ENSIMMÄINEN KIRJA.
Elokuun 28 p:nä 1749, puolipäivän aikaa kellon kahtatoista lyödessä, minä synnyin maailmaan Frankfurtissa Mainin varrella. Tähtienteet olivat onnekkaat: aurinko oli Neitsyen merkissä ja korkeimmillaan sinä päivänä, Jupiter ja Venus silmäilivät sitä ystävällisesti, Merkuriuskaan ei ynseästi, Saturnus ja Mars pysyttelivät välinpitämättöminä, ja yksin kuu, joka oli vastikään täyttynyt, vaikutti vastakkaisvalollansa sitäkin voimakkaammin, kun oli samalla tullut sen planeettihetki.
Nämä hyvät merkit, joita astrologit myöhemmin osasivat selittää minulle erittäin edullisesti, lienevät olleet syynä pelastumiseeni; kätilön taitamattomuuden vuoksi minä näet tulin maailmaan kuolleelta näyttävänä, ja ainoastaan monin puuhin ja ponnistuksin saatiin asiat sille kannalle, että minä näin päivän valkeuden. Tämä seikka, joka oli saanut omaiseni suureen hätään, koitui kuitenkin kaupunkilaisten! eduksi, koska isoisäni, kaupungintuomari Johann Wolfgang Textor, senvuoksi otti pitääkseen huolta siitä, että palkattiin lapsenpäästäjä ja järjestettiin tai uudistettiin kätilöiden opetus, mikä kaikki lienee ollut hyväksi monelle myöhemmin syntyneelle.
Tahtoessaan palauttaa mieleensä, mitä varhaisimpana nuoruudenaikana on sattunut, joutuu useasti sekoittamaan sitä, mitä on toisilta kuullut, oman havainnollisen kokemuksensa hankintoihin. Ryhtymättä kumminkaan tässä lähempiin tutkisteluihin, jotka missään tapauksessa eivät voi johtaa mihinkään, mainitsen vain olevani tietoinen siitä, että me asuimme eräässä vanhassa talossa. Sen muodosti oikeastaan kaksi rakennusta, joiden välinen seinä oli puhkaistu. Tornimaiset rappuset johtivat hajanaisiin huoneisiin, ja kerrosten erikorkuisuutta tasoittivat portaat. Meille lapsille, minua nuoremmalle sisarelleni ja minulle, oli alempi, avara eteinen mieluisin olopaikka. Siinä oli oven pielessä iso puinen ristikkolaite, jonka kautta pääsi välittömästi kadun ja ulkoilman yhteyteen. Sellainen linnunhäkki oli useissakin taloissa: naisväki istui siinä ommellen ja kutoen, keittäjätär puhdisteli salaattia, naapurittaret juttelivat toisillensa, ja kadut saivat senvuoksi hyvänä vuodenaikana etelämaista leimaa. Ihmiset tunsivat itsensä vapaiksi, kun oli perehdytty julkisuuteen. Näiden komeroiden tietä tutustuivat lapsetkin naapureihin, ja minuun mieltyi kovin kolme vastapäätä asuvaa von Ochsensteinin veljestä, edesmenneen kaupunginvoudin pojat, jotka minua monin tavoin askarruttivat ja kiusoittelivat.
Omaiseni kertoivat mielellään kaikenlaisista kujeista, joihin nuo muuten vakavat ja yksinäiset miehet minua yllyttivät. Mainitsen tässä ainoastaan yhden näistä kepposista. Kaupungissa oli vast'ikään pidetty ruukkumarkkinat, ja taloon oli hankittu lähiajoiksi sellaista tavaraa keittiötä varten, vieläpä meille lapsillekin pienoiskokoisia astioita leikkiaskarruksiimme. Eräänä kauniina ehtoopäivänä, kun talo lepäsi täydellisessä rauhassa, minä elämöin komerossa kulhoineni ja ruukkuinani, ja kun ei asiasta mitään erikoisempaa syntynyt, heitin yhden astian kadulle ja iloitsin sen hauskasta rikkoutumisesta. Ochsensteinit, jotka näkivät riemuni minun siinä hilpeästi käsiä paukuttaessani, huusivat: Lisää! Minä viskasin viipymättä ruukun ja kehoitushuudon alinomaa kajahdellessa vähitellen kaikki kulhoseni, pannuseni ja kannuseni katukivitykseen. Naapurini osoittivat edelleenkin suosiota, ja minä olin ylen iloinen voidessani heitä huvittaa. Varastoni oli auttamattomasti lopussa, ja he huusivat yhä: Lisää! Senvuoksi minä riensin päätä pahkaa keittiöön ja noudin savilautasia, joiden rikkoutuminen muodostui sitäkin hauskemmaksi näytelmäksi. Niin minä juoksin edestakaisin, toin lautasen toisensa jälkeen, mikäli ne ulotuin kulhohyllystä ottamaan, ja kun katselijani eivät olleet mitenkään tyydytettävissä, syöksin kaikki saatavissani olevat astiat samaan kadotukseen. Vasta jälkeenpäin ilmaantui joku estämään ja häätämään. Onnettomuus oli tapahtunut, ja melkoisen, rikotun astiamäärän edestä oli saatu ainakin hupainen juttu, josta varsinkin asian kujeelliset alkuunpanijat elämänsä loppuun asti iloitsivat.
Isäni äidillä, jonka luona me oikeastaan asuimme, oli iso huone pihanpuolella, kohta eteisen vieressä, ja meillä oli tapana ulottaa leikkimme aina hänen tuolinsa luo, vieläpä hänen sairaana ollessaan aina hänen vuoteensa vaiheille. Minun muistissani hän ilmenee ikäänkuin henkiolentona, kauniina, hintelänä, aina valkoisiin ja puhtaisiin vaatteisiin puettuna naisena. Lempeänä, ystävällisenä, hyväntahtoisena hän on mielessäni säilynyt.
Me olimme kuulleet nimitettävän katua, jonka varrella talomme sijaitsi, Hirvikaivannoksi, mutta kun emme nähneet kaivantoa enempää kuin hirviäkään, niin tahdoimme tietää, kuinka nimi oli selitettävä. Meille kerrottiin, että talomme seisoi paikalla, joka aikaisemmin oli ollut kaupungin ulkopuolella, ja että siinä, missä nyt oli katu, oli aikoinaan sijainnut kaivanto, jossa oli elätetty joukko hirviä. Eläimiä oli siinä säilytetty ja ruokittu, koska kaupungin senaatti vanhan perintätavan mukaan oli joka vuosi nauttinut julkisuudessa pidetyllä aterialla hirven, joka tätä juhlapäivää varten oli täältä kaivannosta aina saatavissa, silloinkin kun ruhtinaat ja ritarit ulkopuolella haittasivat ja häiritsivät kaupungin metsästysoikeuksia tai viholliset kerrassaan kaupungin saartoivat tai piirittivät. Tuo meitä kovin miellytti, ja me toivoelimme, että sellainen kesyn riistan metsästysalue olisi ollut vielä meidän päivinämme nähtävissä.
Pihanpuolelta, varsinkin yläkerrasta, avautui erittäin miellyttävä näköala yli melkein silmänkantamattoman sarjan naapurien puutarhoja, jotka levisivät aina kaupunginmuureihin saakka. Valitettavasti oli kunnan yhteismaita talojen puutarhoiksi muutettaessa meidän talomme, samoinkuin eräät toisetkin lähellä kadunkulmausta sijaitsevat, joutunut kovin kavennetuksi, kun näet Hevostorin varrella sijaitsevat talot olivat anastaneet itselleen avarat takarakennukset ja suuret puutarhat, mutta meidät erotti melkoisen korkea pihamuurimme noista aivan lähellä sijaitsevista paratiiseista.
Toisessa kerroksessa oli huone, jota nimitettiin puistohuoneeksi, koska siellä oli yritetty korvata puutarhan puutetta asettamalla ikkunan eteen joitakin kasveja. Se oli kasvuiälläni rakkain, ei tosin murheellinen, mutta sentään kaihoinen tyyssijani. Yli noiden puutarhojen, yli kaupunginmuurien ja vallien silmäillen näki kauniin, hedelmällisen tasangon, sen, joka leviää kohti Höchstiä.
Siellä minä kesäaikana tavallisesti opin opittaviani, odottelin rajusäiden tyyntymistä ja katselin katselemistani mailleen menevää aurinkoa, jota kohti ikkunat suuntautuivat. Mutta kun samalla näin naapurien käyskentelevän puutarhoissaan ja hoitelevan kukkasiansa, kun näin lasten leikkivän ja seurueiden huvittelevan, kuulin keilapallojen vierivän ja keilojen kumoutuvan, niin tämä herätti minussa varhain yksinäisyyden ja siitä johtuvan kaipauksen tunnetta, joka minussa alunpitäen piilevän vakavuuteen ja aavistelevaisuuteen vastaten ilmaisi vaikutuksensa varsin pian ja myöhemmin sitäkin selvemmin.
Talon vanha, moniloukkoinen, useissa kohdin synkkä rakenne oli omansa herättämään arkuutta ja pelkoa lasten mielissä. Onnettomuudeksi noudatettiin vielä sitä kasvatusperiaatetta, että lapset oli varhain opetettava olemaan pelkäämättä mitään aavistuttelevaa ja näkymätöntä ja totutettava sietämään kammottavaa. Meidän lasten piti senvuoksi nukkua yksin, ja jos se kävi meille mahdottomaksi ja me hiljaa hiivimme vuoteista etsiäksemme palvelusväen seuraa, niin asettui isä nurinkäännettyyn yönuttuun puettuna ja niinmuodoin meille riittävässä määrin tuntemattomana tiellemme ja säikytti meidät takaisin leposijoillemme. Jokainen käsittää, millaisia ikäviä vaikutuksia tuosta johtui. Kuinka voisikaan vapautua pelosta, kun joutuu kaksinkerroin peloittavan ahdistamaksi? Äitini, aina hilpeä ja iloinen ja toisille samaa suova, keksi paremman kasvatuksellisen keinon. Hän osasi saavuttaa tarkoituksensa lahjoituksilla. Oli persikkain aika, ja hän lupasi meille niitä joka aamu runsaat määrät, jos voitimme öisen pelkomme. Se onnistui, ja molemmat asiapuolet olivat tyytyväiset.
Talon sisäpuolella kiinnitti katsettani eniten sarja Rooman näköaloja, joilla isä oli koristanut erään eteishuoneen. Niiden tekijät olivat Piranes’in taitavia edeltäjiä, jotka ymmärsivät hyvin arkkitehtuuria ja perspektiiviä ja joiden piirrin on tehnyt varsin selvää ja arvokasta jälkeä. Täällä minä näin joka päivä Piazza del popolon, Kolosseumin, Pietarintorin, Pietarinkirkon ulkoa ja sisältä, San Angelo-linnan ja paljon muuta. Nuo muodot painuivat syvälle mieleeni, ja muuten sangen harvapuheinen isäni suvaitsi toisinaan ryhtyä niitä lähemmin kuvailemaan. Hän oli aivan erikoisesti mieltynyt italiankieleen ja kaikkeen sitä maata koskevaan. Toisinaan hän näytti meille pientä marmori- ja luonnonesinekokoelmaa, jonka oli tuonut sieltä mukanansa, ja kulutti suuren osan aikaansa italiankieliseen matkakertomukseen, jota hän kirjoitti puhtaaksi ja järjesteli omakätisesti, vihkoittain, hitaasti ja täsmällisesti. Eräs vanha, hilpeä italialainen kielimestari, Giovinazzi nimeltään, avusti häntä siinä työssä. Sitäpaitsi ukko lauloi mukiinmenevästi, ja äitini täytyi suostua joka päivä säestämään klaveerilla häntä ja itseänsä. Niinpä olikin minulle pian tuttu Solitario bosco ombroso, jonka osasin ulkoa, ennenkuin sitä ymmärsin.
