JULKAISIJAN LISÄYS LUKIJALLE.
Kuinka mielelläni näkisinkään, että ystävämme viimeisiltä merkillisiltä päiviltä olisi säilynyt niin paljon omakätisiä todistuskappaleita, ettei minun tarvitsisi kertomuksellani keskeyttää hänen jälkeenjääneiden kirjeidensä julkaisemista.
Olen koettanut huolellisesti koota mahdollisimman tarkkoja tietoja niiltä henkilöiltä, joiden olen voinut otaksua lähemmin tuntevan hänen elämäkertansa; sen kehitys on yksinkertainen, ja kaikki kertomukset sen juoksusta käyvät, muutamia vähäpätöisempiä sivuseikkoja lukuunottamatta, yhteen; toimivain henkilöiden mielenlaadusta vain ovat käsitykset eroavia, ja niistä langetetaan eriäviä arvosteluja.
Eihän enää olekaan muuta tehtävänämme kuin tunnollisesti kertoa, mitä suurella vaivalla vihdoin olemme saaneet tietää, ja sovittaa vainajan jälkeen jättämät kirjeet oikeihin paikkoihinsa väheksimättä pienintäkään käsiimme sattunutta kirjelippusta, varsinkin koska on niin vaikea keksiä jo jonkin yksityisen teonkin oikeimpia ja todellisimpia vaikuttimia, jos sen on tehnyt ihminen, joka ei kuulu ihan kaikkein tavallisimpiin.
Toivottomuus ja mielenlannistus oli vähitellen syöpynyt yhä syvemmälle Wertherin sieluun, oli juurtunut sinne varmemmin ja vähä vähältä vallannut koko hänen olemuksensa. Hänen mielensä sopusointu oli kokonaan häiriytynyt, jonkinlainen sisäinen kuumuus ja tulisuus, joka hämmensi sekaisin kaikki hänen luontonsa voimat, kiehutti ja kypsytti hänessä esiin mitä vastenmielisimpiä ilmiöitä ja jätti hänet lopulta ihan täydelliseen uupumukseen, jonka vallasta päästäkseen hän kamppaili vielä kiihkeämmin kuin oli siihen asti taistellut kaikkia muita pahoja vastaan. Sielunsa hätä kulutti hänessä kaikki muut hengenvoimat, hänen vilkkautensa ja hänen mielensä terävyys laimeni, seuraihmisenä hän muuttui ikäväksi, hän kävi yhä onnettomammaksi, ja sitä kohtuuttomammaksi, mitä onnettomammaksi hän tuli. Ainakin väittävät tätä Albertin ystävät; he sanovat, että Werther, joka itse ikäänkuin joka päivä kulutti kaiken omaisuutensa, illalla kärsiäkseen ja nähdäkseen puutetta, ei voinut oikein arvostella puhdasluontoista, tyyntä miestä, joka nyt vihdoinkin oli saavuttanut kauan toivomansa onnen, eikä hänen menettelyään, kun hän koetti varata tämän onnensa itselleen tuleviksi päivikseen. Albert, sanovat he, ei niin lyhyessä ajassa ollut mitenkään muuttunut, hän oli yhä sama mies, joksi Werther heti alussa tuli hänet tuntemaan ja jota hän silloin oli pitänyt niin suuressa arvossa ja niin kunnioittanut. Hän rakasti Lottea enemmän kuin mitään maailmassa, hän ylpeili hänestä ja halusi, että kaikki muutkin pitäisivät häntä ihanimpana ja täydellisimpänä olentona. Olikohan siinä siis mitään moitittavaa, että hän tahtoi välttää vähintä epäilyksen varjoakin ja ettei hän sinä hetkenä ollut halukas viattomimmallakaan tavalla jakamaan tätä aarrettaan kenenkään toisen kanssa? He myöntävät, että Albert kyllä usein poistui vaimonsa huoneesta, kun Werther tuli hänen luokseen, mutta sitä hän ei tehnyt vihasta ja ynseydestä ystäväänsä kohtaan, vaan ainoastaan siksi, että oli tuntenut läsnäolonsa rasittavan tätä.
Lotten isä oli sairastunut, niin ettei voinut liikkua ulkona; hän lähetti vaununsa noutamaan Lottea, ja Lotte lähti hänen luokseen. Oli kaunis talvipäivä, oli ollut ensimmäinen vahvempi lumipyry, ja koko seutu oli lumen peitossa.
Werther lähti seuraavana aamuna hänen jälkeensä sinne, saattaakseen häntä takaisin, ellei Albert tulisi noutamaan häntä.
Kirkas ilmakaan ei tehnyt sen syvempää vaikutusta hänen sameaan mieleensä, raskas paino lepäsi hänen sielullaan, suruisat kuvat olivat syöpyneet häneen, ja hänen mielensä liikkui vain tuskallisesta ajatuksesta toiseen.
Kun hän aina oli tyytymätön itseensä, näytti hänestä toistenkin tila arveluttavalta ja hämmentyneeltä, hän luuli häirinneensä Albertin ja hänen puolisonsa kaunista suhdetta ja moitti itseään siitä, samalla kuitenkin tuntien salaista vastenmielisyyttä aviomiestä kohtaan.
Nytkin siinä tiellä hänen ajatuksensa johtuivat tähän. Niin, niin, hän puheli itsekseen, salaa kiristellen hampaitaan: tuo nyt on siis sitä omaista, ystävällistä, hellää ja kaikkeen osaaottavaa suhdetta, sitä tyyntä, kestävää uskollisuutta! Kyllästymistä se on ja välinpitämättömyyttä! Jokainen vaivainen pikkutehtäväkin vetää häntä enemmän puoleensa kuin hänen kallis, ihana vaimonsa. Osaako hän antaa onnelleen arvoa? Osaako hän pitää Lottea siinä arvossa kuin hän ansaitsee? Hän on hänellä, noh, niin on! — Tiedän sen, kuten tiedän paljon muutakin, luulisin jo tottuneeni siihen ajatukseen, mutta se on vielä kerran saava minut järjiltäni, se on saattava minut perikatoon. — Ja onko hänen ystävyytensä sitten kestänyt koetuksen? Eikö hänestä vain kiintymykseni Lotteenkin jo liene hänen oikeuksiensa rajoittamista, ja eikö huomaavaisuuteni Lottea kohtaan tuntune hänestä salaiselta moitteelta häntä itseään vastaan? Tiedän sen hyvinkin, tunnen sen, hän ei enää mielellään näe minua täällä, hän toivoo, että poistuisin; minun läsnäoloni kiusaa häntä.
Tuon tuostakin hän hiljensi hätäistä käyntiään, toisinaan pysähtyi kokonaan ja näytti aikovan palata; mutta aina hän sentään taas lähti liikkeelle eteenpäin ja saapui tällaisiin ajatuksiin ja itsepuheluihin vaipuneena melkein kuin vastoin tahtoaan perille metsästyslinnalle.
Hän astui ovelle, kysyi vanhusta ja Lottea ja tapasi koko talon jonkinmoisessa kiihtymystilassa. Vanhin pojista kertoi hänelle, että ulkona Wahlheimissa oli tapahtunut onnettomuus, siellä oli murhattu joku talonpoika! Werther ei kuunnellut sitä sen tarkemmin. Hän astui sisään ja tapasi Lotten koettamassa estää vanhusta, joka sairaudestaan huolimatta itse aikoi ulos pitääkseen tutkintoa itse murhapaikalla. Murhaajaa ei vielä tunnettu, surmatun ruumis oli aamulla löydetty talon portilta; epäiltäviä asianhaaroja oli sentään olemassa: murhattu oli ollut renkinä eräällä leskiemännällä, jolla sitä ennen oli ollut palveluksessa eräs toinen, joka riidoin oli ajettu talosta.
Kun Werther tämän kuuli, hypähti hän kiihtyneenä pystyyn. — Onko se mahdollista! huudahti hän; minun täytyy mennä sinne, en voi viipyä silmänräpäystäkään. — Hän kiiruhti Wahlheimia kohden; kaikki asianhaarat muistuivat niin elävästi hänen mieleensä, eikä hänelle jäänyt enää epäilystäkään siitä, ettei tekoa olisi tehnyt sama mies, jonka kanssa hän oli niin monta kertaa ollut puheissa ja joka oli käynyt hänelle niin mieleiseksi.
Kun hänen oli kuljettava lehmuspuiston lävitse tullakseen ravintolaan, jonne ruumis oli viety, valtasi hänet kammo hänen astuessaan tuota ennen niin rakastamaansa paikkaa. Kynnys, jolla naapurin lapset niin usein olivat leikkineet, oli veritahroissa. Rakkaus ja uskollisuus, ihmisen ihanimmat tunteet, olivat muuttuneet väkivallanteoksi ja murhaksi. Nuo tiheät, korkeat puut seisoivat nyt paljaina ja kuurassa, kauniit pensaat, jotka kurkottelivat matalan kirkkotarhanmuurin ylitse, olivat karistaneet lehtensä, ja lumen peittäminä katselivat hautakivet niiden välistä ulos.
Kun hän läheni ravintolaa, jonka edustalle koko kylä oli kokoontunut, nousi yht'äkkiä huuto. Etäällä näkyi joukko aseellisia miehiä, ja kaikki huusivat, että murhaajaa tuodaan. Werther katsahti sinnepäin, eikä hänelle enää jäänyt vähintäkään epäilyksen varaa. Niin! mies oli sama, joka niin rakasti tuota leskeä ja jonka hän joku aika sitten oli kohdannut kuljeksivana, hiljainen uhka ja salainen epätoivo sielussaan.
Mitä olet tehnyt, onneton! huudahti Werther, astuen vangittua vastaan.
— Tämä katsahti häneen tyynesti ja ääneti ja vastasi viimein
levollisesti: Häntä ei ole kukaan saava, eikä hän ole saava ketään. —
Vanki vietiin ravintolaan, ja Werther riensi pois.
Tuo kamala, väkivaltainen kosketus heitti koko hänen olentonsa kuin sekaisin. Hetkeksi hän tempautui surunsa, masentumuksensa ja välinpitämättömän alakuloisuutensa vallasta, vastustamaton sääli täytti hänen mielensä, ja hänessä heräsi sanomaton halu pelastaa tuo mies. Hän tunsi hänet niin perin onnettomaksi, hänestä tuo mies oli rikoksentekijänäkin niin viaton, hän kuvitteli itsensä niin syvästi hänen asemaansa, että hän varmasti uskoi voivansa saada toisetkin vakuutetuiksi siitä. Hän olisi jo kohta tahtonut saada puhua hänen puolestaan, jo tulvi hänen huulilleen vilkas puolustuspuhe; hän kiirehti askeleitaan joutuakseen metsästyslinnaan eikä malttanut jo matkalla olla puoliääneen puhumatta itselleen kaikkea sitä, mitä aikoi esittää miehen puolustukseksi amtmannille.
