos lukisin hyvinkirjoitettua kirjaa. Viikon päivät viivyn täällä vielä, sitten lähden taaskin harhailemaan. Parhaimmin olen käyttänyt aikaani täällä piirustellessani. Ruhtinaalla on hyvä taideaisti, ja se olisi vieläkin herkempi, ellei hänen arvostelukykyään rajoittaisi tuo joutava tiedon romu ja sovinnaiset taidemääritelmät. Usein minä ihan puren hammasta, kun juuri koettaessani lämpimällä herkkyydellä johtaa häntä luontoon ja taiteeseen hän yht'äkkiä luulee keksineensä jotain erinomaistakin ja sanoa töksäyttää jonkin kuluneen, tyhjänpäiväisen lauseparren.

16 p. kesäk.

Tottakin olen minä vain vaeltaja ja kulkijain maan päällä! Oletteko te sitten muuta?

18 p. kesäk.

Minnekä nyt aion? Uskon sen salaisuutena sinulle. Kaksi viikkoa minun täytyy vielä viipyä täällä, sitten olen uskotellut itselleni meneväni katsomaan ——n vuorikaivantoja; itse asiassa ne eivät sentään liikuta minua tuon taivaallista, tahdon vain päästä lähemmäksi Lottea taas, siinä kaikki. Minä nauran sydämelleni — ja noudatan sen tahtoa.

29 p. heinäk.

Ei, kaikki on hyvin! kaikki, kaikki! — Minä — hänen miehensä! Oi Jumala, sinä joka olet minut luonut, olisitpa suonut minulle sen onnen ja autuuden, niin yhtä ainoata ylistysrukousta olisi ollut koko elämäni. En tahdo nurkua, ja suo minulle anteeksi nämä kyyneleni, suo anteeksi turhat toiveeni! — — Hän minun vaimoni! Kunpa olisin saanut sulkea syliini tuon ihanimman olennon auringon alla. — Koko ruumistani värisyttää, Wilhelm, kun Albert laskee käsivartensa hänen hoikalle vartalolleen.

Ja sanonko, voinko sanoa sen? Tai miks'en, Wilhelm? Hän olisi tullut onnellisemmaksi minun kanssani kuin sen toisen! Oi, Albert ei ole se ihminen, joka voisi tyydyttää tuon sydämen kaikkia toiveita. Eräs erityinen puutteellisuus hänen tunnekyvyssään, puutteellisuus — tai sano sitä miksi hyvänsä — joka tekee, ettei hänen sydämensä syki mukana, kun — oh! — kun luemme jotakin kohtaa jostain kauniista kirjasta, joka saa minun ja Lotten sydämen värähtämään yht'aikaa, ja tuhansissa muissa tilaisuuksissa, jolloin sattuu, että tunteemme jonkun kolmannen suhteen puhkeaa ilmi. Wilhelm, ystäväni! — Tosin hän rakastaa Lottea koko sielullaan, ja semmoinen rakkaus, mitä se ansaitseekaan! —

Eräs sietämätön ihminen tuli keskeyttämään minua. Kyyneleni ovat kuivuneet. Olen hajamielinen. Hyvästi, ystäväni!

4 p. elok.

Yksin minä en ole onneton. Kaikki ihmiset pettyvät toiveissaan ja odotuksissaan. Tapasin sen herttaisen vaimon, jonka silloin kerran kohtasin lehmuksen alla. Vanhin pojista tuli juosten vastaani, hänen ilohuutonsa saattoi paikalle äidin, joka näytti hyvin alakuloiselta. Hänen ensimmäiset sanansa olivat: Oi, hyvä herra, Hansini on kuollut! — Hans oli hänen nuorin poikansa. Vaikenin. — Ja mieheni, kertoi hän, on palannut Sveitsistä, mutta ei saanut mitään toimeen matkallaan; ilman hyväin ihmisten apua olisi hänen täytynyt kerjäten vaeltaa kotiin; hän sairastui matkalla kuumeeseen. — En osannut sanoa hänelle mitään, lahjoitin lapsille jotakin pientä; hän tarjosi minulle muutaman omenan, jotka otin vastaan, ja jätin paikan suruisine muistoineen.

21 p. elok.

Kuin käden käänteessä saattaa mielialani muuttua. Monesti näyttää syttyvän taas iloisempi elämän tuike, oi, mutta ainoastaan silmänräpäykseksi! — Kun siten unohdun uneksimaan, en voi estää itsessäni heräämästä ajatusta: kuinka, jos Albert kuolisi? Silloin sinä! niin, Lotte tulisi — ja sitten en enää selviä tuosta kuvittelustani, ennenkuin tapaan itseni syvyyksien partaalla, joiden edessä koko mieleni vavahtaa.

Kun lähden ulos portista, tietä, jota kuljin ensimmäistä kertaa, kun menin noutamaan Lottea tanssiaisiin, niin kuinka onkaan kaikki muuttunut silloisesta! Kaikki, kaikki on ohitse ja mennyttä nyt! Ei vihjaustakaan silloisesta maailmasta, ei sykähdystäkään senaikuisesta tunteestani. Minusta tuntuu samalta kuin täytyy tuntua aaveesta, joka palaa ja löytää tuhkana ja raunioina linnan, jonka hän mahtavana ruhtinaana kerran oli rakentanut ja varustanut kaikilla ihanuuksilla ja jonka hän kuollessaan oli toivorikkaana jättänyt rakastetulle pojalleen.

3 p. syysk.

Toisinaan en voi käsittää, kuinka hän saattaa, kuinka hän saa rakastaa jotakuta toista, kun minä sentään rakastan häntä niin ainoasti, niin sisällisen hartaasti ja niin täydesti, kun en tunne enkä tiedä ketään muuta kuin hänet, ja kun ei minulla ole ketään muuta kuin hän.

4 p. syysk.