Isäni oli yleensäkin luonnostaan opettavainen ja tahtoi virkatointen levätessä mielellään neuvoa toisille, mitä itse tiesi ja osasi. Niinpä hän oli avioliiton ensimmäisinä vuosina kehoittanut äitiäni ahkerasti kirjoittelemaan samoinkuin soittamaan ja laulamaankin; sitäpaitsi äiti havaitsi välttämättömäksi hankkia itselleen jonkinlaisia tietoja italiankielestä ja jossakin määrin välttävää valmiutta sen käyttelemisessä.
Vapaahetkinämme me yleensä pysyttelimme isoäidin vaiheilla; hänen avarassa asuinhuoneessaan meillä oli kyllin tilaa leikkiäksemme. Hän osasi meitä askarruttaa kaikenlaisilla pikku toimilla ja virkistää kaikenlaisilla makupaloilla. Mutta eräänä jouluaattoiltana hän kruunasi kaikki hyvättyönsä esittämällä meille nukketeatterin ja luoden siten vanhaan taloon uuden maailman.
Tämä odottamaton näytelmä veti nuoria mieliä valtavasti puoleensa; varsinkin poikaan se teki erinomaisen voimakkaan vaikutuksen, joka tuntui syvällisenä vielä kauan jälkeenpäinkin.
Tämä mykän henkilökunnan varassa toimiva pienoisnäyttämö, jota aluksi oli vain näytetty, mutta joka myöhemmin meille luovutettiin itsenäistä harjoitusta ja draamallista havainnollistamista varten, oli meille varmaan sitäkin kallisarvoisempi, koska se oli hyvän isoäitimme viimeinen lahja. Pian senjälkeen vei hänet yltyvä sairaus ensin näkyvistämme, ja sitten riisti kuolema hänet meiltä ikiajoiksi. Hänen poismenonsa oli perheelle sitä merkittävämpi, kun siitä aiheutui perinpohjainen olojen muutos.
Isoäidin vielä eläessä isäni oli varonut vähintäkään talossa muuttamasta tai uudistamasta, mutta hyvin tiedettiin, että hän suunnitteli rakennuksen perinpohjaista korjaamista, johon nyt heti ryhdyttiinkin. Frankfurtissa, kuten useissakin vanhoissa kaupungeissa, oli puutaloja rakennettaessa rohjettu tilan voittamiseksi sommitella ensimmäistä seuraavatkin kerrokset ulkoneviksi, joten varsinkin kapeat kadut saivat jonkinlaisen synkeän ja peloittavan leiman. Vihdoin julkaistiin asetus, jonka mukaan uutta taloa perustuksista alkaen rakennettaessa ainoastaan ensimmäinen kerros sai ulottua pohjaa kauemmaksi, muut kerrokset sitävastoin piti rakentaa luotisuoraan. Paljoakaan huolimatta ulkonaisesta rakennustaiteellisesta näöstä, pitäen vain silmällä hyvää ja mukavaa sisäistä järjestystä, isäni, joka ei halunnut menettää toisen kerroksen ulkoneman suomaa tilaa, käytti samoinkuin useat ennen häntä sitä veruketta, että tukesi talon yläosan, otti alhaalta pois osan kerrallaan ja ikäänkuin väliin pistäen sen uudisti, joten koko uusi rakennus yhä saattoi käydä korjatusta, vaikka vanhasta lopulta oikeastaan ei jäänyt mitään jäljelle. Kun siis purkaminen ja jälleenrakentaminen tapahtui vähitellen, oli isäni päättänyt olla talosta väistymättä voidakseen sitä paremmin pitää silmällä ja ohjata töitä; rakentamisen teknilliseen puoleen hän näet oli varsin hyvin perehtynyt; sitäpaitsi hän tahtoi pitää perheenkin luonansa. Tämä uusi vaihe oli lapsille erittäin yllättävä ja omituinen. Kun huoneet, joissa heitä usein oli pidetty varsin ahtaalla ja rasitettu vähässä määrin ilahduttavalla oppimisella ja työskentelyllä, kun käytävät, joissa he olivat leikkineet, seinät, joiden puhtaudesta ja säilymisestä muuten oli pidetty erinomaista huolta, kun kaikki tuo nyt näkyi sortuvan muuraajan hakun ja rakentajan kirveen tieltä, vieläpä alhaalta ylöspäin edeten, ja sillävälin oli elettävä kannatinparrujen varassa ikäänkuin ilmassa leijuen, jopa samalla yhä vieläkin noudatettava kehoitusta jonkin annetun opittavan, jonkin määrätyn työn suorittamiseen, niin tuo kaikki aiheutti nuorissa mielissä hämmennystä, joka ei kovinkaan helposti ollut jälleen hälvennettävissä. Lapset kärsivät tästä hankaluudesta sittenkin vähemmän, koska heille nyt myönnettiin hieman entistä enemmän liikkumisalaa ja monta tilaisuutta keinua hirsien ja kiikkua lautojen varassa.
Isä toteutti aluksi itsepintaisesti suunnitelmaansa; mutta kun vihdoin kattokin osittain revittiin ja sade löysi tiensä aina vuoteisiimme saakka huolimatta siitä, että riisuttuja seinäverhoja oli pingoitettu suojaverhoksi, niin hän, joskin vastahakoisesti, päätti suostua hyväntahtoisten ystävien aikaisempaan tarjoukseen, jättää lapset joksikin aikaa heidän huostaansa ja antaa heidän käydä julkista koulua.
Tästä siirtymisestä aiheutui paljon epämieluista. Kun näet lapset, joita tähän saakka oli kotona pidetty omassa piirissään, puhtaina, nuhteettomina, joskin ankaran valvonnan alaisina, nyt syöstiin nuorten olentojen sivistymättömään laumaan, niin he joutuivat odottamattansa kärsimään kaikkea halpamaisuutta, pahuutta, jopa kataluuttakin, koska olivat ihan neuvottomat ja kykenemättömät itseänsä varjelemaan.
Näinä aikoina minä oikeastaan vasta aloin tutustua kotikaupunkiini, vähitellen yhä vapaammin ja esteettömämmin, osaksi yksinäni, osaksi hilpeiden leikkikumppanien keralla sen piirissä samoillen. Voidakseni jossakin määrin ilmaista sen vaikutuksen, jonka tämä vakava ja kunnianarvoisa ympäristö minuun teki, minun täytyy tässä ennakolta esittää kuvaus synnyinseudustani sellaisena kuin sen näin eri osinensa vähitellen kehittyvän eteeni. Kaikkein mieluimmin minä käyskelin suurella Mainin-sillalla. Sen pituus, kestävyys ja uljas muoto tekivät sen huomattavaksi rakenteeksi; se onkin melkein ainoa varhaisemmilta ajoilta polveutuva muistomerkki siitä huolenpidosta, jonka maallinen esivalta on kansalaistensa velkaa. Kauniin virran ylä- ja alajuoksu vetivät katsettani puoleensa, ja kun sillanristin kultainen kukko auringonpaisteessa kimalteli, herätti se minussa aina ilahduttavan tunnon. Tavallisesti johti matka sitten Sachsenhausenin kautta, ja virran poikki palattiin varsin mukavasti muutaman kreutserin maksusta. Niin oltiin jälleen tällä rannalla, hiivittiin viinitorille ja ihailtiin tavaroitten purkamiseen käytettyjen nostokurkien mekanismia; mutta erikoisesti meitä huvittivat saapuvat markkina-alukset, joista nähtiin astuvan maihin monenlaisia ja toisinaan varsin eriskummaisia olentoja. Jos sitten lähdettiin kaupunkiin, niin tervehdittiin välttämättä kunnioittavasti Saalhofia, joka ainakin oli siinä paikassa, missä keisari Kaarle Suuren ja hänen jälkeläistensä linna kuuluu sijainneen. Hävittiin vanhan teollisuuskaupungin sokkeloihin ja varsinkin markkinapäivinä mielellään siihen vilisevään ihmisjoukkoon, joka kerääntyi Bartolomeuksen kirkon ympärille. Tänne olivat varhaisimmista ajoista alkaen kokoontuneet myyskentelijät ja rihkamakauppiaat taajaksi joukoksi, ja tämän alueenvaltauksen vuoksi ei uudempina aikoina voinut avara ja iloinen laitos helposti löytää sijaansa. Niinsanotun Pfarreisenin myymälät olivat meille lapsille erittäin merkittävät, ja me kannoimme sinne monta kolikkoa hankkiaksemme •itsellemme värillisiä arkkeja, joihin oli painettu kultaisia eläinten kuvia. Ei kumminkaan tehnyt usein mieli tunkeilla ahtaan, tungokseen asti täynnä olevan ja likaisen torin poikki. Muistanpa myös, että aina kauhistuen pakenin torin laidassa olevien kapeiden ja iljettävien lihapöytien luota. Römerberg oli sitä mieluisampi kävelypaikka. Uuteen kaupunkiin uutta tietä pitkin johtava matka oli aina ilahduttava ja hupainen; meitä harmitti vain se, ettei Pyhän Neitsyen kirkon ohitse kulkien päässyt Zeiliin, vaan täytyi aina tehdä pitkä kierros Hasengassen ja Katarinanportin kautta. Mutta kaikkein eniten vetivät lapsen huomiota puoleensa kaupungin sisältämät monet pienet kaupungit, linnoitukset linnoituksessa, nimittäin muurien ympäröimät luostarialueet ja varhaisemmilta vuosisadoilta jäljelle jääneet enemmän tai vähemmän linnamaiset rakennukset, kuten Nürnberger Hof, Kompostell, Braunfels, von Stallburgien heimotalo ja useat myöhempinä aikoina asumuksiksi ja työpajoiksi järjestetyt linnoitukset. Mitään rakennustaiteellisessa katsannossa kohottavaa ei Frankfurtissa ollut silloin nähtävissä: kaikki viittasi ammoin olleeseen, kaupungissa ja ympäristöllä vallinneeseen erittäin rauhattomaan aikaan. Portit ja tornit, jotka merkitsivät vanhan kaupungin rajoja, sitten jälleen portteja, torneja, muureja, siltoja, valleja ja vallihautoja, jotka ympäröivät uutta kaupunkia, — kaikki tuo ilmaisi vielä liiankin selvästi, että nämä laitokset olivat johtuneet välttämättömyydestä hankkia rauhattomina aikoina yhteiskunnalle turvaa, että torit ja kadut, uudetkin, leveämmät ja kaunismuotoisemmat, saavat kiittää alkuperästänsä ainoastaan sattumaa ja mielivaltaa eikä mitään järjestelevää henkeä. Poikaseen juurtui eräänlainen vanhanaikaiseen kohdistuva kiintymys, jota ravitsivat ja edistivät varsinkin vanhat aikakirjat ja puupiirrokset, esim. Grav’in tekemä, Frankfurtin piiritystä esittävä. Samalla ilmeni vielä toinenkin halu: päästä käsittämään pelkästään inhimillisiä olotiloja moninaisuudessaan ja luonnollisuudessaan, ilman enempiä mielenkiinnon tai kauneuden vaatielmia. Niinpä olikin eräs mieluisimpia kävelyretkiämme, jonka yritimme päästä tekemään pari kertaa vuodessa, kulku pitkin käytävää kaupunginmuurin sisäpuolella. Puutarhat, pihat, takarakennukset ulottuvat aina linnantorniin asti; pääsee luomaan silmäyksen monien tuhansien ihmisten kotoisiin, pieniin, suljettuihin, salattuihin olotiloihin. Rikkaan miehen upeasta kukkatarhasta hyötyänsä silmälläpitävän porvarin hedelmätarhoihin, niistä tehtaisiin, valkaisupaikkoihin ja muihin sellaisiin laitoksiin, jopa kirkkomaahan saakka — kaupungin piirin sisäpuolella näet sijaitsi kokonainen pieni maailma — kuljettiin mitä vaihtelevimman, ihmeellisimmän, joka askelella muuttuvan näkymän ohi, josta lapsellinen uteliaisuutemme löysi loppumatonta ilon aihetta. Ja totisesti se tunnettu ontuva paholainen, joka yöllä kuljetti mukanaan ystäväänsä nostellen Madridin kattoja sijoiltansa, tuskin suoritti enempää kuin mitä meille täällä, taivasalla, kirkkaassa päivänpaisteessa tarjottiin. Avaimet, joita tällä retkellä oli käytettävä päästäkseen monenlaisista torneista, portaista ja ovista kulkemaan, olivat varusherrojen hallussa, ja me muistimme imarrella heidän alaisiansa virkamiehiä mitä parhaimmin.