Kun hän astui sisään, oli Albertkin jo paikalla; tämä kiusasi häntä hiukan ensiksi, mutta hän malttoi kuitenkin kohta mielensä ja rupesi innokkaasti esittämään ajatustaan amtmannille. Tämä pudisti muutaman kerran päätään, ja vaikka Werther mitä vilkkaimmin, kiivaimmin ja vakuuttavimmin esittikin kaikkea, mitä ihminen vain voi toisen puolustukseksi esittää, ei se, kuten oli odotettavissakin, tehnyt mitään vaikutusta amtmanniin. Hän ei edes antanut ystävämme puhua loppuunkaan, vastusti häntä kiivaasti ja nuhteli häntä siitä, että hän saattoi puolustaa salamurhaajaa! Hän osoitti hänelle, että tuolla tapaa tulisivat kaikki lait tehottomiksi ja kaikki turvallisuus valtiossa häviäisi; sitäpaitsi hän lisäsi, ettei hän tämmöisessä asiassa voinut tehdä mitään joutumatta mitä raskaimpaan edesvastuuseen; kaiken täytyi tapahtua lainmukaisessa ja määrätyssä järjestyksessä.
Werther ei vieläkään peräytynyt, vaan pyysi, että amtmanni ei olisi aivan liian tarkka, jos koetettaisiin auttaa miestä pakoon. Senkin amtmanni epäsi. Albert, joka viimein myöskin sekaantui keskusteluun, astui vanhuksen puolelle: Werther äänestettiin kumoon, ja kamalassa tuskassa hän lähti viimein pois, sittenkuin amtmanni vielä jonkun kerran oli sanonut hänelle: Ei, hän ei ole pelastettavissa!
Kuinka syvän vaikutuksen nämä sanat olivat tehneet Wertheriin, näemme eräästä paperiliuskasta, joka tavattiin hänen papereidensa joukossa ja joka nähtävästi on kirjoitettu samana päivänä:
"Sinä et ole pelastettavissa, onneton! Näen, näen sen, me emme ole pelastettavissa."
Wertheriä oli syvästi loukannut se, mitä Albert nyt viimeksi oli amtmannin läsnäollessa lausunut tämän vangitun asiassa: hän luuli huomanneensa hänen sanoissaan jonkinmoista nurjamielisyyttä itseään vastaan, ja vaikka hän tarkemmin ajateltuaan kyllä älysikin, että nuo kaksi miestä kai sentään olivat olleet oikeassa häntä vastaan, niin tuntui hänestä kuitenkin, kuin hänen täytyisi tehdä tyhjäksi koko sisin olemuksensa, jos hänen pitäisi tunnustaa ja myöntää se.
Hänen paperiensa joukossa tapaamme lippusen, joka koskee tätä ja ehkä ilmaisee koko hänen suhteensa Albertiin:
"Mitä siitä, että toistan ja toistan itselleni: hän on kunnollinen, hän on hyvä, kun se kumminkin viiltää sisimpääni; minä en voi antaa hänelle oikeutta."
Koska oli leppeä ilta ja ilma alkoi kääntyä suojaiseksi, palasivat Lotte ja Albert jalan kaupunkiin. Matkalla Lotte kääntyi tuon tuostakin katsomaan taakseen, ikäänkuin olisi kaivannut Wertherin seuraa. Albert rupesi puhumaan hänestä ja moitti häntä, antaen sentään tunnustuksen hänen hyville puolilleen. Hän otti puheeksi hänen onnettoman rakkautensakin ja ilmaisi toivovansa, että hänet jollakin tapaa saataisiin poistumaan. — Toivoisin sitä meidän itsemmekin tähden, sanoi hän, ja pyydän, jatkoi hän, sinuakin vaikuttamaan siihen suuntaan, että hänen käytöksensä sinua kohtaan muuttuisi ja että hänen käyntinsä luonamme harvenisivat. Ihmiset rupeavat jo kiinnittämään huomiota siihen, ja tiedän, että muutamat jo puhuvatkin siitä. — Lotte oli vaiti, ja Albert näytti panneen mieleensä tämän vaikenemisen; ainakaan ei hän senjälkeen enää koskaan ruvennut Lotten kuullen puhumaan Wertheristä, ja jos Lotte joskus mainitsi hänestä, antoi hän keskustelun raueta tai johti sen johonkin muuhun.
Se turha yritys, jonka Werther teki tuon onnettoman pelastamiseksi, oli sammuvan liekin viimeinen lehahdus; sen jälkeen hän vaipui vain entistä syvemmälle tuskaansa ja toimettomuuteensa; varsinkin järkytti häntä syvästi, kun hän kuuli, että hän mahdollisesti vielä joutuisi todistamaankin miestä vastaan, joka nyt oli ruvennut kieltämään koko tekoa.
Kaikki vastoinkäymiset, jotka häntä olivat kohdanneet elämässä, mielipaha, jota hän oli saanut kärsiä lähetystössä, kaikki mikä oli muuten epäonnistunut tai häntä loukannut, kaikki se rupesi kytemään ja virkoamaan hänen sielussaan. Hänestä tuntui, kuin se kaikki oikeuttaisi hänet toimettomuuteen; hänestä kaikki mahdollisuudet olivat suljetut häneltä ja hän itse oli kykenemätön ryhtymään mihinkään sillä otteella, jota tavallisen elämän tehtävät vaativat; siten hän joutui vähitellen kokonaan ihmeellisen tunneherkkyytensä, ajatussuuntansa ja äärettömän intohimonsa valtaan ja läheni lähenemistään suruista loppuansa, eli aina mitä kiihtyneimmässä mielentilassa, kuluttaen voimiaan ilman mitään hyötyä ja tarkoitusta, tuota iäti samaa surunkalvamaa elämäänsä rakastettavan ja rakastetun olennon läheisyydessä, jonka rauhaa hän häiritsi.
Elävän kuvan hänen mielensä hämmennyksestä, hänen intohimoisesta rakkaudestaan, hänen levottomuudestaan ja kiihtymyksestään, hänen elämäänväsymisestään antavat muutamat jälkeenjääneet kirjeet, jotka liitämme tähän.
12 p. jouluk.
"Rakas Wilhelm, olen mielentilassa, jommoisessa lienevät ne onnettomat olleet, joista luultiin, että heitä ahdisti paha henki. Usein se tarttuu minuun; se ei ole tuskaa, se ei ole himoa — se on sisäistä outoa kuohua, joka uhkaa pakahduttaa rintani ja kuristaa kurkkuani! Voi minua! Voi! ja sitten lähden ulos ja harhailen nykyisen tylyn ja epäystävällisen vuodenajan peloittavia öisiä maisemia."
"Eilen illalla minun täytyi lähteä ulos. Sää oli äkkiä muuttunut leudoksi; olin kuullut, että joki oli ruvennut tulvimaan, että kaikki purot olivat paisuksissa ja että koko rakas laaksoni Wahlheimia myöten oli tulvan alla. Yöllä jälkeen yhdentoista syöksyin ulos. Oli peloittavaa vuorelta katsella, kuinka nuo kuohuvat aallot kuun valossa vyöryivät yli peltojen, niittyjen ja pensaikkojen ja kuinka koko avara laakso edessä ja kaukana oli yhtenä ainoana myrskyn myllertämänä merenä. Ja kun kuu sitten taas sukeltautui esiin ja lepäsi pimeiden pilvien yllä, ja virta sen kammottavanihanassa valossa kuohui ja kohisi edessäni, silloin valtasi mieleni outo väristys ja sitten haikea kaipaus! Oi, kädet levällään minä seisoin syvyyden partaalla ja hengitin, hengitin ja hukuin hurmaavaan aatokseen syöstä kaikki tuskani ja kärsimykseni tuonne alas! ja kohisten vieriä pois kuin aaltojen meno! Oh! — etkä voinut nostaa jalkaasi maasta vapautuaksesi kaikista tuskistasi! — Vielä ei tuntilasini ole juossut loppuunsa, tunnen sen! Oi Wilhelm, kuinka mielelläni olisin antanut ihmisyyteni, saadakseni tuon myrskytuulen mukana raastaa pilviä ja piestä aaltoja! Oh! Eikö joskus koittane kytketylle mielelleni se hurman hetki? Ja kun surunvoittoisena tähystelin alas erästä paikkaa kohden, jossa kerran erään helteisen kävelyn jälkeen olimme Lotten kanssa levähtäneet muutaman raidan varjossa — sekin oli tulvan alla, Wilhelm, niin että tuskin tunsin enää koko raitaa! Ja niityt sitten, ajattelin, ja linnan ympäristö siellä hänen kotonaan! miten lieneekään riehuva virta tuhonnut lehtimajamme! ajattelin. Ja menneisyydestä välähti mieleeni auringonsäde, kuin vangille uni karjalaumoista, niityistä ja kunniaviroista! En liikahtanut! — En herjaa itseäni, sillä rohkenen kuolla. — Olisin —. Nyt istun tässä kuin vanha vaimo, joka kerää puunsa ihmisten aidoista ja leipänsä ihmisten ovilla, vielä hetkeksikin pidentääkseen ja lievittääkseen kituvaa, ilotonta oloaan."
14 p. jouluk.
"Mitä tämä on, ystäväni? Säikähdän itseäni! Eikö rakkauteni siis olekaan pyhintä, puhtainta ja veljellisintä rakkautta? Olenko kertaakaan tuntenut rikollista halua mielessäni? — Mutta mitä noista vakuutuksista! — Ja nyt nuo unet! Oi kuinka oikein aavistivatkaan ne, jotka selittivät tuollaisten ristiriitaisuuksien lähtevän vieraiden voimien vaikutuksesta! Nyt viime yönäkin! vavahdan, kun sanon sen, pidin häntä sylissäni, pidin lähelläni, rintaani vastaan puristettuna, ja peitin hänen rakkautta kuiskivat huulensa lukemattomin suudelmin; silmäni uiskentelivat hänen silmäinsä hurmassa! Hyvä Jumala! Onko rikos, että vieläkin tunnen autuutta, kun herkimmästi koetan muistella noita hehkuvia iloja? Lotte! Lotte! — Ja minä olen mennyttä! Aistini hämmentyvät; olen jo viikon ollut ilman mitään mielenmalttia, silmäni uiskentelevat kyynelissä. Minun ei ole missään hyvä, ja kaikkialla hyvä. En toivo mitään, en tahdo mitään. Parasta olisi mennä pois."
Päätös lähteä elämästä juurtui näinä päivinä ja näissä oloissa yhä syvemmälle Wertherin sieluun. Siitä asti kuin hän oli palannut Lotten luokse, oli se ajatus aina väikkynyt hänen edessään viimeisenä turvana ja viimeisenä toivona; kuitenkin hän oli aina sanonut itselleen, ettei se saisi olla mikään hätäinen ja äkkipikainen teko, vaan hän tahtoi tehdä sen totisimmassa vakaumuksessa ja mahdollisimman tyynellä päättäväisyydellä.
Hänen epäilyksensä ja sieluntaistelunsa kuvastuvat eräässä paperiliuskassa, joka nähtävästi on jokin Wilhelmille ajateltu kirjeenalku ja joka päiväämättömänä löydettiin hänen paperiensa joukosta:
"Hänen läsnäolonsa, hänen kohtalonsa, hänen osanottonsa minua kohtaan pusertavat vielä viimeiset kyynelet jäytyneistä aivoistani."