Niin, niin on laita! Kuten luonto muuttuu syksyksi, samoin kääntyy minussakin ja ympärilläni kaikki syksyksi. Lehteni kellastuvat, ja jo varisevat viereisteni puiden lehdet. Enköhän kerran, kohta tänne saavuttuani, kirjoittanut sinulle eräästä maalaispojasta? Tiedustelin häntä nyt taas Wahlheimissa; sanottiin, että hänet oli ajettu palveluksestaan, eikä kukaan välittänyt hänestä sen enempää. Eilen tapasin hänet sattumalta erääseen toiseen kylään vievällä tiellä; puhuttelin häntä, ja hän kertoi minulle kohtalonsa, joka syvästi liikutti minua, kuten helposti voit arvatakin, kun kerron sen sinulle. Mutta miksi sitä sentään kerron? Miks'en kätke itseeni sitä, mikä ahdistaa ja särkee minua? Miksi masennan sinunkin mieltäsi? Miksi saatan sinut aina säälimään ja nuhtelemaan minua? Mutta yhdentekevää; ehkä sekin kuuluu kohtalooni!

Hiljaisen suruisella tavalla, jossa olin huomaavinani jonkinmoista arkuutta, hän ensin vastasi kysymyksiini; mutta hyvin pian hän vilkastui avomieliseksi, ikäänkuin olisi yht'äkkiä jälleen tuntenut itsensä ja minut, ja tunnusti minulle virheensä ja valitti onnettomuuttaan. Kunpa voisin, ystäväni, esittää hänen joka sanansa tuomittavaksesi! Hän tunnusti, niin, hän kertoi jonkinlaisella muistelemisen nautinnolla ja hekumalla, että hänen intohimonsa emäntää kohtaan oli päivä päivältä kasvanut ja kiihtynyt, niin ettei hän viimein enää tietänyt mitä tehdä, mitä puhua, mihin joutua. Hän ei voinut syödä, ei juoda eikä nukkua, hänen kurkkuaan oli puristanut; hän teki mitä hänen ei olisi pitänyt tekemän, hän unohti mitä oli saanut tehtäväkseen, häntä oli riivannut kuin paha henki, kunnes hän viimein eräänä päivänä, kun tiesi emännän olevan yliskamarissa, oli mennyt, tai oikeastaan hänet oli kuin jokin vastustamaton voima vetänyt hänen perässään sinne. Kun emäntä ei ottanut kuullakseen hänen rukouksiaan, aikoi hän väkisin sulkea hänet syliinsä; hän oli ollut suunniltaan ja hän haastoi Jumalan todistajakseen, että tarkoituksensa olivat aina olleet rehelliset ja ettei hän ikinä ollut mitään sen hartaammin toivonut, kuin että emäntä menisi hänen kanssaan naimisiin ja viettäisi elämänsä hänen kanssaan. Kun hän oli jutellut jonkin aikaa, alkoi hän takertua sanoissaan, ikäänkuin kertoja, jolla vielä on jotain sanomista, mutta joka ei oikein tohdi puhua suutaan puhtaaksi; vihdoin hän tunnustikin minulle hyvin arasti, mitä pieniä tuttavallisuuksia vaimo oli suvainnut ja miten hän oli sallinut hänen lähestyä häntä. Pariin kolmeen kertaan hän keskeytti kertomuksensa mitä vilkkaimmin vakuuttaakseen, ettei hän tätä suinkaan kertonut herättääkseen, kuten sanoi, minussa pahoja ajatuksia emännästä, vaan että hän rakasti ja kunnioitti häntä niinkuin ennenkin ja ettei saattaisi hänen mieleensäkään johtua halventaa häntä kenenkään edessä, ja että hän kertoi tämän kaiken vain todistaakseen minulle, ettei ollut ihan houkka ja mieletön ihminen. — Ja tässä, ystäväni, minä palaan taas vanhaan virteeni, jonka aina viritän: kunpa voisin kuvata sinulle miehen semmoisena, kuin hän seisoi edessäni, kuin hän vieläkin seisoo edessäni! Kunpa voisin oikein esittää sinulle kaiken, että tuntisit, kuinka harras osanottoni hänen kohtaloonsa on, kuinka harras sen täytyy olla! Mutta riittäköön, tunnethan sinä minun kohtaloni, tunnethan minut, ja niinpä voit liiankin hyvin ymmärtää, mikä minua vetää kaikkien onnettomien puoleen, mikä erittäinkin tämän onnettoman puoleen.

Kun tässä silmäilen mitä nyt olen kirjoittanut, huomaan, että olen unohtanut kertoa lopun miehen kertomuksesta, joka muuten on helposti arvattavissakin. Emäntä teki vastarintaa, paikalle tuli hänen veljensä, joka jo kauan oli vihannut miestä ja toivonut häntä pois talosta, koska pelkäsi, että lapsensa menettäisivät perinnön, joka nyt sisaren ollessa lapseton oli heidän odotettavissaan; veli oli kohta karkoittanut rengin talosta ja nostanut asiasta semmoisen melun, ettei emäntä, vaikka itse olisi tahtonutkin, enää olisi voinut ottaa häntä takaisin. Nyt hän oli ottanut toisen rengin, ja senkin tähden kerrottiin hänen taas joutuneen epäsopuun veljensä kanssa, ja väitettiin varmasti, että emäntä aikoi naida hänet, mutta kertojani vakuutti lujasti päättäneensä, ettei eläisi sitä päivää.

Tässä, mitä nyt kerron, ei ole mitään liioiteltua eikä mitään hemmoiteltua, päinvastoin voinen sanoa: heikosti, heikosti olen minä sen kertonut, karkeammaksi on se muuttunut käsissäni, kun olen sen kuvannut tavanomaisilla siveellisillä sanoillamme.

Tällainen rakkaus, tällainen uskollisuus, tällainen intohimo ei siis ole runollista kuvitelmaa. Se elää ja se ilmenee puhtaimpanaan siinä ihmisluokassa, jota me sanomme sivistymättömäksi ja raa'aksi. Me sivistyneet — tyhjiksi kuluneita ja luonnottomiksi hienostuneita! Lue hartaasti tämä, mitä nyt kerroin! Olen tyyni nyt, kun kirjoitan tätä, huomaat käsialastanikin, etten hätiköi ja sotke kuten tavallisesti. Lue mielenkiinnolla tämä, ystäväni, ja ajattele siinä ohessa, että tämä kertomus on samalla kertomus ystäväsi elämästä. Juuri niin on minulle käynyt, juuri niin on minulle käyvä, ja minä en sentään ole puoliksikaan niin kunnollinen, en puoliksikaan niin luja kuin tuo onneton miesparka, johon tuskin rohkenen itseäni verrata.