Merkittävämmäksi ja toisella tavoin hedelmälliseksi muodostui meille raatihuone, jolla oli nimenä Römer. Sen alempiin holvimaisiin käytäviin me varsin mielellämme katosimme. Me hankimme itsellemme pääsyn suureen, perin koruttomaan neuvoston istuntohuoneeseen. Seiniä tosin peitti matalanlainen laudoitus, mutta muuten ne, samoinkuin kattoholvikin, olivat valkoiset, eikä missään näkynyt jälkeäkään maalauksista tai veistoteoksista. Keskiseinän yläosasta vain voitiin lukea lyhyt lauselma:
Ei puhu yksi mies kuin puolen miehen suulla: oikeus ja kohtuus on kumpaistakin kuulla.
Mitä vanhanaikaisimman tavan mukaan oli tämän neuvoskunnan jäseniä varten sijoitettu pitkin laudoitusta penkkejä, jotka olivat askelman verran permantoa ylempänä. Siinä me helposti käsitimme, miksi senaattimme arvojärjestys on jaettu penkkien mukaan. Ovesta käsin vasemmalle, aina vastakkaiseen nurkkaan saakka, istuivat neuvosmiehet, nurkassa itse kaupungintuomari, ainoa, jolla oli pieni pöytä edessään; hänen vasemmalla puolellansa aina ikkunain puolelle saakka istuivat nykyisin toisen penkin herrat; ikkunoiden luona oli kolmas, käsityöläisten hallussa oleva penkki; keskellä salia oli pöytäkirjanpitäjän pöytä.
Kun kerran olimme raatihuoneessa, niin sekaannuimme myös pormestarin vastaanottohuoneen edessä tungeksivaan ihmisjoukkoon. Mutta suurempaa viehätystä tarjosi kaikki se, mikä viittasi keisarin vaaliin ja kruunaukseen. Me osasimme sukeltautua ovenvartijain suosioon päästen siten astelemaan uusia, iloisia, freskomaalauksin kaunistettuja, muuten ristikon sulkemia keisarinportaita. Purppuranpunaisin seinäverhoin ja omituisin kiekuraisin kultalistoin koristettu vaalihuone herätti meissä harrasta kunnioitusta. Ovenpeilejä, joissa pienet pojat tai haltiat, keisarillisessa juhlapuvussa ja valtamerkein kuormitettuina, esiintyivät ylen eriskummaisina kuvioina, me katselimme kovin tarkkaavasti ja toivoimme kaiketi mekin vielä kerran saavamme omin silmin nähdä kruunauksen. Suuresta keisarisalista meidät saatiin vain erittäin suurella vaivalla ulos, jos meidän oli kerran onnistunut sisään pujahtaa, ja me pidimme todellisimpana ystävänämme sitä henkilöä, joka seinään maalattujen kaikkien keisarien kuvien edessä suvaitsi kertoa jotakin heidän teoistansa.
Kaarle Suuresta me kuulimme paljon tarumaista, mutta historiallismielenkiintoiset asiat alkoivat meille vasta Habsburgin Rudolfista, joka oli miehekkyydellänsä lopettanut suuren sekasorron. Kaarle neljäs veti hänkin huomiotamme puoleensa.: Me olimme jo kuulleet kultaisesta bullasta ja ankarasta rikosoikeudellisesta säädöksestä samoinkuin siitäkin, ettei hän antanut kostaa frankfurtilaisille sitä uskollisuutta, jota he olivat osoittaneet Günther von Schwarzburgille, hänen jalolle vastakkaiskeisarillensa. Maksimiliania me kuulimme ylistettävän ihmisten ja porvarien ystäväksi ja ennustettavan, että hän tulisi olemaan viimeinen saksalaissukuinen keisari, mikä myöhemmin pahaksi onneksi onkin toteutunut, koska hänen kuolemansa jälkeen vaali häilyi ainoastaan Espanjan kuninkaan Kaarle viidennen ja Ranskan kuninkaan Frans ensimmäisen välillä. Huolestuneena lisäsi puhuja, että nykyjään jälleen oli liikkeellä sellainen ennustus tai pikemmin enne: oli näet ilmeistä, että oli enää jäljellä sija yhden ainoan keisarin kuvalle — seikka, joka sai isänmaalliset kovin huolestumaan, vaikka se näyttikin satunnaiselta.
Kerran kiertelemään lähdettyämme me kävimme välttämättä myös tuomiokirkossa ja siellä lepäävän, ystävien ja vihollisten arvossapitämän kelpo Güntherin haudalla. Se merkillinen kivi, joka on aikaisemmin ollut haudan katteena, on pystytetty kirkon kuoriin. Sen vieressä oleva konklaaviin johtava ovi pysyi kauan meiltä suljettuna, kunnes vihdoin osasimme ylempien viranomaisten avulla hankkia itsellemme pääsyn tähän merkittävään suojaan. Paremmin olisimme kuitenkin menetelleet, jos olisimme, kuten aikaisemmin. tyytyneet mielikuvituksemme luomaan kuvaan. Me näet havaitsimme, ettei tämä Saksan historiassa varsin merkillinen huone, mihin mahtavimmat ruhtinaat olivat tavanneet kokoontua suorittamaan erinomaisen tärkeätä toimitusta, suinkaan ollut arvokkaasti koristettu, vaan että sitä vielä rumensivat parrut, kanget, telineet ja muut sellaiset rojut, jotka oli tahdottu siirtää syrjään. Sitä enemmän virisi mielikuvituksemme ja juhlistui mielemme, kun pian senjälkeen saimme luvan olla läsnä raatihuoneella kultaista bullaa näytettäessä eräille ylhäisille vieraille.
Varsin halukkaasti poika sitten kuunteli, mitä omaiset sekä vanhemmat sukulaiset ja tuttavat mielellään kertoivat ja toistelivat: nopeasti toisiaan seuranneiden viime kruunausten tarinoita. Ei näet ollut yhtäkään joltiseenkin ikään ehtinyttä frankfurtilaista, joka ei olisi pitänyt näitä tapahtumia ja niihin liittyviä seikkoja elämänsä tärkeimpinä. Miten upea olikin ollut Kaarle seitsemännen kruunaus, jonka aikana erittäinkin Ranskan lähettiläs oli järjestänyt uhkeita, kalliita ja aistikkaita juhlia, olivat kelpo keisarin myöhemmät kohtalot kuitenkin sitä surullisemmat, kun hän näet ei voinut puolustaa hallituskaupunkiansa Müncheniä ja oli tavallaan pakotettu anelemaan vieraanvaraisuutta valtakunnankaupunkinsa asukkailta.
Jos Frans ensimmäisen kruunaus ei ollutkaan niin huomiotaherättävän upea, juhlisti sitä kuitenkin läsnäolollansa keisarinna Maria Teresia, jonka kauneus näyttää tehneen yhtä valtavan vaikutuksen miehiin kuin Kaarle seitsemännen vakava, arvokas ryhti ja siniset silmät naisiin. Jokatapauksessa molemmat sukupuolet kilvoittelivat keskenänsä yrittäessään antaa kuuntelevalle pojalle mitä edullisinta käsitystä molemmista mainituista henkilöistä. Kaikki nämä kuvaukset ja kertomukset suoritettiin hilpein ja tyynin mielin, sillä Aachenin rauha oli toistaiseksi lopettanut kaikki vihollisuudet, ja yhtä mieluisasti kuin noista juhlallisuuksista puhuttiin tapahtuneista sotaretkistäkin, Dettingenin taistelusta ja muista kuluneiden vuosien merkittävimmistä tapauksista; ja kaikki huomattava ja vaarallinen näytti, kuten solmitun rauhan jälkeen yleensäkin, tapahtuneen vain sen vuoksi, että onnelliset ja huolettomat ihmiset voisivat siitä jutella.
Oli tuskin ehditty elellä puoli vuotta sellaisessa patrioottisen rajoittuneisuuden tilassa, kun jo taas tulivat messut, jotka aina aiheuttivat kaikkien lasten mielissä uskomatonta kuohuntaa. Lukuisista pystytetyistä myymälöistä kaupungin sisäpuolelle lyhyessä ajassa syntyvä uusi kaupunki, liike ja kuhina, tavaroiden purkaminen ja selvitteleminen herättivät itsetietoisuuden ensimmäisistä tuokioista alkaen voittamatonta toimeliasta uteliaisuutta ja rajatonta lapselle soveltuvan omaisuuden himoa, jota poika vuosien lisääntyessä koki tyydyttää milloin toisella, milloin toisella tavalla, mikäli hänen vähät varansa sallivat. Mutta samalla muodostui käsitys siitä, mitä kaikkea maailma tuottaa, mitä se tarvitsee ja mitä sen eri osien asukkaat toisiltansa vaihtavat.
Näitä suuria, keväisin ja syksyisin sattuvia kausia edeltivät omituiset juhlallisuudet, jotka näyttivät sitä arvokkaammilta, kun ne johtivat eloisasti mieleen entisiä aikoja ja niistä meille asti periytyneitä asioita. Saattopäivänä oli kaikki kansa liikkeellä, kiiruhti tungeksien kaduille, sillalle, aina Sachsenhausenin tuolle puolen; kaikki ikkunat olivat täynnä katselijoita, vaikka ei koko päivänä mitään erikoista tapahtunut; väkijoukko näytti olevan siinä vain tungeksiakseen ja katselijat toisiansa tarkastellakseen, sillä se, mistä oikeastaan oli kysymys, tapahtui vasta yön pimetessä ja oli pikemmin uskottava kuin silmin nähtävä asia.