"Kohottaa esirippua ja astua sen taakse! kas siinä kaikki! Miksi siis tämä epäröinti ja arkailu? Siksikö, ettei tiedä, millaista sen toisella puolella on? Ja ettei sieltä enää voi palata? Ja siksi, että henkemme näkyy olevan taipuvainen aavistamaan sekaannusta ja pimeyttä siellä, mistä ei tiedä mitään varmaa!"
Lopulta tämä suruisa ajatus kävi yhä omaisemmaksi ja läheisemmäksi hänelle, ja hänen päätöksensä yhä varmeni ja muuttui peruuttamattomaksi, siitä olkoon todistuksena seuraava kaksimielinen kirje, jonka hän kirjoitti ystävälleen.
20 p. jouluk.
"Kiitän rakkauttasi, Wilhelm, että olet sillä tavoin käsittänyt sanani. Niin, olet oikeassa: minulle olisi parempi, että lähtisin. Ihan mieleeni ei ole sentään ehdotuksesi, että palaisin teidän luoksenne; ainakin tekisin mielelläni sitä ennen pienen kiertomatkan, varsinkin kun ilmat nyt näyttävät ennustavan kestävää pakkasta ja hyvää keliä. Sekin on mieleeni, että haluat tulla noutamaan minua; varro sentään vielä ainakin kaksi viikkoa ja odota kirjettä minulta, jossa ilmoitan tarkemmin. On tarpeen, ettei mitään poimita, ennenkuin se on kypsä, ja kaksi viikkoa sinne tai tänne vaikuttaa paljon. Sano äidilleni, että hän rukoilisi poikansa puolesta, ja että pyydän anteeksi häneltä kaikkea sitä mielipahaa, jota olen hänelle tuottanut. Se nyt näkyy olleen minun osani, että olen samentanut ja pahoittanut niiden mieltä, joille minun olisi pitänyt olla iloksi. Hyvästi, rakkain ystäväni! Suokoon Jumala sinulle kaikkea siunaustaan! Jää hyvästi!"
Mitä liikkui Lotten mielessä näinä aikoina, mitkä olivat hänen tunteensa puolisoaan, mitkä onnetonta ystäväänsä kohtaan, sitä rohkenemme tuskin yrittää sanoin kuvata, vaikka sentään, kun tunnemme hänen luonteenlaatunsa, voimmekin siitä muodostaa itsellemme hieman käsitystä, voipa ehkä joku ihanasieluinen nainen kuvailla mielessään hänen asemansakin ja kärsiä hänen kerallaan.
Sen ainakin tiedämme, että hän oli vakaasti päättänyt tehdä kaikkensa saadakseen Wertherin poistumaan, ja sikäli kuin hän vielä epäröi, tapahtui se ainoastaan sydämellisestä, ystävällisestä hellyydestä, hän kun tiesi, kuinka raskasta se olisi Wertherille, jopa ehkä melkein mahdotontakin. Näihin aikoihin hänen oli kuitenkin pakko ryhtyä ratkaisevampiin toimenpiteisiin asiassa, miehensä kun itsepintaisesti oli vaiti kaikesta, mikä koski tätä suhdetta, kuten Lotte itsekin aina oli ollut, ja hänelle oli niinmuodoin sitä tärkeämpää itse teossa todistaa, että mielenlaatunsa oli hänen miehensä mielenlaadun arvoinen.
Samana päivänä, jona Werther oli kirjoittanut edellä julkaistun kirjeen ystävälleen —- oli sunnuntai ennen joulua — tuli hän illalla tervehtimään Lottea ja tapasi hänet yksin. Lotte järjesteli muutamia leluja, jotka hän oli valmistanut pikkusiskoilleen joululahjoiksi. Werther puheli ilosta, joka lapsilla oli oleva, ja ajoista, jolloin ihminen vielä oli sulaa taivaista riemua, kun ovi odottamatta aukeni ja hän näki edessään koristetun joulukuusen kynttilöineen, makeisineen ja omenoineen. — Saatte tekin jotain, sanoi Lotte, koettaen kätkeä hämminkiään suloiseen hymyyn, saatte tekin jotain, jos olette oikein hyvä, saatte vahakynttilän ja jotain muutakin ehkä. — Ja mitä te sitten tarkoitatte hyvällä? huudahti Werther; miten minun pitää olla? kuinka voin olla hyvä, rakas Lotte! — Torstai-iltana, sanoi Lotte, on jouluaatto, silloin tulevat tänne lapset ja isäni, silloin jokainen saa osansa, silloin tulette tekin — mutta ette ennen. — Werther hykähti. — Oi kuulkaa, jatkoi Lotte, niin se nyt kerran on; minä pyydän teitä oman rauhani tähden: näin ei saa, ei saa kauemmin jatkua. — Werther käänsi katseensa hänestä, rupesi astumaan edestakaisin huoneessa mutisten: Näin ei saa jatkua! Lotte, joka tunsi sen kamalan tilan, mihin nämä sanat olivat Wertherin saattaneet, koetti kaikenlaisilla kysymyksillä johtaa hänen ajatuksiaan muuanne, mutta turhaan. — Ei, Lotte, huudahti Werther, en ole näkevä teitä enää! — Miksi niin? vastasi Lotte. Werther, te voitte, teidän täytyy tulla tervehtimään meitä vielä, mutta tyyntykää vain. Oi, miksi teidän pitää olla tuommoinen, että noin kiihkeästi ja hillittömästi antaudutte kaikkeen, mikä kerran valtaa teidät? Kuulkaa, jatkoi hän, ottaen Wertheriä kädestä, koettakaa olla tyynempi! Teidän hengenlahjanne, tietonne, kykynne, kaikki ne voivat valmistaa teille niin monenlaista tyydytystä! Olkaa mies! tehkää loppu tuskallisesta kiintymyksestänne olentoon, joka ei voi muuta kuin sääliä teitä. — Werther kiristeli hampaitaan ja katsahti synkästi häneen. Lotte piti yhä häntä kädestä. — Mutta tyyntykäähän nyt hetkeksi edes, Werther! sanoi hän. Ettekö tunne, että petätte itsenne, että ehdoin tahdoin saatatte itsenne turmioon? Miksi juuri minua, Werther? juuri minua, joka olen toisen oma? Juuri niin, toisen oma? Pelkäänpä, pelkäänpä, että juuri tuo mahdottomuus saada minut tekee halunne niin kiihkeäksi. — Werther veti kätensä hänen kädestään ja loi häneen jäykän ja kalsean katseen. — Viisaasti puhuttu! huudahti hän, perin viisaasti! Onko ehkä Albert keksinyt tuon? Oivallista! Oivallista! — Kuka tahansa voi sen keksiä, vastasi Lotte. Ja eikö siis todellakaan koko avarassa maailmassa muka ole tyttöä, joka tyydyttäisi teidän sydäntänne? Koettakaa nyt edes, etsikää, jos kumminkin löytäisitte, ja minä vannon ja vakuutan, te löydätte; jo kauan on minua sekä teidän että itsemme tähden huolettanut nähdä teidän sulkeutuvan niin ahtaaseen piiriin. Koettakaa nyt malttaa itseänne hiukan! Jokin matka ehkä viihdyttäisi teitä, ihan varmaan viihdyttäisi. Etsikää ja löytäkää olento, joka ansaitsee rakkautenne, ja palatkaa sitten tänne ja nauttikaamme yhdessä todellisen ystävyyden autuutta. —
Tuon, sanoi Werther kylmästi hymyillen, voisi paikalla painattaa ja suosittaa sitä kenelle hovimestarille hyvänsä. Rakas Lotte! Malttakaa hetkinen vielä, kaikki, kaikki on käyvä tahtonne mukaan. — Luvatkaa nyt ainoastaan, Werther, ettette tule ennen kuin jouluaattona! — Werther aikoi juuri vastata, mutta samassa Albert astui sisään. He sanoivat toisilleen kylmästi hyvää iltaa ja rupesivat sitten vierekkäin ja hämillisinä astelemaan edestakaisin huoneessa. Werther alkoi puhella jostakin tyhjänpäiväisestä aiheesta, joka pian oli puhuttu kuiviin, samoin Albert, joka senjälkeen kysyi rouvaltaan joistakin asioista, jotka oli jättänyt hänen toimitettavikseen, ja kuultuaan, että ne vielä olivat toimittamatta, hän sanoi Lottelle joitakin sanoja, jotka Wertheristä tuntuivat kylmiltä, vieläpä tylyiltäkin. Hän aikoi lähteä, mutta ei voinut, ja viipyi aina kello kahdeksaan, joll'aikaa toivottomuus ja tyytymättömyys yhä kiihtyi hänessä, kunnes viimein ruvettiin kattamaan pöytää, jolloin hän otti hattunsa ja keppinsä. Albert kehoitti häntä jäämään, mutta hän, kun oli huomaavinaan siinä vain tyhjän kohteliaisuuden, kiitti kylmästi ja lähti.
Hän tuli kotiinsa, otti palveluspojaltaan, joka aikoi näyttää hänelle valkeata, kynttilän kädestä ja meni yksin huoneeseensa, purskahti siellä äänekkääseen itkuun, puhui kiihtyneesti itsekseen, asteli kiivaasti huoneessa edestakaisin ja heittäytyi viimein riisuutumatta vuoteelleen, mistä palvelijansa hänet löysi, tohtiessaan yhdentoista ajoissa astua sisään kysymään, saisiko vetää saappaat herran jaloista. Sen Werther sallikin ja kielsi palvelijaansa tulemasta seuraavana aamuna huoneeseen, ennenkuin hän kutsui.
Maanantai-aamuna varhain, yhdentenäkolmatta päivänä joulukuuta, hän kirjoitti Lottelle seuraavan kirjeen, joka hänen kuolemansa jälkeen tavattiin hänen kirjoituspöydältään ja toimitettiin perille, ja jonka julkaisen tässä otteittain, sen mukaan kuin asianhaaroista selvenee, milloin hän kunkin kohdan on kirjoittanut.