5 p. syysk.

Lotte oli kirjoittanut pienen kirjelipun miehelleen, joka oli maalla jossakin toimituksilla. Kirje alkoi: Omani, armaani, riennä takaisin niin pian kuin voit, odotan sinua mieli niin tuhantena ilona. — Eräs ystävä, joka matkusti sieltäpäin kaupunkiin, toi tiedon, ettei Albert muutamien asianhaarain vuoksi voinutkaan aivan kohta palata. Kirjelippu jäi lähettämättä ja sattui illalla minun käteeni. Luin sen ja hymyilin; Lotte kysyi: miksi? — Mikä taivaan lahja mielikuvitus sentään on, huudahdin; kuvittelin silmänräpäyksen ajan, että tuo oli kirjoitettu minulle. — Hän keskeytti minut, näytti närkästyneen sanojeni johdosta, ja minä vaikenin.

6 p. syysk.

Kovalle otti, ennenkuin päätin jättää yltäni tuon sinisen yksinkertaisen takin, jossa ensi kertaa tanssin Lotten kanssa; mutta se kävi lopulta aivan nukkavieruksi. Olenkin nyt teettänyt itselleni toisen samanlaisen, jossa on samanlainen kaulus ja rinnus; yhtäläiset keltaiset liivit ja housut olen myöskin teettänyt.

Mutta eivät ne oikein tahdo tuntua entisiltä. En tiedä — ehkä sentään aikaa myöten tämäkin puku käy rakkaaksi minulle.

12 p. syysk.

Hän matkusti muutamaksi päiväksi pois, meni noutamaan Albertia. Tänään kävin taas tervehtimässä häntä, hän tuli minua vastaan, ja minä suutelin häntä kädelle, mieleni niin tuhantena ilona.

Kanarialintu hypähti peilin kehykseltä hänen olalleen. — Uusi ystävä taas, sanoi hän, ja houkutteli sen kädelleen; se on lasten vuoksi. Kuinka soma se on! Katsokaas! Kun annan sille leipää, räpyttelee se siivillään ja näppii niin sievästi. Ja se suuteleekin minua, katsokaas!

Kun hän suipisti huuliaan lintusta kohden, painautui se niin armaasti noita suloisia huulia vastaan, ikäänkuin sillä olisi ollut aavistus siitä autuudesta, joka tuli sen osaksi.

Se saa suudella teitäkin, sanoi Lotte ja ojensi linnun minulle. Pikku nokka siirtyi hänen huuliltaan minun huulilleni, ja sen näpäyttävä kosketus tuntui kuin henkäys, kuin ihanimman nautinnon aavistus.

Sen suudelma, sanoin minä, ei ole ihan pyyteetön, se hakee ravintoa ja on tyytymätön, kun saakin ainoastaan tyhjän hyväilyn.

Se syökin minun suustani, sanoi Lotte. — Hän kurkotti sille muutamia leivänmurusia huulillaan, jotka niin ihanasti hymyilivät viatonta, osaaottavaa rakkauden iloaan.

Käänsin katseeni pois. Hän ei saisi tehdä noin! hän ei saisi kiihoittaa mielikuvitustani tuommoisella taivaisella viattomuudella ja onnenautuudella, hän ei saisi herättää sydäntäni unesta, johon elämän yhtäkaikkisuus sen niin usein saa nukutetuksi! — Tai miks'ei saisi? — Hän luottaa minuun niin! hän tietää, kuinka minä häntä rakastan!

15 p. syysk.

Vimmoihinsa tässä voisi tulla, Wilhelm, kun saattaa olla olemassa ihmisiä, jotka ovat niin vailla kaikkea tuntoa ja aistia sillekin vähälle, mikä vielä tekee elämän elettävän arvoiseksi. Muistathan pähkinäpuut, joiden siimeksessä minä Lotten kanssa istuin, kun olimme tervehtimässä St——n kelpo pappia, ja jotka, Jumala tietäköön, aina suuresti ilahduttivat mieltäni. Kuinka hupaisen kodikkaaksi ne tekivätkään pappilan, kuinka varjoisen vilpoisaksi! ja kuinka ihanan tuuheat niiden oksat olivat! ja entä niihin liittyvät muistot noista vanhoista papeista, jotka monta, monta vuotta sitten olivat ne istuttaneet! Koulumestari on kertonut meille senkin miehen nimen, joka on istuttanut sen toisen puun, hän oli kuullut sen isoisältään; se pappi oli ollut erinomaisen kelpo mies, ja hänen muistonsa tuntui aina minusta pyhältä, kun istuin siellä puiden varjossa. Kuule nyt siis, koulumestarille nousivat kyynelet silmiin, kun eilen sattui tulemaan puheiksi, että ne oli kaadettu! Kaadettu! Raivoihinsa tässä saattaisi tulla, voisin murhata sen koiran, joka ensiksi julkesi iskeä kirveensä niihin. Ja minä, joka voisin menehtyä surusta, jos pihallani kasvaisi pari tuollaista puuta ja toinen niistä kuolisi vanhuuttaan, minun pitää katsoa tuota ääneti. Ystäväni, yksi asia sentään tuottaa hiukan hyvitystä mielelleni tässä! Voi kuinka herkkä ihmistunne sentään on! Koko kylä nurisee, ja toivonpa, että papin rouva saa voissa ja munissa ja muissa antimissa hiukan tuntea, kuinka syvästi hän on loukannut seurakuntaa. Sillä hän se on, uuden papin (vanha on myöskin jo kuollut) rouva, laiha, kivulloinen olento, jolla on syytäkin olla välittämättä maailmasta, kukaan kun ei välitä suuria hänestä. Naishupakko, joka on olevinaan oppinut ja tutkii muka kirkon oppia; hän hommailee mukana uusmuotisessa moraalis-kriitillisessä kristinopin uudistuksessa ja kohauttelee olkapäitään Lavaterin haaveiluille; hänen terveytensä on ihan piloilla, eikä maailma senvuoksi voi tarjota hänelle mitään iloja. Joku semmoinen luontokappale se vain saattoikin hakkauttaa pähkinäpuuni. Näetkös nyt, en mitenkään saa puhutuksi maltillisesti! Kuvittelehan, varisevat lehdet tekevät pihan muka epäsiistiksi ja tunkkaiseksi; puut muka estävät päivänvaloa, ja pähkinäin kypsyttyä pojat viskelevät niitä kivillä, ja se kiusaa rouvan hermoja ja häiritsee häntä hänen syvämielisissä mietiskelyissään, kun hän punnitsee ja vertaa toisiinsa Kennikotia, Semmleriä ja Michaelista. Kun tapasin kyläläisiä, varsinkin vanhimpia, niin kiihdyksissäni kysyin: Mutta miksi sallitte sen? — Kun kylänvouti kerran suostuu, näillä main, sanoivat he, niin minkä silloin enää voi? — Mutta yhdessä kohtaa sattui toki mukavasti: kylänvouti ja pappi, joka tahtoi saada edes jotain hyötyä rouvansa oikuista, mitkä muuten eivät tosiaankaan suuresti lihoita hänen keitoksiaan, aikoivat jakaa saaliin keskenään; silloin sai kruununtilani hallitus kuulla asiasta ja sanoi: tännepäs ne kuuluvat! sillä oli näet vanhoja oikeuksia siihen osaan pappilan maata, jolla nämä puut kasvoivat, ja se myi puut enimmän tarjoavalle. Ne ovat kaadetut! Olisinpa minä ruhtinas maassa, niin saisivat kyytiä papinrouva, kylänvouti ja kruununtilain hallitus. — Ruhtinas! Niin, jos olisinkin ruhtinas, mitäpä maani puut minua silloin liikuttaisivat!