Noina vanhempina rauhattomina aikoina, jolloin kukin teki mielin määrin vääryyttä tai edisti oikeutta, miten halusi, maantierosvot, jalosyntyiset ja muut, mielivaltaisesti kiusasivat ja ahdistivat messuille matkustavia kauppiaita, joten ruhtinaat ja muut mahtavat säädyt antoivat aseistetun joukon saattaa omia miehiänsä Frankfurtiin saakka. Mutta valtakunnankaupungin asukkaat eivät tahtoneet sallia mitenkään loukattavan itseänsä ja aluettansa, joten he lähtivät tulijoita vastaan, ja siinä syntyi monesti riitaisuuksia, kun oli ratkaistava, kuinka lähelle nuo saattelijat saivat edetä tai voivatko he tulla itse kaupunkiinkin. Koska nyt näin tapahtui sekä kauppa- ja messutoimissa että myös korkeitten henkilöiden saapuessa niin hyvin sodan kuin rauhankin aikana, mutta ennen kaikkea vaalipäivinä, ja koska usein sattui väkivaltaisuuksiakin, mikäli jokin saattojoukko, jota ei kaupungissa haluttu suvaita, pyrki herransa mukana tunkeutumaan luo, niin oli myöhemmin asiasta monet kerrat neuvoteltu, oli solmittu useita sopimuksia, tosin molemmin puolin ehtoja asettaen, ja toivottiin yhä voitavan vihdoinkin saattaa päätökseen jo vuosisatoja kestänyt riita, kun koko järjestys, jonka vuoksi oli niin kauan ja useasti ylen kiivaastikin kiistelty, voitiin katsoa melkein hyödyttömäksi, joka tapauksessa liialliseksi.
Porvarillinen ratsuväki useina eri osastoina, päälliköt etunenässä, ratsasti noina päivinä ulos eri porteista, tapasi määrätyissä paikoissa joitakin saattoon oikeutettujen valtakunnan säätyjen ratsumiehiä tai husaareita, jotka päällikköineen saivat osakseen hyvän vastaanoton ja kestityksen; viivyttiin iltapuoleen saakka ja ratsastettiin sitten, odottavan ihmisjoukon tuskin mitään nähdessä, kaupunkiin, ja näkipä silloin monen porvarillisen ratsastajan olevan mahdotonta hallita ratsuansa enempää kuin itseänsäkään ratsun selässä. Huomattavimmat saattueet tulivat Siltaportille, ja senvuoksi tulvi sinne eniten katselijoita. Ihan viimeiseksi ja yön jo pimetessä saapuivat samalla tavalla saatellut Nürnbergin postivaunut, ja siinä väitettiin vanhan perintätavan mukaan aina istuvan vanhan naishenkilön. Niinpä olikin katupojilla tapana vaunujen näkyviin vieriessä alkaa kimakasti kiljua, vaikka vaunuissa istuvia matkustajia ei enää suinkaan käynyt erottaminen. Suunnaton ja tosiaankin aisteja hämmentävä oli se tungeksiva joukko, joka tänä hetkenä syöksyi portista vaunujen jälkeen, ja siitä johtui, että katselijat pyrkivät mieluimmin sijoittumaan lähimpiin taloihin.
Toinen, vieläkin eriskummallisempi juhlallisuus, joka keskellä päivää kiihdytti yleisön mieltä, oli pillipiipari-oikeus. Siihen kuuluvat menot muistuttivat niitä alkuaikoja, jolloin melkoiset kauppakaupungit yrittivät saada lievenemään, ellei kerrassaan häviämään tulleja, jotka lisääntyivät yhtä rintaa kaupan ja teollisuuden kanssa. Keisari, joka niitä tarvitsi, myönsi sellaista vapautusta, mikäli se hänestä riippui, mutta tavallisesti vain vuoden ajaksi, joten se oli vuosittain uudistettava. Se toimitettiin käyttämällä vertauskuvallisia lahjoja, jotka ennen Perttulin-messua tarjottiin keisarilliselle kaupungintuomarille, joka toisinaan saattoi olla myöskin ylin tullinkaitsija, ja tapahtui tämä säädyllisyyden vuoksi silloin, kun hän neuvosmiehineen istui oikeutta. Kun kaupungintuomaria myöhemmin ei enää nimittänyt keisari, vaan kaupunki itse hänet valitsi, hän kuitenkin säilytti nämä etuoikeudet, ja niin hyvin kaupunkien tullivapaudet kuin ne juhlalliset menot, joiden nojalla Wormsin, Nürnbergin ja Alt-Bambergin edusmiehet tunnustivat tämän ikivanhan etuutensa, olivat säilyneet meidän aikoihimme asti. Maarianpäivän edelliseksi päiväksi oli ilmoitettu julkinen oikeuden istunto. Suuressa keisarisalissa, suljetussa piirissä, istuivat korokkeella neuvosmiehet ja askelmaa korkeammalla kaupungintuomari heidän keskellänsä; asianosaisten valtuuttamat asianvalvojat alempana oikealla. Aktuaari alkaa ääneen lukea täksi päiväksi säästettyjä tärkeitä tuomioita; asianvalvojat pyytävät jäljennöksiä, ilmoittavat valittavansa päätöstä vastaan tai tekevät mitä muuta tarpeelliseksi havaitsevat.
Yht’äkkiä ilmoittaa omituinen soitanto ikäänkuin menneiden vuosisatojen saapumista. Tulee kolme pillipiiparia, joista yhdellä on puhallettavanaan vanha skalmeija, toisella basso, kolmannella pommeri tai oboe. Heillä on yllänsä siniset, kultapäärmeiset viitat, nuotit hihoihin kiinnitettyinä ja päähineet päässä. Niin he olivat lähteneet majatalostansa täsmälleen kello kymmenen aikaan, lähettiläät ja heidän saattueensa jäljessään, kotoisten ja vieraiden kummastelemina, ja niin he astuvat saliin. Oikeustoimet keskeytetään, pillimiehet ja saattajat pysähtyvät aitauksen eteen, lähettiläs astuu sisään ja asettuu tuomaria vastapäätä. Vertauskuvalliset lahjat, jotka vaadittiin mitä tarkimmin vanhan perintätavan mukaiset, olivat tavallisesti sellaisia tavaroita, joilla lahjaatuova kaupunki etupäässä kävi kauppaansa. Pippuri kelpasi edustamaan kaikkia tavaroita, ja niinpä toi lähettiläs nytkin kauniisti sorvatun, pippurilla täytetyn puumaljan. Sen päällä lepäsi ihmeellisesti viilletty, silkkivuorilla ja tupsuilla varustettu käsinepari, myönnetyn ja hyväksytyn etuuden merkki, jota kaiketi itse keisarikin joissakin tapauksissa käytteli. Vieressä nähtiin pieni valkoinen sauva, joka ei muinoin saanut milloinkaan puuttua laki- ja oikeustilaisuuksista. Lisäksi oli asetettu joitakin pieniä hopearahoja, ja Wormsin kaupunki toi vanhan huopahatun, jonka aina jälleen lunasti, joten se oli ollut monet vuodet näiden menojen todistajana.
Pidettyään puheensa, annettuaan lahjansa ja saatuaan tuomarilta jatkuvain etuuksien vakuutuksen lähettiläs poistui suljetulta alueelta, pillimiehet puhalsivat, saattue lähti, kuten oli tullut, ja oikeus jatkoi asiainsa käsittelyä, kunnes tuotiin sisään toinen ja vihdoin kolmas lähettiläs; he näet saapuivat väliajoin, osaksi suodakseen yleisölle kauemmin kestävää huvia, osaksi myös siitä syystä, että esiintyjät olivat aina samoja vanhoja taitureita, jotka Nürnberg oli ottanut itseänsä ja naapurikaupunkejaan varten palkatakseen ja toimittaakseen joka vuosi aikanansa asianomaiseen paikkaan.
Meissä lapsissa tämä juhla herätti erikoista mielenkiintoa, koska meitä melkoisesti imarteli nähdä isoisämme niin kunniakkaalla sijalla ja koska me tavallisesti vielä samana päivänä kävimme aivan vaatimattomasti häntä tervehtimässä saadaksemme maljan ja pienen sauvan, käsineparin tai vanhan hopeakolikon, kun isoäiti oli ehtinyt kaataa pippurin maustesäiliöönsä. Kuullessaan selitettävän näitä vertauskuvallisia, menneisyyttä tavallaan eloonloihtivia menoja joutui välttämättä menneiden vuosisatojen olopiiriin johtuen kyselemään esivanhempien tapoja ja mielipiteitä, joita jälleen ilmaantuneet pillimiehet ja lähettiläät, vieläpä käsinkosketeltavat ja haltuumme joutuneet lahjatkin ihmeellisellä tavalla havainnollistivat.
Näitä kunnianarvoisia juhlallisuuksia seurasi kauniina vuodenaikana moni meille lapsille nautintorikas juhla kaupungin ulkopuolella luonnon helmassa. Mainin oikealla rannalla, suunnilleen puolen tunnin matkan päässä portista virtaa alaspäin, kumpuaa sievästi kehätty ja ikivanhojen lehmusten ympäröimä rikkilähde. Vähän matkaa siitä sijaitsee Hyväin ihmisten hovi, tämän lähteen vuoksi aikoinaan rakennettu sairaskoti. Läheisille yhteislaitumille kerättiin määrättynä vuoden päivänä naapuriston nautakarjat, ja paimenet tyttöinensä viettivät maalaisjuhlan, laulaen ja karkeloiden, monenlaisen ilon ja vallattomuuden ohella. Kaupungin toisella laidalla sijaitsi samanlainen, vieläkin avarampi kunnanalue, sekin lähdekaivon ja vielä uhkeampien lehmusten koristama. Sinne ajettiin helluntaina lammaskatraat, ja samaan aikaan laskettiin kalvenneet orpolapsiraukat muuriensa ulkopuolelle; on näet vasta myöhemmin johduttu ajattelemaan, että sellaiset turvattomat olennot, joiden on kerran oleva pakko koettaa päästä omin neuvoin maailmassa eteenpäin, tulee saattaa varhain maailman yhteyteen, sen sijaan, että heitä surullisella tavalla vaalitaan; että mieluummin pitäisi heitä alunpitäen totuttaa palvelemaan ja sietämään ja että on täysi syy voimistuttaa heitä lapsuudesta saakka sekä ruumiillisesti että siveellisesti. Imettäjät ja hoitajat, jotka mielellään hankkivat itselleen tilaisuutta kävelyretkeen, kantoivat ja taluttivat meitä sellaisiin tilaisuuksiin, joten nämä maalaisjuhlat kaiketi kuuluvat ensimmäisiin vaikutelmiin, jotka ovat muistissani säilyneet.
Talomme oli sillävälin ehtinyt valmiiksi, vieläpä verraten lyhyessä ajassa, koska kaikki oli hyvin suunniteltu, valmisteltu ja riittävä rahamäärä varattu. Me olimme nyt jälleen kaikin koolla ja olo tuntui mieluisalta; hyvin harkittu suunnitelma näet saa toteuduttuansa unohtamaan kaiken sen hankalan, mitä tarkoitusperän saavuttamiseen tarvittavat välineet voivat sisältää. Talo oli yksityisasumukseksi sangen tilava, kauttaaltaan valoisa ja hauska, portaat mukavat, eteiset ilmavat, ja mainitsemani näköala puistoihin päin useasta ikkunasta vaivatta nautittavissa. Sisustustyöt ja kaikki se, mikä kuuluu viimeistelyyn ja koristeluun, suoritettiin vähitellen ja tarjosi samalla askarrusta ja huvia.
Ensinnä järjestettiin isän kirjakokoelma, jonka parhaiden kappaleiden, nahka- tai puolinahkasiteisten teosten, oli määrä koristaa hänen työ- ja lukuhuoneensa seiniä. Hänellä oli kauniit hollantilaiset painokset roomalaisten kirjailijain teoksia, jotka hän ulkonaisen yhdenmukaisuuden vuoksi yritti hankkia kaikki nelitaitteista kokoa; lisäksi paljon Rooman muinaismuistoja ja hienompaa lainoppia koskevaa. Etevimpiä italialaisia runoilijoita ei niitäkään puuttunut, ja Tassoa kohtaan hän osoitti aivan erikoista mieltymystä. Parhaat uusimmat matkakertomukset olivat nekin olemassa, ja isäni korjaili ja täydenteli huvikseen Keysslerin ja Nemeitzin esityksiä. Sitäpaitsi oli hänen ulottuvillansa välttämättömimpiä apuneuvoja, erikielisiä sanakirjoja ja tietosanakirjoja, joista voi mielin määrin saada haluamansa selitykset, sekä paljon muuta, mistä voi olla hyötyä ja huvia.