"Se on siis päätetty, Lotte, minä kuolen, ja kirjoitan ilman vähintäkään romanttista liioittelua, ihan tyynesti tämän, kirjoitan saman päivän aamuna, jona viimeisen kerran olen näkevä sinut. Kun luet tämän, rakas, peittää jo haudan kylmä multa sen levottoman ja onnettoman jäykenneet jäännökset, joka viimeisiksi hetkikseen ei tiedä sen suurempaa autuutta kuin saada ajatella sinua ja antaa mielensä askaroida sinussa. Viimeinen yöni oli kamala, mutta oi, se oli myöskin terveellinen yö minulle. Se se on tehnyt päätökseni varmaksi ja lujaksi: minä kuolen! Kun eilen, mieleni ja koko sieluni ollessa peloittavan kiihtyneinä, riistäydyin erilleni sinusta, kun kaikki tunkemalla tunki sydämeeni, ja kun koko kamalassa kylmyydessään selkeni eteeni ja kouristi mieltäni toivoton, iloton oloni rinnallasi, niin olin tuskin päässyt huoneeseeni, kun ihan suunniltani heittäysin polvilleni, ja oi Jumalani, silloin sinä soit minulle katkerain kyynelten viimeisen lievikkeen! Tuhannet suunnitelmat ja tuhannet aikeet riehuivat sielussani, kunnes vihdoin selkeni eteeni lujana ja kokonaisena tuo viimeinen ainoa ajatus: minä kuolen! Laskeuduin nukkumaan, ja nyt aamulla, kun herään ja olen tyyni, on sydämessäni yhä lujana ja vahvana tuo: minä kuolen! — Tämä ei ole epätoivoa, tämä on varmuutta siitä, että nyt olen kestänyt loppuun ja että uhraan itseni sinun tähtesi. Niin, Lotte, miksi salaisin sitä? Yhden meistä kolmesta täytyy poistua, ja se kolmas tahdon olla minä! Oi rakas, tätä raadeltua sydäntäni on usein nuoleksinut tulikielinen ajatus — murhata miehesi! — sinut! — itseni! — Olkoon siis! — Kun joskus kauniina suvi-iltana nouset vuorelle, muistele silloin minua, kuinka niin usein tulin ylös laaksoa, ja katsahda sitten kirkkotarhalle hautaani kohden, jolla tuuli laskevan auringon valossa leyhyttelee ruohoa. — Olin niin tyyni aloittaessani; nyt, nyt itken kuin lapsi, kun kaikki näkyy niin elävänä edessäni." —
Kello kymmenen tienoissa Werther kutsui palvelijansa sisään ja pukeutuessaan sanoi hänelle, että koska hän aikoi muutaman päivän perästä matkustaa pois, niin palvelijan pitäisi harjata vaatteet ja laittaa kaikki pakattavaksi; samoin hän käski palvelijan käydä kaikkialta hakemassa laskuja sekä noutaa takaisin muutamia lainattuja kirjoja ja maksaa eräille köyhille, joille hänen oli ollut tapana viikoittain antaa raha-apua, etukäteen kahden kuukauden määrä.
Hän antoi tuoda ruokansa huoneeseensa, ja syötyään hän ratsasti ulos amtmannille, joka ei kuitenkaan ollut kotona. Hän rupesi ajatuksiinsa vaipuneena astelemaan edestakaisin puutarhassa, ja näytti kuin hän vielä viimeksi tahtoisi nauttia kaikkea muistojen haikeutta.
Lapset eivät jättäneet häntä kauaksi rauhaan, he seurasivat häntä, tarrautuivat häneen kiinni ja kertoivat, että kun tulee huomen ja taas huomen ja vielä yksi päivä, niin silloin he saavat Lotten luona joululahjoja, ja kertoivat hänelle ihmeitä, joita heidän pieni mielikuvituksensa heille lupasi. — Huomen! huudahti hän, ja taaskin huomen! ja vielä yksi päivä! — ja suuteli heitä jokaista sydämellisesti ja aikoi jättää heidät, kun pienin vielä kurkottautui kuiskaamaan hänelle jotain korvaan. Poikanen ilmaisi hänelle, että isot veljet olivat kirjoittaneet kauniita uudenvuodentoivotuksia, noin isoja, yhden isälle, yhden Albertille ja Lottelle ja yhden herra Wertherillekin; ne he antavat aikaisin uudenvuodenaamuna. Se sai hänet kokonaan liikutuksiin; hän lahjoitti jokaiselle heistä jotakin, nousi ratsunsa selkään, käski sanoa vanhukselle terveiset ja lähti kyynelsilmin pois.
Kello viiden tienoissa hän palasi kotiin, käski palvelustytön sytyttää tulen ja pitää sitä vireillä yöhön asti. Palvelijansa hän käski pakkaamaan kirjat ja liinavaatteet matkalaukkuun ja neulomaan vaatteet nyytteihin. Senjälkeen hän nähtävästi kirjoitti seuraavan palasen viimeistä kirjettään Lottelle:
"Et odota minua! luulet, että tottelen ja tulen vasta jouluaattona luoksesi. Oi Lotte, tänään taikka en ikinä enää. Jouluiltana sinulla on tämä paperi kädessäsi, sinä vapiset ja kostutat sitä suloisilla kyynelilläsi. Minä tahdon ja minun täytyy! Oi, kuinka hyvältä minussa tuntuu, että olen päättänyt sen!"
Lotte oli sillävälin omituisessa mielentilassa. Viimeinen keskustelunsa Wertherin kanssa oli paljastanut hänelle, kuinka vaikeata tämän olisi erota hänestä ja kuinka syvästi Werther kärsisi, jos hänen pitäisi matkustaa pois.
Oli kuin ohimennen tullut Albertin läsnäollessa mainituksi, ettei Werther kävisi heillä ennen jouluaattoiltaa, ja Albert oli ratsastanut erään lähiseudulla asuvan virkamiehen luokse, jonka kanssa hänellä oli asioita ja jonka luona hänen täytyi viipyä yötä.
Lotte istui nyt yksin, kukaan siskoista ei ollut hänen luonaan, ja hän jättäytyi ajatustensa valtaan, jotka hiljaa liikkuivat hänen suhteissaan. Hän tunsi nyt iäksi olevansa yhdistetty mieheen, jonka rakkauden ja uskollisuuden hän tunsi, johon hän koko sydämellään oli kiintynyt, jonka tyyni levollisuus ja luotettavuus näyttivät olevan kuin vartavasten luodut sitä varten, että kunnollinen, toimelias nainen voisi niille perustaa elämänsä onnen; hän tunsi mitä miehensä aina oli oleva hänelle ja hänen lapsilleen. Toiselta puolen oli Werther käynyt hänelle niin kalliiksi, jo heidän tuttavuutensa ensimmäisestä hetkestä oli heidän luonteittensa sopusointu ilmennyt niin kauniina, ja pitkäaikainen seurustelu hänen kanssaan ja monet yhdessä eletyt kohtaukset olivat tehneet sammumattoman vaikutuksen hänen sydämeensä. Kaiken, mitä hän tunsi ja ajatteli mieltäkiinnittävää, hän oli tottunut ajattelemaan ja tuntemaan Wertherin kanssa yhdessä, ja hänen poistumisensa uhkasi jättää koko hänen olentoonsa aukon, joka ei enää ollut täytettävissä. Oi, kunpa hän sinä hetkenä olisi voinut muuttaa Wertherin veljekseen, kuinka onnelliseksi hän olisi tuntenut itsensä! — jos hän olisi voinut naittaa hänet jollekulle ystävättärelleen, olisi hän voinut toivoa saavansa hänen suhteensa Albertiinkin entiselleen!
Hän oli ajatellutkin järjestään jokaista ystävätärtään, mutta kaikissa hän oli keksinyt aina joitakin vikoja, eikä ollut löytänyt ketään, jolle olisi suonut hänet.
Näissä mietteissään hän vasta, tekemättä sitä itselleenkään selväksi, ensikertaa syvästi tunsi, että sydämenpohjainen, salainen toivonsa oli saada pidättää hänet itselleen, ja samalla hänen täytyi kuitenkin sanoa itselleen, ettei voisi häntä pitää eikä saisi; hänen puhdasta ja kaunista, muuten niin kevyttä ja keveästi huolista vapautuvaa mieltään painosti surumielisyys, jota ei valaissut pieninkään onnen toive. Hänen sydäntään ahdisti ja otsallaan lepäsi pimeä pilvi.
Niin oli kello joutunut puoli seitsemään, kun hän yht'äkkiä kuuli Wertherin tulevan portaita ylös ja kohta tunsi hänen askelensa ja hänen äänensä, joka kysyi häntä. Kuinka sykähtikään hänen sydämensä, ja voimmepa melkein sanoa ensimmäistä kertaa, Wertherin tullessa. Hän olisi mielellään ilmoituttanut, ettei ollut kotona, ja kun Werther astui sisään, huudahti hän jonkinmoisessa intohimoisessa hämmennyksessä: Ette pitänytkään sanaanne! — Minä en ole mitään luvannutkaan, kuului vastaus. — Silloin teidän olisi toki pitänyt noudattaa pyyntöäni, vastasi Lotte; pyysin teitä meidän kummankin rauhan tähden.
Hän ei oikein tietänyt mitä sanoi, ja yhtä vähän hän oli täysin tietoinen toimistaan, kun lähetti kutsumaan paria ystävätärtään, ettei hänen tarvitsisi olla Wertherin kanssa kahden. Werther laski kädestään muutamia kirjoja, jotka hänellä oli mukana, ja kysyi toisia, ja Lotte toivoi milloin että ystävättärensä tulisivat, milloin taas että he jäisivät pois. Palvelustyttö palasi ilmoittaen, että molemmat pyysivät anteeksi, he eivät voineet tulla.
Lotte aikoi käskeä palvelustytön istumaan käsitöineen viereiseen huoneeseen, mutta muutti kohta taas mieltään. Werther käveli huoneessa edestakaisin; Lotte meni klaveerin ääreen ja yritti soittaa muuatta menuettia, mutta se ei luistanut. Hän rohkaisi itsensä ja meni tyynenä istumaan Wertherin viereen, joka oli asettunut tavalliselle paikalleen leposohvalle.
Onko teillä mitään luettavaa mukananne? sanoi Lotte. — Wertherillä ei ollut. — Tuolla laatikossani on käännöksenne muutamiin Ossianin lauluihin; en ole vielä lukenut niitä, sillä olen toivonut, että saisin kuulla teidän itse lukevan ne, mutta siihen ei ole vielä sattunut tilaisuutta. Werther hymyili, kävi noutamassa laulut, häntä värisytti, kun hän otti ne käteensä, ja silmänsä kyyneltyivät, kun hän katsahti niihin. Hän istuutui ja alkoi lukea:
'Sinä hämärtyvän yön tähti, ihanana säihkyt sinä lännessä, kohotat loistavan pääsi pilvestäsi ja vaellat ylväänä kunnaallasi. Mitä tähystelet kankaalta? Myrskyiset tuulet ovat tyyntyneet, kaukaa ääntelee puron solina, etäällä lepajavat kohahtelevat aallot kallioita vastaan, iltahyttysten surina häilyy yli lakeuden. Mitä tähystelet, sinä ihana valo? Mutta sinä hymyilet ja poistut; iloisina soljuvat aallot ympärilläsi ja kylvettävät armaita hiuksiasi. Hyvästi, hyvästi, lempeä säde! Astu esiin ja ilmesty, sinä Ossianin sielun ihana valo!
Ja se astuu esiin voimassaan. Minä näen manallemenneet ystäväni, he kokoontuvat Loralle, kuten niinä päivinä, jotka menneet ovat. — Fingal tulee kuin kostea sumupylväs, ympärillään sankarinsa, ja katso, laulajaurhot: ikiharmaa Ullin! ylväs Ryno! Alpin, armahin laulaja, ja sinä, vienosti valittava Minona! — Kuinka muuttuneet olette, te ystäväni, sitte juhlapäivien Selmalla, jolloin kilvoittelimme laulun kunniasta, kuin kevättuulahdukset, jotka kukkulan rintaa henkäillen vuoroin häilyttelevät hiljaa kuiskivaa ruohikkoa.