10 p. lokak.

Kun vain saan nähdäkin hänen tummat silmänsä, on minun hyvä olla! Niin, katsos, ja minua kiusaa, ettei Albert näytä olevan niin onnellinen, kuin — toivoi, ja kuin minä — luulisin olevani, jos — En vedä mielelläni ajatusviivoja, mutta tässä en voi muulla tavalla ilmaista ajatustani — ja minusta tuntuu, kuin se tulisi näinkin kyllin selväksi.

12 p. lokak.

Ossian on sydämessäni anastanut Homeroksen sijan. Millaiseen maailmaan tuo ihana mies minut johtaakaan! Vaeltaa kangasta, kun ympärillä viuhuu myrskytuuli, joka tupruavassa usvassa ja kuun himmeässä valossa kiidättää isien henkiä. Kuulla vuorilta, metsävirran kohinan keskeltä, henkien puolitukahtunutta ähkymistä luolissaan, kuulla murheen murtaman tytön valitushuutoja, hänen surressaan rakastettunsa, jalosti kaatuneen sankarin neljällä sammaleisella, ruohopeitteisellä hautapaadella. Kun sitten tapaan hänet, tuon vaeltavan harmaan laulajan, joka aavalta kankaalta etsii isäinsä jalanjälkiä, ja oi, löytää heidän hautakivensä, ja sitten vaikeroiden tähyilee illan armasta tähteä, joka painuu meren vyöryvään poveen, ja antaa menneiden aikojen virvota eläviksi sankarin sielussa, aikojen, jolloin ystävällinen säde vielä valaisi uljasten urotöitä ja jolloin kuu vielä antoi valonsa värjyä heidän seppelöidyillä, voitosta palaavilla laivoillaan. Kun näen syvän surun hänen otsallaan, kun näen tuon viimeisen, yksinjääneen sankarin uupuneena horjuvan hautaansa kohden, kuinka hän vainajainsa haamujen tehottomasta läsnäolosta imee itseensä aina uutta tuskaisan hehkuista iloa ja katsoo kylmään maahan ja korkeaan, huojuvaan heinikkoon ja huudahtaa: Vaeltaja on tuleva, tuleva hän, joka tunsi minut ihanuudessani, ja hän on kysyvä: Missä on laulaja, Fingalin kuuluisa poika? Hänen jalkansa kulkevat hautani ylitse, ja hän on hakeva turhaan minua maan päältä. — Oi ystäväni! tahtoisin kuin jalo aseenkantaja vetää miekkani ja vapahtaa ruhtinaani vitkaan-kituvasti kuihtuvan elämän vihlovasta tuskasta ja lähettää oman sieluni vapahdetun puolijumalan jälkeen.

19 p. lokak.

Tätä tyhjyyttä, tätä kamalaa tyhjyyttä tässä rinnassani! — Usein tulee mieleeni ajatus: kun saisin, vain kerrankin saisin painaa hänet tätä sydäntäni vastaan, niin täyttyisi iäksi rintani tyhjyys.

26 p. lokak.

Niin, yhä enemmän varmenen, ystäväni, siitä, että yksityisen olennon olemassaolo merkitsee vähän, niin tuiki vähän. Kävi tässä eräs ystävätär tervehtimässä Lottea, minä vetäydyin sivuhuoneeseen ottaakseni erään kirjan, mutta en voidut lukea, otin sitten kynän ja aioin ruveta kirjoittamaan. Kuulin heidän puhuvan hiljaa; he juttelivat keskenään ihan vähäpätöisistä asioista, tavallisia kaupunginjuoruja: kuinka se ja se oli mennyt naimisiin, kuinka se ja se oli sairas, hyvin sairas; häntä vaivaa kuiva yskä, hänen kasvonsa ovat pelkkää luuta ja nahkaa, hän menee tuon tuostakin tainnoksiin; en antaisi penniäkään hänen elämästään, tokaisi toinen. Se ja se on myöskin hyvin heikkona, sanoi Lotte. — Hän on jo turvoksissa, huomautti toinen. — Vilkas mielikuvitukseni loihti minut noiden onnettomien vuoteen ääreen; näin heidät, kuinka vastahakoisesti he luopuivat elämästä, miten he — Wilhelm! ja naiset tuossa viereisessä huoneessa puhelivat siitä, kuten ainakin puhutaan — että joku meille vieras kuolee. — Ja kun katsahdan ympärilleni ja silmäilen huonetta ja näen ympärilläni Lotten vaatteet ja Albertin asiakirjat tuossa, ja nuo huonekalut, jotka nyt tuntuvat minusta niin omilta, tuo mustepullokin tuossa, ja ajattelen: Mitä oletkaan tässä perheessä nyt! Kaikki kaikessa. Ystäväsi kunnioittavat sinua, tuotat usein heille iloa, ja sydämessäsi tuntuu, kuin et voisi elääkään ilman heitä; ja kuitenkin — jos nyt lähtisit, jos jättäisit tämän piirin? tuntisivatko he ja kuinka kauan he tuntisivat aukon, jonka sinä jättäisit heidän elämäänsä? kuinka kauan? — Oi, niin ohimenevä on ihminen, että hän sielläkin, missä on hänen olemisensa varsinainen varmuus, siinäkin piirissä, joka yksin todellisesti tuntee hänen läsnäolonsa, rakkaittensa muistossa ja rakkaittensa sielussa, että hänen sielläkin täytyy sammua ja kadota, ja niin pian!