Tämän kirjakokoelman toinen, siisteihin pergamenttikansiin sidottu ja erittäin kauniisti kirjoitetuin nimin varustettu osa sijoitettiin erikoiseen ullakkokamariin. Uusia kirjoja hankkiessaan ja niitä sitoessaan ja järjestäessään isäni toimi erittäin levollisesti ja järjestystä noudattaen. Siinä suhteessa vaikuttivat häneen melkoisesti tietosanomat, joissa jotakin teosta erikoisesti kiitettiin. Hänen lainopillisia väitöskirjoja sisältävään kokoelmaansa tuli joka vuosi muutamia nidoksia lisää.
Kaikkein ensinnä sijoitettiin nyt maalaukset, jotka aikaisemmin olivat riippuneet siellä täällä vanhassa talossa, erään miellyttävän, lukukammion vieressä sijaitsevan huoneen seinälle, kaikki mustissa, kultareunuksen koristamissa kehyksissä, symmetriseen järjestykseen. Isäni useasti kiivaastikin esittämä periaate oli se, että tuli askarruttaa elossaolevia mestareita ja vähemmän välittää edesmenneistä, joiden arviointiin arveli sekaantuvan erittäin paljon ennakkoluuloa. Hän oli sitä mieltä, että maalausten laita on ihan samoin kuin reininviinien, joille tosin ikä suo erinomaista arvoa, mutta jotka siitä huolimatta voivat menestyä jokaisena seuraavana vuotena yhtä oivallisesti kuin edellisinä. Jonkin ajan kuluttua uusi viini muuttuu sekin vanhaksi, yhtä kallisarvoiseksi, ehkäpä vielä hienommaksi. Tämä hänen mielipiteensä vakaantui varsinkin sen huomautuksen johdosta, että useat vanhat kuvat näyttävät käyvän harrastelijoille suuriarvoisiksi etupäässä tummentumisensa ja ruskettumisensa vuoksi, joka niihin luo useasti ylistettyä pehmeätä värisointua. Isäni puolestaan vakuutti varmaan uskovansa, että uudetkin kuvat tulevaisuudessa mustuvat, mutta ei tahtonut myöntää, että ne juuri siitä paranisivat.
Näiden periaatteiden mukaisesti hän askarrutti useat vuodet kaikkia Frankfurtin taiteilijoita: maalaaja Hirtiä, joka osasi varsin hyvin esittää tammi- ja pyökkimetsien ja muiden niinsanottujen maalaisseutujen näköaloja, käyttäen täytekuvina eläimiä, samoin Trautmannia, joka oli valinnut esikuvaksensa Rembrandtin päästen sisävalojen ja heijastusten sekä vaikuttavien tulipalojen kuvaamisessa niin pitkälle, että kerran sai kehoituksen maalata vastaparin eräälle Rembrandtin taululle, Schütziä, joka Sachtlebenin esimerkkiä noudattaen ahkerasti käsitteli Reinin seutuja, samoin vielä Junckeriä, joka alankomaalaisten tapaan kuvasi erittäin sievästi kukkia ja hedelmiä, hiljaiseloa ja rauhallisesti puuhailevia henkilöitä. Mutta nyt tuli tähän harrasteluun jälleen eloa ja virkeyttä uuden järjestyksen, mukavamman huoneen ja sitäkin enemmän erään osaavan taiteilijan tuttavuuden vuoksi. Tämä taiteilija oli Seekatz, Brinckmannin oppilas, darmstadtilainen hovimaalaaja, jonka kykyihin ja luonteeseen saamme tuonnempana yksityiskohtaisemmin perehtyä.
Niin jatkettiin toistenkin huoneiden lopullista järjestämistä eri tarkoituksiansa vastaaviksi. Kaikkialla vallitsi puhtaus ja järjestys; varsinkin suurten kuvastinten pinnat loivat osaltaan huoneisiin heleyttä, joka monestakin syystä, mutta lähinnä enimmälti pyöreiden ikkunaruutujen vuoksi oli vanhasta rakennuksesta puuttunut. Isä esiintyi hilpeänä, koska hänen suunnitelmansa oli täysin onnistunut, ja ellei hyvää tuulta olisi toisinaan häirinnyt se, ettei käsityöläisten ahkeruus ja täsmällisyys aina vastannut hänen vaatimuksiansa, ei olisi voinut onnellisempaa elämää ajatellakaan, varsinkin kun perheelle koitui paljon hyvää, osaksi sen omassa piirissä, osaksi sen ulkopuolelta.
Eräs erinomainen maailmantapahtuma aiheutti kuitenkin pojan mielessä ensimmäisen, mitä syvällisimmän järkytyksen. Marraskuun 1 p:nä 1755 tapahtui Lissabonin maanjäristys levittäen jo lepoon ja rauhaan tottuneeseen maailmaan suunnatonta pelkoa. Suuri, upea hallituskaupunki, samalla kaupan ja merenkulun huomattava tyyssija, joutuu äkkiarvaamatta mitä kamalimman onnettomuuden uhriksi. Maa vapisee ja järkkyy, meri kuohuu yli äyräittensä, alukset iskevät toisiinsa, rakennukset luhistuvat, kirkot ja tornit kaatuvat niiden päälle, osa kuninkaan palatsia sortuu mereen, haljennut maankamara näyttää purkavan liekkejä, sillä kaikkialta raunioista kohoaa savua ja lieskoja. Kuusikymmentä tuhatta ihmistä, jotka hetkistä aikaisemmin vielä elelivät kaikessa rauhassa, tuhoutuu, ja onnellisimmaksi heidän joukossaan sopii nimittää sitä, joka ei enää kykene onnettomuutta mitenkään tuntemaan tai harkitsemaan. Liekit raivoavat edelleen, ja niiden keralla raivoaa joukko muuten kytkettyjä, mutta tämän tapahtuman vapauttamia rikoksentekijöitä. Onnettomat jäljellejääneet joutuvat ryöstön, murhan ja kaikenlaisen pahoinpitelyn alaisiksi, ja niin todistaa luonto joka tavalla rajatonta mielivaltaansa.
Viestejä nopeammin olivat jo tämän tapahtuman enteet levinneet yli laajojen alueiden: useissa paikoin oli ollut havaittavissa heikompaa järistystä, useissa lähteissä, varsinkin terveyslähteissä, tavatonta tyrehtymistä. Sitä voimallisemmin vaikutti itse sanoma, joka levisi nopeasti, aluksi ylimalkaisena tietona, sitten kammottavan yksityiskohtaisena. Nyt pitivät jumalaapelkääväiset huolen hurskaista katselmuksista, filosofit lohdutusperusteista ja papit nuhdesaarnoista. Kaikki tuo kiinnitti maailman tarkkaavaisuuden joksikin aikaa tähän kohtaan, ja vieraan onnettomuuden kiihdyttämiä mieliä askarruttivat itseen ja omaisiin kohdistuvat huolet sitä enemmän, kun kaikkialta saapui yhä enemmän ja yhä seikkaperäisempiä sanomia tämän järkähdyksen laajalleulottuvasta vaikutuksesta. Eipä lienekään kauhun demoni koskaan levittänyt kammoansa niin nopeasti ja valtavasti yli maiden.
Poika, jonka täytyi yhä uudelleen kuulla kaikkea tuota, oli kovin ymmällä. Jumala, taivaan ja maan luoja ja ylläpitäjä, jota ensimmäisen uskonkappaleen selitys oli hänelle kuvaillut viisaaksi ja armolliseksi, ei ollut suinkaan osoittautunut isälliseksi antaessaan hurskaitten joutua jumalattomien kanssa saman tuhon omiksi. Turhaan koki nuori mieli päästä näiltä vaikutelmilta tasapainoon, mikä yleensäkin oli sitä mahdottomampaa, kun itse viisaat ja kirjanoppineetkaan eivät voineet tulla yksimielisiksi siitä, miten sellainen ilmiö oli käsitettävä.
Seuraava kesä soi lähempää tilaisuutta oppia välittömästi tuntemaan sitä vihaista jumalaa, josta Vanha Testamentti laveasti kertoo. Äkkiarvaamatta tuli raesade, joka ukkosen jylistessä ja salamain välkkyessä iski talon pihanpuolisten, länttä kohti olevain ikkunain peililasiruudut mitä väkivaltaisimmin pirstoiksi, vahingoitti uusia huonekaluja, tärveli muutamia kalliita kirjoja ja muita arvokkaita esineitä ja oli meille lapsille sitäkin kaameampi, kun suunniltaan joutuneet palvelijat tempasivat meidät mukanansa pimeään käytävään luullen siellä polvillansa leväten ja kamalasti ulvoen ja parkuen voivansa lepyttää julmistunutta Jumalaa. Isä, joka yksin malttoi mielensä, aukoi sillävälin ikkunoita ja irroitti puitteita siten tosin pelastaen useita ruutuja, mutta myös tarjoten rakeita seuraavalle sadekuurolle sitäkin vapaamman tien, joten vihdoin toivuttuamme näimme eteiset ja portaat virtaavan veden vallassa.
Miten häiritseviä sellaiset tapaukset yleensä olivatkin, eivät ne kumminkaan suuressa määrin keskeyttäneet säännöllisesti jatkuvaa opetusta, jonka jakamisen isä kerran oli ottanut tehtäväksensä. Hän oli viettänyt Huoruutensa Koburgin kymnaasissa, joka oli Saksan oppilaitosten joukossa ensimmäisillä sijoilla. Siellä hän oli laskenut itselleen hyvän perustuksen kieliopinnoissa ja muissa oppineeseen kasvatukseen kuuluviksi luetuissa aineissa, oli myöhemmin harrastanut Leipzigissä oikeustiedettä ja vihdoin tullut tohtoriksi Giessenissä. Hänen huolellisesti ja ahkerasti sepittämäänsä väitöskirjaa Electa de aditione hereditalis mainitsevat lainoppineet vieläkin kiittäen.
Kaikkien isien hurskaana toivelmana on saada nähdä poikiensa saavuttavan, mitä ovat itse jääneet vaille, suunnilleen sillä tavoin, kuin eläisivät toisen kerran ja haluaisivat nyt käytellä mitä parhaimmin hyväkseen ensimmäisen elämänjuoksun kokemuksia. Luottaen tietoihinsa, ollen varma uskollisesta kestävyydestänsä ja epäillen silloisia opettajia isä päätti itse opettaa lapsiansa ja jättää yksityisiä tunteja varsinaisille oppimestareille vain mikäli se näytti välttämättömältä. Kasvatuksellista harrastelua alkoi yleensäkin jo silloin ilmetä. Julkisissa kouluissa toimivien opettajien turhantarkkuus ja jurous lienee ollut siihen ensimmäisenä aiheena. Haeskeltiin jotakin parempaa ja unohdettiin, kuinka puutteellista pakostakin on kaikki opetus, josta eivät pidä huolta ammattimiehet.
Isäni oma elämä oli siihen asti sujunut jokseenkin toiveiden mukaisesti; minun oli määrä kulkea samaa tietä, mutta mukavammin ja kauemmaksi. Hän piti arvossa minun synnynnäisiä lahjojani sitä enemmän, kun niitä häneltä itseltään puuttui; hän näet oli saavuttanut kaikki ainoastaan sanomattoman uutteruuden, kestävyyden ja kertaamisen nojalla. Hän vakuutti minulle usein, aikaisemmin ja myöhemmin, vakavissaan ja leikillä, että olisi minulle suoduin lahjoin menetellyt aivan toisin eikä olisi käytellyt niitä niin kevytmielisesti.