Astui silloin ihanuudessaan esiin Minona, astui esiin, katse luotuna maahan ja silmät kyynelissä; raskaina hulmahtelivat hiuksensa puuskaisessa tuulessa, joka puhalsi kukkulalta. — Kolkoksi kalpeni sankarien mieli, kun hän kohotti suloisen äänensä, sillä usein he nähneet olivat Salgarin haudan, usein valkean Colman synkän asunnon. Colma, sointuvaääninen Colma jätettynä yksin kukkulalle; Salgar oli luvannut tulla, mutta ylt'ympäri yleni yö. Kuulkaa Colman ääni, kun hän yksin istui kukkulallaan.
Colma.
On yö! — minä istun yksin, hyljättynä myrskyisällä kukkulalla. Tuuli ulvoo vuorilla. Virta pauhaa kallioitaan alas. Minua ei suojaa mikään maja sadetta vastaan, minua hyljättyä myrskyisällä kukkulalla.
Ylene, kuu, pilvistäsi! ilmestykää, yön tähdet! Johtakoon minua jokin valo sille paikalle, jolla rakkaani levähtää metsästyksen ponnistuksista, jousi lauenneena vierellään, nuuskivat koiransa ympärillään! Mutta tässä minun täytyy istua yksin kalliolla hurjistuneen virran partaalla. Virta kohisee ja myrsky pauhaa, ja minä en kuule armaani ääntä.
Miksi viipyy mun Salgarini? Onko hän unohtanut sanansa? — Tuossa on kallio ja puu ja tässä on vaahtoova virta! Yön tullen lupasit olla täällä; oi! minne on Salgarini harhautunut? Sinun kanssasi minä aioin paeta, jättää isäni ja veljeni! nuo ylpeät! Kauan ovat sukumme olleet vihollisia, mutta me emme ole vihollisia, oi Salgar!
Hellitä hetkeksi, oi tuuli! tyynny tuokioksi, vihainen virta! jotta ääneni kaikuisi läpi laakson, että vaeltajani mua kuulisi. Salgar! minä täällä huudan! Tässä on puu ja tässä kallio! Salgar! mun rakkaani! tässä olen; miksi viivyt etkä tule? Katso, kuu nousee, virran kalvo välkkyy laaksossa, ja kukkulan kupeella häämöttävät kalliot harmaina; mutta minä en näe häntä kukkulalla, eivätkä hänen koiransa ilmaise hänen tuloansa. Tässä täytyy minun istua yksin.
Mutta kutka ne tuossa alhaalla lepäävät kankaalla? — Lemmittynikö? Veljenikö? — Puhukaa, oi ystäväni! He eivät vastaa. Kuinka sieluani ahdistaa! — Oi, he ovat kuolleet! Heidän miekkansa ovat punaiset! Oi veljeni, veljeni, miksi olet surmannut Salgarini! Oi Salgar! miksi olet surmannut veljeni? Molemmat olitte niin rakkaat minulle! Oi, ihana olit sinä kukkulalla tuhanten keskellä! Peloittava oli hän taistelussa. Vastatkaa minulle! kuulkaa ääneni, minun rakastettuni! Mutta oi! He ovat vaiti, vaiti iäisesti! Kylmä kuin multa on heidän povensa!
Oi puhukaa, te kuolleitten henget, puhukaa kukkulan kallioilta, puhukaa myrskyisen vuoren laelta, puhukaa, minä en kammoksu! — Minne olette menneet levolle? Mistä vuoren rotkosta löytäisin teidät? — En kuule heikkoa kuiskaustakaan tuulessa, en äänen humuiluakaan kukkulan myrskyssä.
Istun ja valitan, minä odotan aamua kyynelissäni. Kaivakaa hauta, te vainajain ystävät, mutta älkää peittäkö sitä, ennenkuin tulen. Eloni haihtuu kuin uni, kuinka voisin minä jäädä jäljelle. Täällä olen asuva ystäväini luona, tässä viuhuvan vuorivirran rannalla. — Kun ylenee yö kukkulalle ja tuuli virkoo kankaalla, silloin on henkeni humiseva tuulessa ja valittava ystäväini kuolemaa. Metsästäjä kuulee ääneni havumajastaan, kammoaa sitä ja rakastaa sitä, sillä suloinen on oleva valitukseni ystävistäni; he molemmat olivat minulle niin rakkaat!
Noin kuului laulusi, oi Minona, sinä Thormanin vienosti punastuva tytär. Kyynelemme juoksivat Colman kohtalon tähden, ja sieluamme varjosti suru.
Astui silloin esiin Ullin harppuineen ja lauloi meille Alpinin laulun. — Alpinin ääni oli ystävällinen ja Rynon sielu tulisäkene. Mutta jo lepäsivät he haudan majassa, ja äänensä oli lakannut kaikumasta Selmassa. Kerran palasi Ullin metsästämästä, kun sankarit vielä eivät olleet kaatuneet. Hän kuuli heidän kilpalaulunsa kukkulalla. Heidän laulunsa on lempeä, mutta suruisa. He valittivat Morarin kuolemaa, sankareista ylimmäisen. Hänen sielunsa oli kuin Fingalin sielu, hänen kalpansa kuin Oskarin kalpa. — Mutta hän kaatui, ja hänen isänsä valitti, ja hänen siskonsa silmät uiskentelivat kyynelissä, uiskentelivat kyynelissä Minonan silmät, ylvään Morarin sisaren. Hän väistyi Ullinin laulua, kuin kuu lännessä, joka aavistaa myrskysateen tulon ja kätkee ihanan päänsä pilviin. — Minä helkytin harppua Ullinin kanssa ja säestin valituslaulua.
Ryno.
Tuuli on tuullut ja sade on tauonnut, kirkkaana loistaa keskipäivän aurinko, ja pilvet haihtuvat. Väistyvänä valaisee kukkulaa epävakaa aurinko. Punervana valuu vuoren virta laakson halki. Suloinen on solinasi, virta; suloisempi kuitenkin on ääni, jonka kuulen. Se on Alpinin ääni, hän valittaa vainajaa. Hänen päänsä on vanhuuttaan kumarassa, ja punainen on kyynelöivä silmänsä. Alpin, oiva laulaja! miksi yksin vaikenevalla kukkulalla? miksi valitat sinä kuin tuulen huokaus metsässä, kuin aalto kaukaisella rannalla?
Alpin.
Kyyneleni, Ryno, valuvat vainajan muistolle, ääneni valittaa haudassa-asujaa. Norjana seisot sinä kukkulalla, ihanana ilmestyt sinä kankaan poikien seassa, kaatuva olet kuitenkin kuin Morar, ja haudallasi on itkijä istuva. Metsät ja kukkulat unohtavat sinut, ja jousesi on jännittämättömänä riippuva salissasi.
Nopea olit, oi Morar, kuin peura kukkulalla, peloittava olit kuin öinen tuli taivaanrannalla. Vihastuksesi oli kuin myrsky ja miekkasi taistelussa kuin salaman välähdys kankaalla; äänesi kuului kuin metsävirta sateen jälkeen, kuin ukkonen etäisillä kukkuloilla. Monta kaatui kätesi edessä, vihasi liekki kulutti heidät. Mutta kun palasit taistelusta, kuinka leppeä oli otsasi! Kasvosi olivat kuin aurinko rajuilman jälkeen, kuin kuu äänettömässä yössä, tyyni oli rintasi kuin meri, kun tuulten pauhu on asettunut.
Ahdas on nyt asuntosi! synkeä kammiosi! Kolmella askelella mittaan hautasi, sinun, joka ennen olit niin suuri! Neljä sammaleista kiveä ovat ainoa muisto sinusta; lehdetön puu ja korkea ruohikko, joka tuulessa kuiskailee, ilmoittavat metsästäjälle mahtavan Morarin haudan. Äitiä ei sinulla ole, joka itkisi sinua, eikä neitoa, joka vuodattaisi rakkauden kyyneleitä; kuollut on hän, joka sinut synnytti, kaatunut on Morglanin tytär.
Kuka on tämä vanhus sauvan varassa? Ken on hän, jonka hiukset ovat iän valkaisemat, jonka silmät punoittavat kyynelistä? Isäsi on hän, oi Morar, ainoan poikansa isä. Hän kuuli taisteluhuudostasi, hän kuuli hajalle lyödyistä vihollisista; hän kuuli Morarin maineen! Oi! ei kuullut hän hänen haavastaan. Itke, Morarin isä! itke, mutta poikasi ei kuule sinua! Syvä on kuolleitten uni, matala heidän multa-päänaluksensa. Ei koskaan kuule hän ääntäsi, ei koskaan herää hän kutsustasi. Oi, milloinka koittaa haudassa huomen, sanomaan nukkujalle: Heräjä!
Jää hyvästi, sinä jaloin ihmisten seassa, sinä valloittaja taistelutanterella! Mutta milloinkaan ei ole sinua se tanner enää näkevä! milloinkaan ei ole synkeä metsä valaistuva kalpasi välkkeestä. Poikaa et jätä jälkeesi, mutta laulu on kantava nimeäsi, ja nousevat sukupolvet saavat kuulla sinusta, saavat kuulla kaatuneesta Morarista.
Äänekäs oli sankarien valitus, äänekkäin Arminin murtunut huokaus. Hän muisteli poikansa kuolemaa; hänkin kaatui nuoruutensa päivinä. Istui lähellä sankaria Carmor, kaikuvan Galmalin ruhtinas. Miksi nyyhkii Arminin huokaus? puhui hän; mitä tässä on itkettävää? Eikö kaiu laulu ja soitto heläjä ja sulata ja ilahduta sielua? Ne tulevat kuin hiljainen sumu, joka ylenee mereltä ja levittäytyy laakson ylle ja kostuttaa kukoistavat kukkaset, mutta sitten virkoo aurinko taas voimaansa ja sumu hälvenee. Miksi valitat sinä niin haikeasti, Armin, sinä merten huuhteleman Gorman hallitsija?
Valitan? Niin, minä valitan, eikä ole vähäinen valitukseni syy. — Carmor, et sinä ole kadottanut poikaa, et kukoistavaa tytärtä; Colgar, urho uljas, elää, ja elää Annira, ihanin neitojen seassa. Sukusi vesat kukoistavat, oi Carmor, mutta Armin on viimeinen sukuansa. Synkeä on vuoteesi, oi Daura! ja kolkko on unesi haudassa. — Milloin heräjät sinä lauluinesi, milloin heräjät sointuvine ääninesi? Herätkää, syksyn tuulet, herätkää ja myrskytkää yli aution kankaan! Pauhatkaa, metsävirrat, ja ulvokaa, myrskyt, tammien latvoissa! Vaella revittyjä pilviä, oi kuu, ja näytä lentävien pilvien lomitse kalvaat kasvosi! Herätä muisto minussa siitä kamalasta yöstä, jolloin lapseni hukkuivat, jolloin kaatui ylväs Arindal ja jolloin kuoli suloinen Daura.
Daura, tyttäreni, ihana olit! ihana kuin kuu, joka vaeltaa Furan kukkulain yllä, valkea kuin vitilumi, suloinen kuin henkivä ilma! Arindal, vahva oli jousesi; nopea oli peitsesi taistotanterella, katseesi kuin usva meren aalloilla ja kilpesi kuin tulipilvi myrskyssä!