27 p. lokak.

Tekisi usein mieleni repiä rintani auki ja lyödä pääni murskaksi, kun ajattelen, että voimme olla niin vähän toinen toisellemme. Oi, ellei itsessäni ole lempeä ja iloa, lämpöä ja hurmausta, ei toinen voi niitä minulle antaa, ja vaikka sydämeni olisi täytenään autuuden aaltoilua, en voisi sillä tehdä onnelliseksi toista, joka olisi kylmänä ja laimeana vieressäni.

27 p. lokak., illalla.

Olen niin rikas itsessäni, ja tunne hänestä nielee kaiken minussa; olen niin rikas, ja ilman häntä raukee kaikki tyhjäksi minussa.

30 p. lokak.

Tuhannet kerrat olen jo ollut heittäytymäisilläni hänen kaulaansa! Tietäköön suuri Jumala miltä tuntuu, kun näkee edessään niin ihanaa armautta eikä tohdi tarttua siihen; ja tarttuminenhan on sentään ihmisen luontaisin taipumus! Tarttuuhan lapsikin kaikkeen mikä sattuu hänen huomioonsa? — Ja minä?

3 p. marrask.

Tietäköön sen Jumala! usein laskeudun vuoteelleni toivoen, niin, todella toivoen, ettei minun tarvitsisi herätä enää; ja kun aamulla avaan silmäni, näen auringon taas ja olen niin viheliäisen onneton. Kunpa osaisin kiukutella edes, kun osaisin panna kaikki sään tai jonkun kolmannen henkilön tai joidenkin turhiin rauenneiden toiveiden syyksi, niin lepäisi tämä sietämätön haluttomuus ja lannistus ainoastaan puolella taakallaan päälläni. Voi! tunnen niin liian syvästi, että minussa yksin on kaikki syy — ei, ei syy! Lyhyesti, että minuun itseeni on kätkettynä kaiken kärsimyksen lähde, kuten ennen kaiken autuuden. Enköhän ole sama ihminen, joka ennen läikyin tunteitteni täyteläisyyttä, jolla joka askelellaan oli paratiisi itsessään, jolla oli sydän, joka rakkaudellaan olisi syleillyt vaikka koko maailmaa? Ja nyt tämä sydän on kuollut, mitkään riemunsykähdykset eivät värähdytä sitä enää, silmäni katselevat kuivakiskoisina, ja aistini, joita eivät enää mitkään virkistävät kyynelet vilvoita, vetävät otsani tuskallisesti kokoon. Kärsin syvästi, sillä olen kadottanut sen, mikä oli elämäni ainoa nautinto ja hurma, tuon pyhän, elävöittävän voiman, jolla loihdin maailmat ympärilleni; sen minä olen kadottanut! — Kun katselen ikkunastani tuonne ulos etäisiä kukkuloita kohden, kuinka aamuaurinko ylenee niiden yllä ja puhkaisee usvat ja levittää valonsa niittylakeuksien ylitse, ja kuinka tuo tyynenä virtaava joki polveilee lehdettömäin pajukkojensa välitse tänne minua kohden, — oi, kun tuo ihana luonto on edessäni jäykkänä kuin kuollut kiiltokuva, ja kun kaikki tuo sulonhurma ei herätä ainoatakaan onnenvärettä sydämessäni, ja kun seison siinä Jumalan kasvojen edessä koko itsessäni kuin kuivunut kaivo tai ravistunut sanko! Heittäydyn silloin toisinaan maahan ja rukoilen Jumalalta kyyneliä, rukoilen kuin maamies sadetta, kun taivas hänen päänsä päällä tuikottaa rautaisena ja maan syli janoitsee hänen ympärillään. Mutta oi! tunnen, tunnen sen, Jumala ei anna sadetta ja auringonpaistetta meidän maltittomain rukoustemme mukaisesti, ja ne ajat, joiden muisto nyt ahdistaa minua, mikä muu ne tekikään niin autuaiksi kuin se, että kärsivällisesti odotin hänen henkeänsä, ja että täydellä ja hartaankiitollisella sydämellä otin vastaan sen nautinnonhurman, jonka hän vuodatti ylleni!

8 p. marrask.

Lotte on nuhdellut minua liikanaisuuksistani! oi, ja niin rakastettavasti! Liikanaisuuksistani, kun usein lasi viiniä houkuttelee minut juomaan koko pullon. — Älkää tehkö siten, sanoi hän, muistakaa Lottea! — Muistaa! huudahdin, tarvitseeko siihenkin minua kehoittaa? Muistan! — en muista! Olette alati sielussani! Istuin tänään paikalla, jossa äskettäin kerran astuitte vaunuista. — Hän rupesi puhumaan jostain muusta estääkseen minua pääsemästä pitemmälle siinä aineessa. Ystäväni, minä olen mennyttä! Hän voi tehdä minulle mitä vain haluaa.