Asioita nopeasti käsittäen, muokaten ja säilyttäen minä varsin pian kasvoin pois sen opetuksen piiristä, minkä isäni ja muut oppimestarit voivat minulle tarjota, omistamatta kuitenkaan missään aineessa perusteellisia tietoja. Kielioppi ei minua miellyttänyt, koska pidin sitä pelkkänä mielivaltaisena lakina; säännöt näyttivät minusta naurettavilta, koska ne kumoutuivat monien poikkeuksien vuoksi, jotka kaikki vuorostaan täytyi erikoisesti oppia. Ja ellei olisi ollut loppusoinnullista latinan alkeiskirjaa, olisi minun käynyt huonosti, mutta sitä minä rummuttelin ja laulelin mielelläni. Meillä oli sellaisten muistosäkeiden muotoon laadittu maantieteenkin oppikirja, jossa mitä mauttomimmat loppusoinnut parhaiten painoivat mieleemme sitä, mikä oli uudistettava, esim.:
Ylä-Yssel, kaunis maa, rämeet sitä rumentaa.
Kielen muodot ja käänteet minä käsitin helposti; samoin minä kehittelin nopeasti mitä jonkin asian käsitteeseen kuului. Retorisissa tehtävissä, ainekirjoituksessa ja muussa sellaisessa ei kukaan ollut minua etevämpi, joskin minun täytyi kielivirheiden vuoksi usein jäädä jälkeen. Sellaiset sepitelmät ne kuitenkin erikoisesti ilahduttivat isääni, ja niiden vuoksi hän lahjoitti minulle monia, poikaselle melkoisen suuria rahamääriä.
Isäni opetti sisarelleni italiankieltä samassa huoneessa, jossa minun piti oppia ulkoa Cellariusta. Kun tehtäväni oli pian suoritettu ja minun kumminkin täytyi istua hiljaa, niin annoin kirjani levätä ja kuuntelin käsittäen varsin nopeasti italian, joka herätti mielenkiintoani latinan hupaisena muunnoksena.
Muu muistia ja yhdistelykykyä koskeva varhaiskypsyys ilmeni minussa samanlaisena kuin niissä lapsissa, jotka ovat siten hankkineet itselleen varhaisen maineen. Senvuoksi isäni tuskin voi odottaa, kunnes lähtisin yliopistoon. Aivan pian hän selitti, että minun piti Leipzigissä, johon hän oli erikoisesti mieltynyt, opiskella lakitiedettä samoinkuin hän itse aikoinaan ja lähteä sitten vielä johonkin toiseen yliopistoon tullakseni tohtoriksi. Tämän toisen sain hänen puolestaan valita mielinmäärin; ainoastaan Göttingeniä kohtaan hän tunsi, en tiedä mistä syystä, jonkinlaista vastenmielisyyttä. Minä olin pahoillani, koska olin juuri sitä ajatellut erittäin luottavaisesti ja suurin toivein.
Hän kertoi minulle, että minun oli lähdettävä Wetzlariin ja Regensburgiin, vieläpä Wieniin ja sieltä Italiaan, vaikka hän toisaalta aina väitti, että Pariisi olisi nähtävä sitä ennen, koska Italiasta tullessa ei enää mikään ilahduta.
Minä kuuntelin mielelläni moneen kertaan tätä tarinaa nuoruusikäni tulevaisesta urasta, varsinkin kun se päättyi kertomukseen Italiasta ja lopulta Napolin kuvaukseen. Muuten vakava ja kuivakiskoinen kertoja näytti sulavan ja vilkastuvan, ja niin syntyi meissä lapsissa kiihkeä halu päästä osaltamme tuota paratiisia kokemaan.
Yksityistunnit, jotka vähitellen lisääntyivät, olivat naapurinlasten kanssa yhteiset. Tämä yhteinen opetus ei minua hyödyttänyt; opettajat noudattivat kulunnaisia menetelmiänsä, ja toverieni vallattomuus, jopa toisinaan ilkeyskin, aiheutti levottomuutta, harmia ja häiriötä niukkoihin oppitunteihin. Lukemistot, jotka tekevät opetuksen hilpeäksi ja vaihtelevaksi, eivät olleet vielä ehtineet meille asti. Nuorille henkilöille ylen jähmeä Cornelius Nepos, liian helppo ja saarnojen ja uskonnonopetuksen kerrassaan kuluneeksi tekemä Uusi Testamentti, Cellarius ja Pasor eivät voineet herättää meissä yhtään harrastusta. Sensijaan oli eräänlainen silloisten saksalaisten runoilijain teosten lukemisesta aiheutuva sommittelu- ja runontekoraivo meidät vallannut. Minuun se oli tarttunut jo aikaisemmin, kun olin havainnut huvittavaksi siirtyä tehtävien retorisesta käsittelystä runolliseen.
Meillä pojilla oli sunnuntaisin kokous, jossa jokaisen tuli esittää sepittämiänsä säkeitä, ja tällöin sattui jotakin ihmeellistä, mikä sai minut pitkiksi ajoiksi levottomuuden valtoihin. Millaisia runoni lienevätkin olleet, joka tapauksessa minun täytyi aina pitää niitä toisten sommittelemia parempina. Huomasin kuitenkin pian, että kilpailijani, jotka esittivät sangen vaivaisia asioita, olivat samassa asemassa ja luulottelivat ihan yhtä paljon. Vieläkin arveluttavammalta näytti minusta se, että eräs hyvä, joskin sellaisiin tehtäviin täysin kykenemätön poika, jota muuten suosin, mutta joka teetti säkeensä kotiopettajallansa, ei ainoastaan pitänyt niitä kaikkein parhaina, vaan oli vielä täysin vakuutettu siitä, että oli ne itse tehnyt, kuten hän minulle tutunomaisemman suhteemme vallitessa aina vilpittömästi vakuutti. Kun siis näin sellaista harhaluuloa ja mielettömyyttä ilmeisenä edessäni, alkoi eräänä päivänä mieltäni ahdistaa ajatus, enkö kenties minä itsekin ole samassa tilassa, eivätkö nuo runot tosiaankin ole minun sepittämiäni paremmat ja enkö minä syystäkin voinut näyttää noista pojista yhtä mielettömältä kuin he minusta. Tämä rasitti minua kovin ja pitkän aikaa, sillä minun oli kerrassaan mahdoton keksiä mitään ulkonaista totuuden tunnusmerkkiä; tyrehtyipä tuotantonikin, kunnes minut rauhoittivat kevytmielisyys ja itsetunto ja vihdoin eräs koetyö, jonka opettajat ja vanhemmat, meidän leikkipuuhamme huomattuansa, antoivat valmistelematta suoritettavaksemme ja jossa minä onnistuin hyvin saaden osakseni yleistä kiitosta.
Niihin aikoihin ei vielä ollut toimitettu kirjasarjoja lapsia varten. Vanhemmilla itsellänsä oli vielä lapselliset mielipiteet, ja he katsoivat soveliaaksi siirtää oman sivistyksensä jälkipolvelle. Paitsi Amos Comeniuksen teosta Orbis pictus ei käsiimme tullut yhtäkään sellaista kirjaa. Sen sijaan selailimme usein suurta kaksitaitteista, Merianin vaskipiirroksilla varustettua raamattua; Gottfriedin »Kronikka», jonka vaskipiirrokset olivat saman mestarin käsialaa, perehdytti meidät maailmanhistorian tärkeimpiin tapahtumiin: Acerra philologica toi lisäksi kaikenlaisia tarinoita, mytologisia kertoelmia ja merkillisyyksiä, ja kun aivan pian havaitsin Ovidiuksen »Muodonvaihdokset» ja tutkin ahkerasti varsinkin ensimmäisiä kirjoja, niin täytti nuoret aivoni piankin joukko kuvia ja kohtauksia, huomattavia ja ihmeellisiä hahmoja ja tapahtumia, enkä minä voinut milloinkaan ikävystyä, koska alinomaa askartelin tätä hankkimaani muokaten, toistellen, uudelleen tuottaen.
Hurskaamman, siveellisemmän vaikutuksen kuin nuo toisinaan karkeat ja vaaralliset vanhat tuotteet teki Fénelonin Telemaque, jonka opin aluksi tuntemaan vain Neukirchin käännöksenä ja joka tässä epätäydellisessä tulkintamuodossaankin vaikutti mieleeni erittäin herttaisesti ja hyväätekevästi. Asian luontoon kuulunee, että »Robinson Crusoe» liittyi aikaisin luettaviini; helposti arvaa, että »Felsenburgin saari» ei sekään unohtunut. Lordi Ansonin »Matka maailman ympäri» yhdisti totuuden arvokkuuden sadun rikkaaseen kuvitteellisuuteen, ja seuratessamme ajatuksissamme tätä oivallista merimiestä me jouduimme avaraan maailmaan ja yritimme pallokartan pinnalla sormin noudatella hänen kulkemaansa reittiä. Sitten minua odotti vieläkin runsaampi sato, kun sain käsiini joukon teoksia, joita tosin ei käy nykyisessä muodossaan erinomaisiksi kiittäminen, mutta joiden sisällys siitä huolimatta tuo viattomalla tavalla lähellemme monia menneiden aikojen ansioita.
Se kustannusliike tai pikemmin tehdas, joka näitä, myöhemmin kansankirjasten nimellä tunnetuiksi, jopa kuuluisiksikin tulleita teoksia julkaisi, oli itse Frankfurtissa, ja ne painettiin suuren menekin vuoksi kiintokirjaimin mitä kehnoimmalle imupaperille. Meillä lapsilla oli niinmuodoin onni löytää nämä keskiajan arvokkaat jäännökset joka päivä jonkun kirjainkaupustelijan oven pielessä seisovalta pieneltä pöydältä ja saada ne omiksemme parin kreutserin hinnasta. Eulenspiegel, Neljä Haimonin lasta, Kaunis Melusina, Keisari Oktavianus, Kaunis Magelone, Fortunatus ja koko joukkokunta aina Ikuiseen juutalaiseen saakka oli meille tarjona, jos meitä halutti tarttua näihin teoksiin joidenkin makeisten asemesta. Suurin etu tässä oli se, että kun olimme sellaisen vihkosen repaleiksi lukeneet tai muuten vikuuttaneet, voimme sen pian jälleen hankkia ja ahmia.