Armar, sotakuulu Armar tuli ja kosi Dauraa, eikä Daura kauan kiellellyt. Ihanat olivat hänen ystäväinsä toiveet.
Erath, Odgalin poika, kantoi vihaa, sillä Armar oli kaatanut hänen veljensä. Hän tuli pukeuneena laivuriksi. Kaunis oli purtensa aalloilla, valkeat olivat hiuksensa vanhuuttaan, tyynet hänen vakavat kasvonsa. Ihanin neitojen seassa, sanoi hän, sinä Arminin armas tytär, tuolla läheisellä meren kalliolla, missä punaiset hedelmät heloittavat puussa, Armar odottaa Dauraa; tulen noutamaan hänen lempeään yli vyöryväin aaltojen.
Tyttö seurasi häntä ja kutsui Armariaan; ei vastannut muu kuin kallion kaiku. Armar! rakkaani! rakkaani! miksi säikytät minua näin? Kuule, Arnathin poika, kuule! Daura minä olen, Daura, joka sinua kutsun!
Erath, petturi, pakeni nauraen maata kohden. Daura koroitti ääntään, kutsui isäänsä ja veljeänsä: Arindal! Armin! Eikö kukaan tule Dauraansi pelastamaan?
Hänen äänensä kuului yli meren. Arindal, poikani, tuli kukkulaa alas, korskana metsästyssaaliineen; nuolet rapisivat hänen sivullaan, jousiansa hän kantoi kädessään, ja ympärillä hypähteli viisi tummanharmaata koiraa. Hän näki rohkean Erathin rannalla, otti hänet kiinni ja sitoi tammeen; lujasti hän sitoi hänet vyötäisistä, sidotun ähkinä täytti ilmat.
Arindal astui aalloille purressaan noutamaan Dauraa. Armar tulee vimmassaan, ampuu harmaasulkaisen nuolensa, se helähtää, se uppoaa sydämeesi, oi Arindal, poikani! Erathin, petturin, sijasta sorruit sinä, pursi ajautui kallioille, hän vaipui veriinsä ja kuoli. Jalkojesi edessä juoksi veljesi veri, oi Daura, kuinka suuri oli tuskasi!
Aallot löivät venheen murskaksi. Armar syöksyi veteen pelastaakseen Dauransa tai kuollakseen. Nopeana lennähti myrskyn puuska vuorilta, hän vaipui eikä noussut enää.
Yksin seisoin merten huuhtelemalla kaihollani ja kuulin tyttäreni valitukset. Kauas kuului hänen huutonsa, mutta ei voinut isänsä häntä pelastaa. Koko yön minä seisoin rannalla, näin hänet kuun himmeässä valossa, koko yön kuulin hänen huutonsa; tuuli vonkui, ja sade roiskui vuoren kylkiä. Hänen äänensä heikkeni, ennenkuin aamu koitti, hän kuoli kuin illan tuuli vuorten ruohikkoon. Tuskien taakan alla hän kuoli ja jätti Arminin yksin! Mennyt on voimani sodassa, sortunut on ylpeyteni neitojen parvessa.
Kun syöksyvät myrskyt vuorilta ja kun pohjoinen myllertää merta, istun raikuvalla rannalla ja katselen noita kamalia kallioita. Usein näen laskevan kuun valossa lasteni haamut, himmeässä kajasteessa he vaeltavat käsi kädessä surujen siskoksina.'
Kyyneltulva, joka puhkesi Lotten silmistä ja lievitti hänen ahdistunutta sydäntään, keskeytti Wertherin laulun. Hän heitti paperin pois, tarttui Lotten käteen ja ratkesi kuumiin kyyneliin. Lotte nojasi toista kättänsä vastaan ja kätki silmänsä nenäliinaan. Kumpikin oli äärettömässä liikutuksessa. Noiden jalojen kohtalo johti heidät tuntemaan omaakin kärsimystään, he tunsivat yhdessä sen, ja nyt juoksivat heidän kyynelensä yhteen. Wertherin huulet ja silmät polttivat Lotten käsivarsilla; Lotten valtasi omituinen vavistus; hän aikoi poistua, mutta tuska ja sääli lepäsivät lamaavina kuin lyijy hänen yllään. Hän hengähti syvään tointuakseen ja pyysi nyyhkien Wertheriä jatkamaan, pyysi ja äänensä värähteli niin taivaallisesti. Werther vapisi, hänen sydämensä oli pakahtua; hän otti lehden käteensä ja luki puoleksi tukahtuneella äänellä:
'Miksi herätät minut, sinä keväinen ilma? Sinä hyväilet ja puhut: Minä kostutan sinua taivaan pisaroilla! Mutta lakastukseni hetki on läsnä, läsnä on myrsky, joka on karistava lehteni! Huomenna on vaeltaja tuleva, tuleva hän, joka näki minut ihanuudessani; ympärilleen hän on tähystelevä minua kedoilta, eikä ole löytävä minua —'
Näiden sanojen merkitys ratkesi koko painollaan hänen onnettomalle sydämelleen. Hän heittäytyi Lotten eteen täydessä epätoivossa, tarttui hänen käsiinsä, painoi ne silmiään ja otsaansa vastaan, ja näytti kuin sinä hetkenä olisi Lotten sielun lävitse lentänyt aavistus hänen kamalasta aikeestaan. Hän hämmentyi kokonaan, hän puristi Wertherin käsiä, hän painoi niitä rintaansa vastaan, surunvoittoisessa liikutuksessa hän kumartui häntä kohden, ja heidän polttavat poskensa koskettivat toisiaan. Maailma hukkui heidän tunnostaan. Werther kiersi kätensä hänen ympärilleen, likisti häntä rintaansa vastaan ja peitti hänen värähtelevät, sopertavat huulensa tulisilla suudelmilla. — Werther! huudahti Lotte tukahtuneella äänellä ja kääntyen poispäin, Werther! — ja ponnisti heikosti kätensä hänen rintaansa vastaan; — Werther! huudahti hän ylevimmällä ja päättävimmällä tunteella. Werther ei vastustanut, hän hellitti hänet sylistään ja heittäytyi kuin mielettömänä hänen jalkoihinsa. Lotte riuhtaisihe pystyyn ja sanoi tuskallisesti hämmentyneenä ja äänellä, jossa värähteli rakkaus ja vihastus: Tämä on viimeinen kerta, Werther! Te ette näe minua enää. — Ja luoden viimeisen, täyttä lempeä uhkuvan katseen tuohon onnettomaan kurjaan riensi hän viereiseen huoneeseen ja lukitsi sen perässään. Werther ojensi kätensä hänen jälkeensä, mutta ei tohtinut pidättää häntä. Hän makasi maassa, pää nojatuolilla, ja siinä asennossa hän oli enemmän kuin puolen tuntia, kunnes joku kuului liikkuvan huoneessa ja hän tointui. Se oli palvelustyttö, joka tuli kattamaan pöytää. Hän käveli huoneessa edestakaisin, kunnes oli taas yksin, meni sitten kamarin ovelle ja huusi hiljaisella äänellä: Lotte! Lotte! yksi ainoa sana vain enää! Jäähyväiset! — Lotte pysyi vaiti. Werther odotti ja pyysi, odotti taas; sitten hän riuhtautui pois ja huusi: Jää hyvästi, Lotte! Jää iäksi hyvästi!
Hän meni kaupungin portille. Vartijat, jotka jo olivat tottuneet häneen, laskivat ääneti hänet ulos. Tuiskusi vedensekaista räntää, ja vasta lähemmä yhtätoista hän kolkutti taaskin portilla. Kun Werther palasi kotiin, huomasi hänen palvelijansa, että herransa oli hatutta päin. Hän ei sentään tohtinut huomauttaa siitä mitään, riisui hänet vain, vaatteet olivat likomärät. Hänen hattunsa löydettiin perästäpäin eräältä kallionkielekkeeltä, joka on kukkulan rinteellä laakson yllä, ja on selittämätöntä, että hän semmoisena pimeänä, sateisena yönä oli voinut kiivetä sinne putoamatta alas.
Hän laskeutui vuoteelleen ja nukkui kauan. Kun palvelija seuraavana aamuna hänen käskystään toi kahvin sisään, tapasi hän hänet kirjoittamassa. Hän kirjoitti seuraavaa palasta kirjeessään Lottelle.
"Viimeistä kertaa siis, viimeistä kertaa avaan nämä silmäni. Oi, ne eivät siis enää saa nähdä aurinkoa, raskas, sumuinen päivä peittää sen. Sure sinäkin siis, luonto! sinun poikasi, ystäväsi, rakastajasi lähenee loppuaan. Lotte! niin outo ja omituinen tunne valtaa mieleni, ja kuitenkin se lähinnä muistuttaa hämärää, kajastelevaa unta, kun sanon itselleni: tämä on viimeinen aamuni. Viimeinen! Lotte, en osaa oikein tajuta tuota sanaa: viimeinen! Enkö ole tässä täysissä voimissani, ja huomenna makaan hervotonna ja velttona maassa. Kuolla! Mitä se on? Kuule, me uneksumme, kun puhumme kuolemasta. Olen nähnyt monta kuolemantapausta; mutta niin rajoitettu on ihmisen tunto, ettei hänellä ole mitään tajuntaa olemisensa alusta ja lopusta. Nyt vielä minun, sinun! sinun, oi rakastettuni! Ja hetken päästä — erotettu, poissa — ehkä iäksi? — Ei, Lotte, ei — Kuinka minä voisin hävitä? kuinka voisit sinä? Mehän olemme! — Hävitä? — Mitä se tarkoittaa? Se on sekin vain sana! tyhjä kaiku, jota minä en sydämessäni tunne. — Kuolla, Lotte! olla peitetty kylmään multaan, niin ahtaalle, niin pimeään! — Minulla oli ystävätär kerran, joka oli kaikkeni avuttomassa nuoruudessani; hän kuoli, ja minä saatoin häntä hautaan, seisoin haudan ääressä, kun häntä laskettiin sinne alas, kun köydet kirahtaen vedettiin arkun alitse ja kiskaistiin ylös, kun sitten ensimmäinen lapiollinen kumahti alas, ja nariseva arkku äännähti tumpeasti, ja yhä tumpeammin ja tumpeammin, kunnes se viimein oli kokonaan peitossa. Murheen murtamana, järkytettynä, ahdistuksen vallassa ja sisäisesti runneltuna minä syöksyin maahan haudan viereen, mutta en tietänyt miten minulle kävi, — miten minulle on käyvä — Kuolla! hauta! en tajua niitä sanoja.
"Oi anna, anna minulle anteeksi! Eilen! Sen olisi pitänyt olla elämäni viimeinen hetki! Oi sinua enkeliä! ensimmäisen kerran, ensimmäisen kerran välähti epäilyksetönnä sisimmän itseni lävitse tuo värjyisä sulouden ja onnen hurma: Hän rakastaa minua! Hän rakastaa minua! Vielä palaa huulillani se pyhä tuli, joka niille virtasi sinun huuliltasi: uusi lämmin ihanuus elää ja valaisee sydämessäni. Anna, anna minulle anteeksi!