15 p. marras

Kiitän sinua, Wilhelm, sydämellisestä osanotostasi ja hyvää tarkoittavasta neuvostasi, mutta pyydän, pysy levollisena. Anna minun kärsiä loppuun tämä; kaikessa voipumuksessanikin on minulla kylliksi voimaa siihen. Kunnioitan uskontoa, sen sinä tiedät, ja tunnen, että se voi antaa tukea monelle uupuvalle ja lohtua monelle nääntyvälle. Mutta — voiko se, täytyykö sen antaa sitä jokaiselle? Jos luot silmäsi avaraan maailmaan, niin näet tuhansia, joille se ei ole sitä antanut, tuhansia, joille se saarnattuna tai saarnaamatta ei ole sitä antanut; pitääkö sen siis välttämättä antaa sitä minulle? Eikö Jumalan poika itsekin sano, että hänen ovat ne, jotka Isä hänelle antaa? Ellen minä nyt olisi annettukaan hänelle? Jos Isä nyt tahtookin, kuten sydämeni sanoo, pidättää minut itselleen? Kuule, minä pyydän sinua, älä suinkaan selitä tätä väärin; älä näe pilkkaa näissä viattomissa sanoissa; paljastan niissä koko sieluni; muuten olisi ollut parempi, etten olisi ruvennut puhumaan koko asiasta, kuten ainakin hyvin epämieluisesti puhun asioista, joista jokainen tietää yhtä vähän kuin minäkin. Vai käyköhän yli ihmisvoimien ja onkohan muuta kuin ihmiskohtaloa kärsiä mittansa ja tyhjentää maljansa? — Ja kun kalkki taivaan Jumalalle hänen ihmishuulillaan tuntui katkeralta, niin miksi suurentelisin minä ja teeskelisin, kuin se tuntuisi minusta suloiselta? Ja miksi häpeäisin sinä kamalana hetkenä, jolloin koko olentoni häilyy olemisen ja olemattomuuden välillä, jolloin menneisyys valaisee tulevaisuuden synkeät syvänteet kuin välähtävä salama ja jolloin kaikki ympärilläni vaipuu ja maailma sortuu mukanani — eikö silloin ole ihan luonnollista, että tuo itseensä ahdistettu ja kuitenkin itseänsä kaipaava, tuo loputtomasti alas ja alas syöksyvä olento, turhaan kamppailevien voimiensa sisäisessä syvyydessä nääntyy vaikertamaan: Jumalani, minun Jumalani, miksi minut hylkäsit? Pitäisikö minun hävetä niitä sanoja, pitäisikö minun kavahtaa semmoista hetkeä, jota ei välttänyt hänkään, joka käärii kokoon taivaat kuin liinan.

21 p. marrask.

Hän ei näe, hän ei tunne, että hän valmistaa myrkkyä, joka on suistava turmioon sekä minut että hänet; ja minä, täysin, nauttivin siemauksin minä tyhjennän maljaa, jonka hän turmiokseni ojentaa minulle. Miksi tuo hellyys, jolla hän usein — useinko? — ei, ei usein, mutta monesti sentään katsoo minuun, miksi tuo hyvyys hänen silmissään, kun joskus tunteeni välittömästi tulvailee esiin, miksi tuo sääli, joka usein kuvastuu hänen otsallaan, kun hän katselee kärsimystäni?

Eilen kun lähdin, hän ojensi minulle kätensä ja sanoi: Hyvästi, rakas Werther! — Rakas Werther! Tapahtui ensikertaa, että hän nimitti minua niin, ja se vavahti läpi luiden ja ytimieni. Olen tuhannet kerrat toistanut sitä, ja eilen illalla, kun laskeusin vuoteelleni ja puhella lavertelin kaikenmoista itselleni, sanoin yht'äkkiä: Hyvää yötä, rakas Werther! niin että itsenikin täytyi nauraa itselleni.

22 p. marrask.

En saa rukoilla: suo hänet minulle! ja kuitenkin hän tuntuu usein kuin omaltani. En saa rukoilla: anna hänet minulle! sillä hän on toisen. Viisastelen tuskillani, ja jos laskisin mieleni oikein valloilleen, niin syntyisipä todellinen litania vastakkaislauselmia.

24 p. marrask.

Hän tuntee, kuinka minä kärsin. Tänään sukelsi hänen katseensa syvälle sydämeeni. Tapasin hänet yksin; en sanonut mitään, ja hän katsahti minuun. Enkä nähnyt enää hänen armasta kauneuttaan, en hänen välähtelevää, valoista henkevyyttään, kaikki se ikäänkuin hupeni silmistäni. Katse niin paljoa ihanampi välkkyi minua kohden, niin sulan hartaan osanoton, niin suloisen säälin katse. Miks'en saanut heittäytyä hänen jalkoihinsa? Miks'en saanut heittäytyä hänen kaulaansa ja vastata hänelle tuhansin suudelmin? Hän pakeni klaveerinsa ääreen ja hyräili suloisesti ja hiljaa soittonsa mukaan. En ikinä ole nähnyt hänen huuliaan niin hurmaavina; oli kuin ne avautuisivat hiutuvasti janoten juomaan noita suloisia säveliä, jotka kumpusivat soittimesta, ja kuin vain salamyhkäinen kaiku humuilisi hänen puhtaasta suustaan. — Oi, kunpa voisinkin kuvata sen sinulle! En voinut hillitä itseäni kauempaa, minä kumarruin ja vannoin itselleni: konsanaan en tohdi painaa suudelmaa teille, huulet, joilla taivaan henget liihoittelevat! — Ja kuitenkin — tahtoisin ja tahtoisin — Oh, tuossa nyt näet! se on niinkuin seinänä sieluni edessä — tuo autuus — ja sitten sortuneena, sovittaa tuota rikostaan — rikostaan?

26 p. marrask.

Toistelen itselleni: kohtalosi on tavaton ja harvinainen; toiset ovat onnellisia — noin ei ole vielä kukaan kärsinyt kuin sinä. Mutta sitten luen jotakuta muinaista runoilijaa, ja on kuin näkisin omaan sydämeeni. Kuormani on niin raskas! Oi, ovatko siis ihmiset jo ennen minuakin kärsineet näin syvästi?

30 p. marrask.