Samoinkuin perheen kesäistä kävelyretkeä mitä harmittavimmalla tavalla häiritsee äkillinen rajuilma muuttaen iloisen tunnelman kaikkein inhoittavimmaksi, samoin käyvät lastensairaudet äkkiarvaamatta himmentämään varhaisen elämän kauneinta vuodenaikaa. Minunkaan laitani ei ollut toisin. Olin vastikään ostanut itselleni Fortunatuksen pusseineen ja taikahattuineen, kun minut valtasi pahoinvointi ja kuume, rokkotaudin enteet. Rokottamista pidettiin meillä yhä sangen arveluttavana asiana, ja vaikka kansanomaiset kirjailijat olivatkin sitä jo tajuttavasti ja ponnekkaasti suositelleet, epäröivät saksalaiset lääkärit sittenkin ryhtyä suorittamaan leikkausta, joka näytti ehdättävän luonnon edelle. Senvuoksi saapui mannermaalle keinottelevia englantilaisia melkoisesta palkkiosta rokottamaan sellaisten vanhempien lapsia, jotka he havaitsivat varakkaiksi ja ennakkoluulottomiksi. Suurin osa oli kuitenkin yhä onnettomuudelle alttiina kuten ennenkin; tauti raivosi perheissä, surmasi tai rumensi paljon lapsia, ja harvat vanhemmat uskalsivat turvautua keinoon, jonka todennäköisesti suoman avun menestys kuitenkin oli jo monet kerrat todentanut. Onnettomuus kohtasi nyt meidänkin perhettämme taudin ahdistaessa minua erikoisen ankarasti. Koko ruumis oli täynnä rakkuloita, kasvot niin turvonneet, etten voinut silmiäni avata, ja niin minä makasin useita päiviä sokeana ja kärsien ankaroita tuskia. Tautia koetettiin lieventää, mikäli mahdollista, ja minulle luvattiin yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, kunhan pysyttelisin rauhallisena enkä hieromalla ja raapimalla vaivaa pahentaisi. Se onnistuikin minulle; mutta meitä pidettiin vallitsevan ennakkoluulon mukaisesti mahdollisimman lämpiminä siten vain tautia kiihdyttäen. Vihdoin, surullisesti vietetyn ajan kuluttua, putosi kasvoistani kuin naamio rokon jättämättä ihoon näkyvää jälkeä; mutta piirteet olivat melkoisesti muuttuneet. Minä itse olin tyytyväinen, kunhan sain jälleen nähdä päivänvalon ja vähitellen vapauduin täpläisestä ihostani, mutta toiset olivat kyllin armottomat muistuttaakseen useasti mieleeni entistä tilaa; varsinkin eräs erittäin vilkas täti, joka aikaisemmin oli pitänyt minua epäjumalanansa, voi myöhempinäkin vuosina minut nähdessään harvoin olla huudahtamatta: Hyi hitto, serkku, kuinka oletkaan rumentunut! Sitten hän kertoi minulle seikkaperäisesti, kuinka oli ennen minua ilokseen katsellut ja millaista huomiota oli herättänyt minua kanniskellessaan, ja niin minä sain jo aikaisin kokea, että ihmiset antavat meidän usein katkerasti maksaa sen ilon, jonka olemme heille suoneet.
Tuhka- ja vesirokoltakaan, ja mitä lapsuusiän kiusanhenkiä vielä lieneekään, minä en säästynyt, ja joka kerta minulle vakuutettiin olevan onnellista, että se vaiva nyt oli iäksi ohi; mutta valitettavasti uhkasi taampana jo toinen käydä minua päin. Kaikki nämä asiat lisäsivät taipumustani mietiskelyyn, ja koska olin kiusallista kärsimättömyyttä torjuakseni jo useasti harjoittanut kestävyyttäni, näyttivät minusta ne hyveet, joita olin kuullut stoalaisissa ylistettävän, erittäin esikuvallisilta, sitäkin enemmän, kun kristillinen kärsivällisyysoppi suositteli samanlaista.
Näistä perheessä sattuneista sairauksista puhuessani tahdon vielä mainita kolmea vuotta minua nuoremman veljeni, joka hänkin sai tartunnan ja kärsi siitä melkoisesti. Hän oli heiveröinen, hiljainen ja itsepäinen, ja meidän välillemme ei milloinkaan syntynyt oikeata suhdetta. Hän ei elänytkään lapsuusiän rajaa paljon kauemmaksi. Useista myöhemmin syntyneistä sisaruksistani, jotka hekään eivät jääneet pitkäksi aikaa eloon, minä muistan vain erään erittäin kauniin ja miellyttävän tytön, joka kuitenkin pian katosi, joten me, minä ja sisareni, muutaman vuoden kuluttua olimme jääneet kahden ja liityimme sitä kiinteämmin ja hellemmin toisiimme.
Noista sairauksista ja muista epämiellyttävistä häiriöistä johtui kaksinverroin ikäviä seurauksia. Isäni, joka näytti sommitelleen itselleen jonkinlaisen kasvatus- ja opetuskalenterin, tahtoi heti saada korvatuksi jokaisen laiminlyönnin ja sälytti parantuvien suoritettavaksi sitäkin enemmän tehtäviä, joista selviytyminen tosin ei käynyt minulle vaikeaksi, mutta sikäli hankalaksi, että se pysähdytti ja tavallaan taannutte sisäistä kehitystäni, joka oli lähtenyt kulkemaan määrättyä uraa.
Näiden opetuksellisten ja kasvatuksellisten ahdistusten tieltä me tavallisesti pakenimme isovanhempien luo. Heidän asumuksensa sijaitsi Friedberger Gassen varrella ja näytti olleen muinoin linna. Kun näet sitä lähestyi, ei nähnyt mitään muuta kuin suuren sakaraisen portin, jonka kummassakin pielessä oli naapuritalo. Sisään astuttuaan saapui kapeata käytävää pitkin vihdoin verraten avaralle, erikorkuisten, mutta nyt yhdeksi asumukseksi yhdistettyjen rakennusten rajoittamalle pihamaalle. Me kiiruhdimme tavallisesti suoraa päätä puutarhaan, joka sijaitsi melkoisen pitkänä ja leveänä rakennusten takana ja oli erittäin hyvässä kunnossa, käytävät enimmäkseen viiniköynnöskaiteen reunustamat, osa aluetta keittiökasveille omistettu, toinen osa kukkasille, jotka keväästä syksyyn saakka runsaan vaihtelevina koristivat puutarhan sarkoja ja lavoja. Pitkän, etelään päin suuntautuvan muurin vierustalla oli rivi hyvin hoidettuja persikkapuita, joissa pitkin kesää kypsyilivät ylen houkuttelevina meiltä kielletyt hedelmät. Me mieluummin kartoimme tätä puolta, koska emme täällä saaneet tyydyttää herkutteluhimoamme, ja käännyimme vastakkaiselle taholle, missä silmänkantamaton jono viini- ja karviaisinarjapensaita soi meidän ahneudellemme sarjan tyydytystilaisuuksia aina syksyyn asti. Yhtä merkittävä oli meille iäkäs, korkea, laajalle leviävä silkkiäispuu, niin hyvin hedelmiensä vuoksi kuin siitäkin syystä, että meille kerrottiin silkkimatojen saavan ravintonsa sen lehdistä. Tässä rauhallisessa piirissä nähtiin isoisä joka ilta miellyttävän toimekkaana pitämässä omin käsin huolta hienommasta hedelmäin ja kukkasten viljelystä puutarhurin sillävälin suorittaessa karkeampia töitä. Hän näki aina mielellään ne monet vaivat, joita kauniin neilikkakentän ylläpito ja lisääminen vaatii. Hän itse sitoi huolellisesti persikkapuidcn oksat viuhkamaisesti säleaitaan edistääkseen hedelmäin runsasta ja mukavaa kasvua. Tulpaanien, hyasinttien ja muiden sellaisten kasvien sipulien lajittelua ja huolta niiden säilyttämisestä hän ei jättänyt kenenkään toisen tehtäväksi, ja vielä nytkin minä mielihyvin muistelen, kuinka uutterasti hän askarteli eri ruusulajeja silmästäen. Siinä puuhassa hän veti käsiinsä, varjellakseen itseänsä okailta, vanhanaikaiset nahkahansikkaat, joita hänelle pillipiipari-oikeudessa joka vuosi lahjoitettiin kolme paria ja joista niinmuodoin ei ollut milloinkaan puutetta. Sitäpaitsi hänellä oli aina yllänsä kauhtanantapainen yönuttu ja päässä laskostettu musta samettilakki, joten hän olisi voinut esittää puolittain Alkinoosta, puolittain Laertesta.
Kaikkia näitä puutarhatöitänsä hän harjoitti yhtä säännöllisesti ja täsmällisesti kuin virkatoimiansa; ennenkuin tuli alas puutarhaan, hän näet oli aina järjestänyt seuraavana päivänä esille tulevat asiat ja lukenut asiakirjat. Aamulla hän taas ajoi raatihuoneelle, aterioi sieltä palattuansa, torkahti sitten nojatuolissaan, ja niin tapahtui kaikki toisena päivänä samoin kuin toisenakin. Hän puhui vähän eikä osoittanut kiivauden merkkiäkään; minä en muista nähneeni häntä vihoissaan. Koko hänen ympäristönsä oli vanhanaikainen. Minä en havainnut hänen paneloidussa huoneessaan milloinkaan minkäänlaista uudistusta. Paitsi lakitieteellisiä teoksia sisälsi hänen kirjastonsa ainoastaan ensimmäiset matkakertomukset, meriretket ja maiden löydöt. Minä en yleensäkään muista mitään muuta olotilaa, joka olisi herättänyt rikkomattoman rauhan ja ikuisen keston tuntoa siinä määrässä kuin tämä.
Korkeimmilleen kohotti meidän tätä arvoisaa vanhusta kohtaan tuntemamme kunnioituksen se vakaumus, että hänellä oli ennustamisen lahja, erittäinkin sellaisissa asioissa, jotka koskivat häntä itseänsä ja hänen kohtaloansa. Hän ei tosin puhunut asiasta selvästi ja seikkaperäisesti kenellekään muulle kuin isoäidillemme, mutta me kaikki tiesimme kuitenkin, että hän sai merkitsevien unien avulla tiedon siitä, mitä piti tapahtuman. Niinpä hän esim. vakuutti vaimollensa siihen aikaan, jolloin hän vielä kuului nuorempien neuvoston jäsenten joukkoon, että hän tulisi ensimmäisen neuvosmiespaikan avoimeksi joutuessa sen saamaan. Ja kun sitten tosiaankin aivan pian eräs neuvosmies kuoli halvaukseen, määräsi hän vaali- ja arpapäivänä, että kotona oli kaikessa hiljaisuudessa varustauduttava ottamaan vastaan vieraita ja onnittelijoita, ja ratkaiseva kultainen pallonen nostettiin tosiaankin hänelle. Sen mutkattoman unennäön, joka oli hänelle antanut asiasta tiedon, hän uskoi puolisollensa seuraavassa muodossa: Hän oli nähnyt itsensä tavallisessa neuvoston täysi-istunnossa, missä kaikki oli tapahtunut tavanomaisessa järjestyksessä; yht’äkkiä oli nyt manalle mennyt neuvosmies noussut paikaltansa, astunut alas ja tervehtinyt häntä kohteliaasti ehdottaen, että hän asettuisi vapautuneelle paikalle, ja oli sitten poistunut ovesta.
Suunnilleen samoin kävi kaupungintuomarin kuollessa ja hänen virkansa siten joutuessa avoimeksi. Sellaisessa tapauksessa ei kauan viivytellä virkaa täytettäessä, koska aina on pelättävä, että keisari joskus vaatii itselleen takaisin oikeutta kaupungintuomarin viran täyttämiseen. Tällä kertaa ilmoitti oikeudenpalvelija keskiyön aikaan, että seuraavana aamuna tulisi pidettäväksi ylimääräinen kokous. Kun nyt hänen lyhdystänsä uhkasi kynttilä sammua, hän pyysi pientä tynkää voidakseen jatkaa kiertoansa. »Antakaa hänelle kokonainen», virkkoi isoisä naisille, »vaivautuuhan hän minun tähteni». Tätä lausumaa vastasikin menestys: hänestä tosiaankin tuli kaupungintuomari, ja oli tällöin vielä erikoisen merkillinen se seikka, että vaikka hänen edustajansa oli nostettava pallonen kolmannella ja siis viimeisellä vuorolla, molemmat hopeiset nousivat ensin, joten kultainen pallo jäi häntä varten pussin pohjalle.