"Oi, minä tiesin, että rakastit minua, tiesin sen ensimmäisestä sielusyvästä katseestasi, ensimmäisestä kätesi puristuksesta; ja kuitenkin, kun taas olin poissa, kun näin Albertin rinnallasi, eksyin taaskin kuumeisiin epäilyksiin.
"Muistatko kukkia, jotka kerran lähetit minulle, kun eräässä kiusallisessa seurassa et voinut vaihtaa sanaakaan tai kädenpuristustakaan kanssani? Oi, puolen yötä olin polvillani niiden edessä, ja ne vakuuttivat minulle rakkautesi. Mutta oi! tuo tunne hälveni, kuten väistyy uskovan sielusta vähitellen Jumalan armon tuntokin, joka sentään taivaantäytenä annetaan hänelle pyhissä näkyvissä merkeissä.
"Tuo kaikki on haihtuvaa, mutta iäisyydetkään eivät sammuta sitä hehkuvaa elämää, jota eilen join sinun huuliltasi ja jonka tunnen itsessäni! Hän rakastaa minua! Tämä käsivarteni on häntä syleillyt! nämä huuleni ovat värähdelleet hänen huulillaan, tämä suuni on sammallellut hänen suullaan. Hän on minun! Sinä olet minun! Lotte, olet iäti!
"Ja mitä se merkitsee, että Albert on miehesi? Miehesi! Olkoonkin tämän maailman edessä — ja olkoonkin tämän maailman silmissä synti, että rakastan sinua, että tahtoisin riuhtaista sinut hänen sylistään omaani! Synti? Hyvä, olkoon, minähän rankaisen itseäni siitä; olen tuntenut sen synnin koko sen taivaallisessa hurmassa, olen nauttinut siitä, olen imenyt siitä elämänvilvoketta ja voimaa sydämeeni. Tästä hetkestä lähtien sinä olet minun! minun, oi Lotte! Lähden edellä! Lähden isäni tykö, lähden sinun isäsi tykö. Hänelle uskon murheeni, ja hän on minua lohduttava, kunnes sinä tulet, ja silloin minä liihoittelen vastaasi ja otan sinut ja olen sinun kanssasi iäisessä syleilyssä Ikiäärettömän kasvojen edessä.
"En uneksi, eikä uskoni ole harhaluuloa. Haudan partaalla ihminen näkee
kirkkaammin. Me jäämme olemaan! Näemme vielä toisemme. Näemme äitisi!
Minä näen hänet, löydän hänet, ja oi! vuodatan hänelle koko sydämeni!
Sinun äitisi, sinun kuvasi."
Lähemmä yhtätoista Werther kysyi palvelijaltaan, joko Albert mahdollisesti oli palannut? Palvelija sanoi hänen palanneen, koska oli nähnyt vietävän hänen hevostaan ohitse. Silloin antoi herransa hänelle avoimen kirjelipun, joka sisälsi: "Lainaisitteko minulle erästä aikomaani matkaa varten pistolinne? Hartaat jäähyväiseni!"
Suloinen rouvamme oli nukkunut hyvin huonosti viime yön; se mitä hän oli pelännyt, oli nyt tapahtunut ja tapahtunut tavalla, jota hän ei ollut osannut edes aavistaa tai pelätä. Hänen muuten niin puhdas ja tyynen kevyt verensä oli nyt kuumeisessa liikkeessä, ja tuhannet risteilevät mielialat järkyttivät hänen suloista sydäntään. Tunsiko hän yhä Wertherin syleilyjen tulta povessaan? vai johtuiko hänen levottomuutensa Wertherin uhkarohkeuden synnyttämästä suuttumuksesta? vai oliko hän semmoinen alakuloisuuttaan, kun vertasi nykyistä tilaansa noihin päiviin, jolloin mielensä oli ollut niin kirkkaan ja vapaan viaton ja jolloin itseluottamuksensa oli ollut niin huolettoman varma? Miten hän oli tämän jälkeen astuva miehensä eteen? kuinka tunnustaisi hänelle kohtauksen, jonka hän niin hyvin olisi saanut tunnustaa, mutta jota hän kuitenkaan ei oikein olisi tohtinut? He olivat niin kauan jo olleet puhumatta toisilleen tästä, ja pitikö hänen nyt ensiksi katkaista tämä vaikeneminen ja näin sopimattomaan aikaan ilmoittaa puolisolleen näin odottamatonta? Hän pelkäsi, että jo paljas tieto Wertherin käynnistä hänen luonaan tekisi epäedullisen vaikutuksen Albertiin, ja nyt vielä lisäksi tämmöinen odottamaton järkyttävä tapaus! Voiko hän millään todennäköisyydellä toivoa, että miehensä näkisi häntä ihan oikeassa valossa ja ilman mitään epäluuloja? ja toivoiko hän edes ihan, että hän voisi nähdä hänen sieluunsa? Ja toisaalta taas, voiko ja taisiko hän salata mitään mieheltään, jonka edessä hän aina oli seisonut avoimena ja vapaana kuin läpinäkyvä lasi ja jolta hän ei koskaan ollut salannut eikä ollut voinut salata mitään? Jos hän ajatteli kuinka hyvänsä, huomasi hän aina vain huolta ja hämminkiä, ja aina palasivat hänen ajatuksensa Wertheriin, jonka hän nyt oli menettänyt, josta hän ei olisi voinut luopua, mutta joka hänen nyt sydämensä suruksi täytyi jättää oman onnensa nojaan, ja jolle, hänet kadotettuaan, ei enää jäänyt mitään.
Kuinka rasittikaan ja painoikaan häntä nyt tuo umpimielinen suhde, joka oli muodostunut hänen ja hänen miehensä välille ja jota hän ei sentään niin selvästi ajatellut kuin hän sen tunsi! Tuommoiset järkevät ja hyvät ihmiset kuin he ovat hyvin vaarassa joidenkin salaisten keskinäisten eroavaisuuksien tähden ruveta vaiteliaiksi, kumpikin ajattelee vain, kuinka oikeassa hän on ja kuinka väärässä toinen, ja suhde sekaantuu ja ärtyy niin, että on mahdoton selvittää solmua sinä ratkaisevana hetkenä, josta kaikki riippuu. Olisipa nyt heidänkin välillään vallinnut avomielinen luottamus ja jo aiemmin liittänyt heidät lähemmä toisiaan, olisivatpa rakkaus ja molemminpuolinen lempeä ja myötätuntoinen suvaitsemus eläneet heissä ja sulattaneet heidän sydämensä toisilleen, niin ystävämme olisi ehkä vielä ollut pelastettavissa.
Eräs omituinen asianhaara tuli tähän lisäksi. Werther ei ollut, kuten hänen kirjeistäänkin tiedämme, koskaan salannut, että hänessä eli halu poistua elämästä. Hänellä ja Albertilla oli usein ollut kiivaita väittelyitä sen johdosta, ja Lotte oli sitäpaitsi usein keskustellut siitä miehensä kanssa. Albertista semmoinen teko oli ehdottomasti vastenmielinen; hän oli sitäpaitsi joskus jonkinlaisella ärtyisyydellä, joka ei muuten ollenkaan kuulunut hänen luonteeseensa, viittaillut epäilevänsä, oliko koko tuommoinen aie vakavasti ajateltukaan, oli joskus laskenut leikkiäkin siitä ja ilmaissut Lottelle epäilynsä. Tämä kyllä toisaalta rauhoittikin Lottea, kun hänen ajatuksensa harhautuivat kuvittelemaan tuollaista surullista mahdollisuutta; mutta toiselta puolen hän tunsi sen myöskin estävän häntä ilmaisemasta miehelleen niitä huolia, jotka tänä hetkenä rasittivat hänen mieltään.
Albert palasi kotiin, ja Lotte riensi hämmentyneellä kiireellä häntä vastaan; Albert oli huonolla tuulella, hänen asiansa olivat menneet huonosti, hän oli lähiseudun amtmannissa tavannut taipumattoman pikkumaisen ihmisen. Huono tiekin oli lisännyt hänen pahaa tuultaan.
Hän kysyi, oliko mitään erityistä tapahtunut, ja Lotte vastasi hätäisesti, että Werther oli käynyt eilen illalla heillä. Albert kysyi, oliko tullut kirjeitä, ja sai vastaukseksi, että hänen huoneessaan oli joitakin kirjeitä ja kääröjä. Albert lähti sinne, ja Lotte jäi yksin. Tuon hänen rakastamansa ja kunnioittamansa miehen läsnäolo oli tehnyt uuden vaikutuksen hänen sydämeensä. Kun hän ajatteli hänen jalomielisyyttään, hänen rakkauttaan ja hyvyyttään, rauhoittui hänen mielensä, ja hän rupesi tuntemaan salaista vetoa lähteä hänen jäljessään; hän ottikin käsityönsä ja meni hänen huoneeseensa, kuten usein ennenkin. Hän tapasi hänet aukaisemassa kääröjä ja lukemassa. Muutamat näyttivät sisältävän ikäviä uutisia. Lotte kyseli häneltä yhtä ja toista, hän vastasi lyhyesti ja istuutui pöytänsä ääreen kirjoittamaan.
Siten he olivat jonkin aikaa istuneet yhdessä, ja Lotten mieli kävi yhä ankeammaksi ja kolkommaksi. Hän tunsi, kuinka vaikeata hänen olisi, vaikka miehensä oli parhaimmallakin tuulellaan, ilmaista hänelle sitä, mikä nyt ahdisti hänen sydäntään: hänet valtasi surumielisyys, joka ahdisti sitä tuskallisemmin, kun hän koetti salata sitä ja nieli kyynelensä.
Wertherin palveluspojan tulo sai hänet kokonaan hämmennyksiin; tämä antoi kirjelipun Albertille, joka tyynesti kääntyi vaimoansa kohden ja sanoi: Anna hänelle pistolit. — Sano, että toivotan hänelle onnellista matkaa, virkkoi hän pojalle. Tämä vaikutti Lotteen kuin salaman isku, hän horjui noustessaan eikä tietänyt mitä teki. Hitaasti hän läheni seinää, otti vavisten pistolit alas, puhdisti ne tomusta ja olisi vielä kauankin vitkaillut, ellei Albertin kysyvä katse olisi kiirehtänyt häntä. Saamatta sanaakaan suustaan hän antoi nuo onnettomat aseet pojalle, ja kun poika oli mennyt ovesta ulos, hän kokosi työnsä ja lähti huoneeseensa mitä repivimmän epätietoisuuden vallassa. Hänen sydämensä oli täynnä pahoja aavistuksia. Toisinaan hän oli lähtemäisillään miehensä luo heittäytyäkseen hänen jalkoihinsa ja tunnustaakseen hänelle kaiken, eilisillan tapaukset, syyllisyytensä ja pelkonsa; mutta sitten taas näytti tämäkin kaikki pimeältä; ainakaan ei hän voinut toivoa, että saisi miehensä lähtemään Wertherin luokse. Pöytä katettiin, ja eräs hyvä ystävätär, joka vain tuli kysymään jotain ja jonka piti kohta lähteä — mutta joka sitten jäikin, teki pöytäkeskustelun edes hiukan siedettäväksi; täytyihän hillitä itseään, puhella, kertoilla, unohtaa itsensä.