En saa, en saa toipua tästä! Minne menenkin, kaikkialla kohtaan jotakin, joka repii minut suunniltani. Tänäänkin! oi kohtaloa! oi ihmisparkoja.

Kävelen rantaa pitkin päivällisen tienoissa, minulla ei ole ruokahalua. Kaikki oli autiota, kosteankylmä iltatuuli puhalteli vuorilta käsin, ja harmaita sadepilviä kasaantui laakson ylle. Etäämpänä näin miehen vihreässä, risaisessa takissa; hän rämpi siellä kallioilla ja näytti etsivän kasveja. Kun tulin lähemmäksi ja hän, kuullen minun lähestyvän, kääntyi minua kohti, näin mieltäkiinnittävät kasvot, joiden pohjasävy oli hiljaista surumielisyyttä, mutta jotka muuten ilmaisivat suoraa, lempeätä mieltä: mustat hiuksensa hän oli neuloilla kieraissut kahteen kiemuraan ja muun tukkansa punonut paksuksi palmikoksi, joka riippui takana. Kun hänen pukunsa mielestäni osoitti rahvaan miestä, arvelin, ettei hän panisi pahakseen, jos jäisin katselemaan hänen askarteluaan, ja kysyin sentähden, mitä hän etsi. — Etsin, sanoi hän ja huokasi syvään, etsin kukkia, mutta en löydä mitään. — Ei ole vuodenajastakaan semmoiseen nyt, vastasin naurahtaen. — Kukkia on monenlaisia, sanoi hän, laskeutuen alas luokseni. Puutarhassani kasvaa ruusuja ja kahta lajia kuusamaa, toisen olen saanut isältäni, ne kasvavat kuin rikkaruoho; nyt olen jo kaksi päivää etsinyt niitä, mutta en löydä. Tuolla ulkona kasvaa myöskin aina kukkia, keltaisia, sinisiä ja punaisia, ja rantasapella on niin kaunis kukoistus. Mutta nyt en vain löydä mitään. — Minusta oli miehessä jotain kummallista, ja kysyin sentähden kautta rantain: No, mitä hän sitten tekisi niillä kukkasillaan? — Omituinen vavahteleva hymy levisi hänen kasvoilleen. — Älkää vain ilmaisko salaisuuttani, sanoi hän nostaen sormensa suulleen; olen luvannut armaalleni kukkasia. — Sehän on oikein, sanoin. — Oo, sanoi mies, hänellä on paljon muuta, hän on rikas. — Ja kuitenkin hän pitää kukistanne, vastasin. — Oo, puheli mies edelleen, hänellä on jalokiviä ja kruunu. — Mikä hänen nimensäkään sitten on? — Kunpa valtiosäädyt suostuisivat maksamaan minulle, vastasi hän, niin olisin toinen mies! Niin, oli kerran aika, jolloin minä olin onnenpoika! Nyt minä olen mennyttä. Minä olen… — Kostea, taivasta kohden kohotettu katse ilmaisi minulle kaiken. — Olitte siis onnellinen? kysyin. — Oo, soisin vieläkin olevani! sanoi hän. Se oli ihanaa aikaa, olin silloin niin iloinen ja kevyt kuin kala vedessä! — Henrik! kutsui eräs eukko, joka läheni tietä, Henrik, missä sinä nyt taas olet, olemme etsineet sinua kaikkialta; tule ruoalle. — Onko hän poikanne? kysyin astuen vaimon luokse. — Kyllä hän on minun poikaparkani, vastasi eukko. Jumala on laskenut päälleni raskaan taakan. — Joko hän kauankin on ollut tuommoinen? kysyin. — Tuommoinen, noin hiljainen, vastasi vaimo, hän on ollut puolen vuotta. Jumalan kiitos, että hän on niinkin pitkällä jo; sitä ennen hän oli kokonaisen vuoden raivohulluna, ja häntä pidettiin siteissä houruinhuoneessa. Nyt hän ei enää tee kenellekään mitään, hän hääräilee vain kuninkaittensa ja keisariensa kanssa. Hän oli sävyisä, hiljainen mies, joka auttoi minua elatushuolissa ja kirjoitti kaunista käsialaa, mutta yht'äkkiä hän muuttuu mietiskeliääksi, sairastuu kovaan kuumeeseen, rupeaa hourimaan, ja nyt hän on semmoinen kuin näette. Kertoisinko teille, herra — Keskeytin hänen sanatulvansa kysymällä: Milloin on sitten ollut se aika, jota hän ylistää sanoen, että hän oli silloin niin onnellinen ja että hänen oli niin hyvä olla? — Sitä höperöä! huudahti eukko ja hymyili säälivästi, hän tarkoittaa sitä aikaa, jolloin hän oli raivohulluna, sitä hän aina kiittää; sitä aikaa, jolloin hän oli houruinhuoneessa ja jolloin hän oli ihan tiedottomana. — Tuo sattui minuun kuin salaman isku; annoin eukolle pienen rahan ja jätin hänet kiireesti.

Kun olit onnellinen! huudahdin, nopeasti astellen kaupunkia kohden, kun sinun oli hyvä olla kuin kalan vedessä! — Jumala taivaissa! Oletko määrännyt ihmisen osaksi, ettei hän voi olla onnellinen muulloin kuin silloin, kun hänellä ei vielä ole järkeä tai kun hän on sen jälleen kadottanut! — Voi poloista! ja kuinka kadehdinkaan sentään mielesi pimeyttä ja sitä hämmennystä, jossa menehdyt! Toivorikkaana sinä lähdet keskellä talvea ulos poimimaan kuningattarellesi kukkia, ja olet suruissasi, kun et löydä mitään, etkä voi käsittää miksi et löydä. Ja minä — lähden ulos toiveettomana ja tarkoituksetta, ja palaan samanlaisena kuin olen lähtenytkin. — Sinä kuvittelet, mikä mies voisit olla, jos valtiosäädyt suostuisivat antamaan rahaa sinulle. Sinua onnellista, joka voit onnesi puutteesta syyttää maallisia esteitä. Sinä et tunne, et tunne, että kärsimyksesi on omassa särkyneessä sydämessäsi ja omissa hämmentyneissä aivoissasi, joita kumpaakaan maailman kaikki kuninkaat eivät voisi parantaa.