Täysin koruttomat, yksinkertaiset ja vailla haaveellisuuden tai ihmeellisyyden jälkeäkään olivat muutkin meidän tietoomme tulleet unennäöt. Muistan vielä poikasena kaivelleeni hänen kirjojansa ja kalenterimuistiinpanojansa ja löytäneeni niistä muiden, puutarhanhoitoa koskevien muistutusten joukosta seuraavan: Viime yönä tuli N.N. luokseni ja sanoi… Nimi ja ilmestyksen lausuma oli merkitty salamerkein. Toisessa kohden oli' samoin: Viime yönä minä näin… Jatko oli jälleen kirjoitettu salamerkein, paitsi side- ja muita sanoja, joiden nojalla asiasta ei saanut mitään selkoa.
Huomattava seikka on tässä se, että henkilöt, joissa ei muuten ilmennyt aavistusvoiman jälkeäkään, hänen olokehässänsä hetkeksi saivat sen kyvyn, että voivat aistittavista merkeistä aavistaa samanaikaisia, vaikkakin etäällä sattuvia taudin- ja kuolemantapauksia. Kenellekään hänen lapsistaan ja lapsenlapsistaan tuo lahja ei kumminkaan ole periytynyt; he olivat pikemmin enimmälti ravakoita henkilöitä, elämäniloisia ja yksinomaan todellisuuteen suuntautuvia.
Tässä yhteydessä minä muistelen heitä kiitollisena monesta hyvästä, mitä olen heiltä nuoruudessani saanut. Niinpä me saimme monenkaltaista askaretta ja huvia käydessämme toisen, sekatavarakauppias Melberin kanssa naimisissa olevan tyttären luona, jonka asumus ja myymälä sijaitsi kaupungin vilkasliikkeisimmässä, tungoksisimmassa paikassa torin varrella. Siellä me silmäilimme ikkunasta mieliksemme vilinää ja tungosta, johon emme halunneet eksyä, ja jos myymälän ylen lukuisien tavaroiden joukossa mielenkiintoamme aluksi herätti ainoastaan lakritsajuuri ja siitä valmistetut ruskeat, leimatut litukat, niin vähitellen sentään opimme tuntemaan ne monet erilaiset esineet, joita virtaa sellaiseen kauppaan ja sieltä pois. Tämä täti oli sisaruksista vilkkain. Kun äitini nuoruusvuosinansa mielellään istui puhtaisiin puettuna toimitellen jotakin sievää naisten askaretta, niin sisar puolestaan liikkui naapuristossa pitäen huolta laiminlyödyistä lapsista, heitä vaalien, kampaillen ja kanniskellen; olipa hän siten hyvän aikaa minunkin hoivaajanani. Julkisten juhlallisuuksien, esim. kruunausten aikana hän ei millään ehdolla pysynyt kotosalla. Jo tyttösenä hän oli tavoitellut sellaisissa tilaisuuksissa siroteltuja rahoja, ja kerrottiin näin: kun hän kerran oli saanut kerätyksi hyvän määrän ja tyytyväisenä piteli niitä kämmenelleen nähtäväksi levitettyinä, niin joku oli lyönyt häntä takaa, joten hyvinhankittu saalis oli samassa mennyttä. Paljon hän tiesi kertoa siitäkin, kuinka hän kerran, kun kaikki kansa vaikeni, oli reunakivellä seisoen kohottanut ohiajavalle keisari Kaarle seitsemännelle voimallisen eläköönhuudon saaden hallitsijan nostamaan hattua ja varsin armollisesti kiittämään tuosta terhakasta huomaavaisuudesta.
Hänen kodissaankin oli kaikki hänen ympärillänsä liikkuvaa, elämäniloista ja hilpeätä, ja me lapset olemme hänelle kiitollisuudenvelassa monesta hupaisesta hetkestä.
Rauhallisemmassa, mutta myös luonnonlaatuansa vastaavassa olotilassa eleli toinen täti, joka oli naimisissa P. Katariinan kirkon saarnaajan Starckin kanssa. Viimeksimainittu eli mielenlaatunsa ja säätynsä mukaisesti erittäin yksinäisenä, ja hänellä oli kaunis kirjasto. Hänen luonansa tuli minulle tutuksi Homeros suorasanaisena käännöksenä, sellaisena kuin se, ranskalaiseen teatterityyliin sommitelluin vaskipiirroksin koristettuna, on löydettävissä herra von Loenin toimittamasta merkillisimpien matkakertomusten uudesta kokoelmasta nimellä: Homeroksen kuvaus Troian valtakunnan valloituksesta. Kuvat tärvelivät kuvittelukykyäni siinä määrin, etten voinut pitkiin aikoihin nähdä homerisia sankareita muuten kuin näinä hahmoina. Itse tapaukset miellyttivät minua sanomattomasti; teosta minä vain kovin moitiskelin siitä, ettei se anna meille mitään tietoa Troian valloituksesta ja päättyy kovin tylpästi Hektorin kuolemaan. Enoni, jolle tämän moitteeni ilmaisin, kehoitti minua tutustumaan Vergiliukseen, joka tosiaankin täysin tyydytti minun vaatimukseni.
On sanomattakin selvää, että me lapset nautimme muiden oppituntien ohella keskeytymätöntä ja etenevää uskonnonopetusta. Se kirkollinen protestanttisuus, jota meille siirrettiin, oli kuitenkin oikeastaan vain eräänlaista kuivaa moraalia: henkevästä esityksestä ei ollut puhettakaan, ja oppi ei voinut tyydyttää sielua eikä sydäntä. Sen vuoksi aiheutuikin monenlaisia eroamisia laillisesta kirkosta. Syntyivät separatistien, pietistien, herrnhutilaisten, maan hiljaisten lahkot, ja miten niitä vielä olikaan tapana nimittää ja merkitä, mutta joiden kaikkien tarkoituksena oli vain päästä lähemmäksi jumaluutta kuin julkisen uskonnon puitteissa näytti mahdolliselta, varsinkin Kristuksen kautta.
Poika kuuli näistä ajatustavoista ja mielensuunnista lakkaamatta puhuttavan, sillä papisto ja maallikot jakautuivat puoltaviin ja vastustaviin ryhmiin. Enemmän tai vähemmän erottuneet olivat aina vähemmistönä, mutta heidän mielenlaatunsa omaperäisyys, sydämellisyys, kestävyys ja itsenäisyys olivat viehättäviä ominaisuuksia. Näistä hyveistä ja niiden ilmauksista kerrottiin kaikenlaisia tarinoita. Varsinkin oli tunnettu erään levyseppämestarin vastaus. Eräs hänen ammattiveljensä aikoi saattaa hänet häpeään kysymällä, kuka oikeastaan oli hänen rippi-isänsä. Hilpeästi ja hyvään asiaansa luottaen vastasi ensinmainittu: Minulla on erittäin ylhäinen, ei kukaan halvempi kuin kuningas Davidin rippi-isä.
Tämä ja muut samanlaiset seikat lienevät poikaan vaikuttaneet ja yllyttäneet häntä omaksumaan sentapaista mielensuuntaa. Joka tapauksessa hänen mieleensä johtui lähestyä välittömästi luonnon suurta Jumalaa, taivaan ja maan luojaa, jonka aikaisemmat vihanpurkaukset oli jo kauan sitten saanut unohtumaan maailman kauneus ja se monenlainen hyvä, mikä siinä tulee osaksemme; mutta tuohon lähenemiseen johtava tie oli varsin omituinen.
Poika oli yleensä noudattanut ensimmäistä uskonkappaletta. Se Jumala, joka on luonnon kanssa välittömässä yhteydessä, tunnustaa sen omaksi työksensä ja sitä sellaisena rakastaa, näytti hänestä oikealta Jumalalta, joka kaiketi voi päästä läheisempään suhteeseen ihmisen kuten kaiken muunkin kanssa ja pitää huolta hänestä samoinkuin tähtien liikkeestä, vuorokauden- ja vuodenajoista, kasveista ja eläimistä. Eräät evankeliumin kohdat lausuivat tämän nimenomaisesti. Mitään hahmoa poika ei voinut tälle olennolle ajatuksissaan antaa; niinpä hän etsi häntä hänen töistänsä ja tahtoi hyvään vanhaan testamentin tapaan rakentaa hänelle alttarin. Luonnontuotteiden piti vertauskuvallisesti esittää maailmaa, niiden yläpuolella piti palaa liekin, joka merkitsi luojansa luo ikävöivää ihmismieltä. Nyt etsittiin olemassaolevasta ja tilaisuuden sattuessa täydennetystä luonnonopillisesta kokoelmasta parhaat harkot ja kappaleet; mutta vaikeutena oli, miten ne voisi pinota ja rakentaa kokonaisuudeksi. Isällä oli kaunis nelisivuisen pengermäisen pyramidin muotoinen punaiseksi kiilloitettu ja kultaisin kukkasin koristettu johtajakoroke, jota pidettiin erittäin mukavana, jos oli kysymyksessä kvartettilaulu, joskin se oli viime aikoina ollut vain harvoin käytännössä. Sen poika nyt anasti järjestäen luonnon edustajat pengermittäin päälletysten, joten rakennelma näytti sangen hauskalta ja samalla varsin arvokkaalta. Nyt piti ensimmäisen jumalanpalveluksen tapahtua varhaisen auringonnousun hetkenä. Nuori pappi oli vain epätietoinen siitä, miten saisi aikaan liekin, jonka tuli vielä uhota hyvää tuoksua. Vihdoin hän onnellisen mieleenjohtuman nojalla sai molemmat ehdot täytetyiksi: hänellä näet oli pieniä suitsutuskynttilöitä, jotka tosin eivät palaneet ilmiliekein, mutta levittivät hehkuen mitä mieluisinta tuoksua. Näyttipä tämä vieno palaminen ja haihtuminen ilmaisevan ihmismielen tapahtumia paremminkin kuin kirkas liekki. Aurinko oli jo aikoja sitten noussut, mutta naapuritalot peittivät idän taivasta. Vihdoin se ilmestyi kattojen yläpuolelle; kohta otettiin käteen polttolasi ja sytytettiin kauniissa posliinikulhossa alttarin huipulla olevat suitsutuskynttilät. Kaikki luonnistui toiveiden mukaisesti, ja hartaus oli täydellinen. Alttari jäi sille uudessa rakennuksessa luovutetun huoneen erikoiseksi koristeeksi. Kaikki näkivät siinä vain sievästi järjestetyn luonnonopillisen kokoelman, mutta poika tiesi paremmin minkä säläsi. Hän halusi hartaasti päästä uudistamaan tuon juhlallisen toimituksen. Onnettomuudeksi ei auringon otollisimmin noustessa sattunut olemaan posliinikulho käsillä. Hän pystytti suitsutuskynttilät välittömästi korokkeen yläpinnalle; ne sytytettiin, ja hartaus oli niin syvä, ettei pappi huomannut, mitä vahinkoa hänen uhrinsa aiheutti, ennenkuin asia oli auttamattomissa. Kynttilät näet olivat polttaneet punaisen kiilloitetun pinnan ja kauniit kultaiset kukat mitä katalimmalla tavalla jättäen mustat, lähtemättömät jälkensä, ikäänkuin olisi siitä jokin rietas henki paennut tiehensä. Tämä sai nuoren papin mitä pahimpaan pulaan. Hän tosin osasi peittää vaurion suurimmilla loistoharkoilla, mutta rohkeutta uusien uhrien järjestämiseen ei enää ollut; ja tekeepä melkein mieli pitää tätä sattumaa enteenä ja varoituksena, miten vaarallista yleensäkin on yrittää lähestyä Jumalaa sellaisin keinoin.