Poika palasi pistolit mukanaan Wertherin luokse, joka ihastuksella otti ne hänen kädestään, kun kuuli, että Lotte oli ne antanut. Hän antoi tuoda itselleen leipää ja viiniä, käski pojan mennä ruoalle ja istui itse kirjoittamaan.
"Sinun käsistäsi ne on saatu, sinä olet ne puhdistanut tomusta, suutelen niitä tuhannet kerrat, sinun kätesi on levännyt niillä: sinä, Henki taivaan, suosit siis päätöstäni! ja sinä, Lotte, sinä annat minulle aseen, sinä, jonka käsistä toivoin saavani kuoleman, ja ah, jonka käsistä sen nyt saankin. Oi, kuinka urkin kaiken palveluspojaltani! Kätesi vavahtelivat, kun annoit ne hänelle, et sanonut mitään hyvästiksi. — Voi minua! voi minua! et mitään jäähyväisiksi! — Olisitko sulkenut sydämesi minulta, olisitko sen hetken tähden, joka iäksi liitti minut sinuun? Lotte, vuosituhannet eivät voi sammuttaa sen vaikutusta! ja minä tunnen, että sinä et saata vihata olentoa, joka niin hehkuu sinulle."
Syötyään hän käski palvelijansa lopullisesti pakata kaikki tavarat, hävitti muutamia papereitaan, lähti ulos ja toimitti järjestykseen joitakin pikkuvelkoja vielä. Hän palasi taaskin kotiin, meni vieläkin, sateesta huolimatta, ulos portista kreivilliseen puistoon, harhaili ympäri kauempanakin, palasi viimein yön pimetessä ja rupesi kirjoittamaan.
"Wilhelm, viimeistä kertaa olen nähnyt kedot ja metsän ja taivaan. Jää hyvästi sinäkin! Rakas äitini, anna anteeksi minulle! Lohduta sinä häntä, Wilhelm! Jumala olkoon kanssanne! Asiani ovat kaikki järjestyksessä. Jääkää hyvästi! me tapaamme toisemme vielä ja onnellisempina."
"Olen huonosti palkinnut sinulle, Albert, mutta sinä annat minulle anteeksi. Olen häirinnyt kotisi rauhan, olen tuottanut epäluottamusta teidän välillenne. Jää hyvästi! tahdon poistaakin sen. Oi, että kuolemani tekisi teidät onnellisiksi! Albert, Albert! tee onnelliseksi enkelisi! Silloin olkoon Jumalan siunaus kanssasi."
Hän selaili illan kuluessa vielä paljon papereitaan, repi niitä rikki ja heitti uuniin, sinetöi muutamia paketteja ja osoitti ne Wilhelmille. Ne sisälsivät pieniä kirjoitelmia ja yksityisiä ajatelmia, joita olen muutamia nähnytkin, ja kun hän kello kymmenen tienoissa oli panettanut lisää puita uuniin ja käskenyt tuoda itselleen pullon viiniä, lähetti hän palvelijansa, jonka makuuhuone, samoin kuin talonväenkin, oli kaukana takarakennuksessa, levolle; poika menikin ja heittäysi riisuutumatta vuoteelle; isäntänsä oli näet sanonut, että kyytihevoset tulisivat jo ennen kello kuutta portille.
Jälkeen yhdentoista.
"Kaikki on niin hiljaista ympärilläni, niin tyyntä sielussani. Kiitän sinua, Jumala, että suot minulle näiksi viimeisiksi hetkiksi näin lämpimän mielen ja tämän voiman.
"Astun ikkunan ääreen, rakkahin, ja näen, oi, näen myrskyisten, ohitsekiitävien pilvien lomitse vielä kerran vilkahtavan jonkin yksinäisen tähden tuolla iäisellä taivaalla. Ei, te ette putoa! Ikiolento kantaa parmaillaan teitä ja minua. Näen Vaakasikermän keskitähden, tuon ihanimman kaikista tähdistä. Kun näin iltaisin lähdin luotasi, niin se seisoi, ovesta ulos astuessani, vastapäätä ylläni. Missä hurmauksen humalassa olen monet kerrat tähystellyt ylös sitä kohden! kuinka monesti olen kädet kohotettuina valinnut sen niiden autuushetkieni tunnukseksi ja pyhäksi muistomerkiksi! ja yhä vieläkin — oi Lotte, mikä ei muistuttaisi minua sinusta! kaikkiallahan olet ympärilläni, ja kyllästymättä, kuin lapsi, olen haalinut itselleni kaikkea pientä, minkä vain sinun kosketuksesi on pyhittänyt!
"Armas varjokuvasi! Lahjoitan sen sinulle takaisin, Lotte, ja pyydän, että kunnioitat sitä. Tuhannet, tuhannet suudelmat olen sille painanut, tuhannet tervehdykset olen nyökäyttänyt sille, kun lähdin ulos tai palasin kotiin.
"Olen kirjoittanut isällesi kirjelippusen ja pyytänyt, että hän suojelisi ruumistani. Kirkkotarhassa kasvaa, sen takakulmassa, peltoja käsin, kaksi lehmusta; niiden juurella tahtoisin levätä. Hän voi ja hän tekee sen ystävänsä puolesta. Pyydä sinäkin häntä. En tahdo vaatia, että hurskaat kristityt joutuisivat lepäämään tällaisen kurjan onnettoman rinnalla. Ah, soisin, että hautaisitte minut jonnekin tien varrelle tai yksinäiseen laaksoon johonkin, jotta saisivat pappi ja leviitta astua hautakiveni ohitse itseään siunaten, ja jotta joku laupias samarialainen saisi vuodattaa kyynelen puolestani.
"Nyt, Lotte! En kammo kohottaa tuota kamalaa maljaa, josta olen tyhjentävä kuoleman huumauksen! Sinä ojensit sen minulle, enkä minä epäröi. Kaikki! Kaikki! Tällä tapaa siis ovat kaikki elämäni toivot ja toiveet täyttyneet! Näin kylmänä, näin liikutuksettomana voin kolkuttaa kuoleman rautaporttia!
"Oi, että olisi ollut minulle suotu kuolla sinun puolestasi! Lotte, uhrautua sinun puolestasi! Rohkeana, iloisena kuolisin, jos voisin tuottaa sinulle jälleen levon ja elämänilon. Mutta oi, ainoastaan harvoille ja jaloimmille on suotu vuodattaa verensä omiensa puolesta ja sytyttää kuolemallaan uusi satakertainen elämä ystävilleen!
"Tässä puvussani, Lotte, tahdon tulla haudatuksi; sinä olet koskettanut sitä, olet pyhittänyt sen; olen pyytänyt isältäsikin sitä. Sieluni liihoittelee kirstuni yllä. Älkää tutkiko taskujani. Tämä vaaleanpunainen nauha, joka sinulla oli povellasi, kun ensimmäisen kerran näin sinut lastesi piirissä — oi, suutele heitä tuhannet kerrat ja kerro heille heidän onnettomasta ystävästään. Heitä armaita! on kuin näkisin heidät ympärilläni. Oi, kuinka nopeasti ja kuinka läheisesti liityin sinuun kohta! kuinka heti ensimmäisestä silmänräpäyksestä asti en enää osannut sinusta erota! — Tämän nauhan täytyy seurata minua hautaan. Syntymäpäivänäni lahjoitit sen minulle! Miten tuntuikaan sydämeeni kaikki tuo! — Oi, en aavistanut silloin, että tieni johtaisi tähän! — — Pysy tyynenä! minä rukoilen sinua, pysy tyynenä!
"Ne ovat ladatut — Kello lyö kaksitoista! Tapahtukoon se siis! —
Lotte! Lotte, jää hyvästi! jää hyvästi!"
Eräs naapuri näki ruudin välähdyksen ja kuuli laukauksen; mutta kun kaikki pysyi hiljaa, ei hän kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.
Aamulla kello kuudelta palvelija astuu kynttilä kädessä sisään. Hän tapaa isäntänsä maassa, vieressään pistoli ja verta. Hän huudahtaa, hän tarttuu häneen; Werther ei vastaa, hän on henkitoreissaan. Palvelija juoksee hakemaan lääkäriä, hakemaan Albertia. Lotte kuulee vedettävän ovikelloa, hänen joka jäsentänsä värisyttää. Hän herättää miehensä, he nousevat; palvelija kertoo itkien ja änkyttäen tapauksesta, Lotte vaipuu tainnoksissa Albertin eteen lattialle.
Kun lääkäri saapui onnettoman Wertherin luokse, tapasi hän hänet kuolemaisillaan maassa; valtimo tykytti vielä, mutta kaikki jäsenet olivat veltot. Hän oli ampunut läpi päänsä oikean silmän yläpuolelta; aivot olivat juosseet ulos. Aukaistiin lisäksi eräs suoni käsivarressa; siitä juoksi verta, hän hengitti vielä.
Tuolin käsipuulla olevasta verestä voitiin päättää, että hän oli tehnyt tekonsa istuen kirjoituspöytänsä edessä, että hän sitten oli vaipunut maahan ja kouristuksissaan vierittäytynyt ympäri tuolin. Hän makasi voimattomana selällään ikkunaan päin kääntyneenä, täydessä puvussaan, kengät jaloissaan ja yllään sininen takki ja keltaiset liivit.
Talo, lähitalot, koko kaupunki joutui liikkeeseen. Albert astui sisään. Werther oli nostettu vuoteeseen, otsalla oli side, hänen kasvonsa olivat kuin kuolleen, hän ei liikahduttanut jäsentäkään. Keuhkot korisivat vielä kamalasti, milloin heikosti, milloin vahvempaan; loppu oli lähellä.
Viinistä hän oli juonut vain yhden lasin. Emilia Galotti oli avoimena pöydällä.
Pyydän päästä kuvaamasta Albertin hämmästystä ja Lotten tuskallista surua.
Heti tapauksesta tiedon saatuaan ajoi vanha amtmanni täyttä laukkaa paikalle; hän suuteli kuolevaa kuumasti itkien. Hänen vanhimmat poikansa tulivat kohta hänen jäljissään, heittäytyivät Wertherin vuoteen ääreen mitä rajattomimmassa tuskassa, suutelivat hänen käsiään ja suutaan, ja vanhin, josta hän aina oli pitänyt enimmän, riippui hänen huulillaan, kunnes hän heitti henkensä ja poika väkisin vedettiin pois. Kello kahdeltatoista päivällä hän kuoli. Amtmannin läsnäolo ja hänen toimenpiteensä vaikuttivat, ettei syntynyt mitään väentungosta. Illalla kello yhdentoista tienoissa hän hautautti hänet paikkaan, jonka hän itse oli valinnut. Vanhus oli saattamassa ja pojat, Albert ei voinut. Lotten henki oli vaarassa. Muutamat käsityöläiset kantoivat hänet. Pappia ei ollut hänen saattueessaan.