Lohduttomana menehtyköön se, ken saattaa pilkata sairasta, joka matkustaa etäisimmällekin lähteelle, mikä vain on pahentava hänen sairauttaan ja tekevä hänen loppunsa tuskallisemmaksi! niin myös se, ken halventaa ahdistettua onnetonta, joka omantuntonsa vaivoista ja sielunsa tuskista päästäksensä tekee toivioretken Pyhälle haudalle! Jokainen askel, joka raivaamattomilla teillä haavoittaa hänen jalkaansa, valaa lievitystä hänen ahdistuneeseen mieleensä, ja jokaisen matkapäivän vaivojen jälkeen laskeutuu hänen sydämensä monista huolista keventyneenä levolle. — Rohkenetteko sanoa tuota vain harhaluuloksi, te sanasankarit, jotka lepäätte pehmeillä patjoillanne? — Harhaluuloksi! Oi Jumala, sinä näet kyyneleni! Täytyikö sinun, joka loit ihmisen jo muutenkin kyllin puutteenalaiseksi, täytyikö sinun lisäksi antaa hänelle veljiä, jotka riistävät häneltä senkin vähän, mitä hänellä on, senkin pienen hivenen luottamusta, joka hänellä on sinuun, sinuun, sinä kaikkea-rakastava! Sillä mitä onkaan luottamus parantavaan yrttiin tai viinipensaan kyyneliin muuta kuin luottamusta sinuun, luottamusta siihen, että sinä olet kaikkeen ympärillämme kätkenyt parannuksen ja lievityksen voimaa, jota me niin aina ja alituisesti tarvitsemme. Isäni! jota en tunne! Isäni, joka ennen täytit koko sieluni läsnäolollasi ja joka nyt olet kääntänyt kasvosi minusta! kutsu minut luoksesi! Älä enää pysy vaiti! Tämä janoitseva, hiutuva sieluni ei kestä vaitioloasi. — Voisiko ihminen, isä olla vihoissaan, jos yht'äkkiä odottamatta kotiin palannut poikansa lankeaisi hänen kaulaansa ja huudahtaisi: Tässä olen taaskin, isäni! Älä vihastu minulle, vaikka jätinkin kesken matkani, jonka olisit tahtonut kestävän kauemmin. Maailmassa on kaikkialla yhtäläistä, vaivaa ja ponnistusta seuraa palkinto ja ilo; mutta mitä liikuttaa minua kaikki tuo, minun on hyvä olla vain siellä, missä sinä olet, sinun kasvojesi edessä minä tahdon kärsiä ja nauttia. — Ja sinä, rakas taivaallinen isä, sinäkö sysäisit hänet luotasi?

1 p. jouluk.

Wilhelm! mies, josta kirjoitin, tuo onnellinen onneton, oli ollut kirjurina Lotten isällä, oli rakastunut Lotteen, ja tämä rakkaus, jota hän helli ja kasvatti itsessään, jota hän salasi, jonka hän viimein ilmaisi ja jonka tähden hänet erotettiin toimestaan, on tehnyt hänestä mielipuolen. Tunne näiden kuivakiskoisten sanojen takaa, kuinka mielettömästi tämä kertomus järkytti minua, kun Albert sen kertoi minulle yhtä tyynesti kuin sinäkin arvattavasti luet sen.

4 p. jouluk.

Voi ystäväni! — Näetkö sinä, minä menehdyn, en kestä, en kestä tätä kauempaa! Istuin tänään hänen luonaan — istuin, hän soitti klaveerillaan useita kappaleita, ja mikä tunne hänen soitossaan! — oi! — Mitenkä? — Hänen pikkusisarensa istui polvellani ja siisti nukkeansa. Silmäni vettyivät. Kumarruin ja katseeni sattui hänen vihkisormukseensa — kyyneleni juoksivat. — Ja yht'äkkiä hän rupeaa soittamaan erästä vanhaa taivaallisen suloista sävelmää, ihan yht'äkkiä, ja sieluuni valuu niin ihana lohdun tunne, ja muisto menneistä päivistä, ajoista, jolloin olin kuullut tuon laulun ennen, ja ajoista, kolkoista ajoista, jotka olivat olleet sen jälkeen, kaikki kärsimykseni ja pettäneet toiveeni muistuivat mieleeni, ja silloin — Astelin edestakaisin huoneessa, sydämeni tukahtui tulviviin tunteihinsa. — Jumalan tähden, sanoin kääntyen kiihtyneesti häntä kohden, Jumalan tähden, lopettakaa! — Hän lakkasi soittamasta ja katsahti hämmästyneenä minuun. — Werther, sanoi hän sitten, kasvoillaan hymy, joka tunki läpi sieluni, Werther, olette hyvin sairas; eivät lempiruokannekaan enää maistu teille. Lähtekää nyt! Ja pyydän teitä, tyyntykää. — Minä repäisin itseni pois hänen luotaan, ja — Jumala! Sinä näet kärsimykseni ja olet tekevä niistä lopun.

6 p. jouluk.

Kuinka hänen kuvansa aina seuraa minua! Valveillani ja unissani hän täyttää koko sieluni! Tässä, kun suljen silmäni, tässä otsani takana, johon sisäinen näkövoima keskittyy, elävät hänen tummat silmänsä. Tässä, oi, en saa sitä sanotuksi! Jos suljen silmäni, ovat ne kohta tuossa; kuin syvyytenä ne lepäävät edessäni, minussa, täyttävät kaikki mieleni aistit.

Mitä on ihminen, tuo ylistetty puolijumala! Eivätkö hänen voimansa petä juuri silloin, kun hän parhaiten niitä tarvitsisi? Tai kun hän kuohahtaa iloon tai vajoo tuskien syliin, eikö hän kummassakin tapauksessa juuri silloin ikäänkuin sisällisesti lamaudu ja juuri silloin tule palautetuksi tympeään, kylmään tietoisuuteen, kun hän hartaimmin kaipaisi jättäytyä äärettömyyden täydellisyyteen?